Keppiinsä varaten, horjuvin, vaivaisin askelin taivalsi vanhus katua
ylöspäin. Takki oli hänellä nukkavieru päällään ja siitäkin olivat
enimmät napit jo ajan kuluessa kirvonneet pois, niin että hän sai sitä
toisella kädellä vatsan kohdalta kiinni pidellä. Toinen jalka laahusti
raskaana perässä ja pään kiero asento osotti, että tauti oli häneltä
halpaissut ruumiin. Mutta siitä huolimatta koetti hän asennoltaan ja
astunnaltaan näyttää arvokkaalta, vieläpä reippaaltakin, ja jos joku
vastaantulija joskus ihmeeksi sattui häntä tervehtimään, vastasi hän
kohteliaasti, mutta aivan ilman nöyryyttä, niinkuin ainakin oman
arvonsa tunteva mies.
Verkalleen hän kulki eteenpäin napsutellen kepillään kivikatuun,
pysähtyi joskus minuutin ajaksi levähtämään, mutta näöltään ikäänkuin
miettimään jotain äkkiä mieleen johtunutta asiata. Niin hän pysähtyi
nytkin, pysähtyi tavallista äkimmin. Seisoi miettivän näköisenä, mutta
silmäili kumminkin tarkasti eteensä ja taakseen, näkyisikö jotakin
vaarallista näkijää. Ei näy, ei kun muutamia katupoikia. Silloin vanhus
liukkaammin siirrähtää katuojaa kohden. Hän on nähnyt siinä jotakin.
Hän vilkasee vielä kerran ympärilleen, koukistuu sitten varovasti
keppinsä nojassa ottaakseen -- paperossinpuoliskon katuojasta. Mutta
vaivaloista on koukistuminen, se käy hyvin hitaasti, selkä on kankea,
jäsenet tönköt ... hän on juuri saamaisillaan paperossin hyppysiinsä,
kun hän horjahtaa ja kaatuu suulleen kadulle.
Siinä hän makaa terveemmän kätensä päällä, tukala on päästä ylös. Hän
öhkii, koettaa vääntäytyä kyljelleen, koettaa kiiresti nousta...
Katupojat rientävät siihen hoilaten, luulevat juopon kaatuneen
katuränniin, pilkkaavat, nykkivät takinliepeestä. Vanhus ponnistaa
viimeiset voimansa, vääntää käppyrään sairaan ruumiinsa ja pääsee
vihdoin polvilleen ja siitä sauvansa nojassa, ankarasti läähättäen ja
tutisevin jäsenin, jaloilleen. Mutta hän ei malta henkästä eikä
levähtää, -- siihen on jo keräytynyt muitakin utelijaita --, niin
nopeasti kuin suinkin voi, kääntyy hän selin ja kävellä köpittää
takasin katua alas, poikaparven nauraa rähättäessä. Hänen täytyy
pelastaa arvokkuutensa tähteitä niin paljo kuin voi. Luita kolottaa ja
ruumista pakottaa, vaan eniten kirvelee mieltä kumminkin se, että se
paperossi sittenkin jäi siihen katuojaan. Olisi tehnyt niin turkasesti
tupakkaa mieli, mutta ei pitänyt enää jaksaa saada.
Kotiportilleen hän astuu ja pyörähtää siitä sisälle, heittää koko
kävelyretkensä sikseen. Pari ylioppilasta, saman talon asukkaita,
seisoo siinä portilla naureskellen, -- vanhus arvaa, että hekin ovat
nähneet koko hänen onnettomuutensa ja nauravat hänelle, ja kävellä
köpittää sen vuoksi silmiään kääntämättä, pää pystössä, ohi. Mutta
toinen ylioppilaista tervehtii ystävällisesti vaaria ja tarjoo
naurusuisena paperossin. Ukko kääntää päänsä ensiksi vihasesti kohti,
harmia liekkivät hänen silmänsä, hän tuntee itsensä syvästi
loukatuksi... Mutta paperossilla on vetovoimansa, vihan piirut sulavat
vähitellen pois hänen kasvoiltaan ja hiukan katkeransekaisesti
hymähdellen ottaa hän tupakan.
