Leveä, autio kivikatu näytti melkein höyryävän, niin kuumasti paahteli
sydänkesän täydeltä terältään siihen keskipäivän helottava aurinko.
Asfalttikäytävä näytti melkein punertavalta säteilevän ja ruutikuivista
seinistä heijastava hohde tuntui polttavan kuumasti vielä kappaleen
matkan päähän. Puut ja pensaat Esplanaatipuistossa riiputtivat
hervottomina alaspäin tomuttuneita, elottomia lehtiään, ja ahnaasti
imivät nurmipenkereet sisäänsä vettä, jota joku uninen ruiskuniekka
säästäen sirotteli hienona sateena pitkin kenttää.
Liike näytti loppuneelta. Yksi ja toinen väsynyt vaeltaja maleksi
velttona pitkin pääkatua, jäsenet hervottomina, pää nuokkuen alaspäin,
silmät tylsästi tähdättyinä maata kohden. Pois, pois, katveen puolelle
koetti kukin pyrkiä, huoahti kepeämmin kun nurkan taa pääsi ja kiirehti
puikahtamaan jonkun viileän portin kautta varjoisiin huoneisiin.
Issikkahevoset nukkuivat nurkassa seisallaan ja ajajat koettivat
lymyitä kärryn vilttien alle suojellakseen edes päätään paahteelta.
Siinä helteessä astelin yksinäni vetelänä ja haluttonna pois
päivällispaikastani, tietämättä oikein minne käveleisin ja minne tekisi
mieleni mennä. Mielessänikin tunsin tuota samaa uuvuttavaa ja elotonta
poutaa, eikä ajatukseni tavannut ainoatakaan siimeksen sijaa, jossa se
olisi viitsinyt kotvemmin viivähtää. Se harhaili sekavana sinne tänne
ja katkonaisia, hapraiksi kuivuneita mielikuvia liiteli editseni
pysyvämmin tajuntaan tarttumatta.
Katselin väsyneesti eteeni, näin etäältä himmentävän autereen lävitse
ihmisparin astuvan vastaani. Terotin katseeni, tähystin tunteakseni ja
tunsinkin vanhan ylioppilastoverini Ollin, tutkintotoverini, jonka
kanssa noihin aikoihin ja myöhemminkin oli oltu hyviä veljiä. Niin,
hänhän kuuluu menneen kihloihin, muistin, tuossa siis on toinen
puolisko. -- Katselin kasvavalla uteliaisuudella tulijoita ja
mielikuvitus poikkesi heti sinne tekemään pikaisia huomioitaan ja
arveluitaan.
He kävelivät kynkitysten kuin kihlatut ainakin, kävelivät verkalleen
eivätkä näyttäneet puhelevan paljoa, -- no, ei kummakaan siinä
helteessä. Olli käveli noin puolta askelta edellä, suorana ja jäykkänä,
niinkuin hänen tapansa oli. Tyttö näytti melkein riippuvan hänen
käsivarressaan ja hänen silmänsä olivat herkeämättä tähdätyt sivulta
sulhon kasvoja kohden ja erinomainen intohimo tuntui hänen katseissaan
liekitsevän... Tai uupumustako se lie ollut... Hän ei ollut juuri
kauniskaan, -- liian karkealuinen hän oli, vankka alaleuka teki kasvot
ankaran ja päättäväisen näköisiksi, ja hieman harmahtava hipiä osoitti,
että nuoruuden ensi tuoreus oli paennut. Mutta kumminkin oli hänessä,
hänen säteilevissä silmissään, hekkumallisissa huulissaan ja rohkeassa
otsassaan jotain vastustamatonta, jotain tempaavaa, -- en tiedä mitä.
Vartalo oli sorea, ohkanen kesäpuku katti kauniisti leveät lanteet ja
hänen ulkoneva astuntansa oli reipasta ja uhkaavaa.
Olli katseli alaviistoon enkä hänen kasvoissaan huomannut mitään
erityisiä vilkkaamman tunteen merkkejä. Näytti melkein kuin hän olisi
välttänyt katsoa morsiantaan, olisi karttanut hänen kasvojaan. Piirteet
suun ympärillä olivat väsyneen näköiset, puoleksi suljetut silmät
melkein unisen sameat ja otsalla oli uupumuksen varjo. -- No, hänkin
kai oli väsynyt, olikin ehkä kävellyt kauan siinä raskaassa,
tuulettomassa paahteessa, ja se oli todella luontoa lamauttavaa.
