Monta kertaa olen vaipunut syvämielisiin tarkasteluihin miettiessäni,
mikähän mahtoi olla syynä siihen, että Aholan vaari aina sai paremmin
kaloja kuin Paavolan. Heillä oli molemmilla samanlaiset onkimakojeet,
solakka vapa, musta siima ja pieni väkäonki, joka viekkaana lymyili
harmajan, höyhenistä nidotun perhosen suojassa. Kalapaikat olivat
myöskin samat, rinnakkain he enimmäkseen istuivat onkien rantakivellä
lepikkotörmän alla virran partaalla taikka siirtyivät verkalleen pitkin
rantaa kosteikosta kosteikkoon. Molemmat olivat yhtä huolelliset
perhojaan tarkkaamaan, yhtä tyynesti ja taitavasti nykäsivät he siiman
ylös aina kun harri perhoa haukkasi. Ja sittenkin, -- Ahola sai aina
paremmin kaloja kuin Paavola, milloin enemmän, milloin vähemmän, aina
oli hänen konttinsa kumminkin vähä täyteläämpi kuin vierustoverin.
Onko onni todellakin noin johdonmukaisesti puolueellinen ja kiero?
Usein he itsekin siitä keskenään keskustelivat, tutkivat asiata
puolelta jos toiseltakin ja ottivat kaikki mahdollisuudet punnitakseen.
Ahola laski usein Paavolan istumaan omalle kivelleen, näytti pienempiä
yksityisseikkoja myöten, miten hän puhdisti ongen ja tasoitti perhon,
miten hän sylkäsikin siihen veteen viskatessaan ja miten hän sitten
tasasesti ja verkalleen vei vapaa vastavirtaan ja nopeasti nykäsi ylös,
kun harrin poika tuli perhoa tapailemaan. Paavola teki sen aivan yhtä
taitavasti, vaan hän katsoi sittenkin tarkasti toverinsa kaikkia
temppuja ja matki hänen pienimpiäkin liikkeitään. Ei auttanut.
Sillaikaa kun hän sai yhden kalan, oli Ahola tavallisesti nykässyt
kaksi.
-- Sinä repäset ehkä liian rutosti, kosk'ei ne sinulla nouse, arveli
Ahola toisinaan, ja Paavola rupesi heti vielä tasasemmin vetämään.
-- Eipä tuo auta vaikka verkemminkin nostaisi, -- mikä hänessä
kiikastanee.
-- No se somaa on, nousevat nuo mulla. Ethän vain pitäne väkää liiaksi
näkyvissä, sitten ne sinua vain härnäävät.
Ei ollut Paavola sitäkään virhettä tehnyt, kyllähän hän jo ne temput
tiesi. Totta tuo vain niin sattunee, että ne menevät Aholan onkeen,
arveli hän, ja viskasi siimansa uudelleen veteen niin maltillisesti
kuin ainakin, vaikka se hänelle toisinaan mieli melkein vihaksi
pistelemään. Eli ei juuri vihaksikaan, samahan se oikeastaan oli, saipa
noita kynsipuhkoja nyt useamman eli harvemman. Eihän noita elätteeksi
asti tuossa ongittukaan. Vaan hiukan se sentään ikäänkuin äimäsi
sydäntä, kun toinen niitä lappoi sieltä juurikuin omiaan ja hän ei
saanut kuin jonkun ihmeeksi.
Mutta välittävän hän ei siitä näyttänyt ollenkaan, istui vain
rauhallisesti taikka siirtyili vesikiveltä toiselle ehtimiseen
tarinoiden, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan omaa huonompaa onneaan.
Entisistä ajoistaan he tavallisesti tarinoivat, siitä, miten he ennen
poikasina ja nuorina miehinä olivat kaloja pyytäneet ja kuinka niitä
silloin oli lähtenyt toisella tavalla. Muistelivat niitä senaikuisia
pikkuhuolia ja riitoja, miten he olivat tapelleetkin äkäsesti
vähäpätöisimmistä seikoista ja sitten taas sopineet. Ja siinä he
kertoivat toiseen ja kolmanteen kertaan samat jutut, joita jo
kumpanenkin tunsi yhtä hyvästi; jos toinen kertoi jonkun uuden jutun,
ennen muistettuja kummemman, niin toinen heti arvasi, että nyt se
valehtelee, miksi se ei olisi sitä ennen kertonut. Mutta ei puhunut
mitään, kuunteli vain tarkasti, siirteli vapaansa ja tarkkasi perhoaan.
