Pahat, pelottavat ennustukset eivät olleet toteutuneetkaan,
huvimatkapäiväksi oli saatu mitä suloisin, lämpöisin ilma, jommoisen
ainoastaan elokuu voi suoda, kun sen kerran tuulien ja sateiden jälestä
pistää päähän palkita pitkällisen pahuutensa. Hellettä oli
kävelytaipaleella melkein liiaksikin ja kun aamupäivällä saavuttiin
salmen rannalle, josta oli soudettava poikki päivän päämaaliin,
Huhuinniemeen, huokuivat keuhkot kuumasti ja hiki valui kasvoista. Vaan
mieli oli hilpeä ja nauru raikas kaikissa noissa pienissä, kirjavissa
ryhmissä, jotka metsäpolkuja kävellen ilmausivat mikä miltäkin pitäjän
kulmalta ja tervehtivät toisiaan tällä sovitulla yhtymäpaikalla. Siinä
pian kihisi elämää ja liikettä pitkin kivistä rannikkoa, vilisi sekasin
vaaleita naispukuja, paitahiasillaan lepääviä isiä ja kepeissä
kesäpuseroissa puikkelehtavia poikasia, kaikki iloisia ja innostuneita.
Jo lähtivät ensimmäiset venheet soutamaan tuohon pitäjäläisten
vanhastaan suosimaan huvittelupaikkaan, joka korkeana männikkökunnaana
kohosi sieltä toisten saarien ja niemien keskestä. Sitä lähtöä
katsellen ja venhevuoroa odotellen istuskelin pääjoukosta hiukan
syrjemmässä rannalle kaatuneella kelolla hyvän ystäväni rinnalla, jonka
suosiollisesta kutsusta minä, satunnainen kesämatkailija, olin joutunut
mukaan tälle pitäjäläisten hauskalle huvimatkalle. Tarinoitiin siinä
yhtä ja toista ja viitaten kädellään männikköniemeen, johon meidän oli
mentävä, kertoi ystäväni:
-- Tuohonkin Huhuinniemeen se yhtyy muuan meidän vanhoista
jättiläistaruistamme.
-- Luultavasti on siis jättiläinen tuolta niemestä viskannut jonkun
näistä kallioista tälle rannalle, arvailin minä tunnettujen esimerkkien
mukaan.
-- Ei, tässä on sentään pieni muunnos. Kerrotaan, että tuolla toisella
järvellä, pari penikulmaa täältä, paikassa, joka vieläkin on nimeltään
Kajavansalmi, ennenmuinoin asui kalastusta harjoittava jättiläinen,
joka myöskin tällä järvellä kulki kalassa. Mutta kerran oli hänelle
tapahtunut erehdys, hän luuli että verkot olivat täällä, mutta hänen
tyttärensä olikin edellisenä päivänä vienyt ne kotijärvelle.
Harmistuneena huusi silloin jättiläinen tuolta niemeltä tyttärelleen,
että tämä toisi hänelle verkot ja tuota pikaa tyttö harppasikin kankaan
poikki. Siitä on vielä sananlaskukin olemassa, että »kun hukka huusi
Huhuinniemessä niin ääni kajahti Kajavansalmelle».
-- Kadehdittava emätti!
-- Niin, -- si fabula vera, lisäsi ystäväni, lähtien solumaan rannalle
päin, jossa jo meillekin näytti venheissä rupeavan tilaa aukiamaan.
-- Sehän ei lienekään kansantarujen merkitys, virkahdin minä. -- Jos
olisin jonkinlainen keräilijä, niin kirjoittaisinpa kiitollisuudella
satusi muistikirjaani, vaan nyt en viitsi. --
Saavuttiin Huhuinniemeen, kahvipannut pistettiin tulelle ja emännät
rupesivat purkamaan esiin eväskorien tukevaa sisältöä. Muu yleisö
hajausi pienissä parvissa pitkin niemen korkeaa kuvetta ja sen
lepposiin siimeksiin, poikaparvi juoksi uimaan, tyttöparvi souti
lahteen poimimaan lumpeen kukkasia, joku erityinen pari kumpaakin
sukupuolta vain löysi toisensa näreikössä -- sattumalta, kun olivat
lähteneet katselemaan, olisiko sateen jälestä löydettävissä sieniä.
