Ainesten uudistuminen on luonnon ijäisten, lahjomattomain lakien
määräämä. Eikä luonto suvaitse kehityksenään mitään aukkoa eikä
seisahdusta. Kaiken koko suuressa luomakunnassa täytyy muuttua ja
vaihtaa muotoansa, syntyä, elää ja kuolla syntyäkseen ja elääkseen
uudelleen ja taas vaihtuakseen uusiin muotoihin. Se on säännöllistä, se
on pakollista tuo luonnon uudistuminen. Ihminenkin, luomisen herra,
uudistuu ja vaihtuu myötään -- sanotaan ihmisruumiin aina seitsemän
vuoden perästä olevan kokonaan uuden, ihmispolvet vaihtuvat, kansat
uudistuvat, ihmiskunta uudistuu. Vanhan täytyy siirtyä uuden tieltä, se
on luonnon laki.
Kansojen uudistumista merkitään aikakausien vaihtumisella. Kun yksi
aikakausi on loppuun kuluttanut voimansa, kykynsä, »ainesmääränsä»,
siirtyy se pois toisen, uuden tieltä. Tuo siirtyminen tapautuu
tavallisesti vähitellen, kehityksen verkkasessa kulussa, väliin vain on
tuo uudistuminen rutompaa, järkyttävämpää ja läpitunkevampaa. Erinäiset
ihmishengen suuret voitot sysäävät silloin yhtäkkiä vanhan aikakauden
syrjään ja synnyttävät uuden, jolla on uudet muodot, uudet riennot,
uudet elämisen ehdot. Ja kansat kokonaisuudessaan, niiden kaikki osat
ja nivellykset, seuraavat joko tieten tai tietämättään tuon
uudistumisen mukana, niiden elämisen suunta on pakosta kääntynyt
uusille urille.
Vaan jos voisi ajatella, että ihmisruumiseen, sen määräaikanaan
täydellisesti uudistuttuaan, vielä voisi jäädä jäseniin tai lihaksiin
kitumaan ja kiusaamaan joku myöhästynyt, itsepintainen piste tai
pirstale »vanhaa ihmistä», jokin viivästynyt, sitkeä molekyli, niin
olisi kai se selitettävä samalla tavalla, kuin se tosiasia, että aina
jaksonkäänteessä jää vanhasta ja edesmenneestä aikakaudesta jälelle
uuden aikakauden elimistöön eräitä myöhästyneitä, piintyneesti
uudistumattomia pisteitä ja aineskipeneitä.
Sellaisia jää aina, voisi melkein sanoa, että sekin on luonnon laki.
Väliin niitä ei niin selvästi näekään. Kun ainesten vaihtuminen
kansojen elämässä on vitkasta, on useinkin vaikea sanoa, milloin mikin
kohta ei ole aikoinaan uudistunut ja milloin sen vaihtumisvuoro vielä
on edessäpäin. Vaan toisenvuoron, kun uudistuminen on ollut läpikäyvää
ja voimakasta, näkee aivan selvästi uudessa yhteiskunnassa sellaisia
yksikseenjääneitä, perin myöhästyneitä kipeneitä, jotka mustuneina ja
käsnäisinä silmäänpistävästi paistavat uudessa ympäristössään ja jotka
tuskin enää näyttävät voivankaan uudistua, vaan tuntuvat vähitellen,
hyvin vitkaan, hiertyvän pois, kuoleutuvan ja katoovan.
Niiden olemus tuntuu silloin tuiki surulliselta, epätoivoiselta, mutta
samalla naurettavalta. Uusi yhteiskunta ei voi säälimättä niitä
katsella, ei säälimättä, mutta ei myöskään myhähtämättä. --
Vaan ottakaamme, niinkuin lääkäri tekee, sellaisen käsnän hyppystemme
väliin, leikataan se auki ja tutkitaan se, katsotaan, minkälainen elin
se on ollut vanhassa yhteiskunnassa ja minkälainen se on uudessa. Me
matkustamme ainoastaan johonkin meidän vanhoista, pienistä
rannikkokaupungeistamme, useita on välillä, ja tarkastelemme sen
tehtävää ja merkitystä ennen ja nyt, ennen, isien aikoina ja nyt,
poikien aikana.
* * * * *
Siitä on kulunut puolen vuosisataa, onpa jo kolmattakin neljännestä,
nimittäin isien ajasta. Silloin kukoisti pieni rannikkokaupunki.
