Oikeastaan se ei ollut myrsky, eikä se ollut merelläkään, olihan vain
tavallista ankarampi jumalanilma, tuuli melkein semmoinen kuin voi olla
Saimaan saaririkkailla sisävesillä. Mutta paikkaan ja aikaan nähden --
elokuu oli kauniimmillaan -- oli ilma meistä matkustajista ihan
komeimmillaan, tarpeeksi suurenmoinen ja aivan tarpeeksi
vaarallinen.
Don Juan oli laivan nimi ja on vieläkin; nimi ei muuten miestä pilaa
eikä paranna -- eikä laivaakaan, mutta onko tämä pieni ja syrjäinen,
joskin näppärä ja siisti (voisi sanoa koketti), höyryvene syystä vai
syyttäkö saanut tuon historiallisen naisuroon nimen, sitä en tiedä.
Ainakin on tuosta nimestä yksi hyöty, kun laivan kannella joutuu
pakinoihin outojen naisten kanssa: nimestä saa heti luonnollisen ja
yleisen keskusteluaineen, josta sitten sopii haarautumalla,
rajoittumalla ja syventymällä johtaa itsensä ja matkatoverinsa mille
aloille miellyttää.
Illalla ja yöllä olivat matkustajat vähin erin Kesälahden laiturissa
keräytyneet Don Juaniin ja vetäytyneet makuulleen mikä millekin
salongin ja hytin sohvalle, ja aivan outo seurakunta oli se, joka
aamulla Punkaharjun kohdalla nousi kannelle karkottamaan viileässä
tuulessa unta silmännurkista. Keskipisteenä siinä näytti olevan eräs
lihavanläntä, kookas rouvasihminen, keski-ikäinen ja sangen arvokkaan
näköinen, nenällä luupuitteiset rillit ja kasvoilla vielä jotenkin
tuoreennäköinen verevyys. Semmoinen, jota kaikkien täytyy
huomaavaisuudella ja kunnioituksella kohdella ja joka vielä voisi
miehenkin saada, jos vain tahtoisi. Sillä hän oli, kuten kohta
pakinoista kuultiin, leski, korkeanlaisen virkamiehen leski, ja oli
tottunut tarkastelevin silmin ja punnituin sanoin arvostelemaan
kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja pitämään jonkunverran
huolta itsekustakin, tutummasta ja oudommasta.
Hän oli nytkin anastanut jonkunlaisen hallitsevan aseman Don Juan'in
kannella ja lähimpinä alamaisina oli hänellä kaksi rouvasihmistä,
samanikuista, mutta paljo vanhemman ja arvottoman näköistä, vailla
kaikkea itsenäisyyttä ja hallitsemishalua. Näiden keskessä istui
kolmetoistavuotias kalpeakasvoinen ja rimpulajäseninen tyttö,
käärittynä kolmeen vilttiin ja useampaan muuhun vaippaan, suurempaan ja
pienempään, paitsi tietysti mitä oli niiden alla ja vielä niidenkin
alla; nähtävästi hallitsijattaren ihan yksityinen omaisuus. Eräs
heikkohermoinen, huolestuneen näköinen virkamies, joka vei kouluun
vielä heikkohermoisemman ja huolestuneemman näköistä poikaansa, oli jo
joutunut uskolliseksi alamaiseksi, toinen, lihava ja kaljupäinen, joka
juuri oli joutumaisillaan, taisteli kohteliaassa keskustelussa turhaan
poikamiehen vapautensa puolesta.
