Tänä iltana minä menen suureen oopperaan näyttämön puolelle katsomaan
kaikkia niitä suurenmoisia koneita ja laitoksia, joita siellä käytetään
kaikenmoisten luonnonäänien ja liikuntojen aikaansaamiseksi, lausui
mulle eräänä päivänä aamiaista syötäessä ruotsalainen pöytätoverini
pyyhkästessään syönnin päälle suutaan ja juodessaan lasista pois
viimeisen viinisiemauksen.
-- No sehän sopii, vastasin minä, minulla on myöskin asiaa suurille
bulevaardeille päin, joten voimme siellä yhdessä syödä päivällistä.
Joko sinulla on asianomainen lupa päästäksesi näytöksen aikana.
näyttämölle?
-- Ei ole vielä, menen klo 5:n ja 6:n välissä sitä hankkimaan. Ja mulla
on sellaiset suosituskirjeet, että sen saan. Mutta siksi meidän onkin
jo viiden aikana lähdettävä Seinen toiselle puolelle.
-- Hyvä, tavataan sitten tavallisessa paikassa.
Hän oli näyttelijä, Gööteporista kotosin ja oleskeli opintoja varten
Pariisissa; oli ollut siellä jo pari, kolme kuukautta enemmän aikaa
kuin minä ja söi samassa ruokapaikassa. Olimme pitkät ajat syöneet
siellä toisiamme tuntematta, usein istuneet samassa pöydässäkin nokat
vastakkain; olin pian kielestä päättäen huomannut, että hänkin oli
ulkomaalainen -- saman oli hän tietysti huomannut minusta --, mutta
tuttavuutta ei ollut syntynyt ennenkuin pitkän ajan perästä, jolloin
eräs toinen seurassani sattumalta ollut skandinaavi meidät esitti. Ja
sen jälkeen söimme monasti yhdessä ja kävimme syönnin jälkeen usein
teaatterissa y.m. huvipaikoissa. Nyt emme olleet tavanneet toisiamme
moneen päivään, vaan tänään meidän taas sopi lähteä yhdessä
keskikaupungille.
Saatoin häntä ensiksi oopperaan ja odotin ulkopuolella sill'aikaa kun
hän kävi sisällä hankkimassa itselleen lupalippua iltaa varten. Vihdoin
hän tuli sieltä, oli lipun saanutkin, vaan hän hoki koko ajan
tullessaan itsekseen jotakin nimeä, jota hänen illalla tuli pitää
mielessään ja joka hänelle olisi jonkunlainen »sesam» saadakseen
läheltä tarkastaa ja tutkia kaikkia koneita ja niiden käyttämistä.
-- Onko sulla lyijykynää? kysyi hän multa; anna tänne, niin kirjotan
muistiin tuon nimen ... Abinuaar ... saakelin kummallinen nimi, ei sitä
muuten mitenkään muista.
-- Abi... Onko se jonkun ihmisen nimi?
-- On, jonkun tärkeän viranomaisen nimi, en saanut tapaamani
herrasmiehen pakinasta oikein selvää, oliko se hän itse vai joku
toinen, mutta ainoastaan sen nimen avulla minä pääsen näyttämölle, se
on varma. No niin, Abinuaar, tuossa kynäsi. Nyt siis tänne takaisin
kello kahdeksaksi.
Kahdeksan aikana piti minunkin tavata muutamassa ravintolassa eräs
tuttava, vaan siihen meillä vielä oli paljo aikaa, joten sitä
kulutellen kävelimme pitkät matkat kauniita bulevaardeja pitkin. Mutta
niinkuin pikkuoloihin tottuneelle suurissa kaupungeissa usein käy, ei
huomattu taaskaan pitää huolta välimatkojen ja ajan välisistä
suhteista. Niinpä oli nytkin kello jo ehtinyt ohi kahdeksasta, kun
syötyämme kiireen kautta riensimme kumpikin määräpaikkaamme.
-- Muistathan nyt sen tärkeän nimen, kysäsin toveriltani vielä kun
nurkassa erottiin toinen toisaalle suunnalle.
-- Abinuaar ... muistan.
Minä puolestani tulin määräpaikkaani liian myöhään. Odotin hetkisen ja
kysyin sitten edeskäyvältä, oliko sellainen ja sellainen henkilö äsken
täällä yksin odotellut. Oli, oli juuri lähtenyt vähää ennen kuin minä
tulin. Se oli harmillista, vaan minkäpä sille teki. Parasta lähteä taas
taivaltamaan Seine-virran toiselle puolelle, omaan kaupunginosaansa.
Eräässä kulmauksessa, jossa tiesin minulle sopivan raitiovaunun
kulkevan ohi, odotin sitä ja kun se tuli, hyppäsin mukaan ja kiipesin
katolle. Suuri oli hämmästykseni kun näin toverini, josta puolen tuntia
sitten olin eronnut, jo istuvan siellä matkalla kotiin päin. Hän ei
ollut näkevinäänkään minua ensiksi kun tulin ja kun istahdin hänen
viereensä ja rupesin puhuttelemaan, oli hän hyvin pahantuulinen ja
vastasi lyhyesti ja kärtyisästi.
-- Tulitko sinäkin liian myöhään? kysyin.
-- En ... eli saattoi sekin vähän vaikuttaa, siitä nyt ei tullut tällä
kertaa mitään.
-- No miksei? Etkö saanut enää tavata tuota herraa Abi...?
-- Tavata, -- jaa, siinä nyt oli yleensä vähän väärinkäsitystä. Mutta
minkäpä sille nyt enää tekee, -- täytyy jättää toistaiseksi.
