(Nykyajan valossa).
Lemminkäiselle kävi vähän tukalaksi olo kotosalla. Vuosiltaan alkoi hän
jo olla siinä ijässä, että hänenkin pitäisi ruveta jo jotain
toimittamaan, itsellään hänellä ei tuntunut olevan halua eikä kykyä,
ja hän oli, eikä aivan suottakaan, näkevinään miten ihmiset
kotikaupungissa, tuttavat ja tuntemattomat häntä salaa sormellaan
osoittelivat, jotta tuossakin on yksi tyhjäntoimittaja, tämän maailman
vetelys, joka äitinsä kotona loikoilee eikä tee mitään.
Sitäpaitsi oli hän sotkeutunut ikävänlaisiin raha-asioihin, rumiin
vekselijuttuihin, jotka äidin varoihin turvaatumalla tosin olivat
jotakuinkin saadut selville, mutta joista kaikilla kaduilla kumminkin
juteltiin julkisena salaisuutena.
Tuo kaikki tuntui joka päivä yhä tukalammalta ja Lemminkäinen päätti
lähteä joksikin ajaksi matkoille, jotta herjat kielet herkeäisivät
juoruamasta.
Yhtenä iltapäivänä, kun hän oli noussut päivällislevoltaan ja
huokotellen turhaan harkinnut puhki päänsä mitenkä taas saisi iltansa
jotenkaan siedettävästi kulumaan, astui hän paitahihasillaan äitinsä
huoneeseen ja selitti, että hän on aikonut lähteä hieman matkustamaan.
-- Matkustamaan, sinäkö poikani? Ja mitä varten ja minne?
-- Joo, minä aijon pistäytyä Saaren kaupunkiin ja jos alan viihtymään,
jäänkin sinne joksikin ajaksi. Täällä käypi vähän ahtaaksi.
-- Ahtaaksiko? Mikäs nyt päähäsi pisti? Oikeinhan minä kauhistun...
-- Niin, minä olen huomannut sen viisaimmaksi. Täällä ei ole muuta kuin
juoruämmiä ja yksitoikkoisuutta. Siellä laitan asiani kuntoon ja tuon
tänne mammalle miniäksi tuon rikkaudestaan kuuluisan viinatehtailijan
Saarelaisen tyttären, Kyllikin.
-- Älä yritäkään poikani, häpäset itsesi. Varmempi on, että otat täältä
jonkun oman kaupungin rahaporvarein tyttäriä... Ja onhan meillä vielä
sentään oma talo kaupungissa ja maatila, vaikka vähän velkainen onkin,
ja sitäpaitse vielä joku määrärahaa obligatsiooneissakin.
-- No kun on, niin hyvä on. Mamma on hyvä ja täyttää kapsäkkini, ja
järjestää hiukan matkarahoja. Itse käyn kiirehtimässä räätäliäni, että
hän laittaa vaatteeni aamulla ajoissa valmiiksi ennen höyrylaivan
lähtöä. Ne ja muutamat muut pikkulaskut jäävät mamman maksettaviksi.
Äiti ei enää jatkanut turhaa vastarintaansa, vaan kyynele tipahti
hänen silmästään Lemminkäisen poistuttua. Noin äkkiä meni siis
hänen ainoa poikansa yksin maailmalle! Hän rupesi surumielisenä
valikoimaan tärkkipaitoja ja kaulustimia ja latomaan niitä sievästi
vaskipuitteiseen pahvikapsäkkiin.
Lemminkäinen oli isävainajansa ainoa poika. Hän oli vanhaa, varakasta
aatelissukua, soturiaatelia, joka vuosisatain kuluessa oli muitten
verellä kastellut isänmaata ja herrana hallinnut alusorjiansa.
Lemminkäistä itseäänkin oli koetettu istuttaa sotauralle, ja hän olikin
kokenut kadetti- ja junkkarikoulut, mutta sittemmin -- erityisistä
syistä -- heittänyt soturialan mielestään. Sen jälkeen oli hän ainoana
poikana elänyt isänsä rikkaassa talossa, nauttinut nuoruuttaan mittain
täydeltä, näytellyt Don Juan'ia kotikaupungissaan, -- ylipäätään
maistanut tämän maailman makian joka suhteessa.