Syrjemmällä muista seisoi laivan perimmässä kolkassa käsipuihin nojaten
yhteen kokoon puristautuneena kolme nuorta tyttöä, ujoa ja arkaa
maalaistyttöä, joista ainakin pari näytti ensi kertaa olevan näin
kaukana kotinurkista yksin maailmalla. He koettivat kaikki kolme
kääriytyä yhden vaipan alle, ja siellä tuntui vuoroin olevan vallalla
hilpein nauru, vuoroin surumielisin miettiväisyys. Muuan ylioppilas,
unisennäköinen, vaatteissa laskuja merkkeinä yön makuusta, koetti pari
kertaa käyttää hyväkseen Don Juanin tunnettua nimeä päästäkseen
tyttöjen kanssa keskustelun päästä kiinni, mutta vastaiseksi vielä teki
hän sen huonolla menestyksellä. Tähän ryhmään ei hallitsijattaren valta
ulottunut suorastaan muuten kuin äidillisten katseiden kautta, jotka
herkeämättä vakoilivat tyttöjen käytöstä, jos siinä mahdollisesti voisi
huomata jotakin -- kapinallista.
Kieltämättömän itsenäisyytensä oli säilyttänyt eräs mustapartainen
juopunut kirjuri, joka, silkkihattu päässä, mutta ilman päällystakkia
tuon tuostaankin lähti olutpullojensa luota bufetista hoippailemaan
peräkannelle hallitsijattaren suureksi harmiksi. Kapteenilla,
reippaalla ja tanakalla merimiehellä, oli oma hallituspiirinsä ja hän
puolusti vastaiseksi asemaansa kunnialla kilpailijattaren vaarallista
yritystä vastaan; allekirjoittanut, vanha laivamatkustaja, kuului
kapteenin erityiseen komantoon ja suosioon.
Siinä me olimme kaikki, me kohtalokumppanit myrskyssä. Vielä ei tosin
ollut myrskyä mitään. Päivä paistoi lämpimästi ja leppeästi hymyilivät
lehtevät rannat ohi ajettaessa. Kun päivemmällä saavuttiin
Savonlinnaan, tuuleskeli kyllä raittiinlaisesti, siksiverran parahiksi,
että kun takin pisti nappeihin tuntui mukavimmalta seista vastasta
kohden ja puhallella savuja menemään myötätuuleen. Hiukan kiihtyi tuuli
Sulkavaan tultaessa, mutta siitä oli vain etua, sillä sillaikaa kun
hallitsijattaren täytyi sulloa vaippakääröisen silmäteränsä kannen
alle, sai ylioppilas vahvistaa Savonlinnan laiturilla vihoviimein
tekemäänsä tuttavuutta tyttösten kanssa, ja Don Juan oli kohta niin
vilkkaan keskustelun alaisena, että koko nuorelta ryhmältä pian jäi
huomaamatta, kuinka tuuli tuimeni ja miten kahdet kapinaa vainoavat
silmät singauttelivat salamoita heitä kohden.
Aalto oli lyhyttä ja matalaa eikä pystynyt paljo häiläyttelemään
laivaa, joka kulki vastaseen, etelää kohden, ja lepposesta suvituulesta
ei huomannutkaan, miten se puolipäivän jälkeen täyttä vauhtia kiihtyi
ja rajusi. Vasta kun Puumalasta oli halot otettu ja lähdetty viiltämään
hiukan laitaseen suuntaan, silloin vasta todella havaittiin, että tässä
onkin tuuli.
Köydet vinkuivat ja savupiippu soi ja aalto loiskahteli koskenaan
laitaa vastaan ja pärskäytteli väliin pisaroita peräkannelle asti,
ajaen matkustajat sieltä suojaisempiin seutuihin, -- aivan niinkuin
alku kerrotaan suurista merivahingoista. Valkeanaan vaahtosi järvi ja
halenneista aallonharjoista tupruutti tuuli hienoa harmahtavaa
vesisumua poikki hyrskyvän selän. Vihuri ajeli vihuria, hyökkäsi
mustana parvena pitkin pintaa salmien suista ja selältäpäin ja ulvasi
viuhkatessaan laivan yli kohti kuohuvaa rantaa. Myrsky nosti pilviä
päivänselkeälle taivaalle, ajeli niitä siellä tulisessa vauhdissa ja
repi alas pisaroita, jotka hienoksi huuruksi pieksettyinä vesirajan
tasalla sekautuivat laineiden liuonneeseen savuun. Laiva potki
tanakasti, väliin vain heilahti pahemmin vihurin painosta. Kapteeni
silmäili komantosillalta rauhallisesti tuota leikkiä. Kummemmissakin on
oltu, sanoi hän, mutta jos tuuli siitään vielä kiihtyy, niin voipi se
näyttää hätää vaimoväelle suurella Saimaalla, jossa ei ole saaria
suojana.
