Kuolemaan tuomittu!
Se tuntui katkeralta, sitä ei voinut oikein uskoa, mutta se oli totta.
Lääkäri oli sen sanonut päättävästi ja peruuttamattomasti, oli
todistanut sen päivän selväksi, ilmeiseksi. Siitä ei päässyt mihinkään;
tuntuihan se sitäpaitsi ruumiissa, josta viimeiset voimat joka päivä
vähenivät ja uhkasivat loppua, tuntuihan se hengityksestä, joka lyhyenä
ja katkonaisena ja vaikeasti kulkevana läähätti, tuntui äänessä, josta
sointu oli murtunut jotta käheä kuiskutus vain sai kuuluville. Ja
kumminkin sitä oli vaikea käsittää, se tuntui toisinaan aivan
uskomattomalta, naurettavalta, mahdottomalta.
Ja hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, elämän halu oli vielä kiihkeä,
elämällä oli vielä niin paljo tarjottavaa, siinä oli niin paljo
tekemätöntä, täyttämätöntä. Ja kuolemaan tuomittu!
Maisteri Eronen kulki edestakaisin huoneessaan, kulki väsyneenä ja
masentuneena. Hänestä oli koko hänen olemisensa nyt niin omituista.
Oikeastaanhan hän ei enää kuulunut elävien lukuun, hänellä ei ollut
minkäänlaista sijaa eikä tehtävää ihmisten parissa. Keuhkot olivat
loppumaisillaan ja niiden perinpohjainen häviäminen kiirehti päivä
päivältä. Ohi keväästä -- niin oli lääkäri vastannut rehellisesti ja
suoraan hänen kysymykseensä -- ei hän tulisi elämään, mutta sinne asti
saattoi vankka ruumiinrakennus vielä pitää häntä hengissä, joskaan ei
pystössä. Sillä nyt jo täytyi hänen levähtää aina kymmenen askeleen
päästä ja väkisinkin veti pitkäkseen.
Ruumis oli riutunut, vaan henki oli vielä pirteä, sielu vielä
elinvoimainen ja nuori. Ja juuri sen tähden se olikin niin vaikea sanoa
jäähyväisiä elämälle, -- mutta oikeastaanhan ne olivatkin jo sanotut.
Hän oli nyt ainoastaan viivähtänyt vieras haudantakaisista maista.
Vielä oli hiukkasen aikaa jälellä.
Nyt oli syksy ja keväällä vasta oli lähtö. Vaan mitäpä tuosta
kipineestä ajasta! Kitumista, riutumista, rääkkäytymistä ja säännöllistä
heikentymistä, kunnes vihdoin kaikki ihmisyys katoo, liukenee pois kuin
nukkuneen rukous. Parempi olisi jos voisi hävitä heti, kadota
kerrassaan, niinkauvan kuin mielessä vielä on itsetietoisuutta,
tahdossa tarmoa ja sielussa voimaa. Ja miks'ei voisi...?
Ei. Elämä on aina elämää. Se mitä lie jälellä, se on elettävä, ja
elettävä niin hyvin kuin voi. Se on pakosta.
Yksi talvi vielä aikaa, seitsemän, kenties kahdeksan kuukautta. Siinä
ajassa on moni ehtinyt suorittaa kokonaisen elämän työn, tehdä itsensä
tunnetuksi, rakastetuksi ja kaivatuksi, jättää pysyväiset jäljet
olostaan elävien joukossa? -- Mutta hän, -- hän ei voinut. Voimia
puuttui, kyky oli katkennut, tahto ei enää jaksanut pakottaa riutunutta
ruumista eikä rääkkäytynyttä sielua mihinkään työhön.
Hänen elämänsä työ oli nyt päättynyt, hän oli vaikutukseltaankin kuin
kuollut. Ja sen muassa oli hänen elämän ilonsakin loppunut, hänen
elämästään ei ollut enää hyötyä kellekään, ei nautintoa rahtustakaan
itselle eikä muille.
Se ajatus masenti hänen viimeisetkin riutuneet sielunvoimansa, hän ei
uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja, -- se merkillistä, -- hänen oli paljo
hauskempi ajatella toisin, ajatella elämätä, työtä ja nautintoa,
muistella tovereita ja ystäviä ja yhdyselämää heidän kanssansa, vaikka
hän tiesikin, että se oli turhuutta, oli unta ja petosta.
