KANALA.

Palkat pienet, perhe suuri, toimeentulo vaikeaa, elämä ilotonta,

alituista säästämistä ja kieltäytymistä.

Niin nureksivat usein pikkukaupungin pikku virkamiehet keskenäisissä

keskusteluissaan aina, kun heidän varojen puutteen tähden täytyi luopua

jostakin toivotusta huvituksesta, komeammasta nimipäivän viettämisestä

taikka aijotusta kesämatkasta kylpylaitokseen. »Ei kannata meidän

pienillä tuloilla» valittivat varsinkin koulunopettajat, joilla ei

ollut mitään sivuansiota eikä niinkuin muilla virkamiehillä tilaisuutta

»sporttelein» nimellä verottamaan heitä tarvitsevaa yleisöä.

Tuo tuntui varsinkin masentavalta, kun he vertasivat oloaan ja

asemaansa kaupungin vauraaseen kauppasäätyyn, noihin sivistymättömiin

tervaporvareihin ja voisaksoihin ja nahkatehtailijoihin, joiden

kannatti elää kuin ruhtinaiden heidän rinnallaan, asua komeissa

rakennuksissa, ajella juoksijahevosilla, tehdä pitkiä ulkomaan

matkoja ja pitää loistavia pitoja juuri heidän kiusallaan.

Kaikenmoiset koulunkäymättömät karttuunin mittaajat ja raa'at parkin

sekottajat, koristivat tilavain salonkiensa seinät taulumaalauksilla

ja veistokuvilla ja joivat herkkuateriakseen Reinin viinejä

tahkotuista laseista, silloin kun heidän, kaupungin intelligensin

ja sen sivistyksen kukan, täytyi lapsilaumansa kanssa elää

sullottuina ahtaisiin, ilottomiin laitakaupungin korttiereihinsa ja

herkeämättömän säästäväisyyden pakosta kieltää itseltään vaatimattoman

olutpuoliskonkin heikosti ravitsevan päivällisensä vahvikkeeksi.

Se oli vääryyttä, sen tunsivat he kaikki syvästi, vaikka eivät siitä

paljo koskaan virkahtaneet toisilleen eikä muille. He koettivat näyttää

tyytyväisiltä osaansa, niinkuin sopii odottaa heidän korkeammalta

sivistyskannaltaan, heidän, joiden pyrinnöt ja rikkaudet eivät olleet

tätä maallista. Mutta mielen hiljaisia haluja ja taipumuksia ei

riittänyt tyynnyttämään eikä lohduttamaan pelkkä tieto heidän

henkisestä etevämmyydestään eikä ajatus, että he aatteellisemmissa

harrastuksissaan halveksivat mammonaa ja sen palvelijoita. Ei,

ihmisiähän olivat hekin, ja siis myös inhimillisiä. Ja tuo kärsivän

tunteesta katkeroittunut mieli purkausi toisinaan väkisinkin esiin

valituksina heidän keskinäisissä keskusteluissaan.

* * * * *

Niinpä istui heitä -- kaupungin koulunopettajia -- eräänäkin iltana

muutaman virkatoverin ahtaassa työhuoneessa kymmenkunta imeskellen

vetistä teelasia, ja keskustelu ohjausi taaskin ihan itsestään heidän

taloudellisen ahdinkonsa seutuville. Väkinäisesti oli kyllä aluksi

koetettu keskustella kirjallisuudesta ja politiikasta, vaan miten lie

käännähtänytkään, kohta oltiin taas kiini palvelijain palkoissa ja

kalliissa vuokran hinnoissa, ja toinen valitti tilaansa toistaan

surkeammaksi.

-- Suoraan sanoen, meidän tuloilla ei voi elää, ei ainakaan ihmisten

lailla tässä kaupungissa, jossa on niin hyvinvoipaa porvaristoa, väitti

lopuksi kolleega Terman, ja työnsi vaistomaisesti teelasin syrjemmäs

pöydälle. Hän oli sivumennen mainiten tunnettu taipuvaiseksi lasia

kallistamaan.

-- Heidän poroporvarillisen pöyhkeilemisensä tasalle ei meidän tarvitse

emmekä haluakaan pyrkiä, meidän harrastukset ovat siksi aivan

erilaiset, selitti lehtori Timonen, tahtoen vieläkin saada

huomautetuksi heikäläisten aatteellisempaa työalaa. -- Mutta on se

salliman oikku sittenkin omituista! Millähän nerokkuudella tietävät nuo

taitamattomat ihmiset hankkia itselleen sen vakavan ja riippumattoman

taloudellisen asemansa, jonka omistajana ollen todella valistunut mies

olisi tilaisuudessa vaikuttamaan niin äärettömän suuria ja niin monessa

suhteessa...

