Käveltiin sunnuntaiaamuna huhtikuussa Alppilaan päin, verkalleen
asteltiin aamukylmässä muitten retkeilijäin joukossa pitkin itäistä
viertotietä, eikä siinä käveltäissä paljo puhettakaan pidetty.
Kappaleen oli soluttu ohi Hesperiasta, kun toinen tovereista osoitti
meille muuatta kauppapuotia tien varrella olevassa talossa ja virkahti:
-- Tuosta puodista voisin kertoa tarinankin, jos tahtoisin.
-- No anna tulla, jos se ei ole pitkä. Joutaisihan tässä nyt jotain
lorua kuulemaankin matkan ratoksi.
-- Enpä tiedä kannattaneeko. Se on hyvin tavallinen tarina yhdestä
nuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, tavallinen tarina, hiukan
naurettava ja hiukan surullinen.
-- Siis tuohonkin rihkamapuotiin on sopinut jotain runollista, -- sehän
on jo lupaavaa sekin. Ja tietysti silloin myöskin oli kevätaamua ja
päiväpaistetta ja sinivuokkoja ja sitäpaitse nuoruutta ja lempeä.
-- Kaikki, ne saadaan mukaan kunhan maltat mielesi.
Siksiverran oli jo toverimme ehtinyt päästä kertomatuulelle, että hän
mielisuosiolla jatkoi. Me toiset kävelimme ääneti siinä rinnalla,
kuuntelimme minkä kuuntelimme, yleensä olimme tyytyväisiä kun saimme
kuulla valmista, tarvitsematta itse vaivata leukojamme.
Se tarina oli tämmöinen.
* * * * *
Tuossa puodissa piti viitisen vuotta sitten kauppaa aivan nuori mies,
vasta parinkymmenen korvissa oleva. Melkein liian nuori hän minustakin
oli itsenäiseksi kauppiaaksi, mutta ei se hänen kauppaliikkeensäkään
sentään sen suurenmoisempaa ollut, kuin että hän siinä itse myöskenteli
tupakkaa ja saippuaa ja rautanauloja ja sen semmoista pikkurihkamaa ohi
ajaville maalaisille ja lähiseudun työväelle. Ja muuten oli mies
vuosikseen sangen toimekas ja ymmärtäväinen nuorimies, -- me kutsuttiin
häntä aina kauppaneuvokseksi ja ennustettiin hänelle suurta
tulevaisuutta.
Minä tutustuin häneen näet siinä perheessä, jossa tuona talvena asuin,
-- hän kävi siellä aina säännöllisesti sunnuntai-iltasin, oli jotenkin
päässyt perheen tuttavuuteen ja viljeli sitä tuttavuuttaan hyvin
ahkerasti. Muuten hän ei ollut mitään n.k. sivistystä saanut, -- se
huomattiin hyvinkin usein --, oli maalta suutarin poika luullakseni,
oli ollut kauppapalvelijana jossakin nurkkakaupassa, mutta siitä
jotenkin entisen isäntänsä avulla ja välityksellä saanut hoitoonsa tuon
rihkamakaupan, josta sen entisen omistajan oli täytynyt luopua. Eihän
se tainnut »kauppaneuvokselta» aivan omakaan kauppa olla, mutta sillä
nimellä se nyt kulki.
Ja hän näytti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi ja olikinhan onni
ollut hänelle harvinaisen suotuisa. Aina oli hän erittäin reipas ja
iloinen, kehahteli joskus kaikessa vaatimattomuudessaan kaupoistaan ja
pikkukepposistaan eikä ollut milläänkään, jos hänen kömpelyydelleen ja
suorapuheisuudelleen joskus naureskeltiinkin. Nauroi mukana.
Siellä samassa perheessä asui kaksi neitostakin, -- niin, niin, nyt
vasta tulee puhe toisesta päähenkilöstä. Mutta ei tule pitkää puhetta.
Ne olivat semmoisia kuin Helsingissä elämänuralle valmistumassa olevat
neitoset nyt yleensä ovat, toinen mustaverinen ja pyöreänpyllykkä,
toinen valkea ja kalpea ja hoikkanen. Ja »kauppaneuvos» rakastui
mustanpulleaan, sanon sen heti, ettei tulisi väärää käsitystä.
Me pelattiin »knorria» yhdessä päivällisten jälkeen, käytiin yksissä
kansankonserteissa ja illoilla keskusteltiin maailman menosta niin
syvällisesti kuin osattiin. Ja »kauppaneuvos» rakastui, kuten sanottu,
mustaveriseen neitoseen, rakastui yhä syvemmin joka sunnuntai-ilta.
