Talon nimi oli Yläheikkilä, sen muistan, vaan en muista enää missä
kylässä se oli, joku se nyt oli kaukainen sydänmaankylä Pojanmaalla.
Saavuimme, matkatoverini ja minä, sinne eräänä helteisenä sunnuntain
iltapäivänä, kesällä tässä moniaita vuosia sitten. Oltiin mukamas
muinaismuistojen keruumatkalla. Oli kävelty laukut selässä keskipäivän
paisteessa jokivartta ylös toisesta kylästä, joten kovin oli vari ja
väsymys, kun vihdoinkin päästiin istahtamaan Heikkilän pirtin
portaille.
Talon rahvas vietti ettonetta, lepäillen miten makeimmin kukin osasi.
Renkimiehet makasivat puolinukuksissa pihanurmella päiväpaisteessa
mahallaan, lakit olivat he panneet väärinpäin takaraivolle suojaksi
auringonsäteiltä, ja kaikki raajansa olivat he ojentaneet niin mukavan
veteliksi kuin mahdollista. Tytöt ja piiat istuivat kylikkäin aitan
portailla, punasenkirjavissa puvuissa, väljät valkoiset karttuunihuivit
vedettyinä syvään silmille, niin että ahavoittuneita kasvoja ainoastaan
kipeneen ruskuaista näkyi solmun yläpuolelta. Pirtissä kuului joku
naispuolinen kovalla äänellä lukevan virsikirjaa. Siimeksessä pirtin
portailla istui isäntä paitahiasillaan imien piipunnysää ja koettaen
meidän kanssa panna vitkasten kysymysten muodossa alulle unista
keskustelua.
Törmältä pirtin päätypuolelta kuului tuon tuostaankin naurunrämähdyksiä
ja iloista ilvepuhetta. Siellä oli joukko poikaisia ja nuoria miehiä,
jotka pitivät lystiä kiusatessaan muuatta vanhaa ryysyihin puettua
ukonrähjää, joka kuumasta pirtinnurkastaan oli kömpinyt kauniille joen
törmälle istumaan. Pojat keksivät toinen toistaan sukkelamman koiruuden
ärsyttääkseen ukkoa tarttumaan tukevaan sauvaansa ja sillä hosasemaan
ympärilleen. Silloin olivat pojat tyytyväiset, se oli heistä niin
hullunkurisen näköistä.
Taaskin helähti törmältä hilpeä nauru, ja isäntä katsoi syytä olevan
meille selitykseksi huomauttaa, että »pojat kuuluvat siellä taas
härnäilevän syytinkivaaria, joka on jo vähän hassun hupakko. Ikäloppu
rähjä, mutta niin äkänen ja sydämmikkö, että vähältä päälle työntyy jos
vähänkään pistellään».
-- Joko on vaari vanhakin? kysäsi toverini jutun jatkoksi.
-- Kuka hänet niin tarkoin tiennee, johan se kaiketi kuinka läheltä
sataa hiiponee. Tässä tuo on meidän ajan, kohta kymmenkunnan vuotta,
tuommosenaan elää kitkuttanut, kauanko lie jo sitä ennen, eikä vain
kuole, vaikka jo tuon tuntuisi olevan aika. Siinä vain elää retostaa
muiden vastuksena.
-- Ja tokko lie se eläminen enää huviksi itselleenkään.
-- Miksi lie. Meidän ei olisi pakko sitä tässä pitääkään,
vento-vierasta äijää, mutta on annettu olla, kun sillä tuntuu niin kova
kammo olevan siirtyä tuonne Alaheikkilään, jonne tuo oikeastaan
kuuluisi.
Ja isäntä kertoi sitten meille piippuaan imien, että syytinkivaari oli
Alaheikkiläisen oma isä, oikein molempain Heikkiläin vanha isäntä,
vaikka nyt oli tuommoiseen asemaan joutunut. Hän oli, kun rupesi
vanhenemaan, jakanut maansa molempain poikainsa kesken ja tehnyt tingan
eläkkeestä kuolinpäiväänsä saakka sillä tavoin, että hän saisi
vuoroajoin asua kumpasenkin pojan luona, puolen vuotta Alaheikkilässä,
toisen Yläheikkilässä, ja saisi riittävän hoidon, ruuan ja vaatteet. Ja
niin oli hän elänytkin muutamia vuosia. Vaan Alaheikkilään tuli hänelle
miniäksi pahasisuinen, ilkeä ja raakasuinen emäntä, joka kiusasi vaaria
mitä pirullisimmalla tavalla, ei antanut ruokaa kuin kypeneen jätteitä,
ei vaatteita, ei huonetta kunnollista, vieläpä löikin vanhusta ja aina
marisi kaikille ihmisille, että joutaisi jo kuolla mokoma ikäheitto. Ja
poikakaan ei ottanut isäänsä puolustaakseen, ei voinut eikä uskaltanut
eukoltaan.