Niin, omituista se oli se salliman oikku, ei kukaan osannut sanoa

muuta. Mutta itsekseen ajatteli jokainen, että se ei ollut ainoastaan

omituista...

-- Heillä on yritteliäisyyttä, mikä meiltä kokonaan puuttuu, huomautti

Asp, äidinkielen opettaja, kaupungin tunnetuin puhuja, kirjailija ja

tilapäärunoilija. -- He ryhtyvät kaikenmoisiin puuhiin, koettelevat,

uskaltavat jotakin ja voittavat. Jos heillä vielä olisi tietoja ja

sivistystä ja nerokkuutta apunaan, niin ihmeitähän he tekisivätkin.

-- Mutta miks'emme me koskaan yrittele mitään, emmekä ryhdy mihinkään

puuhiin...?

-- Niin miks'emme?

Ei ollut sitä kukaan tullut koskaan ajatelleeksi. He, joilla oli

avarampi näkö-ala ja kehittyneempi arvostelukyky, joilla oli tiedon ja

sivistyksen varma pohja apunaan, he jos ryhtyisivät jotain suurempaa

yritystä, jotain laajempaa liikepuuhaa ajamaan, mikähän loistava tulos

siitä syntyisikään. Miksi antoivat he toisten tyhmempäin yksin

puuhailla ja viedä voitot käsistään...?

-- Vaan meidän täytyy ryhtyä johonkin liikeyritykseen meidänkin,

yksissä tuumin, yhteisin voimin, saneli Asp, runoilija. Miksi nukumme

pois aikamme, kun meillä olisi tilaisuutta ja kykyä toimia, miksi elää

kitkutamme puutteessa ja ahingossa, -- hän viittasi ympärilleen, -- kun

me voisimme ansaita huolettoman elämän toimeliaisuudella ja

yritteliäisyydellä? Meidän täytyy ryhtyä johonkin...

-- Oikein, meidän täytyy... Mutta mihin...?

-- Niin, mihin...?

-- Pitää keksiä joku aate, joku toimiala, ja käydä siihen innolla ja

tarmolla käsiksi, sitten kyllä kaikki menee kuin itsestään, kuin

rasvatuilla rattailla...

Siitä olivat kaikki yksimieliset, ei ollut epäilystäkään, ettei heiltä

yritys menisi, -- kun vain tiedettäisiin mistä alkaa, mihin ryhtyä.

Mistä saada se aate, se yritys, se hanke...? Kaikki istuivat ja

miettivät puhki päänsä, vaan turhaan. Mistäpä sen aatteen noin äkkiä

otti... Mutta ottipahan yksi. Lehtori Timonen astui juhlallisena ja

aatelikkaan näköisenä esiin, hiveli partaansa, seisoi hetkisen

miettiväisenä ja alkoi sitten matalalla, melkein ujolla äänellä

kertomaan, että hänellä jo kauvan on ollut mielessään ajatus erääseen

yritykseen, jonka hän luulisi tulevan kannattamaan ja kenties hyvinkin

hyvästi, jos siihen miehissä ja innolla ryhdyttäisiin ja jos liike heti

alusta saataisiin yhteisellä yritteliäisyydellä kohotetuksi jotenkaan

mainittavaan merkitykseen. Yritystä semmoista, jommoista hän oli

ajatellut, ei hänen tietääkseen ollut ennestään olemassa koko Suomen

maassa, tuskin koko Pohjoismaissa kuin ehkä joku.

-- Olen näet ajatellut, että pitäisi saada aikaan kanatalo, nimittäin

suuremmassa laajuudessa, semmoinen varsinainen kanalaitos, jossa sopisi

elämään tuhatmääriin kanoja. Olen ajatellut ja itsekseni laskenut, että

olisi epäilemättä syytä ruveta kanan viljelystä liikkeenä

harjoittamaan. Olen vakuutettu, että sellainen yritys löisi leiville.

Ajatelkaas, missä tavattomassa hinnassa munat ovat meidän

paikkakunnalla ja koko meidän maassa: eihän niitä kannata köyhän

perheen syödä kuin pääsiäisekseen. Ja entä kananpojat: sitä herkkua ei

saa muuta kuin hotelleissa suuresta rahasta. Entä höyhenet! Jos

kanaliikettä alkaisi harjoittamaan suuremmassa määrässä, tulisi siitä

epäilemättä lähtemään arvaamaton voitto. Sillä siellä, missä tuhat

kanaa eläisi, siellä eläisi kaksi tuhatta, ja työvoimia siihen

liikkeeseen ei kuluisi sanoiksi asti. Mitä se oikeastaan meille maksaa,

että kanat munivat? Mutta me myömme munat ja kananpojat ja korjaamme

rahat taskuihimme.