Eikähän se mikä kumma ollut. Sydänhän se oli hänelläkin ja nuori olikin
vielä. Mutta tyttöjä se tuo huvitti, tietäähän sen, hehän olivat
herrastyttöjä? He nauraa tirskuivat syrjässä kun »kauppaneuvos» heille
kantoi rusinoita ja manteleita, mutta söivät niitä kumminkin; he
pitivät pitkät ilveet, kun mustaverinen sai syntymäpäiväkseen kukkasen
ynnä kauppaneuvoksen käsin koreasti kirjoitetun nimikortin, ja aina kun
tämä knorrinpeluussa tai kahvia juotaissa tuli ilmaisseeksi hellempiä
tunteitaan, iskivät he silmää toisilleen ja matkivat sitten
jälestäkäsin. Vaan kumminkin antoivat hänen pikeytyä syvemmin joka
sunnuntai-ilta.
Ja sitten tuli kevät ja päiväpaiste, -- nuoruutta ja lempeähän oli
ollut jo aikasemmin. Me kävelimme silloinkin sunnuntaiaamusta Alppilaan
tätä samaa tietä, ja kauppaneuvos näytti meille ylpeydellä, että tuossa
se on hänen puotinsa, siinä hän viikon uutterasti juoksentelee tiskinsä
takana ja koettaa hyötyä liikkeestään, ja odottaa innolla sunnuntaita,
jolloin hän pääsee viikon vaivoista nauttimaan elämää ja onnea. Ja hän
lämpeni oikein kuvatessaan, miten hän aikoi laajentaa liikettään
vähitellen ja sitten siirtyä keskikaupunkiin...
Hän oli nyt kerran rakastunut. Ja kun pääsiäinen tuli, jolloin on paljo
pyhiä, kutsui hän meidät kerran luokseen käymään, hänen pientä pesäänsä
katsomaan, kuten hän sanoi. Ja tytöt lupasivat tulla, ja »kauppaneuvos»
oli ihmisistä onnellisin valmistaessaan vastaanottoa ja uneksiessaan
sen seurauksia. Sillä hän uneksi, vaikka olikin kauppias. Mutta hän oli
niin nuori...
Ja pääsiäispäivänä aamupuoleen kävelimme niin Töölöön päin, tytöt ja
minä. Tytöillä oli harvinaisen lysti, he kertoivat toisilleen
puolinaisia lauseita ja purskahtivat nauramaan, ja se mustanpullea osti
kulkukauppiaalta kymmenellä pennillä vihkosen sinivuokkoja viedäkseen
ihailijalleen. -- Minusta se jo silloin tuntui vaaralliselta pilalta,
mutta tunnettuahan se on, että juuri tytöt, nuo tunteelliset ja hellät,
ovat kaikkein julmimmat, kun tulee toisen tunteista puhe. --
»Kauppaneuvos» oli meitä jo portilla vastassa ja hän saattoi meidät
huoneeseensa, -- yksi se hänellä vain semmoinen olikin paitse puotia,
ja sekin yksi ainoa oli tuommoinen matala ja pieni porstuakamari,
melkein pimeä ja kosteanummehtunut. Mutta siitä omasta kodistaan oli
hän kumminkin ylpeä, hän osotti sitä meille vilpittömällä riemulla,
osotti kauppakirjojaan ja laskukirjoja ja kuittitukkuja, joita oli
kirjoituspöydällä ja seinällä naulassa, pyysi istumaan pienelle
sohvanpahaselleen ja laittoi eteemme viinilasit ja pussillisen namusia.
Hän oli siistinyt kotinsa miten parhaiten osasi, koristanut mustuneita
seiniä tuoreilla pajunoksilla ja peittänyt vuoteensa puhtosella
liinalla. Hän aikoi, -- sanoi hän -- syksystä vuokrata yhden huoneen
lisäksi, jos tarvittaisiin. Ja hän hääräsi siellä toimeliaana ja
hilpeänä kuin nuori emäntä talossaan ja silmäili aina väliin
sanomattoman onnellisilla katseilla sitä sinivuokkovihkosta, jonka hän
oli saanut ylimmän nappinsa läpeen pistetyksi.
Hän tunsi itsensä voittajaksi ja elämä näytti hymyilevän hänelle
ruusunpunertavassa valossa.
-- Tämmöinen pieni ja koruton kodinkömmäkköhän minulla vain on, mutta
tässä sitä kumminkin voipi elää niin onnellisena ja tyytyväisenä kuin
konsaan missäkin, puheli hän ja joka liikkeestä näytti sitä onnea ja
toivoa säteilevän.
-- Miks'ei, myönsivät tytöt, eihän onni ole riippuvainen suuruudesta
eikä loistosta.
-- Niinkö uskotte tekin, uskotteko todellakin niin? kyseli
»kauppaneuvos» innokkaana ja katseli rohkeana sitä tummempaa hänen
tummiin silmiinsä.
-- Tietysti, näkyyhän se teistä, jos en sitä muuten tietäisikään.
