Seurassa, jossa meitä istuskeli neljä, viisi henkeä, naisia ja miehiä,
oli juuri kerrottu veres esimerkki, kuinka äärimmäiseen ilkeyteen asti
mustasukkainen voi sulhanen olla morsiamestaan. Silloin virkkoi eräs
seurassa oleva vanhapoika:
-- Mutta minullepa on elämäni taipaleella kerran sattunut sellainenkin
merkillinen seikka, että jouduin erään naisen kanssa kilpailijaksi
muutaman tytön suosiosta. Niin, me olimme suorastaan »rivaaleja» ja
hän, nainen, oli äärettömästi mustasukkainen minuun, miehiseen mieheen.
-- Minkälaiset ne sellaiset suhteet olivat? Miten se oli mahdollista?
utelivat toiset seurassa.
-- Niin, sanokaas itse. Jos malttaisitte kuunnella, niin kertoisin koko
jutun.
-- Antaapa tulla vain, niin saammehan arvostella.
Kertoja oli, kuten mainitsin, vanhapoika ja kun usein olen huomannut,
että sellaisilla on vilkkaanlainen mielikuvitus mikäli heidän omiin
lemmenjuttuihinsa tulee, niin en mene takuuseen kaikkien kohtien
todenperäisyydestä. Mutta todeksi hän juttunsa vakuutti. Hän kääräsi
hyppysellisen tupakkia silkkipaperiin, lieritti siitä itselleen
paperossin -- sekin oli hänen vanhanpojan tapojaan -- ja sytytti sen.
Ja näin hän kertoi:
* * * * *
Enhän voinut ensiksi sitä itsekään käsittää enkä uskoa, vaan se kävi
lopulta niin silminnähtäväksi, ettei siinä ollut epäilyksen sijaa.
Olin poikanen, hullunen vielä, ensi vuosia ylioppilaana Helsingissä.
Satuin asumaan muutaman lukukauden erään ruokarouvan luona, jonka
hoidossa myöskin asui pari naista, toinen nuori ja kaunis, toinen
vanhanpuoleinen ja rumanlainen. Minä taisin olla tulen arka vielä
siihen aikaan, koska jo alussa lukukautta pahanlaisesti pikeysin tuohon
nuorempaan. No, hän oli sen arvoinenkin, oli viehkeä, ilonen impi,
punaset posket, nauravat silmät ja sellainen valkonen, rakastettava
letintynkä niskassa. Hän oli, niinkuin runoilija sanoisi, poimustaan
kehittymäisillään oleva kukkanen, joka ei vielä ollut saanut nähdä
päivän paistavan täyteen kukoistukseensa, vaan oli ainoastaan tuntenut
sen lämmön ja aavistanut sen kirkkauden. Mutta hyvä halu sillä näytti
olevan puhkeamaan.
Niin, minä pikeysin. Ei se nyt niin varsin vaarallista sentään ollut,
pientä silmäpeliä aluksi ja siitä kehittynyttä hienoista kuherrusta,
eikä sitä oltu sen kummemmaksi ajateltukaan. Ja tyttöäkin se leikki
näytti huvittavan, hän tuli usein ikkunapieleen luokseni tarinoimaan ja
uskoi mulle pikku salaisuuksiaan; käytiin joskus yhdessä syömässä
namusia ja kun sattui nimipäivä, niin annettiin kukkanen toisilleen.
Itsekseen sitä taisi vähän haaveksia rakkaudestakin, vaan siitä ei
puhuttu koskaan mitään.
Mutta jo alussa huomasin, että tämä varsin vaaraton kuherrus oli tuolle
vanhemmalle asuintoverille hyvin vastenmielistä. Luulin ensiksi hänen
käsittävän käskemättömäksi velvollisuudekseen pitää silmällä tuota
nuorta, ymmärtämätöntä tyttölasta ja hänen tarkan huolenpitonsa
johtuvan siitä. Vaan sellainen varovaisuus oli tuiki tarpeetonta ja
pian huomasinkin, ettei se huolenpito siitä johtunut. Siinä hänen
vaalimisessaan oli paljoa enemmän kuin pelkkää huolenpitoa ja
ystävärakkautta, huomasin siinä jo kohta jonkunlaista intohimoa ja
ylenpalttista hellyyttä, joka minua toisinaan suorastaan hermostutti ja
iletti. Selitin sen silloin omalla tavallani: Hänellä oli, tuolla
kolmekymmenvuotisella, naimattomalla naisella, tarve tuhlata jollekin
elävälle olennolle vuosien kuluessa säästynyttä ja käyttämättä jäänyttä
naisellista hellyyttään ja lämpöään, ja hän oli nyt paremman puutteessa
valinnut tuhlaavaisuutensa esineeksi tuon nuoren tytön, joka oli
sattumalta joutunut hänen asuntotoverikseen.