Uutuudellaan hämmästytti tämä tuuma ensin käytännöllisiin puuhiin

tottumattomia koulunopettajia. Se pani heidät miettimään. Mutta

useimmat mielistyivät siihen jo heti alusta. Kolleega Asp, runoilija,

lämpeni siitä samansa tuokiossa, ja kehoitti kehoittamalla

virkatovereitaan yhtymään tähän yritykseen, ja viivyttelemättä, niin

pian kuin mahdollista, ryhtymään aatteen toteuttamiseen. Se ei ole

vaikea eikä mutkainen työ, kun yhdistetyin voimin ja vaivoja

säästämättä ruvetaan puuhailemaan. Ja hän ehdoitti, että jo heti

asetettaisiin toimikunta, arvoisa esityksen tekijä lehtori Timonen

puheenjohtajana, valmistelemaan alkutoimia.

Toiset vielä hieman epäilivät, osaksi tosin ainoastaan nimeksi,

ett'eivät näyttäisi kovin hätäisiltä. Heissä oli, varsinkin

laulunopettaja Pekurissa, tiesi mistä jonkunmoinen epäluottamus

kanasukua kohtaan eivätkä he olleet vielä oikein selvillään, miten tuo

aate toteutettaisiin. Vastaan he kyllä eivät tahtoneet panna, vaan

arvelivat tarpeelliseksi hieman punnita ehdoitusta...

-- Oikein, kannatti lehtori Timonen, asia on vielä liian uusi ja liian

vähän valmistettu. Olen ajatellut, että pitäisi perustaa osakeyhtiö

pää-oman kokoonsaamista varten ja että sitten jätettäisiin valitulle

johtokunnalle ja toimeenpanevalle tirehtörille valta ryhtyä

ohjesääntöjen mukaan toteuttamaan aijetta. Ehdotan sen vuoksi, että,

koska muutamat virkaveljistämme, joita ehdotus kenties myös

miellyttäisi, eivät nyt ole saapuvilla, pidetään erityinen perustava

kokous, jossa minä lupaan seikkaperäisesti ja yksityiskohtia myöten

selvittää aikeeni ja tuumani.

Se hyväksyttiin ja vähän väiteltyään olivat kaikki yhtä innostuneet

asiasta kuin Asp, runoilija. Siihen pyörähti kuin taivaasta

totitarjotinkin ja ennen illallista oli suunnitelma noin yksityisesti

jo harkittu valmiiksi. Tyytyväisyys ja salaperäinen päättäväisyys

loisti kaikkien kasvoilla, ja rouvat ihmettelivät, että mitähän kummaa

nyt lie tekeillä. Mutta rouville ei puhuttu mitään, -- siitä oli

sovittu, koska tiedettiin, että he eivät voi hampaittensa takana

säilyttää mitään, -- ja vasta kotona yöllä sai kukin erikseen

mieheltään viekotelluksi tiedon tuosta uudesta hankkeesta ja siihen

liitetyistä toiveista.

* * * * *

Perustavassa kokouksessa, joka pidettiin lauantai-iltana koululla

lukittuin ovien takana, kehitti lehtori Timonen, aatteen keksijä,

seikkaperäisesti harkitsemansa suunnitelman. Oli ostettava maakappale

lähellä kaupunkia, rakennettava tilava ja tarkoituksen mukainen

kanatalo, jolle »Kanala» oli pantava nimeksi. Tähän oli ostettava

kanoja, läheltä ja kaukaa, aluksi edes muutamia satoja. Erityisiä

hedelmällisiä ja suurimunaisia kanalajeja oli tilattava ulkomailta, ja

sieltä myöskin tilattava uudenaikaisia hautomalaitoksia, joissa munat

saataisiin pitemmittä mutkitta pojiksi haudotuiksi, ettei emäkanojen

tarvitseisi keskeyttää mummistaan hautomista varten...

-- Hitto, kun se on viisaasti ajateltu! huudahti väliin Asp, runoilija.

-- Näkyy että tuuma on kypsynyt nerokkaissa aivoissa.

-- Niin, se uusi aika keksii kaikkia, lisäsi vanha latinan opettaja

Hemming, keksii munimakoneetkin!