Vaan oliko se unta ja oliko petosta?
Miks'ei hän voisi vielä, niinkuin ennen, voimainsa mukaan viettää
hetkiänsä nuoruudenystäviensä piirissä, innostua heidän kanssansa,
haaveksia ja kuvailla heidän seurassaan mailmaa kauniiksi ja elämää
ihanaksi?
Olkoonkin se unelmata, eihän se siltä ollut rikollista. Miksi hän yksin
istui ilottomassa kammiossaan lääkepullojen keskessä niinkauvan kuin
hänellä vielä oli hiukkasen voimia päästä ihmisten pakinoille
unhottamaan itsensä ja oman olemattomuutensa? Miksi ei hän kuluttaisi
tuota tähteellä olevaa aikaa hauskimmalla tavalla, miksei imisi vielä
elämästä niitä viimeisiä pisaroita, joita hän kalman kylmentämillä
huulillaan jaksaisi suuhunsa suudella? Miks'ei hän eläisi noita
kuukausiaan niin, että tietäisi ne eläneensä?
Se oli epätoivon kiihkeä hengetär, joka vähän väliä kuiskasi hänen
masentumaisillaan olevaan mieleensä noita elämän halun viimeisiä
viekotuksia. Hän hymähti niille mietteilleen katkerasti, vaan ne
koteutuivat häneen vähitellen, hän tottui niihin, hän omisti ne
omikseen. Ja tietämättään päätöksestään oli hän piankin päättänyt elää
niin hauskasti kuin jaksoi ja taisi sen ajan, mikä hänellä vielä oli
jäljellä.
Viime talvena oli Eronen aivan odottamattaan saanut pienen perinnön,
kuusituhatta markkaa, erään melkein tuntemattoman tätinsä jälkeen ja
oli siitä ensin ikihyvikseen ihastunut. Nythän hän saisi toteuttaa nuo
ainaiset unelmansa, pääsisi matkustelemaan, kauvas ulkomaille näkemään
ja kuulemaan ja oppimaan. Vaan sitten tuli tauti, tärveli miehen perin
pohjin. Mitäpä hän enää niillä rahoilla, oli hän silloin katkerasti
ajatellut, mitä tekisi hän ulkomailla tai muualla, hän, jolle jo hauta
melkein oli auki kaivettu?
Mutta nyt päätti hän käyttää ne hyväkseen, käyttää ne niin tarkoin kuin
taisi viimeisen iltatuntinsa iloksi. Miksei hän niitä siihen käyttäisi?
Ei ollut hänellä ketään, jolle hän olisi ollut velvollinen nuo roponsa
lahjoittamaan, ja miksipä hän, jolle elämä niin säästäin oli ilojaan
tarjonnut, käyttäisi niitä muidenkaan elämän ilahuttamiseksi. Hänellä
oli oikeus nauttia ne itse, ja hän tahtoi ne nauttia, -- nauttikoot
muut, joille elämän lankaa on pitemmälti leikattu, sen pituudesta, hän
nauttii sen lyhyydestä!
Omaisuutensa jakoi Eronen tarkalleen kahdeksaan osaan, -- kahdeksan
kuukauttahan oli pisin määrä, minkä hän voisi elää. Seitsemänsataa
markkaa kuukautta kohden, ei enemmän eikä vähemmän. Se oli koetettava
kuluttaa parhaalla tavalla ja niin tarkoin kuin suinkin, mutta ei
myöskään sitä enemmän. Sen, mikä summasta jäi tähteeksi, sen oli hän
laskenut hautajaiskustannuksiksi, papille, arkun tekijälle ja kiven
hakkaajalle.
Eikä hän säästänyt satojaan, -- eihän noita nyt niin kovin monta
ollutkaan, vaan hänen oloihinsa ja tapoihinsa nähden kylliksi. Hän piti
huolta, että hänen pukunsa oli aina mallikelpoinen, asuntonsa hän
järjesti hauskaksi ja maukkaaksi ja kutsui tuontuostakin vieraita
luokseen. Ja kun ne siellä saivat hauskassa seurassa hyvän iltasen ja
herttaisen kohtelun, tulivat he vielä toisenkin kerran. Isäntä ei
paljokaan jaksanut olla muassa, kähisevällä äänellä puhutteli hän
tovereitaan, mutta oli aina iloisena, aina pilapuheisena, vaikka hänen
pitikin vähän väliä päästä pitkäkseen. Mutta ilta kului hänen
vierailtaan hupaisesti ja häneltä itseltään vielä hupaisemmin nuorten,
elinvoimaisten ihmisten parissa.