-- Tapahtuuhan vahinko vanhalle, mitäs vaari siitä häpee, lohduttelee
nuorukainen, repästessään samalla tultakin ukolle ja pistäen itsekin
tupakan.
--- Hävettääpähän ja suututtaa, kun vanhaksi pitää elää eikä siltä
pääse irti mieliteoistaan, sehän se pistelee, mutta minkäpä sille
luonnolleen tekee.
Vanhus asettaupi istumaan tikapuiden nojaan, vetelee siinä maukkaasti
henkisavuja. Ylioppilaillakaan ei näytä olevan kiirettä, hekin
istahtavat kaadetun ammeen pohjalle tupakoimaan ja tarinoimaan vaarin
kanssa.
Hänet he tuntevat jo kuulopuheilta ennestään, ovat kuulleet, että hän
on aikoinaan ollut hienokin herra ja nuorena sitäpaitse lahjakas,
toivorikas, niinkuin nyt itse tietysti luulevat olevansa. Hänessä oli
aikoinaan runolijan vikaakin, he olivat vielä nytkin jossakin vanhassa
sanomalehdessä tai albumissa huomanneet hänen nimimerkkinsä ja
joku hänen laulunsa oli aikojen kuluessa muuttunut yleiseksi
kansanlauluksikin, vaikka siitä hyvin harvat tiesivät. Mutta ukko ei
suonutkaan, että kukaan enään hänen valoisampaa entisyyttään muisti,
sillä jos joku hänelle siitä mainitsi, tapahtui se vain säälistä, ja se
tuntui hänestä sitä katkerammalta. Aika oli rientänyt hänestä ohi,
hänen loistokautensa oli ollut lyhyt. Hänkin oli unelmoinut ja
haaveksinut suuria, vaan hän ei ollutkaan mennyt paljo unelmoimista
pitemmälle ja se olikin hänen turmionsa. Nyt olivat kuluneet kymmenet
vuodet jo latoneet unhotusta ja kurjuutta ja kärsimystä kuormittain
hänen unelmainsa päälle. Hän oli tahtonut laulaa ja intoilla ja niittää
laakereita, vaan hänen laulukautensa oli loppunut pian.
Hän oli sortunut, sortunut pahimmalla ajallaan ja kun hän siitä vihdoin
vähän virkosi, oli aika jo rientänyt hänestä ohi, itse oli hän ehtynyt
ja kuivunut, hän jäi ijäkseen murtuneeksi voimaksi, joka nyt jo oli
henkisesti loppunut, vaikka ruumiissa vielä kyti vaivainen kipinä.
-- Katkerata on elää hengellisesti haudattuna, huokasi hän usein,
vaikkei hän muuten suvainnut, että hänen entisyydestään paljo
puhuttiin.
Nyt oli hän mielenkiihkosta ja suuttumuksesta kenties vasten tahtoaan
vähän avonaisemmalla tuulella ja jutteli siis nuorukaisille vapaammin
kohtalostaan ja katsantokannastaan.
-- Ei tuo parane valittamalla eikä nurkumalla, puheli hän, mutta
katkeraksi käypi mieli, kun ajattelen minäkin nuoruuttani, jolloin olin
teidänlainen keveä ja hilpeä nuorukainen. Ei tarvinnut poimia
paperosseja katuojasta, ei hävetä huonouttaan, maailma oli auki joka
kulmalta ja tulevaisuus hymyilevänä edessä. Eikä sekään sentään niin
kaivele, että sortunut olen, vaan että täytyy elää sortumisensa
jälkeen, se on raskasta. Sitä en aikoinani ottanut lukuun, silloin kun
ihmiset kykyäni kehuivat ja ylistivät lahjojani... Täytyy elää, vaikkei
kykene mihinkään, ei nostamaan sauvaansa laattialta, tuskin kerjäämään
leipäpalaa. Ja sittenkin vielä täytyy taistella intohimoja ja
mielentekoja vastaan, joita ei voi tyydyttää, ja jotka eivät sammu.