Timonen kehitti suunnitelmaansa kaksi tuntia, ja silloin oli jo koko

laitos ollut kuuntelijain päässä niin kauan valmiina, että se siellä

alkoi vähitellen sekasin kiehumaan. Hän kertoi, kuinka pitäisi hankkia

asiamiehiä ja välittäjiä ja näiden kautta levittää munia ympäri koko

maan. Loppuponsi oli, että pitäisi perustaa osakeyhtiö, kahdentoista

tuhannen markan pääomalla -- heitä oli 12 miestä, -- laatia säännöt,

hakea vahvistus, valita johtokunta, määrätä tirehtöri...

Ah kun siinä yrityksessä sentään olikin paljo puuhaa! Asp, runoilija,

ei olisi koskaan uskonut sitä noin mutkalliseksi. Mutta hän oli

kumminkin vakuutettu, että kun jaettaisiin työt miesten kesken ja

viivyttelemättä ryhdyttäisiin toimiin, niin vaikeudet häipyisivät

kuin ... kuin öiset huurut aamuauringon koitteessa.

Niin luulivat muutkin ja siinä samassa jo kirjoitettiin osakkeet.

Erimielisyyttä syntyi ainoastaan siitä, kuka tulisi johtokuntaan

valituksi, sillä jokainen halusi siihen päästä, vaikka itse kukin

vaatimattomuudessaan häntä ehdoitettaessa tahtoi kieltäytyä tuosta

kunniatoimesta. Mutta uhraavaisuudesta yhteiseen yritykseen oli

kumminkin jokainen taipuvainen siihen rupeamaan, ja vaikeus oli kohta

siinä, kuka tulisi siitä syrjäytettäväksi. Lopuksi suoriuduttiin

kumminkin siten että yksi -- lehtori Timonen -- pantiin tirehtöriksi,

kuusi johtokuntaan, kolme varajäseniksi ja kaksi viimeistä

tilintarkastajiksi. Siten oli jokaiselle määrätty hänen paikkansa ja

jokaiselle hänen -- palkkansa.

Ja jokainen oli tyytyväinen. Iltasta mentiin syömään lehtori Timosen

luo, ja siellä purkausi yleinen iloinen mieliala hilpeimmilleen.

Runoilija Asp piti innokkaan ja toivoa hehkuvan puheen, jossa hän

kuvaili, mikä uusi työala nyt oli levinnyt heidän eteensä, mitä uusia

toiveita heille oli ilmaantunut, ja hän lopetti puheensa ehdoittamalla:

»eläköön Kanala!» -- johon kaikki yhtyivät, niin että seinät kajahtivat

ja ikkunat tärähtivät.

-- Ja sitten, kun kesä tulee ja lumi sulaa, teemme yhteisiä huviretkiä

Kanalaamme, joka tietysti rakennetaan luonnonihanaan paikkaan.

-- Tietysti. Ja syömme munia mielin määrin kaikissa muodoissa.

-- Ja kaupungin poroporvarit tulevat meitä piankin kadehtimaan ja

oppivat antamaan arvoa meidänkin kyvylle ja yritteliäisyydelle.

Iltaseksi tarjottiin munia ja kananpaistia. Sen oli tarkoitus olla

jonkunlaisena vertauksellisena esimakuna siitä, mitä tuleman piti.

* * * * *

Ja talvi kului kevääseen ja johtokunta puuhasi tarmokkaasti. Kohta

kohosi Laanilan kankaalle hirsikerros hirsikerroksen päälle ja uusi

»Kanala» kiirehti valmistumistaan; kesän tullen saattoi se jo ottaa

kattonsa alle siivekkäitä asukkaitaan. Vilkkaassa kirjeenvaihdossa

oltiin ulkomaiden kanssa ja ensi avovedellä saapui uteliaisuudella

odotettuja hautomalaitoksia ja muita uudenaikaisia kanan

munintakoneita.

Yritys läheni toteutumistaan. Kaupunkiin levisi tieto näistä hankkeista

ja sanomalehtiin kirjoitettiin, että uusi taloudellinen yritys on

paikkakunnalla tekeillä, joka lienee ainoa laatuaan koko Pohjoismaissa.

Ja jos sattui, että joku kaupungin liikemiehistä siitä hymyellen

mainitsi, niin tiettiin kyllä mistä vaikuttimista se pilkka lähti; se

oli kateutta, selvää kateutta.

Mutta nyt piti täydentää tuumat ja koota kanoja laitokseen. Se toimi

oli tahallaan lykätty kevätkesään, jolloin lukukauden loputtua

asianomaiset itse olisivat tilaisuudessa ryhtymään siihen toimeen. He

olivat näet arvelleet varmimmaksi itse matkustella ympäri läänin

ostelemassa kanoja laitokseensa, sillä siten luulivat he saavansa

taatuinta tavaraa ja huokeimmasta hinnasta, ja, tunnustettakoon

sivutarkoituskin, saisivat itse samalla tiellä tehdä hauskan kesämatkan

maaseudulle vaihetukseksi kuumasta kaupungista.