Se oli onnellinen aika, jolloin meri oli ainoa kaupan tie ja purje
merellä ainoa kulkuneuvo. Onnellinen aika, jolloin maamies koko
laajasta sisämaan alueesta toi jokaisen voimurusensa ja jokaisen
tervatynnyrinsä pikkukaupunkiin ja vei sieltä, eikä mistään muualta,
suolansa, rautansa, sokurinsa ja tupakkansa. Pikkukaupunki oli isäntänä
maalla ja merellä, veden aavat olivat sen mellastuspaikkana ja se
hallitsi kaupallaan koko suurta, ympäröivää maakuntaa. Se oli
paikkakuntansa keskipiste, se oli kaupunki yksikössä mainittuna ja se
ylläpiti kunnialla arvonsa.
Asukkaista pienessä rannikkokaupungissa oli vilkas elämä ja keskenäinen
kilpailu tehnyt reipasta, toimikykyistä väkeä, joka ei arastellut
ponnistuksia ja jolla joka ponnistuksen takana aina oli toinen. Ken
asukkaista ei ollut kauppamies, oli merimies ja usein paisui
merimiehestä kauppamies. Olihan kauppa ja merenkulku melkein yhtä,
kaikilla oli siitä työtä ja ansiota ja kohoamisen mahdollisuutta.
Kaupungin omaisuutena, tulon ja elämisen lähteenä, olivat laivat. Niitä
syntyi sen veistämöillä uusia joka kevät kaunis poikue ja ne lähtivät
kohta meren auettua nuorina ja elinvoimaisina vanhempain veljiensä
rinnalla kyntämään ulapan selkiä, lähtivät kauas avaraan maailmaan
pelotta maailman alusten kanssa kilpailemaan rohkeudessa, nopeudessa ja
kunnossa. Jokainen uusi laiva oli koko kaupungin uusi lemmikki ja
merkkipäivänä, juhlapäivänä sen nimensaantia vietettiin. Siihen
kiintyivät isännän toiveet ja huolet ja ikäänkuin siunaten virkkoi hän
sen ensi kertaa pullistaessa purjeitaan:
-- Mene, »Toivoni», kunnosta itsesi, muista isäntääsi ja kaupunkiasi.
-- Kunnostaneetpa ne ovat itsensä meidän laivamme, tottapa »Toivokin»
sukuunsa tulee, lohduttelivat toiset porvarit, jotka olivat
kilpailijoita, mutta joille yhteinen kunnia oli arka.
Ja kun laiva sitten vuosien perästä kierrettyään maapallon moneen
kertaa ja kestettyään valtamerien myrskyt ja mainingit, taas kerran
pistäysi kaukaiseen syntymäsatamaansa, oli se jälleen riemupäivä koko
kaupungille, voiton päivä isännälle, jolle se toi varoja mukanaan,
ilopäivä merimiesperheille, jotka taas pitkästä ajasta saivat tervehtiä
isää ja aviomiestä ja jotka saivat runsaita tuliaisia kaukaisilta
mailta, sekä kunnianpäivä koko kaupungille, jota laiva ja sen miehet
olivat mainehikkaasti edustaneet. Vaan kauan ei joutanut laiva
kotisatamassa happanemaan, kun tuuli rupesi syksyseltä puhaltamaan,
levitti se taas purjeensa ja lähti lentämään jäättömille valtamerille
kerätäkseen kotikaupunkiinsa uusia voittoja ja uusia varoja. Ja
varallisuus kotona kasvoi ja sen mukana lisääntyi myötään
yritteliäisyys ja liikkeen vilkkaus kaupungissa.
Ei sitä merta, missä sen tervatut keulat eivät olisi aaltoja halkoneet
tai sen pellavapurjeet käyttäneet hyväkseen vinkuvia tuulia. Etäisen
Intian saaristot, Ameriikan laajat lahdelmat, Afrikan autiot rannikot,
kaikki ne kulkivat ja koettelivat, veivät tavaraa toisesta toiseen ja
toivat uusia takaisin. Veivät rautaa Englannista, toivat kahvia
Brasiliasta ja lähtivät taas Intiasta hakemaan puuvillaa.
Sortuihan aina joku alus etäisillä merillä myrskyihin ja karikkoihin,
-- sinne ne vanhemmuuteen sortuivatkin useimmat, harva jouti
kotisatamassa happanemaan ja hajoomaan, -- ja silloin sitä surtiin kuin
rakasta vainajata. Vaan se oli silloin jo tavallisesti maksanut
hintansa ja sen sijan täyttivät pian toiset alukset, uudet ja paremmat.
