Sanotaan, että mielialat vaihtelevat ilmojen mukaan, ja liekö niinkin,
vaan vaihtelevat ne vuorokaudenaikojenkin mukaan. Jos tapaa mielensä
aiheettomasti alakuloisena ja sairaloisena, jos mietteet kulkevat
surunvoittoiseen suuntaan ja mielikuvitus luopi tummahtavia kuvia,
silloin tietää niiden mietteiden olevan iltamielen merkkejä, väsyneen,
teränsä ja pirteytensä kuluttaneen sielun apeita mielialoja. Niitä ei
aamu tunne, tuo terve, selväjärkinen, kirkaskatseinen aamu. Se unhottaa
öiset uinailut ja raittiiseen työhön kehottaen hymähtelee se illan
pehmeämielisille, kivuloisille tuumille.
Mutta ei aina. Jos mieli joskus -- tapahtuuhan sellaista -- syystä tai
syyttä kotvemman ajan on asustanut raskaana, voi sattua, että vielä
aamulla levottoman unen nukuttuani herään niihin samaisiin iltaisiin
tuuliini ja näen yhä tapahtumat illan riutuvassa valossa. Herään
mielipahalla heräämisestäni, ilotta ajatellen alkavaa päivää ja halutta
nousta sen töihin puuttumaan. Mielessäni on sama nolostunut
välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Minusta on yhdentekevää, nousenko
siitä vain makaanko, yhdentekevää, ryhdynkö töihini väkisin
ponnistamaan jotakin, josta ei kumminkaan mitään synny, ja joka ei
huvita ei hyödytä, ei minua eikä muita, -- vai heitänkö kaikki ja
herkeän aatteettomaan, autioon tylsyyteen; se ainakaan ei rasita, jos
ei innostakaan. Yhdentekevää ylipäätään koko olemuksenikin ja sen
suhteet: mitä, miten ja mitävarten minäkin olen -- ykskaikki.
Siinä makaan, ja katseeni siirtyy sieluttomana verkalleen pitkin
seinäpaperien suoria saumoja ikäänkuin etsien jotakin pistettä, joka
hetkeksi kiinnittäisi huomion ja keskittäisi ajatukset. Vaan sekään ei
löydä mitään, eikä raukeassa sielussani synny yhtään ajatusta, joka
virittäisi sen lauenneet kielet. Yksitoikkoista, elotonta, harmajata,
-- kaikki! Ja minä ummistan silmäni ja vaivun hervottomana velttoon
vetelyyteen, jossa en näe mitään enkä kuule, ja minä tahtoisin samoin
sulkea ajatukseni ja tunteeni ja jäädä siihen lepäämään tiedottomana,
tajuttomana, tahdottomana, jäädä hievahtamatta siihen, kunnes aika ja
uudistusta vaativa luonto hitaasti näivennyttäisi jätteetkin elämän
itua ja oleminen hukeneisi täydelliseen olemattomuuteen.
Käsitän kyllä että tuo tilani on sairaloista, vaan -- sekin on
yhdentekevää.
Kuulen silloin eteisestä seinän takaa, miten naapurini poika hankkiupi
hiihtämään, kalistelee suksia ja sauvoja ja työntyy ulos.
Terotan korvani, kuuntelen. -- Lähtisinkö hiihtämään minäkin? Se ainoa
terve ajatus kokoaa äkisti mieleni katkenneet langat ja rasittava
painajainen syrjäytyy sen alta. Ulos, väljälle hangelle, jossa on ilma
raitista huoatakseni ja tilaa kyllin synkille tuumille!
Vaatteet ylle, pieksut jalkaan, uumoille vyö, -- minä kiirehdin kuin
paeten painajastani --, sukset hangelle ja niin ponnistamaan kohti
kaupungin laitaa, josta ulapan selkä leviää puhtaana eteeni. Potkin
tanakasti ja luistan kohta yksin vapaalla aavikolla. Pakenen
tiepaikkoja, vältän toisten aukomia valtalatuja, ja vasta kun yksin
olen kuulumattomissa kaupunkirähinän, hiljennän vauhdin ja harppaan
harvakseen, pitkillä luikumilla, ja lasken irti mietteet vapaasti
vaeltamaan.
Ne vaihtelevat jo vilkkaammin, kepeämmin kimmahtavat laidasta toiseen.
Ne sulavat ja pehmenevät samoin kuin ruumiskin. Siihenkin jo virtaa
viehkeä lämpö, jäsenet vetreytyvät ja lihakset notkeutuvat, ja selvästi
voin tuntea miten sakeoittunut veri lähtee sulavammin ja kuumemmin
suonissani kiertelemään ja valamaan eloa hervahtaneisiin jäntereisiin.
Lämpösesti huokuu henki ja virkistävästi hivelee viileä viima kasvojen
kalvettunutta hipiätä.
Keli on hyvä ja sukseni liukkaat. Tuntuu kuin tiputtaisin edetessäni
palottain hartioiltani raskaan kantamuksen jälelleni, niin keveten
luistan merellepäin pitkin aamun kiinteätä hankea, ja niin täyteläästi
saattavat keuhkoni vetää ilmaa sisimpiin sopukkoihinsa. Painan kohden
selällistä saarennystyrää, joka toisia ulompana ja ylempänä siintää, ja
kohta jo nousenkin luisua rantatörmää ylängölle.
Vastaani lehahtaa metsiköstä vilvakka henkäys. Aamuseltaan lepää näet
vielä kosteahko sumu yli talvenvalkean maan himmentäen kirkkaimman
kilon, ja sekeisen taivaan usvoittua hienonen, kylmänharmaja harso.