Oli sovittu, että lehtori Timonen ja kolleega Terman lähtisivät yhdessä

sille retkelle. Edellinen, aatteen alkuunpanijana, oli siihen

oikeutettu muitta mutkitta, ja jälkimäisellä oli tarkoitukseen sopivat

vanhat vaununrajat, joten hän pääsi sillä perustuksella toiseksi. Vaan

kun tämä tahtoi ottaa nuoren rouvansakin matkaan, niin otti Timonenkin

vanhansa, ja vielä sitäpaitsi vanhimman poikansa, joka mukavasti

saattoi kuskin lavalla istua. -- Liikkeen osakkaat olivat kaikki

kokoutuneet Termannin pihalle, kun tuon viishenkisen matkueen piti

lähteä tekemään kierrostaan ympäri läänin; ihmeteltiin vaunujen

mukavuutta, joihin oli kummannäköinen koju rakennettu takapuolelle --

kanojen kuljettamista varten --, laitettiin eväitä, toivotettiin onnea

matkalle.

-- Ja tuokaa nyt paljo pulskia kanoja palatessanne! huusi vielä Asp,

runoilija, kun retkeläiset jo olivat vaunuihin sulloutuneet.

-- Kyllä, kyllä...

-- Ja kukkoja myös! huomautti Pekuri, laulun opettaja.

-- Niin, älkää unhottako kukkoja, sillä muuten ei tule mitään

kananpojista...

Vaunut lähtivät vitkalleen vierimään pitkin kivistä katua ulos tullin

puoleen.

* * * * *

Syystalvella oli kanala jo täydessä kunnossaan, täydessä toimessaan.

Rakennus oli suuri ja komea ja se oli tehty kaksikerroksiseksi.

Alakerrassa oli huoneet munavarastoja varten, siinä oli hautomakoneet

ja kananpoikakopit ja hoitajan asunnot. Vaan yläkerrassa vasta eli

talon siivekäs karja, perheittäin sijoitettuna eri pieniin häkkeihin,

joita oli kymmenittäin kahdenpuolen käytäviä. Kauvas maantielle kuului

sieltä kimeä kiekotus ja herkeämätön kaakatus, joten tietämätönkin jo

sanomatta olisi huomannut, että tässä se nyt on se kuuluisa »Kanala»,

joka on perustettu kasvatustieteilijäin toimesta. Tuo ääni kuulosti

muista korvia särkevältä epäsoinnulta, mutta asianomaisille omistajille

se kajahti miellyttävänä soittona ja ystävällisenä tervehdyksenä

hoidokkaiden puolelta, aina kun he lähenivät suosikkilaitostaan jalan

taikka hevosella, yhdessä tai yksitellen.

Ja he tulivat sinne usein, joka päivä, väliin kahdesti. Pitihän heidän

valvoa lempilaitostaan, tehdä kokeita, järjestellä uudelleen, huolehtia

kaikesta -- ja se vei aikaa ja työtä. Ja huolia oli paljo, uusia

arvaamattomia huolia. Nuo uudet hautomalaitoksetkin antoivat

alituista pään särkyä. Uusia kanoja saadakseen lisäksi laitokseensa

olivat isännät heti päättäneet käyttää hyväkseen ulkomaisia

hautomalaitoksiaan. Ne sullottiin osviittojen mukaan munia täyteen ja

pidettiin yöt päivät lämpimillä. Kolmen viikon perästä, kun kansi

avattaisiin, piti sen alla olla valmis poikue eläviä kananpoikia.

Määräpäivänä kokoontuivat kaikki isännät Kanalaan ollakseen läsnä

tuossa juhlallisessa avaamisessa. Rouvat oli otettu mukaan ja lapset.

-- Kuuletteko, arkusta kuuluu selvää piipitystä, väitti Asp, runoilija,

jolla oli vilkas mielikuvitus.

-- Eikö totta, ne ovat kananpojan ääniä, täydensi Pekuri,

laulunopettaja.

-- Seisokaa tässä ympärillä kun avaan kannen, että otatte vastaan, jos

ne lähtevät ulos hyppimään, neuvoi Timonen, tirehtöri.

Henkeä pidätellen odotettiin kannen avaamista. Se narahti, kohosi

vitkalleen ylös. Peite nostettiin varovasti syrjälle. Sen alla oli

joukko -- kovaksi paistuneita munia.