Se oli varsin järkevä selitys, eikö niin? Mutta ei sekään riittänyt.
Miksi herran nimessä hän sitten vihasi _minua_, jos minä, kun nyt
kerran olin polttanut siipeni, kaikessa kainoudessani haeskelin tytön
seuraa, ja minkä tähden hän niin intohimoisesti kadehti minua siksi,
että silloin tällöin sain osakseni jonkun pienen suosionosoituksen?
Eihän meidän tunteemme voineet olla samaa laatua, tuohan oli vallan
hullua.
Mutta niin se kumminkin oli. Hän kadehti jokaista pienintä ystävyyden
merkkiä, joka tuli minun osakseni ja koetti tuskallisella tarkkuudella
varoa meitä pääsemästä hetkeksikään kahdenkesken pakinoimaan. Hän
epäili meidän pienimpiä liikkeitä, silmäniskuja ja peitettyjä sanoja,
ja jos me joskus ruokapöydässä naurahdimme, niin hän suuttui, ellei
syytä hänelle heti selvitetty. Jokaisesta hymystä, jokaisesta sanasta,
jonka tyttö mulle soi, vaati hän kohta itselleen kymmenkertaisen
korvauksen.
Niin, hän oli lyhyesti sanoen mustasukkainen. Jopa niin kauhean
mustasukkainen, etten moista ole eläissäni nähnyt enkä kuullut. Hän
vahtaili ja varoi tyttöä aamusta iltaan niinkuin äärettömän
epäluuloinen, kitsas ja mustankipeä sulhanen morsiantaan, jota hänen on
syytä hieman epäillä ja varoskella. Niin, vieläkin enemmän: hän vakoili
ja tarkkaili tuskallisella kiihkolla tytön koko käytöstä, hänen
vähimpiä sanojaan ja liikkeitään, aivan niinkuin elinvoimansa
menettänyt, mutta siksi juuri niin vihoitteleva aviomies vaalii nuorta,
kaunista, elämänhaluista vaimoaan, jota hän -- tietäen syyt ja tuntien
taipumukset -- alinomaa ja herkeämättä epäilee uskottomuudesta.
Tuo viimeinen vertaus minusta onkin onnistunein, se johtui jo silloin
mieleeni.
Ja kaiken vakoilemisen ohessa hän lakkaamatta hyväili, teivi ja suuteli
tyttöä. He olivat muka niin äärettömän rakkaat ystävät, heitä ei mikään
maailmassa voinut erottaa. Minä tiesin, että tuo nyt oli varsin
yksipuolista ja liekö tiennyt hänkin. Mutta sitä kiihkeämmin hän
mairitteli tyttöä kyyhkysekseen ja käpysekseen, kietoili myötään
käsivarsiaan tuon solakan vartalon ympäri, suuteli kuin minun
kiusakseni noita vereviä poskia ja leikki sen letintyngän kanssa, jonka
kanssa minun olisi tehnyt mieli leikkiä. Niin, pitelipä läheltä, etten
minäkin jo käynyt häneen mustasukkaiseksi. Se on naurettavaa ja oli
minusta niin silloinkin. Olihan hänellä naisena oikeus tuollaisiin
hellyyden osoituksiin. Vaan minustapa näyttikin, kuin häntä olisi se
juuri harmittanut, että hänellä oli ainoastaan naisena siihen oikeus.
Kuten luonnollista hänen epäluuloisuuteensa nähden, laski hän hyvin
harvoin tyttöä silmistään. Hänen retkistään, tuloistaan ja menoistaan
piti hän hyvin tarkkaa lukua ja vaati tiliä vähimmistäkin viipymisistä.
Tyttö ei tosin tuosta paljoa välittänyt, hän meni milloin ja mihin
tahtoi. Vaan silloinkin seurasi häntä salaisesti vakoileva silmä.