Idästä nousee verkalleen päivä, vakavana, kylmän ja kaukaisen
näköisenä, kuin talvinen aurinko ainakin, vaan sen säteet leikkivät
vain aamusumun kanssa, viitsimättä tai jaksamatta tosiottosille ruveta.
Puitten lävitse saaren rinteellä eivät ne säteet koetakaan tunkea.
Illalla sataneen lumen on yökylmä kangistanut puitten oksille hienoksi
huurteeksi. Korkeat, tiheät kuuset seisovat raskaannäköisinä
paksummassa kuurassa, vaan hoikkaset koivut kimaltelevat heleässä
härmässä. Kallionkielet, kelot ja kannot kattaa korkea, mutta kepeä
kerros nuorta lunta. Rinnettä kierrellen nousen verkalleen pohjoisen
rannan ylimmälle töyräälle ja seisatun siihen huokumaan. Mieleni
kepenee, ikäänkuin sulaisi keväiseltään, ja sydämmen täyttää outo
riemu. Sauvoihini nojautuen seison siinä kauan ja silmäni mittailevat
ihaellen tuota latvojen lomitse edessäni aukeavaa näköalaa.
Näen valkosen aavikon takaa asutut rannat, ihmishyörinän ja elämän
vilkkaimman keskustan, tuon levottoman rientoilemisen pesän, jossa
kilvoittelu ja kiista herkeämättä kihisee. Vaan tänne etäälle se ranta
näyttää ystävälliseltä, sovinnolliselta ja somalta ja lempeämpi kuva
painuu siitä nyt sieluuni. En näe siinä pienoismaailmassa nyt
sydämmetöntä ankaruutta enkä sortoa, se päinvastoin ajaa mieleeni
toivoa ja intoa. Tunnen voimani paisuvan ja tahtoni saavan tarmoa. Näen
edessäni taas aavan työalan ja voitettavia voittoja ja uskallukseni
enenee. Ja minä ahmin täysin siemauksin tuota uutta tunnetta, tuota
intoa, joka virkistää ja kohottaa, ja annan mielikuvitukseni
ehonvalloin samoilla etäisyyteen ja muovailla rohkeita luomiaan tuosta
vereksestä aineesta. Itse seuraan mukana, vastustelematta ja
arvostelematta.
Onhan maailma niin kaunis ja sopuisa, leppoisena ja päiväpaisteisena
näen siitä kappaleen edessäni, kappaleen talvista luontoa, kylmää ja
karua, mutta kumminkin niin herttaisen ihanata. Miks'en minä siihen
suostuisi, miksi iskeyn kiini synkkiin haaveiluihin, onhan elämä
mullekin vielä vapaana edessä, koko avara maailma kilvoitellakseni ja
voittaakseni. Ja vielähän on sielussani pirteyttä, jäsenissä voimaa ja
tahdossani tarmoa. Tuossa edessäni koko kaunis elämä hedelmällisenä ja
rikkaana kutsuen: tule ja ota. Miksi en menisi?
Pois mellot kaihot! Välinpitämättömään velttouteen en saa vaipua, en
kuolettautua niinkauan kuin elinvoimaa on, en tapata kunis taistelua
kestää, -- ei, elämän riehuntaan vain uudella vauhdilla, luottamuksella
ja katkeamattomalla tarmolla! Sitten nähtänee...
Jo on mielikuvitukseni luonut eteeni valoisan tulevaisuuden maan, jossa
onni hymähtelee vastaani joka kuuraisen kuusen neulasesta ja
kimallellen tervehtää koivujen härmän hienoista helpeistä, ja riemua
läikkyy pitkin päiväpaisteisen tasangon lukemattomia kiiltäviä kiteitä.
Se on kaunis maa, enkä säikähdä siitä, että se on unelmata. Mulla on
vielä oikeus ja mahdollisuus päästä sinne isännöimään ja sinne
tahdonkin päästä.
Minä nautin olemuksestani. Seison siinä kauan katsellen, en henno eritä
siitä kuvasta, siitä loihditusta onnestani, vaan tahdon painaa sen
syvemmälle mieleeni. Se on unelma, tiedänhän sen, mutta ei tuommoinen
sairaloinen, vesivärinen iltaunelma, jonka synnyttää väsymys ja
höltynyt tunne, se on rohkea, elävä ja terve aamu-unelma, joka lietsoo
intoa ja elinvoimaa mieleen. Minun ei ole tarvis sitä särkeä, minä voin
sen viedä muassani ja säilyttää eheänä ja elävänä.
Vielä kerran silmäilen ympärilleni, otan talteen viimeisen vaikutuksen,
ja lasken sitten rohkeana alas tasangolle. Hiihdän ulommas, ja
kiitollisena katselen etäämmältä vielä selällistä saarennystyrääni,
josta sain niin virkistävät vaikutukset lähtiessäni päiväsiin töihini.
Katselen sitä myöskin kaipauksella, sillä tiedän, että en milloin
tahansa saa sieltä käydä hakemassa nykyistä mielialaani, tällainen
ihana aamu-unelma on liian arvokas, ollakseen tilauksen mukaan
saatavissa.
Päivä on jo noussut ylemmäs, sulattanut päällimmäisen hankikerroksen ja
siinä luistavat nyt sukseni tasasemmin ja vakavammin kuin aamulla,
piirtäen jälelleen suoran, varman ladun. Ja niinpä varmemmin ja
tasasemmin kulkevat nyt ajatuksenikin suunnaten suoremmin ja
päättävämmin yhtä pistettä kohden. Ja mieleni on rauhallinen ja
luottamusta täynnä.
Käyn työhöni, kuin pyhäpäivänsä rauhassa viettänyt maamies, joka jo on
unhottanut menneenviikkoiset väsymyksensä ja vaivansa, ja nyt menee
uusilla voimilla raatamaan, varmasti luottaen töittensä tuloksiin.
1892.