He olivat syntyjään saman kylän lapsia, vaikka olivat maailmaa eri
suunnilla ja eri oloissa eläneet ja nyt vasta vanhoilla päivillä taas
sattumalta yhteen yhtyneet. Ahola oli kaupungeissa elänyt mestarina ja
saksana ja vaeltanut herrana ja narrina maita ja mantereita. Paavola
taas oli kotivirran rannalla ikänsä maatöissä myyräillyt. Raihnaisia
ikäloppuja olivat he jo molemmat, kun taas naapureiksi joutuivat,
toinen vähiä säästöjään lopettamaan, toinen syytingillä elämään; eivät
enää töihin pystyneet, eipä paljo liikkeellekään lähtemään. Sen verran
vain, että kesän kauniimmalla ajalla usein aamusin aikusin, kun uni
karttoi silmää ja lämmin suvi-ilma houkutteli luonnon helmaan, vapa
kädessä kuukkailivat harreja onkimaan kosken alle, josta aina toisinaan
toivat aamukeiton kotiväelle.
Sitä olivat tehneet jo puolen kesää. Kun päivä paraiksi ehti törmän
takaa nousta leppäin latvoja kultaamaan, köpitti toinen vaari pellon
pientaretta pitkin virran partaalle, jossa pyörteiden päällä vielä
yösumua liehui; ja tuskin oli hän siinä saanut siimansa kastelluksi,
kun jo toinen pensaikkojen välitse rantapolkua myöten siihen saapui.
Niin istuttiin sitten vierekkäin monta tuntia kenenkään häiritsemättä
ja aika kului hupasesti.
Mutta Paavola ei saanut kaloja hetikään sen vertaa kuin Ahola ja syytä
siihen hän ei voinut käsittää. Alusta kesää hän ei sitä paljon
huomannutkaan, ihmetteli vain toisinaan, laski siitä väliin leikkiä ja
arveli ylipäätään, että sattuma tuon mahtanee vaikuttaa. Vaan kun kesä
kului ja se sama ihme joka päivä uudistui ja kotiväkikin jo rupesi
tuota hänen huonommuuttaan nauraa virnistelemään, silloin rupesi hänkin
asiata todemmalta ajattelemaan. Eihän tämä enää voi olla mikään
sattuma, päätteli Paavola, sattuisihan se sitten joskus, että hänkin
saisi useamman kalan. Joku syy tähän täytyy olla, mikä tahansa. Mutta
mikä? Paavola tarkkasi vielä huolellisemmin kaikki kumppalinsa konstit,
viskasi usein siimansa aivan Aholan eteen, vaihtoi toisinaan varkain
onkiakin -- ei auttanut.
-- Mutta merkillinen sattuma tämä on, ett'eivät harrit huoli sinun
perhostasi niinkuin minun, ihmetteli Aholakin joskus juttujensa sekaan.
-- Sattumakohan tuo sitten lienee. Mutta olkoon mikä lie, välipä näistä
tuikkiaisista.
-- Välipä kyllä, vaan kun se on minusta niin kumma.
-- Elä huoli enää kummastellakaan.
Paavolaa melkein suututti, kun toinen sen vielä otti puheeksi. Hän oli
jo ruvennut sydämmessään epäilemään, että sillä mahtaa olla joku oma
temppunsa ... mikä sen tietää tuommoisen maailmankiertäjän, mitä
metkuja se on siellä oppinut ... ja eipähän se niitä toiselle neuvone!
Paavola oli toisinaan keksivinään kumppalissaan kaikenmoisia salaisia
kujeita, vaan kun hän ajatteli tarkemmin, täytyi hänen myöntää, ettei
ne sen kummempia kujeita olleetkaan, hänen oma mielikuvituksensa oli
vain pikku seikasta punonut suuren juonen. -- Ei se voi olla muu kuin
yksinkertainen sattumus, siihen loppupäätökseen hän aina tuli. Huomenna
saan minä ehkä saman verran kaloja kuin hän ja toisena päivänä jo
kenties enemmän, -- eihän tässä harrin onginnassa mitkään taikatemput
voi auttaa.