Vanhemmat miehet heittäysivät pitkäkseen tarinoimaan parin vankan
männyn varjoon ja siihen ryhmään lyöttäysin aluksi minäkin.
Osuin istahtamaan pitäjän reippaan nimismiehen rinnalle, joka siinä
makasi ryntäillään ja puhalteli savupilviä piipunnysästään. Hän tuli
arvatenkin ajatelleeksi, että minä olin ensi kertaa tällä
merkkipaikalla ja varmana, että minua huvittaisi kuulla kertomus niemen
nimen synnystä rupesi hän, kääntyen selin toisiin ja laskien äänensä
ainoastaan minun kuultavaksi, kertomaan:
-- Huhuinniemi, tämä niemi tässä, tämä kuuluu saaneen nimensä
muutamasta Hukkas-Pekasta eli Pekka Hukasta, joka ennenvanhaan kuuluu
tältä selältä nuottaa vetäneen. Paljo siitä kuuluu aikaa olevan, vaan
paljo siitä saapi ollakin, sillä nyt ei nuotan veto tästä järvestä
enää paljoa maksa, mutta ennen kuuluu lähteneen kalaa kovasti; --
laskeneetkin ovat sitten tämän järven ja muuten pyytäneet puhtaaksi.
Milloin lie elänyt koko Hukkas-Pekka -- tokko tuon nimeä enää
kirjoistakaan löytyisi, on voinut elää kokonaan niihin aikoihin,
jolloin täällä vielä oli aivan järjestymättömät olot. Mutta kova ääni
sillä miehellä ainakin on ollut. Yhtenä syyssä se oli täällä nuotalla,
vaan jo peijakkaat olivatkin unehtuneet jouhikkaat... Tiedättekö te
mitkä ovat jouhikkaat?
-- Jouhitöppöset vai?
-- Ei, vaan rukkaset. Olen minäkin kuullut, että ne Karjalan puolessa
käyttävät jouhisia töppösiäkin, kun talvella ovat jään alta nuottaa
vetämässä, sanonevatko niitäkin jouhikkaiksi, vaan nämä olivat jouhiset
rukkaset. Ne ovatkin mainiot kapineet, vaikka jääkylmästä syksysestä
vedestä nuotan nostaa, jolloin muuten karastutkin kädet pilalle
paleltuvat, niin niissä se on lämpönen kuin taikinaa tarpoessa...
-- Vai jouhikkaat oli unehtuneet kotiin?
-- Kotiinko vai mihin lienevät unehtuneet, sitä en tiedä, vaan niin
sitä sanotaan, että sillä oli Kaija niminen akkansa tuolla hiidessä
Kajavansalmen puolessa ja sillä hänen jouhikkaansa... Kuinkas
tästä paljo tulleekaan matkaa Kajavansalmelle, tulee kai tästä
kolmattakymmentä virstaa... Kuuleppas, lukkari, tulee kai tästä yli
kahdenkymmenen virstan Kajavansalmelle?
-- Yli tulee, huutaa lukkari vastaan, pyörähtäen kyljelleen männyn
juurella. -- Taikka ainakin parikymmentä tulee suorastaan linnun tietä.
-- Ja suorastaanpa se ääni kulkee, ei se mutkia nakkele. Niin, akka oli
Pekalla semmoisen matkan päässä, mutta sille tämä vain täältä niemeltä
huusi, että: »huhui, akka, tuoppas ne jouhikkaat!» Ja akka vastasi
sieltä että »tuon, tuon» ja toi.
-- Hyvä kuulo niillä on ollut siihen aikaan.
