Heitä asui toisessa kerrassa kokonainen puulaaki, viisi, kuusi nuorta
miestä yhdessä hoidossa. He olivat hilpeitä, suruttomia, nuoria
ylioppilaita, jotka huolista eivät tienneet eivätkä välittäneet ja
joille koko hymyilevä tulevaisuus oli valoisena auki. Ja elämä
puulaakissa olikin kepeätä ja rattoisaa; koko ilma oli helppoa
hengittää kuin olisi ollut yhtenäinen kevätaamu.
Tehtiin työtä ja lepäiltiin: ei ollut rasitusta, ei juuri
laiskuuttakaan. Kun oli tunti luettu, niin keräyttiin taas juttelemaan
ja toisilleen kiusaa tekemään. Viulua vingutettiin, naurettiin,
laulettiin, -- tanssittiinkin milloin viitsittiin. Siunattuja olivat
varsinkin nuo suloiset päivällisen jälkeiset lepotunnit, jolloin aina
yhdessä istuttiin ja tupakin seurassa sulatettiin rasvaisia liharuokia
kahvia odotettaessa tai juotaessa. Silloin jokainen levähdytti sieluaan
ja ruumistaan niin mukavasti kuin suinkin. Kuka ehti, riensi anastamaan
loikomapaikat sohvassa ja keinutuolissa. Toiset vetivät tuoleja alleen
ja asettuivat niiden päälle virumaan selkäkenossa ja pitkälleen. Ja
juttua lykättiin.
Vähänkään vakavammista asioista ei viitsitty keskustella; vatsa oli
liian täysi, jotta ajatusta vähänkään olisi voinut rasittaa. Loruiltiin
sentähden joutavinta, mitä milloinkin kerkesi kielen kärelle, sanan
tokasi yksi, toisen toinen, ja kun joskus erimielisyyttä sattui, niin
ei siitä kauvan viitsitty riidellä, lyötiin kohta veikka, punsipullo
väliin. Nämä unohtuivat tietysti yhtä usein kuin niitä lyötiin. Joskus
lyötiin korttia, viittä lehteä, tyttö voittona, lyötiin laiskasti,
melkein koneellisesti, viitsimättä tingata, jos joku joskus teki kälmin
tikinkin.
Niin istuttiin nytkin päivällistuntia viettämässä. Siihen tuli silloin
matami tuomaan kahvia, ja toipa vielä alakerrasta terveisiä, että
herrat koettaisivat olla vähän laulamatta ja telmämättä, siellä juuri
alla on kuoleva sairas.
-- Alakerrassa, mitä se meihin kuuluu. Ei niistä ollut vuokrattaissa
mitään puhetta -- kuolevaisista.
-- Käskivät kauniisti pyytää; tauti kuuluu olevan kova, ei se enää
kauaksi jätäkään faktoria vastukseksi.
-- Sekö peijakkaan faktori nyt kuolee, jolla on kaksi kaunista tytärtä.
Muistatko, Akseli, ne kaksi mustasilmästä?
-- Nehän ne juuri pyysivät herroja hiljaa olemaan; rouva kuoli, jo
syksyllä.
-- No, tyttöjen tähden me olemme hiljaa kuin hiiret -- jos muistamme.
-- Ja jos viiltänemmekin viululla jonkun polkan, niin sehän vain
sulostuttaa kuoleman; sävelten saattamana saa hän siirtyä suoraan
taivaan enkelien tansseihin.
-- Niin, niin, sitä tietähän meidän kaikkien on kulkeminen ... pataa
pohjalla, tunnustakaa maata!
-- Ja kuka pelissä?
-- Faktorin tyttö... Vanhempi on Hilta niminen, sen minä voitan. »Ja
Akseli ja Hilta, hänen morsiammensa...»
Palvelija sai mennä niine lohduttavine terveisineen alakertaan. Vaan
yläkerrassa puulaaki joi kahvia, löi korttia, lauloi ja ilveili. Heidän
keveää mieltä ei pystynyt painostamaan yksi kuolevainen, eikä päässyt
pitkää hetkeä kulumaan, ennenkun he soittivat ja mellastelivat
entisellään. Kun lie kuollakseen niin kuolkoon, jäävätpähän tytöt
henkiin, nuo hoikkaset mustasilmät, vähät muista.
-- Sanoinhan minä, että tänne se kaapataan!
-- Oho, kolmesta poikki. Ei ne kaikki Hiltat sentään ole Akselinkaan
Hiltoja.
-- Tuossa käpälä, lyö veikka, enkelsmanni ei kinaa. Jos en kortissa
voita, niin voitan sen muuten.
-- Punssipullo... Ja miten sinä sen muuten voitat?