Vaari suivausi siitä niin, että hän kerran myötyriksi muutti pois
Alaheikkilästä toisen poikansa luo Yläheikkilään, jossa kohtelu oli
parempaa, ja vannoi pyhästi, ettei hän koskaan enää palaisi takaisin.
Vaan Yläheikkilästä kuoli isäntä, talo tuli myötäväksi ja uudet
asukkaat asettuivat sinne, isännäksi talon nykyinen isäntä. -- Ja kun
se niin vastenmieliseltä tuntuu vaarista lähtö sinne ilkeän miniänsä
kynsiin, niin tässä tuo on sitten yhtämittaa saanut olla, vaikkei leipää
ole aina liiaksi omallekaan väelle, lopetti isäntä jotenkin itseensä
tyytyväisen näköisenä.
-- Eikö siitä vaarista talonkaupassa mitään ehtoja tehty?
-- Ei sanaakaan puhuttu. Pakostahan sen olisi tästä lähteä milloin
tahansa, kun vain lähetettänee, vaan en ole minäkään viitsinyt... Jos
milloin ottaa vaikka piloillaankin puheeksi, että eiköön vaarin olisi
jo aika siirtyä tästä Alaheikkilässäkin käymään, niin se panee sen niin
pahakseen, että se siitä oikein metelin nostaa, kiroo taivaat ja maat
ja sitten kätkeytyy uunille eikä näyttäydy pariin päivään. Vaan nuo
pojat häntä aina toisinaan koiruuksillaan huvikseen kiusottelevat, että
nyt muka vaari veneeseen ja Alaheikkilään, ja nauravat sitten, kun ukko
harmissaan ihan karahkaan tarttuu, vaikkei rähjä kunnolleen enää jaksa
pihan yli kävellä.
Taas kuului naurunrähäkkää törmältä, ja kun meistä vaarin kohtalo jo
hiukan oli käynyt sääliksi, nousimme ja kävelimme lähemmäs. Joku
poikaviikareista oli tempassut vaarin päästä vanhan lammasnahkanaapukan
ja hiivannut sen törmältä jokeen. Toinen onki sen sieltä kepakon
nokkaan ja toi vesilikomärkänä vanhukselle, joka seisoi vihasta
vapisevana kärrylavoihin nojaten ja synkän näköisenä heristeli
kyhmysauvallaan. Ja kun me astuttiin lähemmäs, keksi yksi nuorista
miehistä taas uuden koiruuden vaaria kiusatakseen.
-- Nyt ei auta enää vaari, jo tuli lähtö Alataloon. Ka tässä ovat
herrat, kuvernöörin lähettämät, joilla on kirjat taskussa viedä vaarin
oikeaan olopaikkaansa. Eikös olekin herroilla semmoiset kirjat...?
Viekkaan näköisenä ja keksinnöstään ylpeänä tuli nuori mies meille
hiljaa supattamaan, että sanokaa vainkin olevanne kuvernöörin
lähettämiä, niin saadaan nähdä minkälaisen elämän se siitä nostaa.