-- Ei ne ole olleet kuuroja. Mutta niinpä sitä sanotaan nyt
vieläkin, että »kun Hukka huhui Huhuinniemestä niin Kaija vastasi
Kajavansalmesta». Ja siitä ne sanovat tämän niemenkin saaneen
nimensä. --
Pojat olivat palanneet uimaretkeltä niemen toiselta rannalta ja tytöt
lumpeen poiminnasta toiselta ja sienenhakijatkin niemen keskeltä
koteutuivat nekin vähitellen -- eri teitä myöten. Emännillä oli kahvia
ensi pannulliset keitetyt ja juodut ja meitä muita kutsuttiin nyt
saamaan osamme. Siihenkin nähden, että minusta jo tuntui Huhuinniemen
nimensynnystä tulleen tarpeeksi puhutuksi, noudatin kutsua kernaasti ja
laskeusin rinteelle, jossa vieraanvaraiset kädet mulle kupposia
ojentelivat. Verraton todellakin tuollainen kupillinen ruskeaa luonnon
vapaassa helmassa ja herttaisten maalaisrouvien ystävällisessä
seurassa, -- ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Tuon tilkan vaikutus
kokonaiseen seurueeseenkin on ihmeteltävä; nytkös sydämmet sulavat ja
kielenkannat vetreytyvät ja aukeavat ilon ja naurun virkistävät
lähteet.
On juuri sydämmen pohjasta naurettu jollekin satunnaiselle
sukkeluudelle ja niin syntyy, kuten tällaisissa seurakeskusteluissa
toisinaan tapahtuu, pieni äänetön tuokio, ikäänkuin lyhyt lepohetki,
jota ei kukaan aivan heti henno uudella jutulla häiritä. Supatellaan
rahtusen aikaa kahdenkesken uutta yhteistä hauskuutta mietittäessä ja
niin kääntyy rakastettavista rouvista eräs suuressa ystävällisyydessään
ja kohteliaisuudessaan puoleeni minuakin puhutellakseen. Mutta tuntuupa
kesken lämpösimmän ilomielisyyteni melkein kuin tuttu, joskin hiukan
jäähdyttävä tuulahdus, kun kuulen hänen kysäsevän:
-- Oletteko jo kuulleet tämän niememme tarinan?
Koetan käsittää huvittavalta kannalta tämän mulle jo tuttavan
nimitarinan ja virkan:
-- Olen rouvaseni. Ja kuten rakkailla lapsilla on monta nimeä, niin
tuntuu tällä teidän lempiniemenne tarinalla olevan monta toisintoa.
Kertokaapa te nyt toisintonne.
Ei hän varmaankaan olisi kertonut, vaan joku toinen sattui kuulemaan
mistä keskustelimme ja hän puuttui pakinaan:
-- Niin, uskomattomalta se tuntuu, mutta todeksi ne sen väittävät, että
ihmisen ääni voi kuulua semmoisia matkoja. Mutta hädässä ollessaan
voikin ihminen tehdä uskomattomia. Ja suuressa hädässä mahtoi olla se
mies raukka, joka oli hukkumaisillaan tähän Huhuinniemen edustalle, kun
se sai aikaan niin kovan äänen, että hänen vaimonsa kuuli sen
Kajavansalmeen.
-- Ja juoksi sieltä häntä pelastamaan, niin, minä olen kuullut.
-- Niin, en minä tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että »kun hukkuva
huusi Huhuinniemestä niin vaimo vastasi Kajavansalmesta».
Rouvain ja muitten naisten oli nyt ryhdyttävä valmistamaan päivällistä,
piti näet viivyttämän saarella koko päivä. Miehet olivat sen ajan
joutilaita ja saivat viettää aikansa miten parhaiten osasivat, saivat
yleensä nauttia olemuksestaan, -- huvimatkoilla tällaisilla käy näet
päinvastoin kuin muuten elämässä, että nimittäin naiset saavat
kantaa päivän kuorman ja helteen sillaikaa kuin miehet nauttivat
olemuksestaan. Ja niin touhussaan ja toimessaan olivat nuoret tytötkin,
ettei aijotuista nuorisoleikeistäkään koko aamupäivällä tullut mitään.
