Sanaa »tunnelma» en ole koskaan voinut suvaita enkä ole näihin asti
itse vielä milloinkaan sitä kirjoitettuna käyttänyt. Olen koettanut sen
asemalle keksiä toista sanaa taikka, ellen sellaista ole löytänyt, olen
kiertelemällä kokenut päästä pälkähästä. Tuo sana on näet minusta huono
ja ruma, se on tehty tekemällä niinkuin monet muutkin, mutta tehty
kömpelösti; jos olisin kielimies, keksisin epäilemättä jonkun mutkan
todistaakseni, että se on aivan »väärä johdannainen» ja tuomitseisin
sen kuolemaan tiedemiehen oikeudella.
Mutta nyt -- pelkään minä -- täytyy minun itseni turvautua
tuhon inhottavaan sanaan. Aijon näet kertoa pari piirrettä
kööpenhaminalaisten elämästä, ja jos sinä lukija hiukankaan tunnet
tanskalaisia, täytyy sinun myöntää heidän olennossaan olevan siksi
paljo »tunnelmoimista», että heistä kertojan on ylen vaikea välttää
taikka kiertää sellaista sanaa, joka vastaa saksalaista »Stimmung».
Siinä on koko tuossa viheriässä saarimaassa jotakin pehmoista
herkkämielisyyttä, jotakin »sievää» ja »idyllistä», joka vaatii
»tunnelma» sanan käyttämistä ja sitä samaa piirrettä kuvastuu myöskin
kansan luonteesta. Ei niin, että ihmisiä voisi sanoa juuri uinaileviksi
tai haaveksiviksi, ovathan he päinvastoin sangen pirteitä ja eloisia,
vaan sittenkin, tunteella näyttää heidän olennossaan olevan hyvin paljo
tekemistä, ja he koettavat mielellään järjestää yhteiselämänsä
niin, että sen yksityiset tilaisuudet muodostuisivat somiksi
»tunnelmaryhmiksi», taikka ainakin näyttäisivät siltä.
Vaan parilla esimerkillä saan ehkä tuon tarkoittamani piirteen
selvemmin esitetyksi.
Lähtekäämme liikkeelle esimerkiksi jonakin lämpimänä ja
päiväpaisteisena sunnuntaina noinikään kesäkuun kauniimmillaan ollessa
katselemaan, kuinka kööpenhaminalaiset viettävät joutopäiväänsä. Meidän
olisi oikeastaan oltava monessakin paikassa yhtaikaa, mutta
seuratkaamme nyt ainakin aluksi päävirtaa. Se kulkee kaupungista länttä
kohden merenrannikkoa pitkin tuuheaan tammimetsään, joka on tuttu
lyhyestä nimestään »Skoven», metsä, -- näin määräämätön yksikkö näet
riittää, sillä Tanskan metsistä ei ole monikossa paljo puhumista.
Taon 5-6 virstan pituisen matkan voipi kulkea sekä laivalla että
rautatiellä, ja onhan niitäkin, jotka näitä kulkuneuvoja käyttävät.
Mutta ne tiet ovat useimpain kööpenhaminalaisten mielestä liian
arkiteitä, liian proosallisia. Ajaa junavaunussa taikka istua
laivankannella, sehän on niin jokapäiväistä, siinä ei ole ensinkään
runollisuutta, tunnelmaa... Toista on somasti ryhmittyä hevosten
vetämiin kärryihin tai vankkureihin ja kulkea siten omalla ajopelillään
metsään. Jos saadaan omasta perheestä tai sukulaisperheistä kokoon noin
8-10 henkeä -- sen verran mahdutetaan noihin vuokrattavissa oleviin
vankkureihin -- niin on porvarillisten kööpenhaminalaisten ilo
ylimmillään. Voileipiä otetaan mukaan ja laulaen ajetaan ulos
kaupungista. Laulu kuuluu asiaan. Yksiäänisesti lauletaan joka
vankkurissa sieviä isänmaallisia tai rakkauslauluja, lauletaan koko
matkan, jota tuossa verkkasessa kulussa menee tuntikausia. Niissäkin
vankkureissa, joita ei yksi perhekunta tai seuruekunta ole jaksanut
itselleen palkata, vaan joihin on kokoontunut toisilleen outoa väkeä
kaupungin eri kulmilta, lauletaan yhtä hartaasti ja ollaan yhtä
iloisia. -- Tällaisia pyhäretkiä varten löytyy Kööpenhaminassa
erityinen ajurien haaraosasto, jolla on erittäin siihen tarkoitukseen
hevoset ja ajopelit.
