Parisen kuukautta olin oleskellut arkistotutkimuksia varten Tukholmassa
ja vähitellen rupesin jo niistä töistäni selviämään. Jo Suomesta
lähtiessäni olin päättänyt käydä myöskin Upsalassa selailemassa
sikäläisessä kirjastossa löytyviä käsikirjoituskokoelmia, vaikka tosin
ennakolta tiesinkin, ettei siellä minua varten mainittavaa löytyisi.
Tuossa tiedossani olin yhä varmistunut ja vakaantunut Tukholmassa,
jossa olin tilaisuudessa läpikäymään Upsalan kirjaston luettelot.
Tiesin melkein turhaksi matkani sinne. Mutta kuitenkin, kaiketikin,
eihän tuonne ole kuin tunnin matka, parin, kolmen kruunun reissu, niin
arvelin, ja täydelleen rauhottaakseni omantuntoni päätin eräänä aamuna
matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin, -- saahan tuonkin sitten
kerran nähneeksi, josta on niin paljon lukenut ja kuullut.
Ilman muita matkatarpeita kuin taskussa oleva muistiinpanokirjani
saavuin kymmenen aikana aamulla Upsalaan ja kävelin suoraa tietä
asemalta kirjastoon, joka valkeana ja komeana paistoi vastaani
korkealta mäeltä. Ei tarvittu opasta eikä neuvojaa. Juoksutin sitten
koko aamupäivän kirjaston nuoria, palvelushaluisia apulaisia
edestakaisin kantamassa minulle käsikirjotusmytyn toisensa perästä,
joista mahdollisesti voisi olla minulle jotain hyötyä. Vaan, kuten jo
etukäteen tiesin, se oli turhaa juoksutusta. Kun kello läheni kahta,
jolloin kirjasto oli suljettava, saatoin jo aivan rauhallisella
omallatunnolla jättää Upsalan kirjaston.
Laskeusin verkalleen alas kirjastomäeltä, sytytin paperossin ja
katselin laidasta toiseen tuota allani lepäävää kaupunkivähäistä, joka
hiljaisena ja rauhallisena näytti puolinukuksissaan kylpevän
päiväpaisteessa mutaisen Fyris-joen molemmilla kupeilla. Tässä se nyt
on siis tuo vanha, kuuluisa tiedonahjo, tuo muinais-skandinaavein
ruhtinaskoti, tuo laulujen ylistämä kosteikko keskellä laajoja
laidunmaita. Tuossa siis tuomiokirkko, tuossa uusi yliopistorakennus,
tuossa vanha linna ja nuo ränstyneet puurakennukset, ne ovat siis
ylioppilasten lukukammioita; ylioppilaistahan Upsalan kaupungilla on
leimansa, ylioppilaiden asuttaminen, syöttäminen ja juottaminenhan on
nykyjään Upsalan pääelinkeinokin.
No, tämähän on siis kaikki sangen pian nähtyä ja tajuttua. Minä
joutasin jo vaikka hetipaikalla matkustamaan pois.
Katselin kelloa. Vielä runsas tunti täällä kumminkin on viivyttävä,
ensi juna lähtee näet vasta kello 3: 5. Mitenkähän tuonkin ajan
sopivimmalla tavalla kuluttaisi?
Pitäisihän minulla täällä olla tuttavia useampiakin, Upsalan
ylioppilaita, joihin olin tutustunut Helsingissä ja Tukholmassa, miten
heitä vain mahtaisi saada käsiinsä. Useimmat ovat kyllä jo arvatenkin
matkustaneet kaupungista pois -- toukokuu oli lopullaan, -- mutta yksi
niistä nyt on varmastikin täällä, hän oli mulle keväällä ilmoittanut
viipyvänsä koko kesän Upsalassa lukujaan varten. Tahdon kutsua häntä
Vikbergiksi. Hän, Karl Vikberg, oli erityisesti Helsingissä ollessaan
muistuttanut minua käymään luonansa Upsalassa... Hitto soi, minäpä
koetan ottaa selkoa siitä miehestä. Jos kello kolmeen asti hänet
löydän, jään tänne vielä pariksi tunniksi, syön päivällistä hänen
seurassaan ja matkustan Tukholmaan vasta kello 5. Jos taas en löydä,
matkustan jo kello 3 ja ehdin vielä neljän ajaksi syömään päivällistä
tavallisten pöytätoverieni seuraan tavalliseen ruokapaikkaani
Brunckebergin torin varrelle.
Nyt siis heti hakemaan Vikbergiä.
Siinä on sillan korvassa kirjakauppa, minä hyökkään sinne ja pyydän
ylioppilasluetteloa... Vikberg, Vikberg, Vikberg ... niitä on toista
sivua, Karl Vikberg, Karl Vikberg ... vuodelta 1891, 1892, mutta eihän
täällä sitä minun Vikbergiä ole sittenkään.
-- Kenties hän ei ole ollut sisällä yliopistossa viime lukukautena,
huomauttaa kauppapalvelija, siinä tapauksessa ei ole hänen nimeään eikä
osotettaan luettelossa.