Vanhan aatelissuvun jälkiä hänellä näet oli jälellä sorea vartalo,
kauniit kasvot, väljä kurkku ja hieno käytös; muu aatelius oli
sukupolvien kuluessa jo ennättänyt hiertyä pois verestä, niin että
kovasta, rautatammesta hänen muotoonsa oli puhennut notkea ja hapras
vesivesa.
Vaikka nuori Lemminkäinen jo kotitienoillaan oli nautintojen maljan
ryypännyt pohjasakkoja myöten, oli hänessä kumminkin jälellä siksi
verran soreutta ja pirteyttä, että hän milloin tahansa saattoi tehdä
valloituksia vieraassa naismaailmassa, sen huomasi hän itse varsin
hyvin. Kotikaupungissa hänet jo liian hyvin tunnettiin, siellä oli
menestys lopussa.
Olipa siis monta pätevää syytä, jotka puolustivat Lemminkäisen matkalle
lähtöä, ja hän ihaili oikein itseään ja omaa päättäväisyyttään, kun
vihdoin monen harkinnan perästä sai lausuneeksi äidilleen tuon
aikeensa. Sitten hän vielä lähti tapaamaan muutamia paraita
hekkumatovereitaan ja viimeistä kertaa hurrattiin nyt ilta ja yö
yhdessä jäähyväiskekkereitä pidettäessä. Siksipä olikin hänellä pää
raskas ja puna silmissä, kun hän seuraavana päivänä astui laivaan ja
osti ensi luokan piletin.
Äiti itki laiturilla kun köysiä hellitettiin.
-- Hyvästi nyt, huusi poika viime sanoikseen. Ilmotan sähkösanomalla
aina kun tarvitsen uuden postiremissan rahoja nostaakseni pankista...
Näön vuoksi oli Lemminkäinen hankkinut itselleen erään vakuutusyhtiön
matkustavan asiamiehen toimen, ja kun hän Saarelassa oli saanut
asuntonsa kaupungin komeimmassa hotellissa, ilmoitti hän suurenmoisesti
kaikissa sanomalehdissä ottavansa vastaan henkivakuutuksia. Hänen
aatelinen nimensä herätti heti huomiota ja ennen pitkää oli hän sievän
käytöksensä ja kotoisten suositustensa nojalla voittanut ensi vastukset
ja päässyt koteutumaan Saarelan hienoimpiin seurapiireihin. Hän
herkesi pois vanhoista pahoista tavoistaan, esiintyi aina erittäin
vaatimattomana ja rakastettavana ja pääsi siten kohta kaikkien
suosioon. Varsinkin rouvat, vanhemmat ja nuoremmat, pitivät hänestä
paljo, nuoret miehet koettivat väkisinkin saada häntä ilojuhliinsa ja
kaupungin tytöt olivat aivan ylenonnelliset, kun hän omituisella
viehättävällä tavallaan hienosteli ja mairitteli heitä.
Kuukauden kuluttua oli Lemminkäinen kukkona linnan päällä kaikkialla
Saarelan ylhäisimpäin piirein seuraelämässä ja huvituksissa. Jos
vanhemmat herrat ja jotkut kadehtijat sanoivat kuulleensa kaikenlaista
vähemmin ansiokasta puhuttavan hänestä hänen kotikaupungissaan, niin
sitä pidettiin panetteluna taikka nuoren veren viattomina kepposina.
Olihan jokainen tilaisuudessa näkemään, kuinka tasainen ja
vakavaryhtinen tuo nuori liikemies oli. Ja kotikaupungissa kuultiin
ihmeissään, että Lemminkäinen on noin tasaantunut ja voittanut
Saarelaisten suosion. Äitikin itki ilosta ja lähetti rahoja.