Aivan houkuttelevalta se koti ei kumminkaan mahtanut tytöistä tuntua,
siksi se oli liian pimeä ja liian musta. Ja sisältä kauppapuodista
tunki huoneeseen seisoneiden ruokatavarain, lamppuöljyn ja lehtitupakan
katkera haju, ja näinpä tyttöjen epäillen koskettelevan kirjoihin ja
laseihin, jotka eivät olleet ihan puhtaan näköiset. Mutta isännälle he
imarrellen kehuivat toisin, -- sehän on tyttöjen tapa.
Kauppaneuvos oli hurmaantunut, hän luuli jo toiveensa toteutuneen,
katsoi asian olevan selvillä, ei muuta kuin hiukan rohkeutta vain.
Huomasivatko tytöt tuon, en tiedä, eivät ainakaan tehneet mitään häntä
jäähdyttääkseen.
Käveltiin puotia katsomassa, hän näytteli meille tavarapaikkojaan ja
säkkejään. Ikkunan luo jäivät kauppaneuvos ja mustaverinen kahden
juttelemaan, kun me toiset, kierroksen puodissa tehtyämme, siirryttiin
kamariin. Sieltä kuului hetkinen kuiskausta sisältä, samassa tyttö
siellä rämähti nauramaan ja tuli kohta ulos punakkana ja hohteissaan.
Me sanottiin melkein heti jäähyväiset. Kauppaneuvos oli nyt yhtenäkin
käynyt kalpeaksi ja vakavaksi, kylmä, lannistuneen mielen leima oli
hänen kasvoillaan, katseensa loi hän maahan eikä sanaakaan saanut
suustaan.
Me lähdettiin pois, käveltiin sanaa puhumatta kaupunkiin päin,
kauppaneuvos jäi yksin seisomaan avopäin huoneensa ovelle. Eikä hän
tullut sinä sunnuntai-iltana meille kahvia juomaan eikä »knorria»
pelaamaan, eikä tullut enää koskaan.
Niin, se poikaparka oli siinä ikkunan ääressä kosinut, ymmärsin sen
piankin tyttöjen puheesta. Oli tunteittensa valtaamana ja varmalla
toivolla tarttunut tytön käteen ja pyytänyt tätä jakamaan hänen
kanssaan hänen suuri onnensa tuossa pienessä kodissa. Kömpelösti se oli
mahtanut käydä, en tiedä, tyttö oli vaan purskahtanut nauramaan ja
juossut pois...
Ja naurettavahan se olikin koko tuo tapaus, tuon poikaparan
maailmankatsanto oli niin naurettavan lapsellinen siksi, että hän
naiivisuudessaan oli nähnyt kaikki niin valoisana ja toivorikkaana.
Mutta oli se toisakseen minusta vähän surullistakin, onhan aina
surullista, kun näkee ihmisten suurten ja ihanain elämäntoiveiden äkkiä
hajoavan pirstaleiksi.
Tytötkin kertoivat jälestäkäsin katuneensa menettelyään, se
mustanpuhuva kehui itkeneensä pilantekoaan koko puolen yötä. Mutta aina
sekaan he nauroivat.
Ja kesemmällä oli jo tuossa puodissa toinen isäntä, enkä
»kauppaneuvosta» tavannut ennenkuin seuraavana syksynä, jolloin hänet
näin soturin vaatteissa kerran kadulla marssivan. Hän ei ollut
tuntevinaan minua, käveli vain ohi, vaikka minä tervehdin. Ehkäpä ei
tuntenutkaan. Kuulin sittemmin, että hän oli jo heti keväillä aikonut
matkustaa Ameriikkaan, mutta ei päässyt, kun oli sotapalvelus vielä
edessä. Silloin hän heitti kauppansa ja tuon onnellisen kotinsa ja meni
vapaaehtoisena sotaväkeen. Liekö sittemmin mennyt Ameriikkaan, sitä en
tiedä, mutta toiset isännät ovat hänen puodissaan senjälkeen myöneet
tupakkaa ja lamppuöljyä ja myövät vieläkin.
* * * * *
Jo oltiin Alppilaan pääsemäisillään kun toverimme lopetti juttunsa, --
silloin tuo jo oli aikakin lopettaa. Vaikka hän oli koettanut kertoa
sen leikillisesti, oli hän paikotellen itse näyttänyt melkein
liikutetulta sen surullisesta puolesta. Me kumminkin uskallettiin
hieman epäillä tuota runollisuutta.
-- Ja nekö rukkaset hänet saattoivat luopumaan tuolta lupaavalta
kauppa-alalta, jossa hänellä oli ollut niin hyvä menestys ja onni?
-- Mistä minä tiedän. Saattoipa kyllästyä muutenkin, tai ehkä ei kauppa
vedellyt, eihän se kovinkaan voine tuommoinen kaupankäynti lyödä
leiville. Eli vaikuttiko häneen niin musertavasti tuo nöyryytys ja
pettymys ja sen tuottama lannistunut mieliala, -- olisiko sekään
mahdotonta? -- mistä minä tiedän.
1892.