Huomasin, ettei hän tahtonut käynnistään lähemmin kertoa, enkä siis
huolinut enempää udella, vaikka mieleni teki, sillä minusta tuossa jo
tuntui olevan jotakin salaperäistä. Ajettiin sen vuoksi kauan aikaa
ääneti, katseltiin hiljaisuudessa katuliikettä, molemmat synkän
näköisinä, hän varsinkin. Jos hänelle jotain lausuinkin, niin hän
tuskin vastasi.
Mutta äkkiä hän iski keppinsä siltaa vasten, kirosi ja rupesi äkäsellä
äänellä ikäänkuin itsekseen puhumaan:
-- Niin ne solkkaavatkin sitten aina nopeasti ja epäselvästi, että
siitä nyt ei ihminen saa tolkkua. Sanoihan se ihan suoraan, että minun
piti kysyä jotakin henkilöä.
-- Niin sitä herraa, etkö kysynyt häntä sitten?
-- Herraa, herraa, eihän se mikään herra ollut, sehän se siinä juuri
onkin sikamaista?
-- No mikä se sitten oli tuo Abi...?
-- Olet sinäkin koko tomppeli, kun et sinäkään sitä älynnyt. Abi nuaar
(kirjotetaan »_habit noir_»), se on tietysti musta puku, pitäisihän sen
nyt lapsenkin ymmärtää.
-- Hooo...!
Jo selveni mullekin asia, joskaan ei vielä täydellisesti. Hänen oli
käsketty tulla mustassa puvussa, mutta jonkun epäselvyyden kautta ei
hän ollut tuota ymmärtänyt, vaan oli käsittänyt nuo sanat yhdeksi
sanaksi, joksikin nimeksi. Ja niin oli hän siis mennyt tavallisessa
arkipuvussa ja tullut ajetuksi ulos. Siinäkö siis koko salaisuus,
siinäkö väärinkäsitys, siksikö ollaan nyt niin synkällä tuulella!
-- Mutta mitä sinä sitten puhuit, että sinun oli käsketty kysyä jotakin
henkilöä? tiedustelin vielä toveriltani, vaikka näinkin, että se nauru,
jonka hänen kertomuksensa minussa oli herättänyt, ei häntä ensinkään
miellyttänyt.
-- Niin, se mies, jota puhuttelin, käski minun tiedustella häntä
itseään saattajakseni, sen kyllä ymmärsin, mutta samalla hän käski
minun tiedustella itseään »_en habit noir_» (mustassa puvussa).
Siinä oli kaksi eri asiaa, jotka hän sotki yhteen, ja sitä minä
en ymmärtänyt. Oopperan näyttämölle päästäkseen täytyy olla
frakki-puvussa, -- kuka tuota nyt olisi voinut aavistaakaan, sehän on
hassutusta!
Moneen kertaan sadatteli hän heidän metkujaan ja vehkeitään, joiden
tarkoitusta ei tavallinen ihmisjärki voi käsittää. Mutta omasta
erehdyksestään ei hän puhunut mitään. Ranskankieltä hän tietysti osasi
paljoa paremmin kuin minä ja oli monasti ollut kärkäs pilkkailemaan,
kuin minä puhuessani tein pahoja pukkeja. Mutta nyt piti hänelle
itselleen sattua tällainen »väärinymmärrys», -- minä näin kuinka se
kaiveli häntä aivan ytimiä myöten. Sitä vain ihmettelin, miksi hän
ensinkään kertoi mulle tuota onnettomuuttaan, jota hän aluksi oli
yrittänyt salaamaan. Mutta hän kai oli ollut niin vihassa, ettei
malttanut olla purkamatta ilmoille kiukkuaan.
Pahasti teki mulla nyt mieli häntä härnäillä, vaan en sentään kovinkaan
ilennyt enkä raskinut. Kysäsin kumminkin vielä kotvasen kuluttua:
-- Mitä sulle siellä vastattiin, kun sinä tulit ja kysyit sitä herra
Abinuaaria?
-- Mitä?! Mitä sulle itsellesi vastataan, kun sinä joka päivä teet
vielä pahempia kielipukkeja.
Tuosta näin jo, että tämä oli siksi arka paikka, ettei siihen ollut
paljo koskemista, jos mieli säilyttää entistä ystävyyttä. Enkä puhunut
siis enää koko asiasta sanaakaan, päinvastoin koetin puhua
kaikenmoisesta muusta. Vaan silmistänikö hän lie huomannut vai
omatuntoko hänelle lie sanonut, että mulla oli hyvin suuri halu laskea
hänestä vähän pilkkaa, -- hän ei lauhtunut sinä iltana ollenkaan
leppeämmäksi. Ja kun me omassa kaupunginosassamme laskeusimme
raitiovaunusta kadulle, ja minä ehdotin, että menisimme, kuten usein
ennenkin, hetkeksi istumaan jonkun ravintolan edustalle, juomaan pukin
olutta ja katselemaan väkiliikettä, niin hän kieltäysi. Hänellä oli
vähän tekemistä kotona, hän meni mieluummin suoraan sinne. Ja niin
menin minäkin.
Kävikö ruotsalainen toverini sitten jonakin muuna iltana suuren
oopperan näyttämöllä koneita katsomassa, sitä en tiedä, sillä hän ei
puhunut minulle koko hommasta enää sanaakaan. Mutta jos hän meni, niin
voipi olla varmana että hän meni »_en habit noir_».
1894.