Ajatelkaas, minunlaisen tekisi vielä mieli hyökätä elämäntaisteluun,
iskeä, voittaa; minä olen yrittänytkin, vaan nyt olen jo vanhuuteeni
kiinni kasvanut. Tämä vanhuus on kamala rangaistus. Ukko vaikeni
hetkeksi, katseli maahan ikäänkuin häveten liian kiivasta
tunteenpurkaustaan. Hän veteli ahnaasti paperossista viimeisiä kuumia
loppusavuja, viskasi pätkän luotaan ja kysäsi äkisti nostaen päänsä:
-- Aijotteko te valtion virkamiehiksi?
Nuorukaiset hämmästyivät hiukan ja selittivät, että niinpä on heillä
tarkoitus.
-- Se on hyvä teille, jos siksi kerran pääsette. Silloin teille on
yhdenlaista, elättekö vanhoiksi vai kuoletteko ajoissa, teille on
olemisenne turvattu ja voitte vaikkapa säästäinkin tyydyttää pieniä
intohimojanne. Vaan jos työstänne aijotte elää ja hetken voimistanne ja
kyvyistänne, niin silloin varokaa vanhuutta. Muistakaa kokeneen ja
kärsineen sana, rukoilkaa isämeitänänne myötään ja joka päivä: säästä
meiltä vanhuus!
Kummissaan katsoivat ylioppilaat tuota intoilevaa, raihnaista ukkoa,
jonka silmät nyt kiiluivat tulena. Vaan tämä jatkoi vieläkin:
-- Minä en sitä älynnyt, ja sitä saan nyt raskaasti maksaa hautaani
saakka. Ei sen vuoksi, että nälkää näkisin ja vilua kärsisin. Ei, vaan
sen vuoksi, etten ole voinut päästä intohimoistani erilleni, en ole
voinut tappaa mielitekojani enkä unelmiani, ja nyt en niitä enää voi
tyydyttää. Se se on vanhuudessa niin katkerata, niin kalvavaa, se tekee
joka askeleen kahta raskaammaksi ja joka ajatuksen tukalammaksi. -- En
luule, että muuttaisin elämän uraani, enkä rupeaisi varovammaksi, jos
saisin alkaa elämäni uudelleen alusta, sillä minä sain siitä nauttia
niin paljo, paljo enemmän kuin te, jotka purjehditte tyyneitä vesiä.
Vaan silloin minä kauhulla ajattelisin vanhuuttani ja miettisin keinoja
siitä päästäkseni ja rukoilisin joka päivä tuskalla ja hiellä: säästä,
säästä multa vanhuus!
Ukko oli innostuksissaan noussut tikapuilta istumasta ja kiihkoisesti
ojenti hän laihat nyrkkinsä eteenpäin tuota melkein huutamalla puhuen.
Hän oli nyt kerrankin saanut puhua oikein katkeran sydämmensä pohjasta
ja intohimoisesti hän nosti sauvaansa sillä muka lyödäkseen
pirstaleiksi vihattavan vanhuutensa. Vaan hän intoili turhaan, sauva
hervahti kädestä ja jäsenet laukesivat pingoituksestaan. Hän oli nyt
kerran sortunut vanhaksi, ja hänen täytyi kärsiä se rangaistuksensa
loppuun asti.
Oudoksuen häntä ylioppilaat katselivat, he eivät voineet täydellisesti
ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui ja hänen puheensa oli heistä
jumalatonta puhetta vanhalta mieheltä. He nousivat sen vuoksi ammeensa
päältä sanaa puhumatta lähteäkseen. Vaan vielä tarjosi toinen heistä
erojaisiksi vanhukselle tupakan. Tämä mietti hetkisen, ottaisiko vai
hylkäisikö, tuntui melkein alentavaiselta ottaa noilta, jotka eivät
häntä kumminkaan voineet käsittää. Vaan hän hillitsi uppiniskaisen
luontonsa, pisti paperossin taskuunsa säästymään vastaisen halun
varalta ja lähti hänkin köpittämään pihan perälle asuntoaan kohden.
1892.