-- Hentukseni, lohdutan hänen surupäiviään, kun isä kuolee.
-- Risti valttia... Tulisin minäkin toisen varalle, vaan eipä se isä
ole vielä kuollut, voipi elää vielä sinun ikäsi ja minun, etkä pääse
ikinäsi tyttöjen pariin.
-- Kuka pääsee sotamiehen yli... Jos kuolee, niin ne punssit juodaan
hautaisiksi, tappasi kumpi tahansa.
Hämärähetki oli lopussa, lepäilijät nousivat tiloiltaan, telmivät siinä
vielä hetkisen virkistyäkseen ja hajosivat sitten kukin omaan
huoneeseensa muutamaksi tunniksi silmäilemään kirjan lehtiin jatkoksi
siitä, mihin ennen päivällistä oli jäänyt. Lepotunnin mukana hävisivät
sen tuumat ja mielialatkin, eikä kukaan enää muistanut veikkoja,
punssipulloja, voittoja eikä tyttöjä. Ne palasivat mieliin ja
keskusteluihin taas vasta kun ensi lepotunti joutui.
Muutamain päiväin kuluttua ihmettelivät toverukset päivälliselle
mennessään, kun heidän syrjäisen korttelinsa edustaiselle kadulle
keräysi hevosia ja ihmisiä kadun täydeltä, ja kaikki näytti niin
juhlalliselta ja tasaiselta. Vaan samassa huomattiin ruumisvaunutkin:
sehän olikin ruumissaatto, joka siitä oli lähdössä.
-- Se on varmaankin faktori, joka nyt on kuollut.
-- Jokohan tuo olisi näin pian kellahtanut. Sehän se on, näettekö,
tuossa nousevat tytöt rekeen mustissa harsoissa...
-- Kas vain. Eikö Akselin tee mieli lähteä ritariksi mukaan?
Sinä päivänä ei ollut päivällisenjälkeinen lepotunti niin hauska kuin
tavallisesti. Kokoonnuttiin kyllä niinkuin ennenkin suurimpaan
huoneeseen kahvia odottamaan ja hämärää viettämään, mutta tavallinen
hilpeys ei päässyt valloilleen. Ei muistanut kukaan ehdotella
korttipakkaa esille otettavaksi, ja viulu sai aivan rauhassa roikkua
seinällä. Kepeät pilapuheet eivät luistaneet, melkein ääneti istuskeli
kukin paikoillaan, mikä minkin ikkunan ääressä katsellen ulos, missä
hämärä peitti talvisen maan ja hallavan taivaan yhä harmajammaksi ja
väsyneemmän näköiseksi.
Matami toi kahvia. Hänkin huomasi, että mieliala oli puulaakissa
vastoin tavallisuutta kankea ja raskas ja hän ihan ihmetteli sitä
äänettömyyttä, mikä nyt vallitsi huoneessa.
-- Saavat herrat nyt soittaa ja vaikka tanssiakin, ei ole enää
kuolevaisista vastusta.
Mutta ei kukaan keksinyt yhtään sukkeluutta vastaukseksi tuohon lupaan,
joka nyt tiesi mistä syystä melkein soimaukselta tuntui. Eikä ollut
heillä matamin poistuttuakaan toisilleen mitään sanomista. Kahvit
särvittiin äänettömyydessä ja tavallista varemmin nousivat miehet
lähteäkseen taas kukin huoneeseensa.
-- Kas, tuossa palaavat faktorin tyttäret haudalta.
Kaikki ehättivät ikkunaan. Hevonen pysähtyi juuri portin eteen ja
sisarukset nousivat reestä, vanhempi kaivoi taskustaan kukkaron ja
maksoi hevosen. Mutta he eivät kiirehtineet huoneeseen. He seisoivat
hetkisen katureunalla ja katselivat sisälle asuntonsa ikkunoihin ja
näyttivät vaihtavan pari sanaa. Katselivatko tyhjän, yksinäisen
asuntonsa kolkkoutta ja pimeyttä, vai muutenko lienevät epäillen
viivähtäneet. Nuorempi vei nenäliinan silmilleen ja vanhempi tarttui
häntä käsivarresta ja veti muassaan sisälle.
-- No, Akseli, nyt ovat tytöt yksin lohdutuksen tarpeessa. Muistatko
nyt Hiltaasi ja veikkaasi?
-- Niin, ja hautajaisissahan ne punssit piti juoda. Vai joko tunnustat
tapanneesi, Akseli?
-- Jo. Mutta niitä veikkoja ei juoda.
Akseli poistui ensimmäisenä huoneeseensa ja veti jälessään kaikki muut.
Lepotunti oli taaskin lopussa.
1891.