-- Niin, tietysti hän ei ole ollut täällä, kun hän vasta huhti- tai
toukokuussa on palannut Suomesta... Mutta kuinka minä sitten saan
hänestä selvän?
-- Kaiketi nämä muut Vikbergit sen tietävät, ovat ehkä samaa sukua ja
voivat tuntea hänet muutenkin.
-- Ettäkö minä juoksisin kaikkein Vikbergien luona kysymässä?
-- Niin, taikka edes muutamain...
Oli se minusta hiukan toivotonta yritystä, vaan kirjotin kumminkin
muistiin kolmen, neljän Vikbergin osotteet -- valitsin vanhimmat
joukosta -- silmäilin kartalta parin pääkadun nimet ja suunnat ja
lähdin löytöretkelleni.
Ensimmäinen, jonka luo tulin, oli Herman Vikberg, stud. fil. Soitin,
pääsin sisälle, pyysin saada puhutella herra Vikbergiä.
-- Herman, Herman, tule alas, huusi vanhanpuoleinen naisihminen ylös
vintin rappuja myöten. -- Täällä on joku, joka tahtoo sinua tavata.
-- Pitääkö _minun_ tulla alas? kuului kummastunut ääni ullakolta. --
Ei, käske hänen vaan tulla ylös.
Arastelin vähän lähteä kapuamaan pimeitä portaita ylöspäin, vaan muuta
neuvoa en keksinyt ja hetken hapuiltuani ovea ja avainta pääsin hänen
huoneeseensa sisälle. Herman, paksu, lihava, kaljupää ukko, makasi
paitahihasillaan vuoteellaan selkä minuun käännettynä. Vähitellen
väänsi hän siitä vatsapuolen esiin, sovitti silmälasit silmilleen ja
katseli minua kotvasen suurimmalla hämmästyksellä.
Pyysin anteeksi ja selitin oudonlaisen asiani niin lyhyesti ja selvästi
kuin suinkin, vaan sain tehdä sen toistamiseen ennenkuin hän verkalleen
nousi vuoteelta ja vastasi lakoonisesti:
-- Minä olen Herman Vikberg. Istukaa!
-- Minulla on kunnia tietää se. Tarkoitukseni on vaan kysyä, tunnetteko
sattumalta sitä Karl Vikbergiä, joka on ollut Suomessa.
-- En sattumaltakaan.
Kumarsin, pyysin vielä tuhannen kertaa anteeksi käyntiäni ja lähdin.
Vaan kun varovaisesti käsikopelolla kulkien olin päässyt portaita alas,
silloin oli jo Herman Vikberg kintereilläni. Hänelle oli sillä välin
nähtävästi jo asia selvinnyt, hän oli tullut ajatelleeksi, että se oli
ulkomaalainen matkustaja, joka oli hänen puoleensa kääntynyt neuvoa
kysymään ja kohteliaisuuden henki oli hänessä herännyt. Hän tarjoutui
auttamaan minua hakemaan Karl Vikbergiä, ja yhdessä lähdimme toisen
Vikbergin luo. Sekään tietysti ei ollut se oikea. Vaan kun hänellekin
asia oli ehtinyt selviytyä, oli meitä jo kohta kolme miestä, jotka
kulimme hakemaan sitä Karl Vikbergiä, joka oli ollut Suomessa.
Me haarausimme kukin eri taholle. Olin ilmoittanut apumiehilleni
aikovani matkustaa pois joko kello 3 tai 5, ja he olivat luvanneet
kolmen ajaksi saapua »Rullan» nimiseen kapakkaan asemahuoneen luona
kertomaan minulle, kuinka heidän retkensä oli onnistunut. Muistaakseni
heistä toinen palvelushaluisuudessaan oli luvannut mulle tuovansa
»Rullaniin» mukanaan Karl Vikbergin ennen kello kolmea joko elävänä
taikka kuolleena.
Itse kävin vielä parin Vikbergin luona. Toinen heistä oli kuullut
puhuttavan minun Vikbergistäni, toinen ei tuntenut häntä puheitten
mukaankaan, vaan kumpanenkin heistä oli pyytämättäni kohta valmis
lähtemään liikkeelle haettavaani löytämään. Toiselle heistä ilmotin
minä, että »Rullan» olisi sovittu yhtymäpaikka, toinen esitti saman
paikan itse yhtymäpaikaksi, luvaten tuoda Vikbergin sinne.
Olin jo ehtinyt päästä hikiseksi ja minusta tuntui, että olinpa jo
tehnyt yhden Vikbergin löytämiseksi mitä ihmiseltä niin lyhyessä ajassa
kohtuudella voi vaatia. Neljä Vikbergiä oli parast'aikaa kaimansa
perästä juoksemassa ja jos heistä jokainen saapi kaksikaan Vikbergiä
liikkeelle, niin on niitä minun vuokseni piankin 12 jalkeilla. Ne
tietysti kaikki tekevät sopimuksen, että »Rullan» on oleva
yhtymäpaikkana kello 3. Jos heistä vielä jokainen, niinkuin melkein
saattoi otaksua, sattui tapamaan vielä yhdenkään uuden Vikbergin, niin
olisi kello 3:n aikaan tasan kaksi tusinaa Vikbergejä »Rullanissa»
minua vastassa. Mutta olisiko se oikea sittenkään siellä, se olisi
siltä epävarmaa.
