-- -- -- »Hei-juu, hei junttana poo.
Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo...!»
Juntta nousee ja laskee säännöllisesti, verkalleen, edestakaisin laulun
tahdissa. Se on vanhanaikainen käsijuntta, jota köysillä kiskotaan,
kiskotaan miesten voimalla, kunnes saadaan tuo jykeä painonmöhkäle
hinatuksi aina kappaleen ylös, solahtaakseen taas siitä alas ja
jymäyttääkseen raskaan iskun paalun päähän, painaen sitä tuuman verran
kerrallaan sakeaan savimaahan. Siinä nykitään ja nykitään, kiskotaan
hartiovoimalla herkeämättä ja huokasematta. Juntta nousee ja laskee
tasasesti edestakaisin, ja miesten kaikuva, hiukan surunvoittoinen ja
ponnistusta kertova laulu säestää katkeamatta tuota yhtämittaista
työtä.
»Hei-juu, hei junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»
Se alkaa venytellen matalasta rintaäänestä, kiihtyy vähitellen joka
tahdiltaan, kunnes tuo keskimmäinen »hei» kajahtaa kimakkana,
innostavana, ponnistusten keskittyvänä huippuna. Sillä paikalla joka
mies pamauttaa nostoköyttä koko ruumiin voimallaan ja raskas juntta
kohahtaa, hypähtäen hyvän kappaleen ylös. Ja yhteen painoon kestää sitä
vauhtia vielä pari tahtia, kunnes ääni taas heikkenee ja talttuu ja
juurikuin rauhottuu lepäämään kohta alkavaa uutta yritystä varten.
Se tahdikas laulu ikäänkuin kokoo miesten voimat yhteisiin pisteisiin
ja innostaa joka miestä köytensä päässä painamaan uudelleen ja
uudelleen.
Äänenantaja, jolla kurkku on kirkkain ja ääni kovin, alkaa yksin
laulunsa ja toiset yhtyvät siihen toisessa tahdissa, mikä
täyteläämmällä äänellä, mikä vain katkonaisesti ynähtäen joka
nykäsemällä. Niinkuin verkkaan kulkeva vipukiikku kohoo ääni ja
laskeupi -- ylös ja alas -- ja juntta tekee samaa temppua. Päälaulajan
ääni kaikuu yhtämittaa ylimpänä. Hän ikäänkuin johtaa jonkinlaista
hillittyä, raskasta hartaustanssia, joka säännöllisesti kiihtyy ja
talttuu, kiihtyy ja talttuu, herkeämättä. Eikä hänen äänensä väsy eikä
nuottinsa sekaannu. -- --
Mutta tässä eräänä aamuna ei Paavon -- päälaulajan -- ääni kulkenut
oikein puhtaasti. Se häkelteli kotvasen kurkunpäässä, ennenkuin lähti
selvänä soimaan, lähti silloinkin toisinaan tavallista matalammalta
sorahtaen, ja sen pohjasävelessä tuntui soivan entistä enemmän
alakuloisuutta. Välin se sävel juuri parhaallaan alkaessaan saattoi
katketa kokonaan, työkin katkesi tietysti samassa ja koko vauhti ja
laulu oli alettava alusta. Siitä tuli pelkkää sekaannusta.
Toverit katselivat kulmainsa alta kummissaan tuota outoa ilmiötä, vaan
alkoivat aina keskeytyksen jälkeen nurkumatta vauhdin uudelleen. Mutta
köydet soluivat nyt tavallista kankeammin vetorattailla, juntta ei
tuntunut olevan entisissä liukkaissa rasvoissaan, se kangerteli ja
takerteli. Miehet kiskoivat epätasaisesti, yksi silloin, toinen
tällöin, raskasta oli jokaiselle, ei tullut tahtia.