Kotimaasta lähtiessään, ottivat laivat mukaansa terva- tai
lankkulastin, vaan sitä oli niin vähän kotoa vietävätä ja ne kotoiset
vedet olivat niin usein suljetut. Mutta kas maailman suurilla merillä
ja maailman suurissa satamissa, siellä oli rahtia viljalti tarjona ja
ulapat aina auki. Siellä sopi elämöidä vuoden vuotensa perästä,
lennellä rannikolta rannikolle, kuljettaa rahtia ja laittaa voitot
kotiin. Ja kun miehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat kotikaupungin
väkeä, kerran väsähtivät reippaaseen ja terveeseen, mutta vaivaloiseen
purjehtimiseen, ottivat he kokoomansa varat mukaansa ja palasivat
kotikaupunkiin, jossa heillä, vanhoilla meripojilla, aina oli suuri
luottamus ja korkea arvo.
Kaupungin tavara-aitat tyhjenivät ja täyttyivät nopeasti, eikä ollut
siellä aikaa henkisestikään ummehtua; merimiehet toivat myötään
kotiväelleen maailman vilkkailta markkinoilta uutta innostusta ja
elämän iloa.
Ja sillävälin kuin laivat tekivät tehtävätään ulkomerillä, tekivät
miehet kotona tehtävätään kauppapuodeissa ja markkinoilla. Läheiset
pitäjät olivat heidän yksinomaista kauppa-alaansa; kun he vain
keskenään pysyivät sovussa ja määräsivät hinnat yhteisen edun mukaan,
niin ei ollut pelkoa vaarallisista kilpailijoista. Suuret kauppahuoneet
jakausivat poikia myöten eri liikkeisiin -- nuorimmat pojat rupesivat
usein laivainkapteeneiksi ja purjehtivat ulkomerille -- ja eri liikkeet
pysyivät siten tarpeellisessa tasapainossa ja tarpeellisissa varoissa
ja kilpailivat keskenään yritteliäisyydessä. Ja nuo kotikaupunkiin
palanneet meripojat, jotka vuotta kolme- ja neljäkymmentä olivat
kierrellet ympäri maailmaa, ostivat säästöillään rihkamaa ja
maalaistavaraa, avasivat pienen kauppapuodin, jossa heidän vaimonsa
möivät rautanauloja ja suoloja ja karttuunia sillävälin kuin he itse
ajoivat tavarakuormaansa markkinoilta markkinoille ja vaihtoivat
rihkamansa voihin ja metsän riistaan. Ja pojat purjehtivat merillä ja
palasivat sieltä isän kuoltua jatkamaan ja suurentamaan jo melkoiseksi
karttunutta liikettä.
Aina oli köyhimmälläkin tilaisuutta ansioon ja mahdollisuus työllä ja
toimeliasuudella päästä riippumattomaksi ja äveriääksi. Ja niin olikin
melkein jokainen itse isäntänä oman kurkihirtensä alla.
Tämän toimeliaisuuden ja riippumattomuuden merkkejä saattoi nähdä itse
kaupungistakin ja sen sisällisestä ja ulkonaisesta elämästä.
Olot olivat tosin yksinkertaiset, talo oli koristelematon puutalo ja
takki oli karkea sarkatakki, vaan kaikki oli tukevata ja varmaa,
käytettävää kalua. Niinkuin satamarakennukset, laiturit ja ranta-aitat
olivat kirveellä veistetyt, jykeät ja kömpelötkin, mutta perustuksiaan
myöten taatut ja tanakat, raudoitettua petäjätä joka palkki, niin
olivat myöskin asukkaiden elämäntavat ja tarpeet koruttomat, mutta
ankaran säntilliset ja turmeltumattomat. Elettiin hyvästi, mutta ei
vallattomasti eikä ylellisesti. Huviteltiin jouluna ja juhannuksena ja
parin muun juhlapyhän aikana perinpohjin, mutta sillävälin tehtiin
uutterasti ja keskeytymättä työtä. Jokainen halusi hankkia itselleen
varman pohjan, jolla seisoisi, oman turpeen, jossa eläisi, ja hän
hankki sen itselleen.
Kaupunki kerskasi rikkaudestaan ja sen kannattikin kerskata, sillä se
rikkaus ei ollut kuollutta pääomaa, vaan oli päinvastoin alituisesti
liikkeessä olevata, hyötyä tuottavata. Paitsi kolikoita, joita mikä
laski sadoissa, mikä tuhansissa, mikä miljoonissa, oli kaupungissa
olemassa vielä varmempi ja tuottavampi pääoma: työ ja virkeys.