-- Merkillistä!

-- Olisiko arkku ollut liian täysi?

-- Joku tässä on epäkunnossa. Kenties on ollut liiaksi lämmintä, koska

munat ovat paistuneet.

-- Niin, arvatenkin liiaksi.

No, alku aina hankalaa. Piti koettaa uudella yrityksellä: vähemmän

munia, heikompi lämmin, aika pidennettiin neljäksi viikoksi. Ja

opettajat neuvottelivat sillävälin ja väittelivät oikein tieteen

kannalta ja tulivat neljännellä viikolla siihen johtopäätökseen, että

nyt arkussa täytyy olla eläviä kananpoikia. Taas kokoonnuttiin, kansi

narahti ja kohosi ja sen alta virtasi ummehtunut, mädännyt löyhkä

umpinaisesta laatikosta.

-- Johan minä alussa epäilin näitä uudenaikaisia keksintöjä, väitti

Hemming, jonka vanhoillisuutta tuo kutkutti.

Se oli masentavaa. Mikä oli syy tuohon kunnottomuuteen? Oliko kone

kelvoton vai vikako käyttäjissä? Sitä mietittiin ja punnittiin, vaan

kun kolmaskin yritys meni yhdellä lailla myttyyn, huomattiin

yhtiökokouksessa viisaimmaksi ja varmimmaksi turvautua vanhaan

munanhauvontakeinoon, joka sitä paitsi oli luonnollisinkin. Kanat

saivat itse hautoa munansa ja poikia läksi syntymään.

-- Mutta mitä teemme nyt näillä kalliilla koneilla, jotka nielivät

puolet pääomastamme?

-- Ne säilytämme muistomerkkeinä uudenaikaisista aatteista, ehdoitti

Hemming ilkeästi nauraen.

* * * * *

Samassa yhtiökokouksessa, jossa tämä tärkeä päätös tehtiin, oli

muitakin ikäviä ja huolestuttavia epäkohtia harkittavana. Oli kun

luonto ja sallimus tahallaan olisivat liittyneet vaikeuttamaan heidän

yrityksiään ja riistämään heiltä toivotun voiton käsistä pois. Kanatkin

olivat oppineet pahalle tavalle, ne söivät itse munansa, joita isäntäin

olisi pitänyt syödä tai myödä. Eikä niille ollut apua mistään, eipä

voinut palkata joka häkin kohdalle vartioita riistämään munat, heti kun

ne olivat munitut.

-- Mutta pitää järjestää siten, että kanat eivät voi syödä muniaan,

neuvoi Terman, tilintarkastaja.

-- Niin pitäisi, vaan miten?

-- Esimerkiksi pantaisiin kanat munimaan verkkoon, jonka silmukkain

läpi muna putoaisi alas höyhenillä täytettyyn laatikkoon; silloin

verkko olisi kanan ja munan välissä.

-- Jaa, sitä voisi miettiä.

-- Ei mutta sehän on yksinkertaisin keino, sillä tavallahan me

helpoimmin saamme kanat nolatuiksi, kannatti Asp, runoilija, ja oli

kohta valmis kuvailemaan, miten tuo temppu kävisi sievästi. -- Muori

kyyköttää ja munii siinä täydessä luulossa, että siihen hänelle nyt

taas jääpi muna syötäväksi. Vaan kun nousee ja katsoo -- se on poissa,

on tipahtanut suoraan laatikkoon; verkon silmukan läpi kana vain nokka

vinossa saapi surkeana katsella, että tuossa se olisi, mutta elä

koske...

Kumma kun ei johtokunta itsestään ollut huomannut tuota yksinkertaista

keinoa! Sehän oli niin luonnollinen, niin varma ja selvä. Ainoa

mahdollisuus siinä vain oli, että suostuisikohan kana juuri verkkoon

munimaan, eiköhän se mieluummin valitseisi toista, mukavampaa paikkaa.

Mutta niin kauas yksityiskohtiin nyt ei tarvinnut syventyä.

Siitä pulmasta suoriuduttiin vähällä, mutta se olikin vähäinen.

Huolestuttavin ja uhkaavin seikka koko »Kanala» yhtiölle oli se,

etteivät tulot ensinkään vastanneet menoja. Kulunkeja oli tavattomasti,

kaikkialle piti vain olla rahaa ja rahaa ja se mitä myödyistä munista

saatiin, se oli mitättömän vähäistä, kun suuri osa munia jo meni

asianomaisille isännille. Kananpoika-aate oli hautomakoneitten matkassa

mennyt myttyyn, niistä ei hyötynyt mitään. Pääoma oli jo aikoja sitten

lopussa, velkaa oli jo pitänyt tehdä, mutta ei ollut vähintäkään

toivetta, että tulevaisuudessakaan saataisiin suurempia voittoja. Missä

lie ollutkin vika, sysissäkö vai sepissä. Laskut olivat epäilemättä

oikeat, kulunkiarviot myös, mutta ei ne lyöneet yhteen, ei

lähimaillekaan. Tilintarkastajain kertomus oli aivan epätoivoinen.