Lemminkäinen viihtyi etenkin naisten seurassa ja naiset hänen
seurassaan. Hän ei hyvitellyt ketään erikseen, vaan hienosteli yhdellä
lailla kaikkia, liehakoi jokaisen edessä, niin että neitosista kukin
tunsi itsensä tyydytetyksi ja autuaaksi. Kyllikki yksin, viinapatruunan
rikas ja kopea tyttö, ei hänestä ollut paljokaan välittävinään, vaan
tottuneella silmällään huomasi Lemminkäinen pian eräistä merkeistä, että
se tyttö se kumminkin häneen enin oli pikeytynyt ja hän napsautti
sormiaan salavihkaa tyytyväisyydestä.
Oltiin niin sotajalalla koko syyskausi, toisistaan ei oltu yhteisissä
seuroissa välittävinäänkään, kumpainenkin säilytti asemansa johtavana
henkilönä riippumatta toisesta. Mutta joskus, kun Kyllikki ja
Lemminkäinen sattumalta joutuivat kahdenkesken, suli vähitellen tuo
jääkuori, he seurustelivat kuin vanhat tutut, he vaihtoivat katseita ja
ymmärsivät toisensa. Ja pian he huomasivat, että he rakastivat
toisiaan, ja silloin tunsivat he itsensä onnellisiksi, niin
onnellisiksi...
Mutta yleisön edessä säilyttivät he kylmän välinsä, toisinaan vain
laskivat pilkkasanoja toisistaan, ja siihen oli varsinkin Kyllikki
kärkäs.
Ja Lemminkäinen näytteli osansa rakastuneena hyvin. Milloin he istuivat
hämärähetkenä viinapatroonan muhkeissa perähuoneissa jutellen
kahdenkesken kenenkään estelemättä, milloin palasivat iltapimeällä
luistinradalta ja tekivät vielä kävelyretken autioon, talviseen
puistoon saadakseen rauhassa jutella juteltavansa ennen eroa. Ja tuo
salamielisyys, joka oli kuin itsestään syntynyt heidän kesken, yhdisti
heidät vielä lähemmin toisiinsa. He tunsivat olevansa kaksi olentoa,
jotka, ollen aivan erilaiset kuin muut, olivat ihan toisiaan varten
luodut... Sitä kesti viikon, toista, ja he menivät kihloihin, --
tietysti salakihloihin. Kaikki muut luulivat heidän vielä olevan
sotakannalla! Se heitä huvitti sanomattomasti.
-- Sitten vasta yhtäkkiä vihitämme itsemme vähän ennen junan lähtöä ja
muutamme meidän kauniiseen Kalevan kaupunkiin, jossa kohta pääsen itse
liikkeen johtajaksi, kehui Lemminkäinen. Ja kesät asumme maatilallani,
jossa mulla on suurenmoinen maanviljelys ja meijerihoito.
-- Ja toiset jäävät tänne ihmeissään suu auki katselemaan...
He olivat onnelliset.
Vaan mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Lemminkäinen ei tietysti
malttanut olla naurattamatta muitakin tyttöisiä, nuoria ja kauniita, ja
kun hänen kujeensa kaikkialla lankesivat hedelmälliseen maahan, rupesi
tuo salapeli Kyllikkiä huolettamaan. Hän tahtoi tehdä siitä lopun,
mutta Lemminkäisestä elämä tuommoisenaan oli hyvin lystiä, ja kun hän
ei keksinyt keinoa miten saisi puhdistetuksi valheensa entisyydestään,
varakkuudestaan ja liikemiehyydestään, ja mitenkä voisi esiintyä
viinapatroonan luona, antoi hän ajan kulua, eleli yksin päivin ja
lykkäsi vakavat asiat huomiseen.
Vaan vähitellen rupesi hänelle itselleen jo kiire tulemaan.
Kotikaupungista lähti Saarelaan kuulumaan kummia huhuja, matkustajat
sieltä kertoivat yksityisseikkoja hänen entisestä elämästään,
hänen rahajutuistaan ja naisjutuistaan, ja nauroivat hänen
liikemiehyydelleen. Ja Saarelan nuoret herrat, joita Lemminkäisen onni
naismaailmassa jo kauan oli suututtanut, levittivät oikein kateilijain
innolla noita huhuja kaikissa seuroissa. Vielä lisäksi kirjoitti äiti,
että hänen, vanhain velkain ja myötäisten rahalähetysten takia, kävi
välttämättömäksi myödä talo kaupungissa ja muuttaa asumaan syrjäiselle
maatilkulleen.