Ja se kiihtyi. Ja kohta alkoi napinaa kuulua keskikannelta.
Sinne olivat tuulta ja vettä pakoon keräytyneet koneen ympärille kaikki
matkustajat, ja siellä arvosteltiin yhteisessä keskustelussa aseman
vaarallisuutta ja neuvoteltiin mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Kun
tuuli vihasemmin vingahti ja laiva äkimmin nytkähti kävi keskustelu
myös kiihkeämmäksi ja ratkaisevammaksi.
-- Mitä te tästä arvelette, oi sanokaa suoraan, uteli rillisilmänen
leski lihavalta, naimattomalta virkamieheltä, ja siirtyi, käärien
villaisen vaipan maukkaasti pyöreäin olkapäittensä ympärille, vieläkin
askelta lähemmäs. -- Onko tämä hyvinkin vaarallista? Uskallammeko
laskea eteenpäin, eikö olisi paras palata?
-- Palatako ... niin, onhan tuuli kova, mutta arvatenkin yhtä kova
takana kuin edessä.
-- Eikö meillä siis ole mitään pelastuksen toivoa, jos laiva rupeaisi
kaatumaan?
-- On, meillä on hirveän paljo toivoa. Kyllä kapteeni katsoo, ettei hän
kaada.
-- Minä tunnen itseni niin turvattomaksi...
Kaunis leski katseli arasti ympärilleen ja kasvoilla kuvastui
viehättävä pelko. Mutta äkkiä hän taas muuttui ankaraksi hallitsijaksi,
kun silmäili ympärilleen ja näki nuorukaiset, ylioppilaan ja ne kolme
tyttöä istuvan kovin tuttavallisessa, suljetussa ryhmässä koneen
ympärillä. He olivat pelosta vapisten, äänettöminä ja turvattomina
kääriytyneet kokoon, mutta kun siinä ajan kuluksi tuli jutelluksi ja
leikkiäkin lasketuksi, unhottui pelko kokonaan ja pian kuului naurun
tirskuntaakin heidän ryhmästään. Tuo peli oli näin vaaran hetkenä toki
liian rohkeata ja hävitöntä...
-- Kuinka kevytmielistä se on tämän nykyajan nuoriso. Tämmöisenä
hetkenä...
Mutta taas tuli vihuri entistään kiihkeämpi, joka voimakkaasti kallisti
laivaa ja pärskäytti vettä kerran toisensa perästä koko kannen yli.
Leski keskeytti lauseensa, tarttui kaksin käsin kiinni lihavan
virkamiehen nutun hiaan ja riippui siinä huutaen:
-- Me kaadumme, me kuolemme... Eikö voida sitä mitenkään välttää, eikö
päästä satamaan?
Ne kaksi vanhaa neitosta itkivät ja hermostunut herra vapisi. Hänen
poikansa makasi salongissa suullaan. Tämä kaikki kävi jo lihavallekin
herralle tukalaksi.
-- Satamaa ... ei taida olla. Mutta jos päästäisiin jonkun saaren
suojaan ennenkuin suurelle Saimaalle lasketaan.
-- Niin saaren suojaan, tyyneeseen lahteen, lasketaan sinne, oi
lasketaan.
-- Kun vain kapteeni suostuisi...
-- Hänen täytyy. Käykää sanomassa, että me olemme päättäneet...
Eihän kapteeni olisi tahtonut siihen suostua. Kun yhteen kyytiin
tasasesti lasketaan, niin kyllä Lappeeseen päästään ihan ehein nahoin,
väitti hän, pahempikin tässä on ruveta kääntelemään ja sateen hämärässä
lähteä särkemään laiva tuntemattomilla saarten rannoilla. Sitäpaitse on
ehdittävä perille ennen junan lähtöä... Sellaiset terveiset toi herra
komantosillalta.