-- Mutta mitkä ovat sitten nuo suuret menot? kysyivät huolestuneina

osakkaat. -- Mikä nielee nuo rahat?

Siihenpä ei ollut helppo vastata. Vähän meni sinne ja vähän tänne,

laitoksen hoitoon, kanojen ostoon, palkkoihin. Etenkin tuli kanojen

ruoka kalliiksi, kun piti suurimmaksi osaksi puhtailla eloilla ruokkia

sellainen karja.

-- Eikö voisi siinä kohden menetellä säästävämmin?

-- Eipä juuri, jos ei kanoja ruoki, niin ne eivät muni.

-- Mutta ei pidä eloilla ruokkia, huomautti Terman, joka oli käynyt

hyvin rohkeaksi puhumaan, sittenkun hänen äskeinen verkkoaatteensa oli

saavuttanut niin yleistä suosiota. -- Olisi keksittävä joku huokeampi

ravintoaine.

Kun on monta miettimässä, niin aina joku tuuma keksitään. Tähän

keksi keinon vanha latinan opettaja Hemming, joka kuului

eläinsuojelusyhdistykseen. Hän ehdotti, että kanoja ruvettaisiin

ruokkimaan vanhojen konien lihalla. Vanhoja, tapettavaksi määrättyjä

hevoskaakkeja saa ostaa 15 markalla, ja yksi semmoinen riittää koko

laitokselle ravinnoksi viikoksi pariksi.

Hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, ja mielihyvällä omisti

»Kanala»-yhtiö tämän ehdotuksen. Tirehtöri sai toimekseen ostaa vanhoja

hevoskoneja.

Omituiselta tuntui lehtori Timosesta, kun hän oli ensi konin ostanut,

että hänkin oli kerran hevosen omistaja ja saattoi omalla hevosella

vaikka lähteä perheineen ajelemaan. Ja hän lähti. Perhe pienimmästä

suurimpaan sullottiin vanhaan reslaan, itse istui hän sepipuolelle, ja

niin laskettiin kerta kaupungin ympäri, ennenkuin kulku ohjattiin

Kanalaan päin. Siellä iskettiin koni ja ruokittiin kanat. Ja perhe sai

jalkapatikassa palata takaisin kaupunkiin.

* * * * *

Mutta ei ollut siunausta siitäkään konin lihasta. Kanat söivät sitä

kyllä kuin herkkuaan, vaan jälki näkyi munissa. Niihin ei tullut

kuorta ensinkään, ei muuta kuin hieno, pehmoinen kalvo, mikä ensi

liikuttamalla halkesi. Konin liha piti heittää pois. Näytti yhä enemmän

siltä, kuin luonto ja sallima todellakin ihan kiusallaan olisivat

liittyneet masentamaan yrittelijäin mieliä ja tekemään tyhjiksi kaikkia

heidän aikeitaan ja toiveitaan.

Vaan hepä eivät masentuneet, eivät kiusallakaan. He olivat ryhtyneet

yritykseen, ja tahtoivat viedä sen läpi, maksoi mitä maksoi. Aina ovat

oppirahat kalliit, aina on alku työlästä. Mutta kun kerran ne vaivat

ovat voitetut, kun yritys kerran on päässyt kukoistukseensa, silloin

voivat ne, jotka sitkeinä ovat rohjenneet voittaa kovat ajat,

tyytyväisinä katsoa taakseen ja nauttia kestävyytensä ansaittuja

hedelmiä.

Niin arvelivat opettajat rohkeina kevätkokouksessaan ja kirjoittivat

uusia osakkeita, lisäsivät pääoman toisenvertaiseksi. Jos joku sen

tekikin vastenmielisesti, niin ei hän kehdannut poiskaan vetäytyä, ja

arveli, että eipähän toki vahinko kohtaa yksin häntä. Ja aika kului

kesän yli uuteen syksyyn.

Yritystä jatkettiin uudella vauhdilla vaan vanhoilla tuloksilla.

Varat häipyivät ja voitto oli huono. Sitä ihmeteltiin ja mietittiin

kaikilta mahdollisilta puolilta, tehtiin laskuja, oikaistiin virheitä,

muutettiin, säästettiin -- mutta ei. Ei lyönyt yhteen, ei käynyt

voitoksi, päinvastoin. Ja siihen koko puuhaan alkoivat isännät

vähitellen väsyä.