Tuo oli harmillista. Jotain piti tehdä, sen huomasi Lemminkäinen, mutta
mitä?
Lemminkäinen mietti puhki päänsä, vaan turhaan. Nyt oli myöhäistä mennä
patruunalta tyttöä pyytämään, kun se jo varmaankin tunsi hänen
kujeensa. Paras ehkä nousta junaan ja pötkiä tiehensä ... mutta sääli
sitäkin tehdä, kun kultakala oli tuossa juuri sormien lomassa...
Niissä synkissä mietteissä asteli hän eräänä iltana muutamaan tuttuun
perheeseen, johon pienenlainen seura oli pyydetty illanviettoon ja
johon Lemminkäinenkin oli päättänyt mennä, jos ei muun vuoksi niin
säilyttääkseen ulkonaisen ryhtinsä.
Kyllikki oli jo siellä. Hän katseli sulhoaan kyselevillä,
surunvoittoisilla silmillä... Lemminkäisen korvia kuumenti. Nyt oli jo
tytöllekin tieto saapunut... Äkkiä, toisten ollessa muissa pakinoissa,
viittasi tyttö Lemminkäisen luokseen ja veti toiseen huoneeseen. Ovi
jäi auki.
Tietysti alkoi nyt tutkinto: oliko niissä puheissa perää, mikset
hänelle ole sanonut...?
-- Mitä puheita? Uskotko lemmittyni kaikkia kadehtijain juoruja?
-- Mutta kuin niin varmasti ja yleisesti kerrotaan...
-- Kerrotaan, sinä armas visertelijäni.
Lemminkäinen päätti ratkaista asian uhkarohkealla tempulla, veipä
sitten puuhun tai petäjään. Hän otti tyttöään hellästi vyötäreiltä
kiinni; painoi rintaansa vasten ja suuteli oikein tulisesti. Ja tyttö
lepäsi autuaana hänen povellaan, muistamatta että ovi oli auki...
Kaunis juttu! Suuri skandaali! Aamulla sen tiesi koko kaupunki, siitä
kertoivat rouvat, kertoivat piijat, kaunisteltiin ja paranneltiin.
Ja samalla kerrottiin kaikenmoisista kuutamokävelyistä ja
hämäränvietoista... Sen kuuli patroonakin ja kirosi sen tuhannen
tulisesti.
Mutia jotain oli tehtävä, muuten oli tytön maine tahrattuna. Ja kun
nuoret päivällä tulivat ja ilmoittivat hänelle, että he ovat jo kauan
rakastaneet toisiaan ja että eilen oli tapahtunut erehdys, täytyi hänen
antaa Kyllikkinsä Lemminkäiselle, vaikka hän mieluummin olisi antanut
potkun.
Kolmen viikon kuluttua vihittiin Kyllikki ja Lemminkäinen ja he
astuivat junavaunuun ajaakseen Kalevan kaupunkiin ja Saarelan asukkaat
jäivät todella suu auki kummissaan junasillalle katsomaan. Ja patruuna
lupasi heille riittävän vuosieläkkeen sillä ehdolla, että Lemminkäinen
vastaisuudessa oppii elämään ihmisiksi, -- muuten lupasi hän peruuttaa
sekä Kyllikit että eläkkeet.
Nuori pariskunta saapui kotikaupunkiin, muutti asumaan anopin luo
maatilalle ja eli onnellisesti kuherruskuukautensa. Lemminkäinen vannoi
heittävänsä pois kaikki vanhat urheiluretkensä kauniin Kyllikkinsä
tähden ja Kyllikki vannoi rakastavansa miestään myötä- ja
vastoinkäymisissä.
Mutta ihmiset silmäilivät epäillen tuota onnellisuutta. Mihinkäpä se
ihminen luonnostaan pääsee, sanoivat he, Lemminkäisellä ei ole koskaan
ollut taipumusta vakavaan yksavioisuuteen, miten käynee kun
kuherruskuukausi on lopussa, miten vain käynee...?
1891