Laulussahan se oli vika, sen huomasivat kaikki, vaikkeivät viitsineet
sitä mainita, katsoivat vain kummissaan Paavoa, että mikä sillä nyt on,
kun siltä noin katkonaisesti ja häkeltelemällä lähtee ääni. Ei tuota
koskaan ennen oltu kuultu. Työ oli kahta raskaampaa, täytyi levätä
kesken kaiken ihan alkuaamusta.
Seisottiin piirissä juntan ympärillä, huokastiin ja toisiaan
katsottiin. Syrjin toisiin seisoi Paavo köytensä ääressä kasvoiltaan
alakuloisena, katseet maahan luotuina. Toiset eivät hennoneet häntä
juuri moittiakaan, muuan vanhemmista vain virkahti noinikään
leikkisästi:
-- Missähän se Paavo lie menneen yön seudussa nuottinsa pilannut ...
niin rämisee ääni juurikuin ei kurkusta lähtisikään.
Paavo oli kotvasen vaiti.
-- Koetetaanhan uudelleen, ehkä se siitä vielä paraneekin, virkahti hän
sitten.
Koetettiin uudelleen.
»Hei-juu, junttana poo...»
Ei apua. Pari kertaa se sujahti kutakuinkin, mutta sitten taas lähti
laulu katkeilemaan ja kertailemaan ja ääni pärisi pahasti juurikuin
itkevän kurkusta. Jo Paavo viskasi äkkiä köyden luotaan ja kuiskahti
melkein kuin häpeissään.
-- Laulakaahan muut, ei minusta ole tänä päivänä.
-- Ei näy olevan, ihme, kumma. Mikä miehen masenti? Sairasko olet vai
muutko surut painavat?
-- Enpähän sairaskaan, vaan eihän tuota aina... Laulakaahan pois.
-- Vielähän sinä eilen heläytit täydeltä emätiltä, mikä sen nyt tukki.
Sinun ääntäsihän tässä on totuttu kuuntelemaan.
-- Vaikka ... tänä päivänä ei sydän laulata.
-- Onko joukostasi joku kuollut, lapsistasi...?
-- Eikä...! Kun kuoliskaan joku, niin vielähän sen joukon kanssa ehkä
toimeen tulisi. Mutta kun syöjäin luku yhä kasvaa ja leivän saanti
huononee, niin sitä laumaa et jaksa enää elättää, et jaksa. Pakostakin
masennut.
-- Onko eukkosi taas tehnyt lapsen?
-- Kaksoset teki menn' yönä, viisi oli heitä entistä.
Paavo vaikeni ja ummessa pysyi toistenkin suu. Ei leikintekokaan
tuntunut nyt olevan paikallaan, eivätkä he osanneet paljoa muutakaan
virkkaa. He rupesivat jo ymmärtämään, että Paavon huonoon äänenkulkuun
oli ollut aihetta kyllin. Työpalkat olivat kovin pienet, sittenkin kun
työtä oli ruvennut paremmin saamaan, ei kannattanut naimattomainkaan
miesten paljo rehennellä ja perheelliset miehet, vaikka joukkoa oli
vähemmänkin ja vaikka vaimokin aina apuna ansaitsi, jaksoivat tuskin
tulla toimeen. Siitä he käsittivät, miten tuo perheen arvaamaton
lisääntyminen saattoi tuottaa uusia huolia Paavolle, -- ja he
vaikenivat.
Hetken äänettömyyden jälkeen virkahti muuan joukosta ikäänkuin tulkiten
yleistä mielialaa:
-- Mikähän se köyhälle aina siunanneekin sitä lapsilaumaa niin
runsaasti, -- eipähän rikkaille synny, vaikka olisi varoja useampiakin
elättää.
-- Mene tiedä, puhui Paavokin, jolle jo näkyi käyneen tarpeelliseksi
purkaa ylen täyttä sydäntään, -- mene hänet, tiedä! Raatelet ja
raatelet minkä suinkin vaikkua riittänee ja näppiä nuolten siinä jaksat
talven yli pysyä hengissä akkonesi ja kakaroinesi. Tulla tupsahtaa
sitten yhtenä yönä kaksi suuta lisää leipää huutamaan -- minkäs teet
siinä? Työlläsi et heitä elätä. Tapatko nälkään vai varastatko?