Mutta päätös oli keskikannella kerta tehty ja nyt oli kysymyksenä se,
kummalla valta oli, hallitsijattarellako vai kapteenilla. Siinä oli
kunnia kysymyksessä kahdelta puolen, ja kohta otettiin kovalle. Tuuli
lietsoi uutta pelkoa hätääntyneisiin, repi raekuuronkin pari kertaa
alas pilvistä ja teki siten myrskyn ja luonnon vielä kauheamman
näköisiksi. Toisilta naisilta loppui tarmo ja tahto ja voima lyyhistyi
luttuun kun märkä rukkanen. Mutta leskellä kasvoi nyt voima ja
päättäväisyys vaaran ja vastustuksen takia ja hän otti komannon
käsiinsä.
Hermostunut herra lähetettiin komantosillalle, vaan hän palasi yhtä
huonolla menestyksellä. Tuli sitten ylioppilaan vuoro. Mutta siellä
nuorten seurassa oli pelko jo hävinnyt kokonaan ja ylimielisyys
kohonnut siihen määrään, että eräs tytöistä jo uskalsi kiellellä
ritariaan täyttämästä käskyä.
-- Vai niin, vai semmoisia te olettekin, letsukat! Kyllä minä opetan
teitä -- kirjoitan äideillenne, miten te käyttäytte maailmalla ja
röyhkeästi vastustelette vanhempia ihmisiä. Vai semmoisia... -- Hän
tuli ja tukisti kieltelijää, vieraan ihmisen lasta. Mutta silloin
olikin vastustus kannella lopussa. Tytöt itkeä pillittivät ja
ylioppilas juoksi komantosillalle, niin että koivet vilkkuivat hänen
mennessään, eikä hän sieltä uskaltanut palata ensinkään.
Tuuli tiukenteli, aalto loiskahteli ja leski hurjistui. Ja vielä hän
sai kokea uuden odottamattoman vastustuksen.
Juopunut kirjuri oli myrskyn kestäessä vahvikkeekseen juonut minkä oli
saanut, mutta kun hän päihtyi liiaksi, ei hänelle enää annettu mitään.
Hän napisi ja toraili ja kiukutteli ja tuli siinä mielentilassa
kannelle, jossa sai kuulla saaren taakse menon tuumista. Hän pani heti
vastaan. Hänen täytyi ennen iltaa päästä Lappeeseen, kyllä sieltä
oluvia saadaan. Ja hänen täytyi seuraavana päivänä joutua Viipuriin,
siellä vekselit lankesivat ja hakuaika loppui ja hänelle tuli
taloudellinen vahinko jos viivyteltiin. Kovasti kielsi hän kapteenia
katkasemasta taivalta ja leskelle sanoi hän suoraan, että suu tuppeen,
akka.
-- Ja nyt te hukutte kaikki, mutta minä uin maihin, huusi hän.
Se oli kauheata! Mutta kirjurin vastarinnassa yli yksi heikko kohta:
jos hänelle annettiin olutta, niin suostui hän mihin tahansa. Kuten
hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, niin tarttui leski tähän
kohtaan. Hän laskeusi itse bufettiin, tinkaili ja toraili siellä
myöjätärten kanssa, kunnes sai pullon olvitta; sen hän luovutti
kirjurille, joka tuli tästä jalomielisyydestä siihen määrään
liikutetuksi, että palkkioksi yritti suutelemaan hienohipiäistä
hallitsijatarta. Ja suukon hän epäilemättä olisi saanutkin, jos olisi
ajoissa arvannut panna senkin ehdoksi.
Nyt oli kapteeni yksin jälellä ja leski kiipesi komantosillalle. Mitä
siellä tapahtui, sitä ei tiedä kukaan, sillä kiireen kautta pötkimme me
kaikki muut sieltä alas pelottavan ihmismyrskyn lähetessä. Mutta hetken
kuluttua muuttui suunta, Don Juan käännähti laitaseen ja lähti
kiertämään kalliorinteistä saarta sen suojaiselle suvantorannalle.