Vaan huominen päivä tuli ja taas sama juttu. Vaikka Paavola koettikin
pysyä rauhallisena ja välinpitämättömänä, huomasi hän itsekin, kuinka
hän kävi kärtysämmäksi joka aamu. Ensi tunnin hän onki tyyneesti ja
tarinoi hilpeänä, vaan ei voinut olla tarkoin laskematta montako kalaa
kumpanenkin sai. Aholalla oli pian muutamia kaloja enemmän ja silloin
hän kävi levottomaksi. Hän siirtyi etemmäs toveristaan, onki
kosteikoista itse kosken korvista taikka souti joskus venheellä
suvannolta virran alle, laski siellä kiviriipan pohjaan ja onki yksin.
Vaan sekin oli ikävätä ja sinnekin hän näki, miten toinen tavallisilta
rantakiviltä viskeli törmälle kalan toisensa perästä. Ne kimaltelivat
hänestä niin ilkeästi päiväpaisteessa, -- pisti vieläkin enemmän
vihaksi.
-- Mikä hitto sen on loihtinut, kiroili hän siellä itsekseen. Sillä
täytyy sittenkin olla joku juoni, -- onkinhan se niin pirullisen
näköinen, aina kun huomaa, että minä kiukustun. Se heittiö nauttii
siitä sydämmessään, nauraa virnistelee itsekseen ikäänkuin
kutittaakseen, että minua kaivelee...
Paavola souti takasin, ei ollut tietäkseenkään pettymisestään, kertoi
vain aivan maltillisella äänellä, että ei syönyt sielläkään paremmin.
-- Ja minulla se syöpi tässäkin ihan iltikseen. Lienet sinä maannut
kätesi huonoksi, koska ei ota.
Vaikka Ahola sen virkkoi aivan ystävällisesti ja leikillisesti, kävi se
kumminkin Paavolaa sapelle ja hän sähähti heti vastaan kärtysellä
äänellä:
-- Maannut kätesi -- ei sitä ole makuutettu sen pahemmin kuin
sinunkaan, vaikkei sitä olekaan opetettu kaiken maailman metkuihin eikä
konsteihin.
Ahola katsoi kummissaan kumppaliaan, naurahti sitten ja virkkoi:
-- Ethän toki leikistä suuttune.
-- Kukapa tässä nyt suuttunee, mutta ilettää tuo jo, kun siinä myötää
vatkutat...
Päivemmällä, kun Paavola ennen oli kotona muistellut, että hän aamulla
kalarannassa oli vähällä ollut kiivastua ystävänsä paremmasta onnesta,
oli hän sille lapsellisuudelleen itsekin nauranut. Mutta kun viikkoja
meni ja kuukausia, rupesi hän jo päivälläkin mielessään hautomaan tuota
omituista seikkaa. Sattumus voipi toisinaan olla hyvinkin oikullinen,
voipi kauvankin kiusata ja kauvankin suosia, olihan hän sen kokenut
elämänsä taipaleella. Mutta aina sen sentään sattumukseksi huomaa,
ellei muassa ole muita syitä. Hänessä iti epäilyksen siemen, hän
vakoili, hän väijyi, hän koetti salaa kietoa Aholaa. Ja vaikka hänelle
järki selvästi todisti, että toisella ei voinut olla mitään pahoja
elkeitä, niin hän kumminkin rupesi toveriaan vähitellen salaisesti
vihaamaan. Hänestä tuntui siltä, kuin tämä olisi häntä vainonnut.
Olihan se ehkä viaton siihen, että hänelle sattui parempi kala onni,
mutta juuri tuo viattomuuspa se Paavolaa harmittikin ja kaiveli.
Nyt kulki Paavola jo ja mietti tuota yöt ja päivät, epäili ja vainusi,
ja kävi siitä koko elämäänsä tyytymättömäksi ja sairaaksi. Hän saattoi
noissa hiljaisissa mietteissään ärsyttää mielensä niin kiihkeäksi, että
hän kähisi. Aih! kuinka hän toisinaan vihasi tuota salakavalaa miestä!
Jo monesti oli Paavola tuuminut heittää koko kalastuksen pois, vaan ei
malttanut eikä voinut. Ja eräänä päivänä päätti hän vielä koettaa
viimeistä keinoa.