Mutta kun päivällinen oli syöty ja päivän säteetkin vähitellen
asettuivat viistommin paahtamaan maata, silloin keräysivät kirjavat
joukot taas pehmoselle nurmipenkereelle, ryhmittyivät siihen milloin
kehiin, milloin pareihin, milloin parien jaolle; vuoroin juoksivat,
vuoroin istuivat, mutta ilo oli aina yhtäläinen. Leikkejä katsellen ja
nauttien nuorten ilosta istuivat vanhemmat, sedät ja tädit, syrjemmässä
pienissä parvissa ja sinne olivat lyöttäytyneet ne keski-ikäisetkin,
jotka pitivät itseään joko liian vanhoina taikka muuten sopimattomina
puuttumaan lasten huvituksiin. Arastellen outouttani olin minäkin
aluksi sinne joutunut, vaikka mieli teki mukaan. Seisoskelin koivuun
nojautuneena ja katselin äänettömänä; koivun vastapäiseen kylkeen
nojautui pitäjän vakava kappalainen, hänkin mitään virkkamatta.
Kotvanen oli niin seisottuna, kun hän yhtäkkiä korotti syvän
passoäänensä ja virkkoi silmiään minun puoleeni kääntämättä:
-- Me seisomme nyt seutumme vanhimmalla historiallisella paikalla, joka
meille tämäkin kertoo palasen kansamme sitkeästä raivaamis- ja
viljelystyöstä tässä maassa. Tämä niemi kantaa nimensä siitä miehestä,
joka kaatoi ensimmäisen kasken näissä lehdoissa ja laski ensimmäiset
katiskat näihin vesistöihin. Siis uudisviljelyksen etuvartija, joka oli
rakentanut majansa tuonne Kajavanlahden rannalle...
-- Niin, minä olen juuri ollut tilaisuudessa kuulemaan tuon
jättiläistarinan, kiirehdin vastaamaan, säästääkseni häntä kertomasta
asiaa, josta jo olin kuullut kolme kertomusta. Mutta hän ei ollut
tyytyväinen keskeyttämiseeni.
-- Ei jättiläistarinaa, sanoi hän. -- Onhan niitä tosin vielä seutuja
meidän maassa, joissa puhuttanee jättiläisistä ja männingäisistä ja
metelin väestä ja tiesipä mistä taika-aikaisista nimityksistä, mutta en
luule niitä enää missään uskottavan. Vaan tällä paikkakunnalla ollaan
jo siksi pitkällä, ettei noita nimityksiäkään enään kuule. Tarina on
historiallinen, siitä olen vakuutettu, vaikka se onkin siltä ajalta,
jolloin kristinoppi ei vielä ollut ehtinyt näitä seutuja valaisemaan.
