Esko oli noin viikon, toista ollut vetäytyneenä vähän syrjemmäs
maailmasta, s.o. pöytätoveriensa alituisesta seurasta. Ainoastaan pari
kertaa oli hän tällävälin pistäytynyt kapakassa, istumassa vanhan,
tutun juttelupöydän ääressä, vaan silloinkin oli hän aikusin illalla
sangen juhlallisena noussut ja lähtenyt... Oli töitäkin ja johan tässä
nyt muutenkin jouti vähän asettumaan ... niin oli hän mutissut
mennessään. Tosiasia oli, että Esko kulki lemmen mietteissä, vaikk'ei
hän ollut puhunnut siitä kellekään eikä tahtonut sitä millään hinnalla
ilmaista. Hän tosin epäili, että muutamat hänen ystävänsä olivat siitä
puoliarvaamalla saaneet jotakin vihiä ja päätti nyt ruveta puheissaan
ja esiintymisessään kahta varovaisemmaksi. Sillä hän tunsi itsensä,
omat heikkoutensa ja tunsi toverinsakin. Hän tiesi, että se olisi
surmaksi koko hänen tuumalleen, jos se ennenaikojaan joutuisi noitten
toisten hammasteltavaksi ja arvosteltavaksi. Ei, suu tuppeen nyt ja
syrjään maailmasta! Olipa jo aika, että hän, Esko, joka jo melkein
kulki vanhainpoikain kirjoissa, rupesi ajattelemaan elämän
vakavampaakin puolta, kotia ja perhettä, ja että hän ajatteli sitä
kerrankin miehevästi ja päättävästi.. Ja toimi sen mukaan.
Ja hän ajatteli sitä nyt taas hyvin vakavasti ja päättävästi
päivällisen edellä astellessaan virastosta kotiinsa. Hän oli nyt
todellakin melkein rakastunut, se tuntui niin somalta, se häntä
ilahdutti, mutta samalla miltei puolittain hävettikin. Hän seisoi vielä
hieman epävarmalla pohjalla, ja se häntä juuri huoletti, sillä hän
tahtoi nyt kerran repästä itsensä entisyydestään irti ja rakentaa
elämänsä tulevaista onneaan varten. Nyt vihdoinkin oli se hänelle
mahdollista, kunhan hän nyt itse vain toimi johdonmukaisesti ja
pontevasti ja pysyi uskollisena uudelle päätökselleen. Ja hänen täytyi
pysyä. Olihan hän vakuutettu, että hän oli täydellisesti kyllästynyt
entiseen poikamiehen elämäänsä, tuohon ainaiseen ummehtuneeseen
ravintoelämään iltatoverien seurassa ... niin, hän tunsi tuon tyhjyyden
ja sieluttomuuden, hän halveksi tuota elämätä, hän halveksi sitä jo
perinpohjin...
-- Tulethan teaatteriin illalla, kysyä tokasee silloin juuri
vastaantuleva toveri Eskolta, kun hän parastaikaa kävelee näissä
päättävissä mietteissä ja jo on ehtinyt tuumaamaan, kuinka hän vielä
tänä iltana kautta rantain tytölleenkin kuvaileisi, miten hän halveksii
tuota entistä elämätään.
-- Teaatteriin ... enpä tiedä varmaan, luultavasti en tule, mulla on
vähän muualle menoa.
-- Laiminlyöt premieerin, sitäpä ei lie monasti tapahtunut! Vai
valmistatko itseäsi sopivalla tavalla huomisiin Matinpäiviin? Tapasin
Matin illalla ja varmana voit ollakin, ettei hän nytkään tule
häpäsemään itseään.
-- Se on tietty, hän kyllä osaa.
-- Siis tavataan huomisiltana?
-- Niin, tavataan, terve ... ellei nyt satu mitään kiireellisiä töitä.
-- Kiireellisiä. Kuule, mitä sulle on sattunut tuontuostaankin viime
aikoina.
-- Niin, no, täytyyhän työtkin suorittaa ... mutta luultavasti minä
tulen. Terve!