Tuota mietin, kuljeskellessani kellon kolmea lähetessä Upsalan katuja
pitkin rautatieasemaa kohti. Ja siinä miettiessäni rupesi tuo uhkaava
Vikbergein paljous vähitellen mieltäni ahdistamaan. Mitä tekisin minä
tuossa suuressa, oudossa joukossa? Miten voisin tyydyttävästi selvittää
sen seikan, että olin vaivannut liikkeelle noin monta minua
tuntematonta miestä, miten voisin heidän hyväntahtoisuutensa kyllin
palkita? Enhän edes ollut tuon Suomessakaan käyneen Vikbergin
erinomainen henkiystävä eikähän ollut tarkoitukseni ollut mikään muu,
kuin saada hänen seurassaan viettää muuan joutilas tunti, joka nyt
muuten jo kohta oli kulunut. Mulle tulisi todellakin olemaan sangen
vaikea hetki osottaessani kiitollisuuttani kaikkia noita Vikbergejä
kohtaan, joko sitten heidän toimensa oli onnistunut taikka ei.
Näissä synkissä mietteissä saapuessani rautatieaseman edustaiselle
torille ja nähdessäni kellon olevan viittä minuuttia vailla kolme,
välähti ensi kerran mielessäni ajatus paeta raukkamaisesti koko
Vikbergi-joukkoa, luikkia asemalle ja lymyityen jonkun vaunun nurkkaan
ajaa karauttaa Tukholmaan. Siellä odottavat minua vanhassa
ruokapaikassa vanhat, tuttavat päivällistoverini, siellä olisin kuin
kotonani ja saisin kertoa heille seikkailustani... Mutta ei, sehän ei
käy laatuun. Tuossa luen erään portin päällä suurilla kirjaimilla
kirjoitetun nimen »Rullan», sinne pakottaa kova kohtaloni minua
menemään vastoin tahtoanikin. Sillä miestä sanasta...
Raskain askelin astuin portista sisään. Vielä siellä ei ole yhtään
Vikbergiä, vaan koko liuta saapuu kai tuossa tuokiossa. Ja minusta
tuntui, kuin olisin suotta pakotta sattuman petkuttamana joutunut
saaliiksi tähän satimeen, josta ei ole yhtään aukkoa pois päästäkseni.
Eikö yhtään? Miksen sittenkin pakene? Onhan otuksella oikeus paeta
satimesta, jos ehtii ennenkuin pyytömies saapuu. Pyytömieheni. nuo 24,
saapuvat juuri tuossa silmänräpäyksessä, vaan vielä on mulla aikaa
repästä itseni irti ja juosta... Katsahdin kelloa: minuutin yli
kolmen...
Minä repäsen itseni irti, pujahdan portista ulos, hiivin aitoviertä
pitkin uskaltamatta katsoa taakseni, varastan toisella jalalla
ehtiäkseni pikemmin ja hyppään ahmana portaita ylös asemahuoneelle.
Paluupiletti on taskussani, junakello soipi viimestä kertaa, minä
nykäsen vaunun oven auki, astun sisään ja heittäydyn kuumuutta ja
mielenliikutusta huokuen sohvalle nojalleni. Juna viheltää, lähtee
liikkeelle. Nyt on jo myöhästä enää palata »Rullaniin», höyryhepo viepi
minut nyt jo väkisinkin Tukholmaan...
Koko tuon tunnin kolmesta neljään on mulla paha omatunto, sydämmeni lyö
levottomasti ja soimaa minua petollisuudesta ja kiittämättömyydestä,
enkä uskalla ajatellakaan noita monia Vikbergejä, jotka nyt luultavasti
parhaallaan istuvat »Rullanissa» odotellen minua ja päästäen
tuontuostaankin kirouksen, kun niin kauan viivyn. En uskalla heitä
ajatellakaan, enkä keksi tässä jutussa vielä mitään naurettavaa. Keksin
sen vasta, kun saavun Brunckebergintorin varrelle Tukholmaan, vanhaan
ruokapaikkaani, ja siellä saan tavata kelpo päivällistoverini, joille
sydäntäni keventääkseni kerron seikkailuni. Heistä on koko juttu
hullunkurinen ja välttämättä tahtoo yksi heistä kirjottaa minun
puolestani onnittelusähkösanoman lähetettäväksi kohta Upsalaan
»Rullaniin» yhteisesti kaikille Vikbergeille, jotka siellä tietysti
paraikaa ovat koossa ja saavat tehdä toistensa tuttavuutta. Sen sain
kumminkin estetyksi ja minusta tuntui varmimmalta pysyä Upsalan
Vikbergeistä niin kaukana ja niin äänettömänä kuin mahdollista, jotta
he niin pian kuin suinkin unhottaisivat tuon käyntini Upsalassa, joka
minulla aina on pysyvä mielessäni.
1894.