Huomattavaa tuossa retkeilyssä on, että perheiden tuoreimmillaan olevat
jäsenet, pojat ja tyttäret noin 17:n ja 27:n ikävuosien väliltä,
useinkaan eivät matkusta muun perheen mukana. He kulkevat erikseen,
parittain -- ovat kihloissa. Kööpenhaminassa se näet kuuluu kuuluvan
asiaan, että ollaan kihloissa. Niin pian kuin nuorukainen on päässyt
niin pitkälle, että ensimmäiset parranhaituvat ovat tehneet yläleuvalle
harvan laihon, rupeaa hän kiireisesti katselemaan itselleen
samanikäistä tyttöä ja ennen pitkää sitä ollaan kihloissa, vaikka
useinkaan ei ole vielä elämisestä, ei elämän suunnasta eikä siis
perheen perustamisestakaan mitään tietoa. Mutta se nyt ei olekaan aina
ensimmäisenä tarkoituksena; pääasia on ensiksi, että ollaan kihloissa,
-- sehän on niin runollista, niin hauskaa, niin kiihoittavaa, niin
tunne-elämää kehittävää. Jokaisella on oma henttunsa, jonka seuraan hän
rientää illoilla työstä päästyään ja jonka kanssa varsinkin sunnuntait
vietetään yhdessä. Onhan se niin ihanata kuherrella kahden kesken,
puhua rakkaudesta ja unelmoida tulevaisuutta. Ja kun esim. näinikään
sunnuntaisin istuu rinnakkain ja lähekkäin vankkureilla ja laulellen
ajaa »metsään», niin onhan siinä tunnelmaa. Mitä seurauksia tuosta
kihloissa olosta on, se on toinen asia. Usein ei siitä ole mitään
seurauksia, vanhat liitot puretaan ja uusia tehdään. Usein se taas
viepi aivan nuoriin avioliittoihin, ja vaikka niissä monasti ei olekaan
paljoa mistä »perhe» eläisi, niin onhan siltä tuo kahden nuoren
yhdessäelämä niin somaa ja runollista...
Vaan me olemme jo saapuneet tammimetsään ja kävelemme siinä poikki ja
pitkin katselemassa kööpenhaminalaista huvittelua. Nuo kirjavat ryhmät,
suuremmat ja pienemmät, jotka ovat asettuneet sieviin sikermiin
varjostoihin puittenjuurille, ovat todellakin miellyttävän näköisiä.
Kesäisiä pukuja, iloisia mieliä, punaisia poskia, nuoruutta, kauneutta
ja lempeä, -- mitäpä sen viehättävämpää osaisi enää muukalaisenkaan
silmä hakea kesäiseltä huvipaikalta. Voileivät kaivetaan esiin,
kaivetaan juustokäärö ja kalakäärö ja keitetyt munat, ja ateria alkaa.
Olutta saa ostaa siellä täällä olevista myymälöistä, joista siis
haetaan särvin. Niin kodikasta, niin »nättiä»!
Yli koko kentän lepää sopusointua ja rauhaa. Ei rähisevää ääntä kuulu
mistään, ei toraista sanaa, ainoastaan tuota samaa laulua kaikuu
sieltä, täältä, tammien juurilta. Ja kun sulhanen aterian jälkeen
laskee päänsä morsiamen syliin ottaakseen ettoneen ja kun lapset
laitetaan vähän syrjemmäs leikkimään, että papat ja mammat saisivat
rauhassa levätä raanuinsa päällä ruohokossa, niin tuntuupa katsojasta
siltä, kuin näkisi hän teaatterinäyttämöllä jonkun aistikkaasti
ryhmitetyn »stilleben»-kuvaelman, jonka olisi tarkoitus esittää onnea
ja rauhaa.
Sama tunne pysyy katsojassa myöhemminkin, se vain erotus, että
kuvaelmat muuttuvat. Milloin keräytyvät luonnon helmassa olijat,
lapset, kihlatut, naineet miehet ja naiset, piiritanssiin, milloin
muuhun sievään leikkiin. Rannalla vieressä on hoijakoita, kiikuja ja
muita ilopaikkoja. Sulhanen kustantaa morsiamensa viiden äyrin
kiikkuun, istuu itse vierelle ja pitää hellästi vyötäreiltä kiinni,
ettei tuo vain putoaisi. Ja sen jälkeen tarjoo hän vielä tytölleen
lasin olutta, juo itse kaksi, ja palkaksi saa hän, jos sattuu vähänkään
siimespaikkaa, suukkosen. Eikä tee mitään, jos joku näkeekin. Onhan se
niin viatonta, samalla kuin se on niin runollista ja sievää. Eikö
olekin?
Tunnelmaa pitää olla kaikessa ja sitä on kaikessa. Itse kaupunki
puistoineen ja siltoineen kuvastaa jo keskellä ihmishyörinääkin
jonkunlaista hempeämielistä tunnetta, sitä samaa huokuu vastaan
huvipaikoista, Tivolista ja kesäteaattereista, niin, sitä huomaa
melkein kauppapuodeissa ja ruokapaikoissakin. Sydämmellisyyttä ja
hiukan lapsellista herkkyyttä, joka koettaa ilmestyä niin sievässä
muodossa kuin suinkin. Lyhyesti, -- tunnelmaa.