Ja se työ ja virkeys keskittyi satamaan. Siellä lastattiin ja
lossattiin, kannettiin ja kaadettiin, hinattiin ja hoilattiin pitkin
aavaa laituria, ranta-aittojen ja varastohuoneiden luona.
-- Pois alta! huusi rantatyömies, työntäessään tavarata laivasta
lotjaan.
-- Alta pois! huusi toinen, joka heitti lotjasta laiturille.
Alta pois, alta pois, yhä edelleen ja edelleen, tässä ei ole aikaa
torkkumaan, tässä on tehtävä työtä!
Ne olivat isien aikoja ne, olivat kaupungin kukoistusaikoja ja sen
kunnian aikoja. Vaan aika kului ja isät vanhenivat ja kuolivat pois. Ja
aikakausi maailmassa teki ruttoa muutosta.
* * * * *
Rannikkokaupungin erikoinen asema, sen oma rajoitettu toimi-ala, jopa
tavallaan sen oma etukin oli aina pitänyt sitä niin vähäisessä
yhteydessä kuin mahdollista ympäröivän yhteiskunnan ja maassa
liikkuvain yleisempäin virtausten kanssa. Jos sinne joku matkalainen
tuli kertomaan ulompia uutisia, niin olihan tuosta vaihetusta, mutta
semmoista tapahtui hyvin harvoin, eikä niitä ulkokuulumisia, yhtävähän
kuin sanomalehtiä, paljo kaivattukaan eikä niistä välitetty. Elettiin
ja toimittiin vain omassa piirissä, -- eläkööt muut samalla tavalla!
Ja niin jäätiin elämään vielä sittenkin, kun aikakausi muualla
maailmassa teki ruttoa käännettä, kun murroksia tapahtui niin
aineellisessa kuin aatteellisessakin elämässä ja niistä joku kaukainen
humu rupesi kuulumaan pieneen rannikkokaupunkiinkin. Mitäpä se meihin
kuuluu, arvelivat kaupunkilaiset, me eletään täällä ennallaan omassa
rauhassamme, eihän tuo kaikki meidän kaupunkiamme koske. -- Mutta se
koskikin siihen, vaikka se koski kuolettavalla kädellä.
Ensiksi tulivat höyrylaivat. Oli kuultu puhuttavan joistakin
sellaisista koirankonsteista, vaan niitä puheita ei oltu uskottu,
ennenkuin kotiin palaavat merimiehet kertoivat, että noita kummia
otuksia todellakin oli ilmestynyt risteilemään ja kilpailemaan
purjealusten rauhoitetuille vesille. Aavistettiin, että siinä oli
uhkaava isku, mutta aluksi se ei vielä tänne asti pahasti tuntunut.
Mutta eräänä kauniina päivänä kun porvarit seisoivat rannassa
laiturilla, saivat he omin silmin nähdä ulkosatamansa ohi tykyttävän
tuollaisen savuhäntäisen aluksen, joka kulki hyvää vauhtia vastaseen,
ja he katselivat sitä kauan äänettöminä, epäluulolla ja happamin
mielin. Vihdoin kysyi toinen toiseltaan:
-- Mitä arvelet tuosta?
-- Uusmuotisia temppuja! Ei ne ajan oloon vetele.
-- Vaan ne peijakkaat syöttävät koneilleen halkoja ja syövät meidät
purjelaivomemme putipuhtaiksi.
-- Koettakoot, mepä emme tarvitse koneita emmekä halkoja ja aikaa on
kyllä maailmassa.
Tämä oli pikkukaupungin mielipide, se ei ottanut uutta aikaa opikseen
eikä lyöttäytynyt mukaan. Purjelaivoilla olivat isät hankkineet
omaisuutensa, heillä oli nyt purjelaivansa, he varustivat ne uudelleen
ja lähettivät meriä kyntämään, harmistuivat tosin, kun ne toivat
vähemmän voittoa kuin ennen, mutta lähettivät ne siltä aina uudelleen
yrittämään. Vähensivät merimiesten palkkoja ja haukkuivat kapteenejaan
huonoiksi, kun nämä rupesivat tuottamaan tappioitakin.
Isät olivat kuolleet ja pojat seurasivat isien jälkiä. He rakensivat
uusia purjelaivoja, he olivat siihen tottuneet ja heillä oli taitavat
rakentajat. Niiden rakentajain tekemät laivat olivat kelvanneet
ennenkin, saivat kelvata yhä edeskinpäin. Ovatpa toki tuulet entiset ja
samat, ei niitä uusilla konsteilla mullisteta!