Hän kävi metsästä valitsemassa itselleen uuden vavan, hoikkasen,
notkean pihlajan. Punoi uuden siiman, hienon mutta lujan ja
kauppamiehen varastoista hän valitsi itselleen terävimmän, näpeimmän
ongen, jossa peräsinkin oli melkein näkymätön, ja siihen hän itse mitä
taitavimmin sitoi uuden perhon. Ja uusilla kojeillaan kuupitti hän
seuraavana aamuna onkirantaan ja tervehti melkein voitonriemulla
Aholaa, joka siellä jo uitti lankaa, vaikkei vielä ollut yhtään kalaa
saanut.
Paavola viskasi perhonsa virtaan ja tempasi paikalla harrin törmälle.
Ja minuutin perästä jo toisen. Ahola ei ollut vielä saanut yhtään, --
Paavola oli jo varmana, että onnen pyörä vihdoinkin oli käännähtänyt.
Mutta samassa veti Aholakin täplikkään tonkosen rannalle, samassa
harrinkin ja toisen. Sai Paavolakin kyllä sekaan jonkun tuikkisen,
mutta Ahola oli siltä pian voitommalla ja Paavolan mieli oli kohta taas
niin ärtynyt, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan. Vaan hän puri
hammasta ja uitti kiukkuisena perhoaan.
Niin olivat he seisoneet siinä rinnatusten jo hyvän hetken, kun Ahola
taas rupesi ajan ratoksi kertomaan jotakin vanhaa tapausta, jonka hän
jo ennenkin oli tarinoinut.
-- Näinikäänhän me oltiin tässä kosken rannalla poikasina pahasina
kerran ongella, kun tuosta lepikosta rupesi kuulumaan rapsetta...
-- Sen sinä olet kertonut jo sata kertaa, keskeytti Paavola äkäsellä
äänellä.
-- Ompa tainnut jo tulla kerrotuksikin...
Ahola vaikeni osaksi häpeissään, osaksi kummissaan. Olihan niitä ennen
samoja juttuja kerrottu useampaankin kertaan ja täydestä olivat
menneet. Mikä sen nyt tympäsi? Vaan olkoon.
Ja taas ongittiin ääneti hetkinen.
Yhtäkkiä loiskahti vesi virrassa ja Aholan perhonen painahtui tuossa
tuokiossa umpeen. Hän sai kiskoa ja uitella kotvan aikaa, ennenkuin sai
väännetyksi parinnaulaisen harrinvonkareen törmälle. Paavola katseli
sitä nurkkasilmällä, ei ollut näkevinäänkään, vaan kade kaiveli mieltä;
miksei tuokaan saattanut hänen onkeensa tarttua? Vaan hetken kuluttua
puljahti hänenkin perhonsa umpeen, siima singahti suoraksi ja kun hän
kohotti sitä vedestä, näkyi vielä suurempi harri langan päässä
jarruttavan. Hän uitteli sitä niinkuin Aholakin hetkisen varovasti
edestakaisin ja koetti sitten sievästi nykästä rannalle. Vaan juuri
vesirajassa potkasta läimäytti harri pyrstöllään, irtausi ongesta ja
luikahti syvyyteen.
-- Katoppas ruojaa, kun repäsi ikeneensä ja meni, virkkoi Ahola, vaan
Paavola ei puhunut mitään, viskasi vain siimansa veteen ja onki päätään
kääntämättä. Hän oli kasvoiltaan tyyni, vaan sisässä kuohui sappi ja
yritti myötään pulpahtamaan esiin.
Kului hetkinen. Toverin synkkä äänettömyys tuntui Aholasta vähän
rasittavalta ja taas rupesi hän verkalleen kertomaan muuatta juttua,
tällä kertaa uutta.
-- Vetämistä näkyi olevan tuossa sinun harrissasi. Vaan kerran mulla
oli vielä kummempi otus siiman päässä. Seisoin näinikään ja ongin, niin
jo perhoseni nielasi lohi, toista kyynärää...
-- Sen sinä valehtelet, etpähän ole sitä ennen muistanut.
-- Ka, ka...
Ahola ei tiennyt mitä vastata. Hän tyhmistyi kokonaan ja vaikeni.
Tuollainen näykkimishalu pisti hänelle vihaksi, otsa rypistyi ja leuka
rupesi väkättämään. Vasta hetken kuluttua sai hän vastanneeksi:
-- Katsoppas miestä, sydämmellesikö kävi, kun sinulta harri pääsi ja
multa ei päässytkään?