Vankka mies heltyi jo huolitaakan alle. Hän lyyhähti istumaan juntan
kylelle ja vesikarpalo kierähti luomen alta karkealle poskelle. Toiset
seisoivat ympärillä vakavakatseisina, he tiesivät omasta
kokemuksestaan, että tuosta on leikki kaukana. Joku koetti lohdutella,
vaikka huonolla menestyksellä.
-- Elähän masennu mies, annahan kun työpalkat taas kohoovat ja
eukkosikin pääsee tienailemaan... Ja vielä ne siitä lapsetkin kasvavat
ja alkavat isän avuksi ansaita. Ja koettaahan sitä täytyy, niin kauan
kuin kynnelle kykenee.
-- Eipähän ilman, mutta ei se tuommoinen lahja laulata...
Sillä välin toiset työtoverit syrjemmässä supattivat keskenään. He
tiesivät, että pieninkin lohdutus hädän hetkenä rohkasee mieltä, ja
rupesivat keskenään keräämään pikkurahoja Paavolle ensi kiireeseen.
Mikä pani viiskolmattapennisen, mikä koko puolenmarkkasen, mikä
tipautti vaskilantin, -- ei ollut heilläkään suuria annettavia. Mutta
siitä keräysi kumminkin miesjoukossa viismarkkanen ja ylikin.
Vaatimattomasti, mutta kumminkin tuloksestaan iloisina tarjosivat he
roposensa Paavolle, joka siinä yhä istui jäykkenevin piirtein maahan
tähystellen.
-- Otahan tuosta, kerättiin tässä hiukan edes hammasrahoiksi
kaksoisillesi. Elähän mitä ujostele, ota pois, ja jos kerran kovin
tiukka tulee, niin ehkä saadaan enemmänkin kokoon.
-- Kii-kiitoksia, siunatkoon teitä...
-- Elä siunaile, pitäähän auttaa miestä mäessä ... sattuuhan se tiukka
eteen kelle tahansa.
Paavo piteli kauan aikaa lanttiläjää kouransa silmässä, ja hänen
katseensa kirkastuivat vähitellen; jäykät piirteet sulivat, ja leppeä
hymy laskeusi noille äsken niin murheellisille kasvoille. Olihan tuo
lahjakin jo hänelle hyvin arvokas, mutta vielä enemmän lämmitti hänen
sydäntään työtoverien hellyys ja sääli, noiden melkein saman kohtalon
alaisten, mutta jotka kumminkin olivat auliita vähästään antamaan osan
hätääntyneelle. Eihän maailma olekaan pelkästään tyly ja kova, niinkuin
hänestä äsken oli tuntunut, hyväin ihmisten avulla siinä ehkä vielä
jaksaakin toivoa ja kamppailla...
Hän ei kiitellyt enää, katseli vain vuoroin tovereitaan, vuoroin
lanttejaan. Tunki sitten rahat taskuunsa, nousi ylös ja virkahti
reippaasti:
-- No miehet, jokohan ruvettaisiin työhön, johan tässä tulikin kotvanen
levätyksi. Ehkä se nyt luistaakin liukkaammin.
Kukin tarttui köytensä päähän ja rupesi taas hartiovoimalla painamaan.
Köydet liukuivat kepeästi ja raskas juntta kohosi hypähdellen riukuja
myöten ylös ja Paavon ääni kaikui ylinnä heleänä ja kirkkaana, kun hän
johti junttalaulua:
»Hei-juu, junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»
Se soi taas entisellään uudelleen ja uudelleen herkeämättä koko
rupeaman, nousten ja laskien tasaisessa tahdissa. Ja siinä äänessä
saattoi nyt kuulla helähtelevän koko joukon kiitollisuutta ja
luottamusta ja rohkeata toivoa, -- jos sitä ymmärsi sillä korvalla
kuunnella.
1892.