Nuo Matinpäivät, joutavat, ne olivat jo monta päivää pyörineet hänen
mielessään. Hän oli nyt varmasti päättänyt pysyä niistä poissa -- hän
tunsi ne Matinpäivät! -- ja hän oli ajatellut, että tämä olisikin nyt
hänen ensimmäinen suuri voittonsa itsestään ja entisyydestään.
Täytyihän hänen kumminkin ruveta pysymään syrjässä, nyt oli hyvä syy
ikäänkuin yhdellä iskulla taittaa selkä entisyydeltä, hävitä pois
vanhoilta markkinoilta. Hiukan kiusallista se oli, oli vaikea keksiä
sopivia tekosyitä, vaara oli tarjona, että niitä ei uskottaisi ja että
koko hänen salainen tuumansa joutuisi noiden irvihampaiden
pureskeltavaksi. Ja hän oli siinä suhteessa sangen heikko ja herkkä,
tämä kaikki oli niin outoa ja liukasta... Niin, hän oli itse oikeastaan
vielä hirveän epäilevä ja epävarma...
Mutta pois se! Nyt täytyi tapahtua väkinäinen leikkaus, elämänlaivan
täytyi nyt kerrankin kääntyä toiselle kyljelleen. Tuumien täytyy
toteutua, muuten hän menettelee kevytmielisesti itseään ja
tulevaisuuttaan kohtaan ja tyttöäkin kohtaan. Nyt on hetki mennä
Rubikonin yli ja polttaa sillat seljän takana!
Esko melkein takoi päättäväisyydestä jalkojaan portaisiin noustessaan
ylös poikamiehen asuntoonsa. Siellä hän tuota pikaa haukkasi
päivällisensä ja rupesi valmistautumaan lähteäkseen tapaamaan tyttöä.
Hän oli hankkinut tiedon, missä ja milloin hän tytön tapaisi, kun tämä
meni työpaikkaansa, jotta hän sai saatella häntä viiden minuutin
matkan, joka oli kylliksi antamaan hänelle taas pariksi päiväksi uutta
rohkeutta. Kotoa hän ei ollut vielä uskaltanut mennä tyttöä hakemaan,
se heidän tuttavuutensa oli jatkunut noinikään kylmiltään ulkoilmassa;
vaan nyt hän mielessään hautoi tuumaa koettaa asettaa asiat niin, että
päästäisiin vähän selvemmälle kannalle.
Hän saattoi näet mennä kihloihin minä päivänä tahansa, kunhan hän vain
saisi sen tehdyksi, saisi sanotuksi ratkaisevan sanan. Mutta sen
pitikin nyt pian tapahtua.
Kävellessään iltapäivällä siihen pieneen puistikkoon, jossa hän jo
muutamia kertoja ennen oli tyttönsä tavannut, muisteli hän
mielihyvissään, kuinka hyvällä jälellä hänen asiansa sentään olivatkin.
Hän oli menestymisestään melkein varmana. Tuo tyttö, vaatimaton,
varaton ja hellämielinen, oli aina niin ystävällinen häntä kohtaan ja
suostuvainen, -- se olisi hänen omansa minä päivänä hän tahtoi. Miks'ei
hän siis tahtoisi heti? Ja kun kerran kaikki on selväksi puhuttu, niin
silloin ei muuta kuin kihlausilmoitus lehtiin! Silloin veistelkööt
koiranhampaat ja irvistelkööt, hänellä oli maata jalkainsa alla!
Tämä välitila se oli niin kiusallista ja petollista. Mutta siksi
hänen juuri piti ollakin varuillaan, piti vetäytyä syrjään, pois
Matinpäivistä ja muista hurjasteluista, olisihan ollut rikos tyttöä
kohtaan lähteä näissä tuumissa ja tässä mielentilassa poikamiesten
juominkeihin.
Olihan nyt kerran Eskollekin kirkas päivä koittamassa, hänen täytyi se
arvokkaasti ottaa vastaan, eikä suinkaan itse sen loistetta hämmentää.