Muutamat olivat jo aikusemmin kyllästyneet ja vetäyneet syrjemmäs koko

laitoksesta, ja toinen toisensa perästä seurasi esimerkkiä. Asp,

runoilija, kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan jo ajoissa luopumaan

koko yrityksestä ja pelastamaan mitä pelastaa voi. Hemming, valkopäinen

latinan opettaja, väitti, että toiset olivat häntä, vanhaa miestä,

petkuttaneet ja puijanneet häneltä varoja, ja aikoi nostaa haasteen.

Pekuri, laulunopettaja, jolla viimeiset osakemaksut vielä olivat

maksamatta, vannoi, ettei hän niitä maksa koskaan, kun liikettä noin

kelvottomasti on hoidettu. Ja tämä kaikki tuntui lehtori Timosesta ja

kolleega Terman'ista, jotka laiminlyöden muut työnsä olivat säästämättä

uhranneet vuosikauden aikaa ja voimia ja yksityisiä varojakin tämän

yhteisen yrityksen hyväksi, sitäkin katkerammalta, kun he tunnossaan

tiesivät omanvoitonpyytämättömästi koittaneensa parastaan ja siitä nyt

saivat kiitokseksi solvauksia ja moitteita ja hävittömyyttä. Mutta

hekin päättivät erota koko puuhasta.

-- Miksipä me rupeaisimme hikoilemaan tässä toisten koirina

haukkumapalkasta!

-- Erotaan pois. Sittenpä nähtänee, kuka hoidon ottaa käsiinsä ja miten

liike lähtee luistamaan.

-- Niin, minä ainakaan en enää puutu enkä kajoo koko juttuun.

-- Enkä minäkään, olkoon sillänsä.

Mutta mahdotonta oli sekin, että liike jätettäisiin oman onnensa nojaan

ja ettei »Kanalasta» enää kukaan huolta pitäisi. Niin ei voinut monta

päivää mennä. Ja kun se huomattiin, huomattiin myös, että »Kanalan» ja

»Kanala»-yhtiön kohtalo oli ratkaistu.

Yhtiö hajosi. Se meni konkurssiin ja sen omaisuus oli myötävä

huutokaupalla. Vielä kerran lämpeni opettajain sydän tuota

lempilaitostaan kohtaan, -- mutta silloin oli jo huutokauppapäivä. He

olivat kaikki toisistaan tietämättään saapuneet »Kanalaan» siihen

surkeaan tilaisuuteen ja seisoivat nyt noloina pihalla, jossa vasara

kalahteli ja kaikui enimmän tarjoovan ääni. He katselivat tuota

kartanoa, jonka he olivat pystyttäneet, noita laitoksia, joihin he

olivat uhranneet kekseliäisyytensä ja neronsa, ja kyynele tunki

pakostakin heidän silmäänsä.

-- Minusta tuntuu siltä, kuin tuo vasaran kalke takoisi minun hellimpiä

tunteitani, minun kauniimpia ajatuksiani, lausui lehtori Timonen, joka

oli ollut aatteen keksijä ja sen hartain toteuttaja.

-- Ja minusta tuntuu, kuin nyt noissa kanaparkain kaakatuksissa olisi

jotain valitettavaa, jotain kaihoista ja soimaavaa kaikua, puhui Asp,

runoilija, ja pyyhkäsi kyyneleen silmästään.

-- Niin, siinä nyt menee meidän kaunis ja toivorikas yrityksemme ja

koko meidän yritteliäisyytemme, lisäsi Terman poispäin kääntyen.

Huutokauppaa jatkettiin koko aamupäivän. Kanat myötiin yksittäin ja

kaksittain ja hajausivat kaikkiin ilman tuuliin, hautomakoneet osti

eräs kaupungin issikka, aikoen niistä tehdä silppulaatikoita, ja talon

osti polkuhinnasta muuan rikas nahkatehtailla säilyttääkseen siinä

parkkiaan.

Katkeralla, nöyryytetyllä mielellä palasivat entiset isännät yhdessä

kadotetusta laitoksestaan. Paljo he eivät puhuneet, vaan sitä enemmän

ajattelivat. Kaupunkiin tultaessa pääsi lehtori Timoselta kumminkin

huokaus:

-- Sain minäkin pari tuhatta vaimoni myötäjäisiä, vaan Kanala nieli

kaikki!

Sillä hän lausui juuri sen, minkä kaikki syvästi tunsivat.

1891.