Jo tulivat kohdalle, minä tervehdin, nostin hattua morsiamelle, vaikka
en ollutkaan koskaan esitetty. Tämä nyökäytti päätään vilkkaasti. Olli
huomasi minut vasta juuri ohimennessäni ja tervehti silmillään melkein
säikähtäen. Käveli pari askelta, kääntyi ympäri ja virkkoi: »terve,
terve», ikäänkuin aikeessa jotain enempää puhua, mutta jatkoi samassa
matkaansa.
Minä kävelin nurkkaan asti ja pyörähdin siitä takasin. Tuo nuori
pariskunta oli yhenäkin kiinnittänyt hitaat ajatukseni puoleensa, minun
täytyi saada sitä vielä hiukan tarkastaa jos takaapäinkään. Seurasin
etäämmältä. Olli käveli jäykkänä ja suorana kuin äskenkin, kääntämättä
kertaakaan päätään morsiamensa puoleen. Ei niillä näyttänyt olevan
paljoa puhumista. Tyttö vetäysi sulhonsa käsivarteen kiinni niin
lähelle ja niin kiinteälle, kuin olisi hän tahtonut osottaa sulholleen
ja koko maailmalle, ettei mikään voima voi häntä reväistä irti siitä
pitimestä, johon hän kerran oli päässyt tarttumaan.
Teaatterin nurkkaan he pysähtyivät hetkeksi, näyttivät neuvottelevan
minuutin ajan ja jatkoivat sitten taas entiselleen matkaansa puiston
poikki viistoon ylöspäin.
Puistossa teaatterin alla näin raidan siimeksessä joutilaan istuimen,
poikkesin sinne lepäämään. En viitsinyt kotiini taivaltaa, tunnin,
parin perästä kun taas oli työpaikkaan lähtö. Nojausin mukavasti
selkäkenoon, sytytin paperossin. Ajatus viipyi yhä vielä nuorten
kihlattujen parissa.
Ollia en ollut tavannut pariin kuukauteen, en sittenkuin keväillä
kuulin hänen kihloihin menneen. Enkä tuota ihmetellytkään. Onhan se
vanha juttu, että kihloihin menneet toverit aina säännöllisesti
häviävät tuttavain piiristä kuin umpeen sukeltaneina, eivätkä ilmesty
sinne takaisin, ennenkuin oltuaan jonkun aikaa onnellisina aviomiehinä,
-- taikka kihlausten purettua. Mutta Olli oli minusta melkein karttanut
entisiä tovereitaan. Miksi? Eikö hän olisi tuntenut itseään aivan
varmaksi, vai olisikohan hän niin perin syvälle pikeytynyt
tyttöönsä...?
Tätä en tuntenut lähemmin. Helsingin lapsia hän oli, sen tiesin, vaan
vanhemmat eivät mahtaneet enää elää, koska hän kuului yksikseen asuvan
ja elävän, -- ansaitsi toimeentulonsa palvellen jossain pankissa tai
konttorissa. Muutamia vuosia sitten oli usein iltamissa ja kaduilla
mielihyvällä katseltu hänen reipasta käyntiään ja rohkeata käytöstään
ja joku tuttava oli kehunut jossain naamiohuveissa viettäneensä hänen
seurassaan hauskan illan -- samppanjalasin ääressä. Olin hänet aivan
unhottanut, kun kuulin hänen joutuneen Ollin kanssa kihloihin.
Eikähän siinä kihlautumisessa mitään ihmettä ollut. Olli oli vasta
saanut sievosen viran, oli nuori mies, ei pahasti veloissakaan, --
mikäs oli hänen mennessä kihloihin ja naimisiin, kun tapasi sopivan
toispuolisen, ja tottapa se nyt on onnensa tavannut. En olisi sitä
huomannut syvemmin ajatellakaan, ellei minusta tuossa välissä olisi
ollut jotain outoa, omituista. Miksi näytti Olli niin nololta, tyttö
taas niin kiihkeältä? -- siinä tuntui olevan jotain luonnotonta, -- vai
olisinko ihan erehtynyt huomioissani? Arvatenkin, mitäpä johtopäätöksiä
voisikaan tehdä ihmisten ulkomuodosta kadulla kerran näkemällä, -- nuo
mietelmäni olivat epäilemättä uuvuttavan helteen synnyttämiä sairaita
mielikuvia.