Sattui joskus, että me tytön kanssa yhdyimme eteisessä, kun meillä
molemmilla osui samoihin aikoihin olemaan kaupungille lähtö -- no,
enhän tahdo väittää, ettei tuo olisi joskus sattunut tahallaankin. Vaan
jo ehätti silloin aina vartijakin siihen, riensi vaikka kuumimmasta
kiireestään estämään meidän yhdessä lähtöä; hänelle tuli silloin myös
asiaa ulos ... odota käpyseni, hätäili hän, joudun tuossa tuokiossa...
Ja hän saattoi tytön perille asti, minne tämän oli mentävä.
Väliin tulin minä kaupungilta ja satuin kävelemään -- taikka kävelin
joskus sattumattakin -- sitä katua, josta tytön tiesin tulevan juuri
niihin aikoihin. Mutta mikäs hitto, siellä kävelee jo vahti edelläni
odottamassa, -- tuo pisti suorastaan vihaksi -- ja minä sain jatkaa
yksin matkaani hänen vahingonilosta kiiluvain katseidensa seuraamana.
Toisinaan, vaikka merkillisen harvoin, oli tuon vanhemman immenkin
oltava kaupungilla. Silloin oli hän päiväkauden levoton pelätessään
meidän kahden kotiin jäävän. Hän tiedusteli multa jo aamusella niinkuin
ohimennen, oliko mulla illalla mihinkään menoa. Jos ei ollut -- ja minä
tuhmuudessani sen ilmoitin -- niin jo hommasi hän vaikka mistä tytölle
jonkun seuratoveriksi siksi aikaa taikka ellei saanut, kärtti ja vei
hän hänet mukanaan. Hän saattoi niissä hommissa kuluttaa hyvinkin paljo
vaivaa ja osottaa aivan harvinaista kekseliäisyyttä.
Mutta kerran minä hänet petkutin -- taikka me petkutimme. Lehteä
lukiessani aamulla tulin maininneeksi, että illalla on tärkeä
ylioppilaskokous, johon minun on mentävä, -- niin oli aijekin. Mutta
päivällispöydässä ilmaisee tyttö, -- se nuorempi, -- että »ystävätär»
myöskin on oleva illalla poissa, -- se tuli muun keskustelun joukossa
aivan kuin ohimennen. En ollut sitä huomaavinanikaan, vaan ajattelin
itsekseni, että »aha!» Menin kuin meninkin illalla ulos, mutta
ylioppilaskokoukseen en mennyt, kävin ostamassa pussillisen makeisia ja
tunnin perästä tulin takasin.
Hän oli poissa. Tyttö tuli jo eteisessä vastaani naureskellen ja
kertoi, että hän oli kyllä aavistanut viekkauteni. Ja me oltiin
iloisella tuulella, -- paljoko siihen siinä ijässä tarvitaan? --
istuttiin salissa ja juteltiin vallattomasti kaikenmoisista asioista,
syötiin namusia ja pistettiin sekaan pilkkaa petkutetusta vartijasta.
Sen merkillisemmistä seikoista ei ollut kysymystä, ei tunteista eikä
rakkaudesta, mutta kielletty hedelmä maistui hyvältä ja meillä oli
mahdottoman hauska. Koko veitikka se tyttö olikin, matki ja ivasi tuota
»rakasta ystäväänsä», enkä ollut minäkään huonompi.
Silloin ovi aukiaa ja siinä on vartija. Hän oli nähtävästi aavistanut
pahaa ja juosta tohottanut kiireen kautta kotiin, koska tuli aivan
lämpimissään ja läähättäen. Eteisessä hän jo näki päällystakkini, keksi
petkutuksen ja hyökkäsi silmät kiiluvina sisälle.
-- Teillä näkyy olevan hyvin tärkeä kokous, eikä aivan ikäväkään,
läähätti hän tullessaan ja heittäytyessään tytön syliin ikäänkuin
temmatakseen hänet takasin, jos vielä aikaa olisi.
-- Ei ikäväkään, syötiin tässä vähän makeisia, ilkamoitsin minä
vastaan.
-- Niin, minä näen...
Ääni oli terävä ja ilkeä, silmät paloivat ja liikkeet olivat kiihkeät
ja tuittuiset. Hän kiersi käsivartensa moneen kertaan tytön
vyötäreille, painoi hänen päänsä kasvojaan vastaan ja näytti ikäänkuin
intohimoisesti vaativan hyvitystä menetetystä tappiostaan. Minuun hän
ei katsonutkaan.