Mutta oli aloja, joissa vanhat tuuletkin olivat ruvenneet muuttumaan.
Ei ollut pieni rannikkokaupunkikaan, niin syrjään kuin se vetäysikin,
voinut olla huomaamatta, että aatteellisten rientojen alalla oli
ruvennut käymään uusia ilmavirtoja, puhaltamaan voimakkaita, valtavia,
vapaita tuulia. Yhä vinhemmin rupesivat kansallisuusaatteet,
kansanvaltaisuusaatteet ja kansanvalistusaatteet puhaltamaan sisämaasta
päin ja ne vaativat vanhojen kahleiden murtamista ja vapaita uria
ylöspäin pyrkivälle ihmishengelle. Vaan pieni kaupunki sulki porttinsa
ja antoi tuulten puhaltaa ohi. Se ei niitä ymmärtänyt eikä tahtonut
nähdä vaivaa oppiakseen niitä ymmärtämään, sillä eiväthän nuo aatteet
mitenkään edistäneet niitä isiltä perittyjä rientoja, joille se oli
tottunut panemaan arvoa ja jotka ainoina olivat sitä elähyttäneet sen
rajoitetulla ja rauhoitetulla työalalla. Virkeä henkinen valveutuminen,
joka oli vaihtuneen aikakauden merkillisin ilmiö ja joka tuotti
mukanaan uusia suuntia elinkeinoissa, maataloudessa ja teollisuudessa,
uudet koulut, nuoren kirjallisuuden ja taiteen ynnä paljo muita
edistyksen merkkejä, se ei päässyt vaikuttamaan pieneen rantakaupunkiin
paljo ensinkään, tuskin hipasi sitä ohimennen. Tämä työskenteli omalla,
vanhalla alallaan, kuljetti purjelaivoilla rahtia ja möi suoloja ja
rautanauloja ympäristöönsä välittämättä muusta.
Mutta tuo rauhoitettu ala ympäristössäkin rupesi, juuri noiden ajan
virtausten vaikutuksesta, hämmentymään. Uusi merkillinen
elinkeinovapaus-suunta pääsi maassa vireille ja sen nojalla ilmestyivät
maakauppiaat kyliin ja pitäjiin kilpailemaan ja laskemaan hintoja. Ja
säännöllisen höyrylaivaliikkeen järjestyttyä eivät ihmiset muutenkaan
enää olleet pienestä rannikkokaupungista niin riippuvaisia kuin ennen.
Vaan vasta sitten kävivät kaikki entiset olot ja tavat tykkänään
sekaantumaan, kun rautatiet tulivat helpottamaan liikettä ja välitystä
etäisimpäinkin paikkojen välillä ja kerrassaan mullistamaan entiset
käsitteet ajasta ja paikasta. Ja itse tuo rautatie uhkasi pyyhkästä
pienen rannikkokaupungin ohi jättäen sen väylän varrelta syrjään, kuin
korpeen kuolemaan.
Jo hätäysivät pienet rannikkokaupungit, rupesi kalma hajahtamaan.
Muutamat elinvoimaisimmat niistä oivalsivat aseman ja uhrasivat mitä
voivat päästäkseen tuon uuden virran partaalle; joku pääsikin, toiset
jäivät loitolle valtaväylästä, jäivät itsekseen siihen suljettuun
erikoisasemaansa, jossa heidän oli ollut niin hyvä ja niin etuisa elää
isien aikoina, mutta jossa nyt jo kuivuus vaivasi kuin hedelmättömällä
arolla.
Ei kannattanut enää rahdinkuljetus; uusia laivoja ei rakennettu,
vanhat myötiin ja miehet joutuivat joutilaiksi. Ei maksanut enää
maalaiskauppa, markkinoilla ei enää kuljettu, harvoin tarvitsi tuoda
uutta tavaraa. Virkeys lakastui, työt loppuivat, oltiin joutilaina.
Vaan pieni rannikkokaupunki oli rikas, -- siihen se aina turvausi.
siitä kehui --, isien aikoina oli siihen kolikoita keräytynyt. Pääomaa
oli, hätä kaukana. Ja se vetäytyi uuden ajan mylläkästä pois kuin etana
kuoreensa, veti sadat ja tuhannet ja miljoonat tiukemmin ympärilleen ja
jäi siihen selkä vasten virtaa kököttämään ja ponnistamaan pohjasta
kuin kallio koskessa. Vaihdettiin vain riksit rupliksi ja ruplat
markoiksi ja kerättiin kullat kellareihin taikka lähetettiin
ulkomaisiin pankkeihin tallelle, kotimaisiin kun näet ei luotettu.