Niitä mietiskellen ja puoliuneen vaipumaisillani istuskelin lehtipuiden
siimeksessä, kun kuulin askeleita takaapäin ja näin Ollin astuvan
editseni käytävätä pitkin, astuvan yksin ja nyt kiireisin askelin.
-- Olli!
-- Ka, siinäkö istut, terve. Sinua juuri lähdin tapaamaan, arvelin
Kappeliin menneesi.
-- Istuhan alas siihen rinnalleni. Ja tuossa käpälä: onnea uusille
tuumillesi! Mihin jätit toispuoliskosi?
-- Meni asioilleen, saattelin häntä. -- Niin, tuota, siitä onkin jo
pitkänlainen aika kuin me tavattiin. Olen ollut tästä maallakin vähän
ja töitäkin on ollut paljonlaisesti.
-- Niin, ja lemmenpauloissa mies sitäpaitse kiinni kuin solmussa, --
kyllä käsitän.
Hän ei vastannut leikinlyöntiini mitään ja kotvasen istuskelimme
niinikään ääneti. Taas olin näkevinäni saman unisen sameuden hänen
silmissään ja väsyneen juovan suun kupeella, kun hän maahan tähtäillen
kepillään koputteli saappaansa kärkeä. Ja minulla lähtivät ajatukset
taas tahtomattani kulkemaan äskeiseen suuntaan ja niiden vaikutuksesta
kysäisin hetkisen kuluttua:
-- Olitko sinä vanhastaan tuttu morsiamesi kanssa, vai uusi tuttavuusko
se oli?
-- Uusi.
Hänen ei näyttänyt oikein tekevän mieli pitkittää keskustelua siitä
kohden; tai oikeammin, hän ei näyttänyt tietävän, puhuisiko hän
jotakin, jota mieli teki puhua, vai eikö. Taas istuttiin äänettöminä ja
siitäkin hän näytti kärsivän. Yritti pari kertaa jotain virkkaa,
katkasi taas ja heittäysi hermostuneesti ja kiusoittuneen näköisenä
selkänojaan istumaan. Minä otin hatun päästäni vilvoitellakseni sitä ja
aijoin juuri ruveta puhumaan kuumista ilmoista, kun hän äkkiä jatkoi:
-- Niin, se tahtoo sanoa, me tavattiin mennä kevännä Annin kanssa pari
kertaa, tutustuimme oikeastaan eräänä aamuna Alppilassa. Hän oli siellä
kävelyretkellä parin tuttavani kanssa, kun satuin sinne minäkin.
-- Ka niin se salliman oikku ohjailee ihmisonnea pikkusattumain kautta.
Teillä iskivät sydämmet heti tulta, vai miten?
Koetin näin heittäytyä leikilliseksi, saadakseni tilaisuutta häntä
paremmin tarkastaa. Mutta siitäkään hän ei näyttänyt pitävän, kohotteli
vain hartioitaan ja suori levotonna tukkaansa.
-- Niin ... tai ei, me satuttiin sitten useamminkin yhteen, tavattiin
aina vähäväliä. Ja niin se sitten kävi ... en tiedä itsekään miten. En
voinut pysyä hänen läheisyydestään kauemmin poissa, en jos olisin
koettanutkin...
-- Kussa kipu, siellä käsi, tiettypä se, säestelin, mutta katselin
kummissani vanhaa toveriani, jonka mielentilaa ja tarkoitusta en voinut
käsittää.
-- Niinhän sitä sanotaan, mutta minä tarkoitin toisin... Ei, antaa
olla, sinä ymmärsit väärin...
Hän nousi äkkiä ravistellen päätään ja virkkoi sitten hilpeämmin:
-- Lähtään taas vähän liikkeelle. Minua oikeastaan janotti
tavattomasti, ajattelin mennä siemasemaan kupillisen kylmää olutta.
Tule!