Mutta ihmisluonto on heikko; siis ennen kaikkia: vaiti! Muuten, jos
hänen salaisuutensa joutuisi maailman suuhun, ei hän voisi olla varmana
mistään, -- itsestään kaikkein vähimmin.
Kauan oli Esko jo näissä mietteissä istunut puistikossa. Jo vihdoin
tuli tyttö kiireesti astellen, -- Esko rinnalle. Vaan tänään ei ollut
tyttö kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, hänellä oli kiire, oli
vähän myöhästynyt ja muutenkin hän hiukan kärtysesti vastaili Eskolle.
Jopa pisteliäästikin. Kun Esko nosti lakkia eräälle ohimenevälle,
myöskin kaljupäiselle, herralle, niin tyttö nauramaan:
-- Kaksi kuuta yhtaikaa!
Hänen päälakeaan pilkkasi! Siitä Esko jo heti hieman sekaantui
valmistetuissa puheenaineissaan. Hän oli tuossa juuri aikonut kautta
rantain ilmoittaa, että huomeniltana, lauvantai-iltana, hän tulisi
tytön luona käymään, jopa vähän siitäkin, missä tarkoituksissa, vaan
vaivoin hän nyt sai siitä päästä kiinni.
-- Huomenna ne olisi Matin päivätkin, lausui hän kumminkin kotvan
kuluttua ilman varsinaista aihetta tähän tiedonantoon.
-- Vai niin. No teidän kai on silloin oltava suurilla
herrainkekkereillä?
-- Olisihan oltava, vaan en ole aikonut mennä. Olen tuuminut pysyä
poissa.
-- Soo, mistä nyt tuulee! Tuollaiset kestithän kuuluvat olevan oikeita
vanhainpoikain mässäyspäiviä.
Vanhainpoikain! Mässäyspäiviä! Tämähän vivahti hieman
epäkohteliaisuudelta. Ja kaikki se tiesikin vanhainpoikain
mässäyspäivät! Esko tunsi horjuvansa äskeisessä varmassa
vakuutuksessaan, vaan jatkoi kumminkin, ikäänkuin ei olisi mitään
huomannut.
-- Niin, olen aikonut lähteä vähän muualle. Onko teillä mihinkään menoa
huomeniltana?
-- Meillä on ompeluseura joka lauvantai-ilta. Miksi niin?
-- Ilman vain ... vaan koska teillä on ompeluseura...
Oli saavuttu portille, johon tytön oli mentävä. Tämä odotti sekunnin
ajan, vaan kun Eskosta ei lähtenyt mitään sen enempää, sanoi hän
jäähyväiset ja kiirehti sisään, hänhän oli muutenkin myöhästynyt.
Esko käveli verkalleen kotiinsa. Matkalla rupesi satamaan ja hän kastui
läpimäräksi. Ja hän oli olemukseensa sangen tyytymätön, kun muutettuaan
sukat ja takit istui työhönsä... Perhanan ompeluseurat! Ja hän itse oli
ehkä äsken ollut liian kuuma ja liian kömpelö, hän tekeysi
naurettavaksi. Tyttö rupeaa häntä kohtelemaan miten tahtoo! Asia
lykkäypi lykkäytymistään, -- tuleeko siitä sitten koskaan valmista!
Töissään koetti Esko nuhertaa koko iltapäivän, vaan huonosti sekin
luonnisti. Ja iltaruoka myöhästyi, matamia ei näkynyt eikä kuulunut.
Esko oli nyt kolmena iltana peräkkäin syödyt iltasen kotona ja se oli
jotakin tavatonta, -- matami nähtävästi ei ollut voinut aavistaa, että
hän neljäntenäkin olisi kotonaan. Ja mitä hemmetin ilvettä tämä sitten
oikeastaan on, miks'ei hän ollut mennyt premieeriin, miks'ei kapakkaan,
miksi hän täällä mökötti...!