Lienee miehelläkin siis ollut joku vanha pakanallinen nimi, koska tuo
tarina mainitsee juuri tämän Huhuinniemen saaneen nimensä hänestä. Maa
oli silloin näillä paikoin aivan autio ja tyhjä, yksin hän täällä
retkeili ja kalasteli järvissä ja hänellä mainitaan olleen kalakota
juuri tälläkin niemellä. Kerrotaankin, että kun hän kerran huusi
Huhuinniemestä niin ääni kajahti Kajavansalmeen, -- siellä asuva perhe
sen kuuli ja tiesi, että se oli hänen äänensä, sillä muita asukkaita ei
täällä vielä ollut koko laajoilla aloilla. -- --
Hiivin papin rinnalta syrjään kohta kun hän tuokioksi vaikeni. Arvelin
näet, että minä jo tunsin Huhuinniemen tarinan tarkemmin kuin kukaan
muu, sillä kun rupesin muistelemaan kaikkia mitä olin kuullut, niin
tiesinhän jo, että se jättiläinen Pekka Hukka, joka oli ollut asutuksen
etuvartija näillä seuduilla, oli kerran ollut hukkua tämän niemen
edustalle ja huutanut täältä niin kamalasti, että niemi oli hänestä
nimensä saanut. Vakavamielisen kertojani uudenmuotoinen tarinakaan ei
voinut minua siis pitemmältä huvittaa. Siirryin lähemmäs nuorisopiiriä,
pyrin hauskemmille markkinoille ja ennen pitkää olinkin innostuneena
mukana teuhailemassa tuon iloisen parven hilpeissä leikeissä. Ja jos
siinä joskus ehti mieleeni muistumaan Huhuinniemen juttu, niin unhotin
sen samassa, sillä olinpa varmana, että mitään uutta en siitä enää
voisi saada kuulla. Enkä kuullutkaan koko niemellä oloni ajalla. Ilta
oli vilpastunut, nopeasti kuluivat sen herttaiset tunnit. Soudettiin
selälle, katseltiin mailleen menevää päivää, joka valoi punaa tyyneenä
kimaltelevalle pinnalle ja antoi ympäröiville, lehteville,
pyöreämuotoisille saarille aivan uuden muodon, uuden valon ja uuden
viehätyksen. Laulu soi kauniina siellä selällä ja sekaan kajahti
nuorison raikas ääni, joka koetti kiusata kaikua vastapäiseltä
törmältä.
Mutta jo joutui lähdön hetki. Äidit seisoivat korien ja pannujen
ympäröiminä rannalla, toisia souti jo salmen yli ja toiset hilautuivat
veneisiin; pian oli taas Huhuinniemi autio ja äänetön kuin noina
ennenmuinoisina tarinan aikoina. Me ensi venheissä perille tulleet
pysähdyimme salmen rannalle odottamaan vielä tulossa olevia ja luomaan
viimeisen jäähyväissilmäyksen kauniiseen järvimaisemaan, jonka keskessä
mäntymetsäinen Huhuinniemi korkeimpana kohosi. Osuin seisomaan siinä
törmällä erään nuoren, viehkeän immen rinnalla, jonka keinuvaa vartta
ja sulavia liikkeitä silmäni päivän kuluessa monta kertaa olivat
mielihyvällä katselleet. Uskalsin jo puhutella häntä, koetin saada
vireille huvittavan keskustelun, johon halusin palmikoida sekaan hiukan
hienostelevaa kohteliaisuuttakin. Tein parastani, panin alulle
useammastakin laidasta, vaan yritykseni eivät onnistuneet. En saanut
tempastuksi häntä mukaani, hän ei näyttänyt kuuntelevan minua, hänen
ajatuksensa näyttivät olevan poissa, hän tuntui hautovan mielessään
jotakin erityistä asiata, josta hän näkyi tahtovan minulle puhua.
Mikähän mahtaa tuolla pienellä keijukaisella olla sydämmellään,
ajattelin ja aprikoin, mikähän on tuo seikka, joka silminnähtävästi
hänen kielellään pyörii? Mutta kun hän sitten ujoellen avasi ruusuisen
suunsa ja lausui ensimmäiset sanansa, silloin selveni mulle kaikki. Hän
näet virkkoi:
-- On olemassa pieni tarina tuosta Huhuinniemestä, tarina muutamasta
nuorukaisesta, joka sieltä huhuamalla lähetti viimeisen viestin
morsiamelleen Kajavansalmeen...
Niin, morsiamelleen Kajavansalmeen, sinä pyhä viattomuus! Olisihan
minun pitänyt jo ennakolta arvata, mikä mieltäsi painoi ja minkälainen
olisi sinun toisintosi!
Onnellinen Huhuinniemi, joka olet saanut niin yleisen ja monipuolisen
huomion osaksesi! Mitähän ehtii sinusta vielä tullakaan, kunhan
vuosisadat kuluvat ja tarinasi yhä toisintuu?
1895.