Jo oli hän ehtinyt moniaita askeleita kävellä ennenkuin minä siitä
ennätin jaloilleni ja hänen rinnalleen.
Kappelissa saatiin seidelit viileän katoksen siimeksessä, istuttiin ja
katseltiin liikettä satamassa, jossa laiva tuli, toinen meni ja
väkiliuta myötään vaihteli. Olli kyseli jostakin yhteisestä
tuttavastamme, mutta ei näyttänyt kuuntelevan vastaustani ja hänen
kasvoillaan lepäsi taas tuo vanha väsymyksen varjo. -- Mitähän lie
siinä miettinyt. Mullakin jo loppui puhehalu, tuumasin maksaa ja
lähteä, vaan en malttanut kumminkaan vielä olla kerran koskettelematta
kautta rantainkaan äskeistä puheainetta:
-- Milloin teillä on aikomus viettää häänne?
-- Häätkö ... niin, vihitytämme kai jo syyskuussa itsemme.
-- Mitäpä siinä todellakaan vitkastelee, kun kerran on tilaisuudessa
perustamaan kodin ja kaikki on selvillä.
Hän kääntyi tutkivin katsein puoleeni.
-- Siltäkö sinusta tuntuu? Niin se tuntuu enimmäkseen minustakin, vaan
toisakseen ikäänkuin epäilyttää, pelottaa. Se on niin outoa, ja se on
kaikki tapahtunut niin äkkiä, -- minä en kykene oikein selvästi
ajattelemaan enkä arvostelemaan kaikkia, tuntuu joskus kuin olisin
hypnotiseerattu. Elä ymmärrä minua väärin. Minussa tuntuu väliin,
-- se on naurettavaa --, olevan kaksi olentoa, jotka eivät asu
sopusoinnussa ... taikka tuntuu kuin väliin katseleisin kihlaustani ja
häitäni ja kaikkia näitä tapahtumia toisen silmillä, väliin toisen...
Hän puhui tavallista vilkkaammin, joi sitten oluensa pohjaan ja tilasi
uutta ja näytti rauhoittuvan. Mahtoi katseissani vasten tahtoanikin
olla jotain ihmettelyä, koska hän naurahti:
-- Sinä pidät minua varmaankin mielivikaisena, vaan ajatteles, kaikki
meni niin äkkiä ja niinkuin huminassa, että olisitpa itsekin sijassani,
niin olisit sinäkin pyörällä. Tietysti minä siitä olen iloinen, ...
vaan kuulehan kun kerron, niin käsität paremmin:
Menin kerran kohta jälkeen ensi tutustumisemme Annin luo, aivan
sattumalta viemään muuatta kirjaa, josta oli tullut puhe. Ja sinne jäin
koko iltapäiväksi, -- en käsitä miten se oli mahdollista. Kaikki hänen
luonaan oli niin miellyttävää, niin kodikasta ja korutonta, ja hän itse
niin luonnollinen ja sydämmellisen hilpeä, että en lähtöä muistanut
ensinkään, -- eikä hänkään näyttänyt viipymistäni huomaavan. Siellä
tuntui niin hauskalta ja helpolta, muualla en olisi tahtonut ollakaan.
Jo parin päivän perästä menin sinne ihan asiatta uudelleen, menin
melkein kuin jonkun väkinäisen voiman vetämänä ja -- se merkillistä! --
minusta tuntui, että hän juuri oli minua odottanut, niin luonnollinen
näytti tuloni hänestä olevan. Siellä istuttiin iltakausi -- en
tosiaankaan katsonut kelloa, sillä silloin en enää välittänyt ajasta
enkä paikasta, -- puhuttiin ja innostuttiin, en muista mistä ... en
yleensä tiedä mitä tapahtui ja miten kaikki kävi, ennenkuin...
Olli katkasi puheensa ikäänkuin itsekin siitä hämmästyen, loi alas
katseensa, tarttui olutlasiin vaan laski sen taas kädestään ja kääntyi
ikkunaan. Hän näytti siihen lopettaneen, mutta kun minä halusin sekä
kuulla enemmän että koettaa käsittää asian luonnolliselta kannalta,
niin kysäsin:
-- Ennenkuin...?