Kauppapuodit pidettiin vielä auki vanhaan tapaan ja myötiin nappeja ja
karttuunia kotiväelle ja niille harvoille lähikyläläisille, jotka enää
kävivät ostamassa. Mutta kukin piti uskollisesti oman puotinsa auki ja
kilpaili niukkuudessa naapurinsa kanssa, eikä yksikään siitä hyötynyt.
Rahaa oli, mutta yksiin tuumiin ei ryhdytty suurempaa ja tuottavampaa
liikettä perustamaan, sitähän eivät isätkään olleet tehneet.
He eivät käsittäneet, että muualla maailmassa yksilön yritteliäisyys jo
oli saanut väistyä laajapohjaisempain, toimivoimaisten yhtiöiden
tieltä, jotka jaksoivat kääntää luonnonvoimat teollisuuden palvelukseen
ja joiden käsiin siis suurimmat liikkeet keskittyivät. Ja sillävälin
kuin muualla maailmassa kaasun, höyryn, sähkön ja kaikkinaisten
koneiden aikakausi yhä edistyi ja antoi luonnonvoimille ja ihmistyölle
entisestään isosti eroavan merkityksen, näperrettiin tuossa ennen niin
suuressa liikepaikassa talikynttiläin valossa jotain pientä
kotiaskaretta -- milloin sitäkään tehtiin. Aika lensi levottomasti
eteenpäin muualla kaikkialla, vaan täällä se tuntui kangistuneen
tönköksi jääksi.
Joskus kumminkin vaivasi toimettomuus ennen puuhassa olleita miehiä, ja
he nostivat toisinaan keskuudessaan kysymyksen:
-- Ryhtyisimmekö johonkin?
Vaan aina tultiin samaan päätökseen, josta kaikki olivat yksimielisiä:
-- Ne ovat niin epävarmoja nämä nykyajan puuhat, niistä ei ole vielä
takeita. Voimme sellaisiin menettää isien ansaitsemat varat.
-- Niin, onhan hyvä niinkuin on. Reuhtokoot ja väsyttäkööt toiset
köyhemmät itsensä tämän nykymaailman hyörivässä kilpailussa, me emme
viitsi.
Eivät viitsineet, -- rikkautta oli, mitä varten turhaan riehua ja
reistailla? Antoivat pääoman tehdä työtä, kasvaa korkoa, itse unteloina
elivät ränstyvissä taloissaan, kuin karhut nietoksen alla, taikka
tärvelivät alituisissa syömingeissä ja juomingeissa isäinsä ja äitiensä
perintöjä. Toimettomuus on näet paheiden imettäjä. Tavat turmeltuivat,
vetinen velttous ja huoleton kevytmielisyys voitti alaa,
siveyskäsitteet höltyivät, ja reippaiden, uurasten tervaporvarien ja
laivainrakentajain sialla oli nyt hurrailevia kuhnureita.
Aikakausi oli uudistunut, vaan pieni rannikkokaupunki ei ollut
seurannut mukana. Isät olivat kuolleet, pojat koettivat jatkaa
vainajain malliin, vaan kun se ei lyönyt leiville, heittivät he puuhat
pois ja laskeutuivat viisaan lepoon. Unteloina taikka hekkumoivina
imivät äveriäimmät vesivesain tapaan isäinsä mehua toisten pienempäin
köyhtyessä ja kuihtuessa. Meri ei elättänyt enää merimiehiä, kauppa ei
kaupustelijoita eikä uusia elinkeinoja oltu keksitty. Lähteet olivat
kuivuneet, virkeys loppunut, kaupunki ravistui.
Se oli koko ajan yhä luullut elävänsä entistä kukoistusaikaansa ja
sille olikin vähitellen koitunut untelon kuihtumisen tila. Minkälainen
on se nyt tässä tilassaan?
* * * * *
-- Nukutaanko täällä jo? kysyi kerran maaherra seuraajaltaan
nimismieheltä, kun juhannusaattona ajoi tuon pienen rannikkokaupungin
lävitse ja ihmetteli, ettei semmoisena iltana näkynyt kansaa
liikkeellä, ei kaduilla, ei vesillä, ei huvipaikoissa.
-- Täällä nukutaan aina, oli vastaus lyhyt ja varma.
Nukutaan aina, vedetään sitkaan ja pitkästi. Milloin ei täydessä unessa
nukuta, niin ainakin torkutaan. Ja niin tehdään juuri näillä samoilla
paikoilla, joissa miespolvi sitten kihisi työtä ja toimeliaisuutta,
jolloin aikasin ja myöhän pitkin rannikkoa ja laitureita ryskittiin,
hinattiin ja hoilattiin, niin että vastarannan petäjikkö kimakasti
kajahteli.