-- Mitä te olette tehneet, onko sulla ollut hauska, vastaa, onko? uteli
hän tytöltä lakkaamatta.
-- Olihan meillä hauska, juteltiin ja naurettiin, vastasi tyttö.
-- Niin, tietysti minun poissaollessani. Sinä häijy tyttö! Vaan nyt en
sinua enää jätäkkään, en hetkeksikään, en kaiken edestä maailmassa.
Hän piti lupauksensa, vartioitsi aarrettaan kahta ankarammin. No,
ainahan nuoret rakastavaiset keinoja löytäisivät toisiaan tavatakseen,
vaan meillä ei ollut siihen niin kovaa tarvetta. Se meidän väli
oli aivan lapsellista leikintekoa, emmekä sitä koskaan muuksi
ajatelleetkaan. Suututimme vartijan vielä muutaman kerran ja sille
nauroimme, muuta emme tahtoneetkaan.
Ja siihen se lukukausi loppuikin. Tytölle tuli poislähdön aika ja
samoihin aikoihin sitä minunkin piti lähteä. Vielä viimeisen koiruuden
minä kumminkin tein vartijalle. Vasta samana aamuna, kun tytön piti
matkustaa, ilmoitin minä lähteväni samassa junassa. Ja niin lähdin.
Sitä kiukkua, minkä tuo temppu herätti vartijassa! Hän olisi varmaan
aivan asiatta lähtenyt kolmanneksi ajelemaan Suomen rautateitä, jos se
mitenkään olisi käynyt päinsä. Vaan hän ei voinut lähteä. Ja se häntä
kaivelti, kiukutti niin, että kuulin kuinka hampaat narskuivat.
Hän oli junalla saattamassa. Vielä viimeisiin asti käytti hän
tilaisuutta hyväilläkseen ja teiviäkseen tyttöä, jotta se oikein
herätti huomiota. Vaan kun juna teki lähtöä ja me seistiin vierekkäin
vaununportailla ja hän jäi sillalle seisomaan, silloin heitti hän
minuun katseen, niin täyden katkeruutta ja vihaa ja liekitsevää
kostonhimoa, että se tuskallisena muistona minussa aina säilyy. Siinä
katseessa oli uhkausta ja kirousta, -- ikäänkuin minä väkisin olisin
riistänyt häneltä aarteen kourista.
Meille se matka ei kumminkaan ollut ensinkään merkillinen. Riihimäelle
ajettiin yhdessä ja siinä heitettiin jäähyväiset, lämpöset jäähyväiset,
niinkuin ystävät ainakin, mutta ei sen tulisempia. Taittiin sopia, että
ollaan ystävät jos vastakin tavataan, -- vaan sen koommin ei ole
tavattu. Hän ajoi kotiinsa Lounais-Suomeen, minä Karjalaan, siinä se.
Vaan sellaista merkillistä kilpailijaa, taikka, jos se olisi ollut
mahdollista, kilpakosijaa en ole sittemmin nähnyt enkä kuullut moisesta
puhuttavankaan. Onko teistä kukaan?
* * * * *
Hiukan epäillen kuuntelimme me tätä juttua, vainusimme, että nyt taas
vanhapoika valehtelee muinaisia lemmenvoittojaan. Vaan hän vakuutti,
että oli totta joka sana. Yksi seuran naisista -- se oli suuri veitikka
-- kysäsi silloin äkkiä:
-- Vaan ettekö koskaan tulleet ajatelleeksi, että tuo vanha vartija
olisi itse voinut olla teihin mielistynyt ja oli mustankipeä siitä
syystä, että te mielistelitte toista hänestä välittämättä.
Seura remahti nauramaan, vaan kertoja vastasi tyyneesti:
-- Teette mulle suuren kunnian, neitiseni. Vaan totta puhuakseni
ajattelin joskus sitäkin, -- olinhan silloin poikanen, hullunen vielä.
Mutta siinä ei ollut syytä. Ensin kohteli hän minua suurella
välinpitämättömyydellä, sitten vihalla, muuta merkkiä ei ilmennyt. Hän
oli minulle mustasukkainen, siinä kaikki. Keksikää parempi vaikutin te,
joka sukupuolenne paremmin tunnette.
Vaan ei kukaan keksinyt ja me jäimme kaikki ihmettelemään vanhanpojan
merkillistä kilpakosijaa, joka lie hänelle itselleen vielä tänäänkin
arvoitus.
1895.