No, eihän sitä saa niin vähästä närkästyä, kun on korkeammat pyrinnöt
silmämääränä. Täytyy talttua ja tyyntyä ja vierautua entisistä
tavoista, -- siinähän se temppu juuri onkin. --
Seuraavana päivänä oli Matinpäivä. Esko tuli päivällä virastostaan
siinä vakaassa aikomuksessa, että hän viettää kotonaan koko iltapäivän,
olihan hän maininnut sekä tytölle että tovereilleen, ettei hän menisi
kesteihin, -- hän tahtoi nyt kerran voittaa itsensä, vanhan ihmisensä.
Muut voitot ovat sitten helpompia. -- Välttääkseen kyseleviä tuttavia
käveli Esko niin pian kuin kerkesi ja syrjäisiä katuja myöten kotiinsa.
Tänään oli lauvantaipäivä, Esko tiesi, ettei hän puistikossa nyt
tapaisikaan tyttöä, jos muuten kehtaisi lähteä tavottelemaankaan, se
oli eilen niin kummallinen. Odotetaanpa, kunnes se taas käy
mureammaksi! Tänään niillä on ompeluseuransa, -- olisi se nyt voinut
antaa palttua ompeluseuralleen tällä kertaa ... mutta ei tainnut hän
itsekään sentään kyllin selvästi lausua tarkoitustaan. Ommelkoot nyt,
kyllä kai hän malttaa mielensä!
Esko veti pitkät päivällisunet ja lähti sitten herättyään ulos
iltahämärässä raitistelemaan. Ilma oli vilponen, hän käveli tuntikausia
omissa mietteissään, eikä tuntenut itseään oikein tyytyväiseksi.
Oikeastaan se asema, johon hän oli itsensä asettanut, oli hirveän
naurettava; -- vanha mies kulkee täällä ja koettaa kasvattaa itseään ja
määrää itselleen katumus-, parannus- ja paastoaikoja, -- hyi, höpsistä!
Ja minkä vuoksi? Tytönkö? Ikäänkuin tyttö nyt välittäisi yhdestä
enemmästä tai vähemmästä Matinpäivästä, jos se kerta taipuakseen on. Ja
jos taas ei tahdo taipua...
Mutta saattaahan tuota nyt pysyä päätöksessään, kun sen kerran on
tehnyt, raukkamaistahan se muuten olisi. Tarpeetontahan sinne on nyt
lähteä juopottelemaan ja ehkä vielä toisten ivattavaksi, -- sillä
ainahan niistä joku on nähnyt hänet yhdessä tytön kanssa, eikähän ne
tietysti siitä malta olla veistelemättä. Ei, viisainta on nyt lähteä
saunaan ja sitten suoraan kotiin, -- enkäpä huomenna taas saa tytönkin
käsiinsä ja silloin virkeänä miesnä kaikki selville...
Mutta Eskoa tuntui hieman hiukasevan ja hän päätti ravintolan ohi
kulkiessaan yhtäkkiä ennen saunaan menoa käydä haukkaamassa voileivän
ja ryypyn.
Kapakassa istui pari Eskon tuttavaa juuri samassa toimessa,
haukkaamassa ryyppyä ja voileipää, ja heti kun Esko astui sisään,
viittoivat he hänet luokseen.
-- Kas, näkeepä sitäkin miestä kerran. Ja oikeat sulla on tuumat,
voileipä alle, niin että Matinpäivät pääsevät lujalle pohjalle.
-- Niin, hm, minä olen oikeastaan ollut vähän kahdenvaiheilla niistä
Matinpäivistä, tuumasin tästä mennä saunaan...
-- Oletko sinä hullu, saunaan mennään vasta Matinpäivän jälkeen,
silloin se on kumminkin tarpeellista. Vai mitä metkuja sulla liekään,
-- etkö ollenkaan aijo Matinpäiville? Kuule, miten sinun laitasi on,
sinä olet käynyt niin salaperäiseksi?
-- Eikö mitä, on vain ollut tässä vähän töitä ja hommia.
-- Hommia, hm, on niitä hommia joskus väliin näkynyt iltahämärässä
hameniekkain parissa...