Ja hän liikkui itse ulkona; vaikka heikko olikin ja kuolevan ehdokas,
nähtiin häntä kaikkialla, missä iloja pidettiin ja ihmisiä keräysi ja
aina yhtä tyytyväisenä. Tapahtui toisinaan, että voimat loppuivat ja
hän sai seinistä pidellen pyrkiä kotiin, ja että hyvät ihmiset saivat
auttaa häntä rekeen. Mutta seuraavana päivänä oli hän taas matkassa.
Hän koetti tehdä elämän itselleen niin hauskaksi kun taisi, ja kuta
enämmän hän sitä koetti, sitä enämmän se häntä miellytti. Ja mikä
merkillisintä oli, voimat eivät näyttäneen siitään loppuvan, ei, ne
melkein karttuivat. Hän jaksoi tänäpänä istua ulkona, puhua ja nauttia
yhtä paljon kun eilen, miltei enemmän.
Ja syksy tuli, jäähän menivät järvet ja satamat ja lumi peitti
kaupungin ja maan. Tuli talvi, raitis, puhdasilmainen, tervehenkinen
talvi, joka jääksi kangisti myrkkyiset huurut ja verhosi vaippaansa
tautisen maan. Tuli joulu ja meni sekin ja päivä alkoi pidetä ja
lyhetä yö.
Vaan kuolemaan tuomittu keuhkotautilainen kulki vieläkin ihmisten
parissa, joitten luota hänen oli määrä kohta poistua, hoiperteli tosin
heikkona hontelona, vaan kulki kumminkin. Eikä hänellä enää tuntunut
muita huolia olevankaan, kuin ne, miten saisi aikansa hauskimmin
menemään, miten saisi määrärahansa tarkimmin ja nautintorikkaimmin
käytetyksi, mutta kumminkin niin, että ne joka kuukauden kohdalle
riittivät. Ja ystävät ja toverit olivat jo taas tottuneet näkemään
hänet seurassaan joka päivä, olivat tottuneet nauttimaan hänen
vierasvaraisuudestaan ja hänen suruttomista pakinoistaan. He tuskin
huomasivat, että Erosen käheä, kuiskaileva ääni vähitellen kävi
selvemmäksi, raikkaammaksi, että hänen kasvoilleen nousi hiukkasen
terveempää väriä ja että hänen koukkuinen vartalonsa ilmeisesti oikesi.
Eikä hän huomannut sitä itsekään. Hän tosin ihmetteli, kun hän jo
lepäilemättä jaksoi illoilla kotiin kävellä, kun yskä ei enää tuntunut
niin pahasti henkeä tukkivan ja kun ei enää, niin usein vetänyt
pitkälleen. Mutta hän arveli, että siihen oli mahtanut tottua, eikä hän
muuta paljoa arvellutkaan, ei kun eli vain.
Kevät joutui. Päivä paistoi täydeltä terältä, räystäät tippuivat ja
kinokset laihtuivat. Toisinaan tuntui Erosesta silloin, että aika
riensi liijan huimasti, hänen oli lähtöhetkensä kovin lähellä. Hän
muisti sen väliin niin kuin jonkun ikävän, vaikean tehtävän, joka hänen
oli suoritettava, jonkun koetuksen, jonka hänen oli läpikäytävä. Ja
silloin hän säpsähti, meni vakavaksi, noloksi. Mutta samassa hän taas
ajatteli, että tuotahan hänen juuri ei pitäisi muistella, sehän on yksi
välttämättömyys, jota ei voi kiertää; nyt on vain tämä viimeinen hetki
elettävä, nyt ovat jäähyväiset otettavat.
Ja hän eli edelleen, nautti elämänsä viimeisen iltatunnin viimeistä
puoliskoa ja koetti olla surematta lähenevän yön tuloa.
Hänen perintöään ei ollut enää jälellä kuin kahden kuukauden osuus,
vaan hän otti rohkeasti ulos toisen ja pani sen menemään. Kuta enemmän
aika kului lähelle loppuaan, sitä kiireempi näytti potilaankin olevan,
sitä innokkaammin oli hän liikkeellä, käyttääkseen hyväkseen jokaisen
haihtuvan hetkisen hauskuutta. Hän ei ajatellut enää muuta, kuin että
päivää jatkuisi pitkältä aamusta iltaan ja lyhyesti illasta aamuun.