-- Sain tuttavikseni Kööpenhaminassa pari, kolme yliopistoon vielä
kuuluvaa nuorta miestä, joiden kanssa toisinaan olin yksissä ja
juttelin myöskin tuosta piirteestä sikäläisen kansan luonteessa. Kehuin
sitä piirrettä, sanoin sen todistavan sydäntä ja hyvyyttä ja väitin,
ottamalla vertaukseksi meidän karun ja jäykän suomalaisen luonteen,
sitä pyrittäväksi päämääräksi. Mutta he eivät hyväksyneet tuota
kehumista. He myönsivät tuollaisia merkkejä kansan luonteessa olevan,
vaan väittivät sitä lapsellisuudeksi ja miehuuttomuudeksi, josta olisi
irti pyrittävä. Tuollainen uinaileva suunta on raukkamaista, he
tahtoivat esiintyä jäyhinä miehinä.
Ja kumminkin oli heissä itsessään tuota tunnelmoimista hyvinkin
runsaasti. Havaitsin sen monasti.
Niinpä olivat he illaksi ennen lähtöäni kutsuneet minut vieraakseen.
Arvelin, että mentäisiin johonkin ulkoravintolaan iltasta syömään tai
laivaretkelle merelle taikka johonkin varieteehen. Mutta hyvin
salaperäisenä ohjasivat he matkan rautatieasemalle, ostettiin piletit
ja istuttiin junaan. Tästä kai on tuleva jotakin erinomaisempaa lystiä,
arvelin. Ja niin siitä tulikin.
Kun tunnin ajan oli rautatievaunussa nielty tomua, pysähdyttiin
pienelle asemalle, joka oli viljelysketojen keskellä. Sieltä lähdetään
astumaan auringon laskua tehdessä pölyistä maantietä pitkin, astutaan,
astutaan... Pari kertaa olin jo kysynyt, että mihinkä tämä tie viepi,
mutta he vastaavat vältellen. Jotakin harvinaista! Peltojen keskeltä
avaupi vihdoin vettä esiin, pieni järvi, matalat kaislikkorannat,
taloja tiheässä ympärillä.
-- No, tässä nyt ollaan perillä.
-- Oho. Ja mihinkä tästä nyt mennään?
-- Mihinkä! Tässähän sitä ollaan.
No, ollaanpa sitten, arvelin, yhä vielä odotellen mitä tuleman piti.
Istahdin rantakivelle, ystävieni rientäessä puuhaamaan mikä millekin
taholle. Yksi kävi yhdestä talosta vuokraamassa veneen, toinen toisesta
ostamassa olutta, kolmas vielä juoksi muissa puuhissa.
-- Ettäkö ongelle? kysäsin, kun vihdoin ruvettiin veneeseen astumaan.
Kysymykseni huvitti heitä hyvin.
-- Ei, muuten vain järvelle istumaan, tyynelle järvelle, katsomaan
kuinka päivä laskee ja iltarusko punottaa.
Sitähän siinä sitten katsottiin. Nuo asiaan kuuluvat »juustokääröt» ja
»kalakääröt» vedettiin taas taskuista esiin, syötiin voileipiä veneessä
ja juotiin olutta päälle. Ja aina sekaan silmäiltiin, kuinka päivä
katosi matalan rannan taa, peltojen alle piiloon.
-- Mutta miksi teitä oikeastaan miellytti lähteä juuri tänne? kysäsin
taas kerran illan kuluessa, sillä se ei ollut mulle vielä aivan
selvillä.
-- Miksi! Eikö sinua sitten tämä miellytä?
-- Tietysti, eipä siltä, mutta...
-- Ajatteles nyt kun näin istutaan ruuhessa keskellä tyynen järven
selkää ja syödään evästä... Minkä arvoista tämän rinnalla olisi istua
jonkun laivan kannella merellä tai jonkun varieteepöydän ääressä!
Tässähän on tunnelmaa!
Niin, sitähän tässä on, kyllä minä tämän nyt jo tajuan ja olihan se
mulla jo hämäränä aavistuksena ennakoltakin. Tämähän on nyt taas
tuollainen runollinen tuokiokuva... Asema kävi vielä selvemmäksi, kun
eräs ystävistäni, jossa oli kirjailijan vikaa, rupesi lukemaan ääneen
runoa, jonka hän edellisenä yönä oli kirjoittanut...
Juna lähti asemalta kaupunkiin vasta kello 4 aamulla. Siihen asti oli
meidän joko istuttava venheessä tai käveltävä rannalla. Ei se tahtonut
tuo »tunnelma» oikein koko yötä kestää. Minun oli lähdettävä seuraavana
päivänä kahden vuorokauden rautatiematkalle, joten melkeinpä pisteli
järveltä palattaessa vihakseni, että yö oli jäänyt nukkumatta. Ja uni
näytti olevan toisillakin.
Mutta he olivat järjestäneet tämän illanvieton tähän tapaan parhaassa
tarkoituksessa, saadakseen herätetyksi runollisen ja arkielämää
yläpuolella olevan mielialan. Olihan aivan heidän luonnossaan, että
tässä piti saada luoduksi »tunnelmaa».
1894.