Nyt ei lossata eikä lastata. Joku pienempi rannikkohöyrylaiva poikkeaa
nyt kerran, pari viikossa ohimennessään kaupungin laituriin, useinkin
enemmän muodon vuoksi kuin asiasta. Suuremmat ja useimmat mennä
vohkasevat selkäväylää sivu, kaupunkiin näkyy ainoastaan musta savu,
kun ne siellä kulkevat edestakaisin. Laivaväylä väistää meren puolella
kaupunkia, niinkuin rautatie maan puolella. Eivätkä tuota enää omat
purjelaivatkaan touhua satamassa. Siitä laivastosta, joka miespolvi
sitten luki aluksia satamäärin ja jonka joukosta aina vuosittain
kymmeniä valkopurjeita läksi kotikaupungista kyntämään kaikkia meriä,
siitä laivastosta näkyy ainoastaan joskus enää joku vanha tervakeula,
joka vielä viimeistä kertaa lähtee koettelemaan isien muinaista
elinkeinoa, jos ei muun niin rakkaan muiston vuoksi. Ja viimeiset
jälellejääneet vanhukset saapuvat ulkoretkiltään kotiin, laskevat
maatuneeseen satamaan, sinne pysähtyäkseen, raadottuakseen ja
hajotakseen.
Siellä täällä rannikon hietasärkällä näkyykin joku mustunut,
luurangontapainen laivanraato, vankkatekoinen emäpuu, ratkenneet laidat
ja halennut keula, levenneet, irralleen revenneet, siirottavat
kaaripuut. Kukistuneen suuruuden ja rauenneen työvoiman masentava ja
varoittava esikuva! Toisia, ehyempiä saataisiin mahdollisesti vielä
käypään kuntoon. Mutta niitä ei panna kuntoon, ei kannata. Saavat
lahota.
Sama on laita laiturien ja satama-aittojen. Ne olivat aikoinaan tukevaa
tekoa, se näkyy vieläkin; nyt ne ovat jo vanhat, mutta eivät siltä
vielä ole vuosien alle lutistuneet. Ja niitä on aina silloin tällöin
aikojen kuluessa paikattu, siksi vain että koossa pysyvät, lyöty paikka
paikankin päälle ja rautakisko lyöty sitimeksi. Niiden perustukset ovat
kohonneet korkealle laskeutuneesta vedestä ja töröttävät siinä nyt
epätasaisina, rumina röykkiöinä.
Onpa näet kuin luontokin olisi ryhtynyt täydentämään kaupungin
kukistumista. Satama on vuosien kuluessa mataloinut, pilalle
mataloinut, isommat alukset eivät sinne enää pääsisikään. Salmissa ja
väylävesissä, joissa ennen suurenlaiset haahdet vaaratta luovivat,
varovat nyt pienenläntäiset silakkavenheet karisia paikkoja. Eikä
kannata syventää, liike on niin vähäinen. Ennen uivat laivat suoraan
tavara-aittojen eteen, lastit purettiin ja nostettiin kohastaan
säilytyspaikkoihinsa. Nyt tuskin mataloilla lotjilla enää päästään
sillalle asti, -- mutta harvoinpa enää tarvitaankaan päästä. Mitäpä
niihin aittoihin nyt paljo enää tuotaisiinkaan täytteeksi. Vähät
rihkamat mahtuvat kaupunkipuotiloihin.
Ja kaupunki itse on yhtä ränstynyt ja yhtä laho. Se leveni
kukoistusaikanaan laajalle alueelle, jokainen varattominkin puuhasi ja
ponnisti saadakseen oman kamaran, jossa perheineen eläisi, oman talon,
oman kodin. Taloja rakennettiin, oli tilaa, ei tarvinnut ahtaalla asua,
olisi ollut varaa väkiluvun lisääntyäkin. Vaan sepä ei enää
lisääntynyt, melkein päinvastoin lähti solumaan. Ja nyt nuo talot,
puolenvuosisadan ikäiset pitkät ja matalat, suurihuoneiset,
pieni-ikkunaiset, seistä töröttävät mikä kohallaan, mikä kallellaan,
vaalenneina ja harmaantuneina, ajan hampaan syöminä. Toisia on
hoidettu, kengitetty ja laudoitettu, toiset seisovat entisellään
mustuneine lautakattoineen ja ulospäin pullistuvine seinineen. Useamman
talon kadunpuolelta nousevat jyrkät portaat, jotka anastavat suurimman
osan katukäytävästä; ennen oli kauppa melkein joka talossa ja monessa
on vieläkin, vaikkei monessa kauppaa käydä.