Paavola käänsi päänsä kohti; katkerinta vihaa liekitsi hänen syvälle
painuneista silmistään ja kalman harmaista kasvoistaan. Hän koetti
sopertaa jotain sanaa suustaan, vaan se ei lähtenyt, leuvat olivat kuin
kankeiksi hyytyneet. Hurjasti silmäili hän ympärilleen. Siinä
kivennykyrällä oli Aholan aukinainen kalakontti, jossa tuo suuri harri
vielä potkiskeli. Raivostuneena oikasi hän jalkansa ja potkasta
säväytti kontin kiveltä koskeen.
Sitä tehdessään katsoi hän niin tulisen äkäsesti toveriaan silmiin,
että tältä ensiksi pääsi nauru. Vaan Paavola rämäytti myöskin naurun,
ilkeän, pirullisen naurun, joka ikäänkuin vihlasi Aholaa. Hän suuttui.
Katsellessaan konttiaan, joka suu alaspäin kelluili virrassa,
mustenivat hänen kasvonsa vähitellen ja rinta rupesi läähättämään. Hän
katseli kaloja, jotka valkonen vatsa päältäpäin lipuivat virrassa;
mutta se suuri harri, jonka hän viimeiseksi oli saanut, virkosi
vähitellen vedessä, pärskäytti pari kertaa pyrstöllään, kääntyi
uima-asentoon, pyörähti kerran oikealle, suikahti vasemmalle ja katosi
sitten syvyyteen.
Se meni, ja Aholaa tuo kaikki pisteli ilkeimmilleen. Hän syöksähti
kiveltään esiin ja tarttui ilkkuvaa Paavolaa rinnukseen.
-- Hae tänne sekä kontti että kalat, kuuletko sinä, hae tänne se minun
suuri harrini... Vai tässä sinä äkäpussi rupeat sappeasi purkamaan ...
mutta noukit ... noukit silmäänikin sinä sieltä joka kalan, sinä
viholainen, sinä, sinä...
Hän tärisytti Paavolaa ankarasti rinnasta ja retuutti hänet paadelta
alas veteen. Tämä hoippuili siinä verestävin silmin, vihan vaahto
tursusi suusta ja suonenvedontapaisesti tarraili hän toveriaan takin
kaulustasta kiinni. He rytyyttivät toisiaan edestakasin, molemmat
seisoivat pohkeita myöten virrassa liukkailla vesikivillä. Paavolalta
luiskahti hattu päästä ja virta lähti sitä viemään ja Aholan onkivapa
heilahti siinä rytäkässä kiveltä alas ja lähti solumaan selälle päin.
Mutta he eivät nähneet mitään, eivät kuulleet, hurjasti vain
kamppailivat, päät tutisi ja vanhat jäsenet vapisivat. Puhe ei lähtenyt
kummaltakaan, kiukkuinen soraääni vain vähäväliä kähisi heidän
kurkuistaan:
-- -- se suuri harrini...
-- -- sinä maailman veijari...
Henki läähätti vaivaloisesti molemmilla ja vanhat voimat raukesivat.
Eivät jaksaneet he enää toisiaan heilutella, pitelivät vain vielä
kotvan aikaa kankeilla käsillään toisiaan vaatteista kiinni. Sitten
kädetkin jo hervahtivat alas ja perin uupuneina lähtivät vanhukset
hoiperrellen kömpimään kuivalle maalle, jossa voimattomina retkahtivat
istumaan sylen päähän toisistaan ja tuijottivat siitä tylsästi eteensä.
Suonet tykyttivät valtavasti, henki korisi kurkussa, silmiä mustenti ja
korvat soivat.
Sanaakaan he eivät puhuneet toisilleen, istuivat vain ja miettivät.
Noin he olivat poikasina ennen monastikin tapelleet, nyt ei enää
kyennyt. Nyt piti hillitä mieli, hillitä, hillitä...
Hetkisen hengähdettyään lähtivät molemmat, kääntämättä kasvojaan
toistensa puoleen, nousemaan törmää ylöspäin, toinen pellon piennarta
myöten, toinen lepikön läpi rantapolkua pitkin. Vaattet märkinä,
harmajat hapset hajallaan ja vapisevin polvin taivalsivat he verkalleen
taloihinsa, taakseen kertaakaan katsomatta.
1893.