Mutta merkillistä, miksei ryvitä, miksei väsytä, miksei ääni enää
kähise eikä rinta läähätä. Ruumis mahtaa eronsa edellä vielä kerran
ponnistautua näin pirteäksi, ikäänkuin tulen liekki roimahtaa koholle
vielä kerran ennenkuin se tykkänään sammuu, sillä sammuahan sen täytyy.
Olihan hän kuolemaan tuomittu jo aikoja sitten, ja järkähtämättä,
peruuttamatta. Olivathan keuhkot lopussa, olihan hauta auki.
Lääkäriin hän ei enää viime aikoina viitsinyt turvata. Olihan se
tarpeetonta ja ikävää.
Ja jo tuli viimeinen kuukausi.
Maisteri Eronen kutsui vielä kerran ystävät luokseen ikäänkuin
jäähyväisille. Hän oli sitten päättänyt lähteä maalle, kauas
kotipaikoilleen, lempimänsä luonnon helmassa vielä kerran nauttimaan
kevään tuloa ja suven voittoa ja sinne kevääseen kuolemaan. Hän jätti
jäähyväiset kaikille, järjesti asiansa loppuaan varten ja lähti. Olihan
hänellä nyt kun junaan nousi se varma tieto, että hän lähti viimeiselle
retkelle.
Hän lähti. Toverit puristivat kättä ja hymähtivät omituisesti, sillä
heistä ei ystävä ollut enää ensinkään kuolemaan lähtevän näköinen.
Rinta oli kohonnut, posket olivat jo paksunlaiset ja kun hän kättä
puristi, niin puristi hän kuin mies.
Mutta hän oli kuolemaan tuomittu. Viimeiselle retkelleen lähtiessään
viuhtoi hän junasta surunvoittoisesti kämmenellään viimeiset
jäähyväisensä.
* * * * *
Eräänä päivänä syyskesällä ilmestyi Eronen kaupunkiin hiukan häpeissään
ja saamatonna. Niin, hän ei ollut vielä kuollut, sitä hän itsekin
ihmetteli, ja häntä oli ruvennut mietityttämään se seikka, että jospa
hän ei kuolisikaan. Perintönsä oli hän syönyt kahdeksassa kuukaudessa
elämänsä muka iltatunteja viettäissään, niin ettei muuta ollut, kuin
hautausrahat jälellä, ja se odotettu yö viipyi vieläkin, ja tiesi
kuinka kauvan se viipyi. Hän oli siellä maalla käynyt terveeksi ja
lihavaksi ja pulskaksi -- niin, aivan luultavaa oli, että hän vielä
edeskinpäin tulisi elämään. Mutta siinä tapauksessa -- miten se oli
mahdollista? Olihan hän jo melkein hautajaisensa viettänyt... Tuota
pulmaa hän mietti asemalta kävellessään. Ja siinä tuli lääkäri vastaan.
-- Mitä, sinäkö hengissä, ja noin pulskassa karvassa?
-- Niin, sinä petit minut. Nyt olen joutavastaan syönyt loppuun
perintöni, ja miten nyt kehtaan esiintyä...?
-- Kiitä onneasi, että olet syönyt!
Elämää täytyi nyt ruveta ajattelemaan yhtä paljon kuin äsken kuolemaa.
Eroselle oli ennen terveenä miesnä ollut pienoinen virka, vaan sen oli
hän tautiin taipuessaan antanut pois, -- mitäpä vainaja viralla. Ja
nytkö hänen sittenkin oli hankittava takaisin se virka; työntekijää
hänessä kyllä oli ... mutta ... mutta ... se tuntui niin omituiselta.
Hän tunsi nyt itsensä jonkunlaiseksi palanneeksi varjoksi
haudantakaisista maista, jolle tämä elämä tavallaan oli luvatonta
leikkiä.
-- Vaan leikitään nyt, ajatteli hän. Minä olen tosin syönyt perintöni
ja viettänyt hautajaiseni, vaan jos sillä olen terveyteni voittanut,
niin on se pääoma arvokkaampi entistä. Ja tuo kuolemanunelmakin, olihan
sekin tavallaan hauska, rattoisa unelma...
... Hän eli vielä 50 vuotta...
1891.