Talo siellä, toinen täällä on autiona, lasit poissa ja laudat sialla ja
ovet ovat kiinni naulatut. Toisissa taloissa untelot eläjät viettävät
pitkät päivänsä, harvoin poiketen kotiporttia ulommas. Siellä muutamat
vaalivat isiltä perittyjä aarteitaan, »leikkaavat kuponkeja» ja antavat
rahain maailmalla tehdä tehtävänsä, kasvaa korkoa. Toiset kaihoilevat
jo menneitä tai menemäisillään olevia rikkauksiaan ja muistelevat
vanhoja onnellisia isien aikoja. Vielä toiset elävät köyhyydessä ja
puutteessa, mutta elävät enimmäkseen työttöminä; ei ole liikettä, ei
siis myöskään työtä eikä ansiota; he perustavat elämisensä kaupungilta
saataviin suuriin eläke- ja apuvaroihin ja kaupunki se heidät
todellakin säästövaroistaan suurimmaksi osaksi elättääkin.
Kaupungin pääporvarit ovat vielä isiensä poikia, mutta ovat nyt jo itse
vanhoja ja vanhempain veljiensä ovat he jo nähneet laskeutuvan hautaan.
He eivät eläissään ole tehneet paljo mitään, elivät vain muinaisen
kulta-ajan muistoista ja varoista. Eivätkä he ole opettaneet
poikiaankaan tekemään paljo mitään, niistähän piti tulla isäinsä
jälkeläisiä, jotka isoisäin tapaan olisivat vain suuria liikemiehiä,
laivanomistajia ja kauppiaita. He eivät huomanneet, että heiltä
itseltään jo tuo aika oli mennyt ohi, saatikka sitten pojilta. Ei
käytetty poikia koulussa -- omassa kylässä ei kouluja paljo ollutkaan
eikä kaivattu -- ei annettu heille ammattikasvatusta, ei tehty
kykeneviksi paljo mihinkään toimeen elämän vakavalla taipaleella. Ja
heistä tulikin useista tyhjäntoimittajia, aineksia kaikkeen muuhun kuin
yritteliäisyyteen ja vireyteen. Yleisistä asioista ovat he
välinpitämättömät, mielipiteiltään vanhoilliset ja ylimysvaltaiset,
tuhman ylpeät ja rahanvaltaiset, muuten hitaat ja hievahtamattomat.
Kuolleen pääoman ijäinen leima!
Ja he painavat olennollaan ja esiintymisellään leimansa koko
kaupunkiin.
Upporikkaat vanhukset kuolevat. Perilliset rientävät hätääntyneinä ja
levottomina avaamaan testamentit, nähdäkseen, että eihän isien omaisuus
vain lie heistä ohi luistanut mihinkään joutavaan yleishyödylliseen. Ei
ole luistanut. Korkeintaan on kaupungille, kotikaupungille, riittänyt
lahjoittaa sievoset summat. Kaupunki yhä rikastuu. He pitävät aina
velvollisuutenaan, nuo äveriäät vanhukset, lahjoittaa kotikaupungilleen
muutamia satojatuhansia kukin, että ihmiset sillä houkutuksella
viehtyisivät siellä asumaan ja ettei se kuolisi sukupuuttoon. --
Siinä on meillä nyt yksi uudistumatta jäänyt käsnä, myöhästynyt
pirstale edesmenneestä aikakaudesta, vaihtuneiden ainesten mustunut
muistomerkki uudessa ympäristössä.
-- Onko se ijäkseen jäävä semmoiseksi? kysymme ehkä toisiltamme tuota
tarkastellessamme. Ja meistä tuntuu siltä, kuin tuo lahonnut kauppala
itse meille valitellen vastaisi:
-- Laskekaa raitista ilmaa sisälle, laskekaa tervettä verta suoniini!
Oikein, sitä se vain tarvitsee, kyllä luonto sitten tekee tehtävänsä.
Mutta huoliiko se itse ilmasta, kykeneekö se puhdistamaan verensä? Sen
täytyy uudestasyntyä, saada uudet lihakset ja jäntereet, uudet luut ja
ytimetkin, -- tahtooko se niitä itse?
Siihen ei nykynen miespolvi kykene vastaamaan, vaan kentiespä jo
nouseva.
1895.