Olli kääntyi taas tarkastavin silmin puoleeni, ja lausui verkemmin:
-- Ennenkuin hän kysäsi, tahdoinko että kihlauksemme jo kohta
julastaisiin. Minä tietysti tahdoin sen, olisin arvatenkin itse kohta
ehdottanut samaa, mutta se kysymys minuun vaikutti niin omituisesti,
minä ikäänkuin hetkeksi heräsin jostain huumauksesta, johon taas heti
vaivuin takaisin. Ja vielä jälestäkäsinkin on tuntunut siltä, kuin
väliin heräisin ja taas vaipuisin... Niin, no, eihän se tietysti ole
muuta, kuin että tuo kaikki, päätökset ja muut, tapahtuivat niin äkkiä,
pitemmältä miettimättä, etten oikein ole ehtinyt selviytyä, mutta se
epäselvyys vaivaa joskus vieläkin mieltäni.
Nyt näytti Olli melkein ujostelevan tuota kaikkea, mitä oli kertonut.
Mutta minä en sitä kovinkaan kummeksinut, olin sen ikäänkuin
aavistanut ja jotain tuontapaista miettinyt äsken puoliunissani
tekemäini havaintojen nojalla. En tosin vieläkään käsittänyt hänen
mielentilaansa, vaan selitin hänelle kumminkin rauhoittavasti ja
luonnolliselta kannalta, miten se muka on tunnustettu psykolooginen
ilmiö, että äkilliset, voimakkaat tunteet vaikuttavat hiukan ikäänkuin
huumaavasti, -- mitä lienen selittänyt koettaessani asettua hänen
kannalleen.
Mutta nytkään hän ei näyttänyt minua kuuntelevan, tähysti vain ulos,
näytti ajattelevan jotain toista. Vaan äkkiä hän virkahti:
-- Niin, se on tietysti jonkunlaista joutavaa arkuutta, lapsellisuutta,
kun puuttuu toimintavoimaa uutta uraa alkaessani. Enkä sitä usein
tunnekaan, -- joskus mietin sitä ihan omaksi kiusakseni. Pisti vain
päähäni jutella tuossa tavatessani sinut, jonka kanssa me tällaisista
tunne-elämän ilmiöistä ennenkin keskusteltiin, -- mistä ne kummalliset
mielenjohteet aina tullevatkin!
Minusta tuntui, että hän nyt koetti pyyhkästä jäniksenkäpälällä
äskeiset sanansa, ja niinpähän olikin, koska hän jatkoi väkinäisellä
levollisuudella:
-- Niin, kuten sanoin, meillä on aikomus tässä syyspuoleen pitää
vihkiäiset, varsinaisia häitähän niitä meillä tietysti ei tulekaan, ei
ole paljo sukulaisia eikä muita.
Ja taas keskustelimme vanhoina toveruksina tavallisista asioista. Mutta
vielä kerran näkyi häneltä keskustelu unhottuvan ja hän vaipui omiin
mietteisiinsä ja vasta kotvasen kuluttua huomasi hän itse, ettei ollut
kuullutkaan mitä minä siinä puhuin.
Ja silloin hän äkkiä nousi.
-- Niin, terve nyt, minun täytyy rientää.
-- No odotahan, mihin se semmoinen kiire, otit kai lomaa toki
pitemmäksi aikaa, kun lähdit vanhaa tuttua tapaamaan.
-- Lomaa ... mitä lomaa minä tarvitseisin, ei ... muistui vain tuossa
mieleeni eräs asia...
-- Istuhan toki, maksetaan nyt edes.
-- Jaha, sekö vielä. Ottakoon tuosta. Ja terve nyt, minun täytyy
todellakin joutua. Kai sitä taas tavataan...
Viimeiset sanat hän virkkoi jo portaita alas juostessaan ja kun minä
rahat maksettuani ulos ehätin, mennä viiletti hän jo kappaleen matkan
päässä pitkin esplanaatia ja ohjasi kulkunsa sinne teaatterin puistoa
kohden, josta hän äsken oli tullut.
Katselin nurkassa hetken sitä hänen menoaan. »Olen kuin
hypnotiseerattu», oli hän sanonut. Tuo näytti todellakin vähän siltä.
-- Hm..., minä löin leikiksi syvälle pyrkivät mietteeni. Sitä näkyy
voivan olla hypnotiseerattuna monella tavalla...
1892.