Hallitsijatar seisoi komantosillalla etummaisna uljaana ja voittoisana,
ja perämies näytti ihmessään katselevan että kummanko käskyjä hänen nyt
tulee totella, miehenkö vai naisen. -- Suvantorannalla tyyntyi tuuli,
laiva pysyi heilumatta, köydet heittivät vinkumasta ja piippu
ulvomasta.
Mutta vielä kerran oli ottelu oteltavana, myrsky kaikkein ankarin oli
vielä kestettävänä, ja se pani kalpenemaan rohkeimpainkin kasvot.
Ranta oli louhikkoinen, kareja veden alaisia ja päällisiä näkyi siellä
täällä, ja kapteeni kieltäysi viime hetkenä vielä laskemasta laivaa
sinne, palasiksi pieksettäväksi. Hän käänsi suunnan vielä kerran. Mutta
sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän ärsytti äärimmilleen
vihaset voimat. Epätoivoonsa hurjistunut nainen, se on kauhea otus. Se
riehuu ja reuhaa kuin sokaistu härkä, se huutaa avukseen kaikki hyvät
ja pahat hengettäret, se ei ole töistään vastuunalainen.
-- Mitä on yksi laiva yhden ihmishengen rinnalla, mitä on se kymmenen
rinnalla? Meidän henkemme on vaarassa, meidän matkustajain, me tahdomme
pelastua, meidän täytyy pelastua. Ja me pelastumme. Me emme lähde
suurelle Saimaalle. Me tahdomme maata jalkaimme alle, kovaa maata...
Sellaisessa myrskyssä en luule monen merimiehen olleen.
Laiva kääntyi vielä kerran, haettiin ja tavattiin vihdoin eräs muita
sileämpi kallion syrjä, jossa koko miesvoimalla suurella vaivalla
saatiin laiva säilytetyksi kovin pahaksi hakkautumasta kivien särmiin.
Ja naiset saivat maata jalkainsa alle.
Tuntisen parin perästä heikkeni myrsky Saimaalla, illansuussa ilma
kirkastui ja tuuli tyyntyi hienoseksi. Pian laskeutuu maininkikin
kepeässä suolattomassa vedessä ja väsähtäneiden aaltojen ylitse voitiin
kohta lähteä kyntämään suuren Saimaan selkää illan yöksi vaihtuessa.
Mutta ihmissydämmessä ei myrskyn sappi niinkään pian laskeudu,
hurjistuneen mielen maininki käypi korkeana vielä kauan aikaa, milloin
taantuen heikommaksi, milloin ärtyen valtavammaksi. Se on uhkaavan
näköinen. Don Juaninkin kannella vallitsi iltahetkien kuluessa arka
äänettömyys, jonka vain väliin katkaisivat ankaran hallitsijattaren
kuohuvan mielen viimeiset puuskat. Niitä ei tahtonut kukaan enää
viekotella valloilleen, jokainen vetäytyi soppeensa, niin syrjäiseen
kuin mahdollista. Laivassa vallitsi pelon sekainen ilo, joka aina
seuraa, kun vaara on voitettu, eikä uudesta enää ole kuin pikkusen
pelkoa.
Kun yön selässä tultiin Lappeeseen oli iltajuna jo pari tuntia sitten
mennä vohkassut, ja kellä lie ollut vekseleitä ja hakuaikoja
valvottavana, ne sai hän myöskin antaa mennä. Oli oltu myrskyssä
merellä. Vieläpä seuraavanakin päivänä, kun me yhteisessä vaarassa
olleet matkustajat istuimme junavaunussa sullottuina hallitsijattaremme
silmäin alla, vieläpä silloinkin tuntui hyökyaaltojen jälkiä ja
mainingin loisketta. Rajuilma oli ollut ankara, siitä yhä kuohuili
valtavasti povi, ja salamoi tulinen silmä.
1891