Vaan vaari katsoi meitä hetkisen tuikeasti, siihen katseeseen näyttivät
vuosikymmenien katkerain kärsimysten ja nöyryytysten vihat keskittyneen
ja hänen kuihtuneissa kasvoissaan pullistui joka suoni ja pingoittui
joka jäntere kauhistuksesta ja kammosta. Harvat, harmajat hapset
lepattivat tuulessa ja karkeasänkinen leuka lähti suonenvedontapaisesti
värähtämään ja nyrkkiin puristettu koura kohosi ilmaan. Kotvaan aikaan
hän ei saanut sanaa suustaan, sitten lähti kirkuva, täräjävä,
intohimoinen ääni tunkeutumaan hänen vihan voittamasta rinnastaan ja
hän huusi niin että joentakainen törmä kamalasti kaikui:
-- Tappakaa minut rähjän, te sydämmettömät elukat, en jaksa enää
itseäni tappaa. Mutta te kirotut konnat ja kyykäärmeen sikiöt, vielä
koituu teillekin kauhean koston päivä, koituu varmasti, ja muistakaa
silloin minun sanani, te herrat ja pirut ja kuvernöörit te, te... --
Hänen ruumiinsa nytkähti hermostuneesti, rinta korisi ja sulki äänen
tien; hän teki vain kädellään kiukkuisen liikkeen. -- Lähden minä,
jatkoi hän sitten käheänä, lähden nyt vaikka helvettiin, viekää minut,
eipähän mulla lie puolta, mutta hengissä te ette minua Alataloon vie,
ette vie... Vielä tekin vanhenette kirotut kakarat...
Horjuvin askelin lähti vaivainen vanhus hoipertelemaan pirttiin päin,
kädessä likomärkä lakin reuhka, ainoa mikä hänellä enää oli omaa tässä
elämässä. Hän puhua porisi mennessään sekavata sopotusta, ääni oli jo
ukolta huutaessa murtunut, eikä hän enää jaksanut riehua. Vaan kauheat
olivat ne katseet, joita hän syrjästä meihin heitti.
Me koetettiin selittää minkä osasimme, ettemme me vaarille mitään pahaa
tahdo, koetimme vakuuttaa, että saa hän nyt kuolinpäiväänsä tässä
talossa elää. Mutta hän ei näyttänyt meitä ymmärtävän, ei kai
kuullutkaan, sillä ei rahtuakaan lauhtunut ankara viha hänen
kuihtuneilta kasvoiltaan ja synkän kirouksen pudotti hän vielä
portailta päällemme horjuessaan pirtin ovesta sisälle.
Tämä vaarin vihanpurkaus näytti nyt vähän nolostuttaneen talonväetkin,
jotka niihin olivat tottuneet, pojat vetäysivät häpeissään takapihalle
ja turhaan se samainen nuori mies koetti nauraa ja naurattaa muitakin.
Meillä mieli omituisesti masentui. Syyttömiähän me tosin oikeastaan
olimme siihen mielen harmiin, jonka olimme tuottaneet kovaonniselle
vanhukselle, mutta tuntui se kumminkin siltä, kuin osa hänen
sadatuksiaan ja hänen tuskansa oikeutettuja ilmauksia olisi raskaasti
langennut meidänkin päälle. Vuosikymmeniä oli vanhus saanut kärsiä
pahinta, mitä ihminen kärsiä voi, lastensa kiittämättömyyttä, saanut
kalliisti maksaa sen ajattelemattomuutensa, kun isällisessä
hyvyydessään liian aikasin luovutti omansa pois ja jättäysi tyhjänä,
elämään tylyjen ihmisten armoille, joutuen syömään niukkaa ja katkerata
armon leipää elämänsä ehtoolla ventojen pöydältä.
Nyt hän odotti ainoastaan kuolemata, mutta sekin vitkasteli, ikäänkuin
kiusallaan kukkuroidakseen hänen kurjuutensa täyttä mittaa. -- --
Ryyppäsimme vielä kulauksen sinukkaa kiposta, nostimme reput selkäämme,
sanoimme isännälle kylmät jäähyväiset ja lähdimme laskeutumaan
joenvartta alaspäin polkua pitkin. Kun pirtin nurkan taaitse
käännyimme, näkyivät pienessä karsinaikkunassa harmajat, ryppyiset
kasvot, joissa vielä lepäsi äskeisen kauhun ja katkeruuden leima, ja se
katse, joka meihin singahti jäähyväisiksi syvälle vajonneista,
punakoista silmistä, oli täynnänsä inhoa ja kirousta.
Vanhus parka! Syyttömiin hän silloin iski vihansa, vaan emme osanneet
moittia häntä siitä, hän oli aikojen kuluessa saanut niin paljo syystä
kärsiä, ettei hän enää voinut antaa anteeksi kenellekään, jonka hän oli
sortajakseen oppinut käsittämään.
1892.