Esko melkein säpsähti, kun toinen tovereista äkkiä heitti tuollaisen
viittauksen, hän tunsi, että se sattui hyvin aralle paikalle. Mutta
vasta hän tunsi itsensä kokonaan horjuvan, kun toinen vielä paranteli:
-- Niin, sinä Esko taidat siitä piankin leipoa valmista. Mutta
maltetaan, kohta kai se näkyy lehdissä kihlausilmoituksena.
Kaikki oli pilassa. Eskon salaiset tuumat paljastetut, hänen hyvät
päätöksensä turhia. Minkä vaikutuksen tekisi nyt tämän jälkeen
kihlausilmoitus lehdissä! Mitä hyödytti koko hänen varovaisuutensa, kun
sen kaikki kumminkin tiesivät. Parasta lie lykätä koko tuumat vähän
tuonnemmaksi ja antaa puheiden unehtua... Peijakas, kun hän oli
sattunut tulemaankin tänne kapakkaan, -- mutta nyt se oli jo melkein
myöhästä väistyä.
Esko vastaili jotakin välttelevää, maksoi voileipänsä ja hankkiusi
lähtemään ulos.
-- Odotahan, joudutaanhan tästä mekin. Ja vaikka nyt lienetkin lemmen
puuhissa, niin saatathan siltä Matinpäiville tulla.
-- Saatanpa saatan...
-- Sitähän minäkin, ettei se niin lujalla ole.
He tulivat kadulle ja kävelivät yhtä matkaa ylöspäin. Esko mietti
jotakin mutkaa päästäkseen puikahtamaan syrjään. Hän oli nyt kerran
päättänyt olla sinne Matinpäiville menemättä ... tullut tuhmuudessaan
siitä tytöllekin puhuneeksi... Ja jos hän nyt menee, niin sitten ovat
kaikki päätökset hiidessä, sitten hän menee toisen ja kolmannen kerran
ja taas ovat hyvät tuumat hunningolla... Ei, kyllä hän livistää...
-- Kävelkäähän edeltä, minä pistäyn tuossa tupakkapuodissa ostamassa
pyhätupakat.
-- Mutta ethän vain jää sille tielle?
-- En, tietysti minä tulen...
Mutta taashan tämä on aivan hullua, mietti Esko kun tuli ulos
tupakkakaupasta. Mitä varten minä tässä heittäyn valehtelijaksi, miksi
lupaan ja sitten pakenen kuin varas, livistän ja lymyilen...? Peijakas!
tämähän on jonkinlaista itsensä pettämistä, tämähän on lapsellista,
koulupoikamaista ilveilyä. Kylläpä sille mahdetaan nauraa! Olenko minä,
vanha mies, nyt sellainen raukka, etten uskalla tehdä mitä miellyttää
ja mennä mihin tahdon...? Mutta mihin minä sitten tahdon, saunaanko? Ja
sillävälin toiset veistelevät ja hämmästelevät ja tekevät minusta
naurun kappaleen...
Kotvan aikaa seisoi Esko yhdessä kohden tupakkapuodin edustalla
tietämättä minne päin hän kääntyisi, oikealleko vai vasemmalle. Se oli
harmillista, se oli tuskallista, hän odotti ikäänkuin jotakin
ulkonaista sysäystä, joka hänet työntäisi yhtäälle tai toisaalle siltä
paikalta, jolta hän ei itse päässyt päkähtämään.
Ja sellainen sysäys tuli. Lauma koulutyttöjä käveli kadun täydeltä
naureskellen ja tirskuen, käveli käsikkäin yhtenä mustana aitana. Sen
edestä täytyi syrjäytyä, lähteä liikkeelle eteenpäin...
* * * * *
-- Terve! Täällä jo pahat kielet tiesivät kertoa, että sinä olisit
hameisiin niin sotkeutunut, että olisit livistänyt tiehesi, mutta minä
sanoin, että se on valetta, kyllä se mies tulee.
Se oli Matti, joka näillä sanoilla etehisen ovella tervehti
nimipäiville saapuvaa Eskoa.
1895.