että Pietarin pitää kuolla, niin tutkikaa kuitenkin ensin eikö oikeus
vaatinut, että Hypatian piti kuolla! Ei niin, että olisin sen aikaan
saanut. Niin kuin elän, olisin antanut oikean käteni jos sitä ei
olisi tapahtunut! Mutta kun se nyt on tapahtunut, niin ne, jotka
puhuvat oikeudesta, katselkoot ensin kenen vaakakupissa oikeus on.
Kuvitteletteko te, herrani, ettei kansa voisi eroittaa vihamiehiä
ystävistään? Kuvitteletteko te, että kansan pitäisi istua kädet
ristissä, kun oppinut ryhtyy yksissä tuumin irstaan heittiön kanssa
vetämään ihmisiä siihen äärimmäisen pimeyden, tietämättömyyden,
raa'an himon, ja alhaisen orjuuden synkkään kuiluun, josta heidät
pelastaakseen Jumalan Poika kuoli, ja josta he vaivaloisesti ja
hitaasti ponnistelevat päivän valoon. Jos te, herrani, olette
kristitty katekumeeni, niin ymmärtänette itse, minkälainen
Aleksandrian kohtalo olisi ollut, jos tuo pirullinen hanke pari
päivää sitte olisi onnistunut. Kansa ehkä iski liian ankarasti.
Mutta se iski oikeaan paikkaan. Ehkä se antoi vallan intohimoille,
jotka sopivat vain pakanoille. Mutta muistakaa sitä vuosisatoja
kestänyttä pakanuutta, joka nuo intohimot heissä kasvatti, elkääkä
syyttäkö minun, vaan heidän esi-isiensä opetuksia. Ajatelkaamme itse
Pietaria... Hän ehkä antoi vallan perkeleelle ja kosti, silloin
kun hänen olisi pitänyt anteeksi antaa. Mutta eiköhän hänellä ole
muistoja, joiden nojalla täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän
oikeutetun pelon puuskassa kuvitteli, että epäjumalainpalvelus ja
vääryys on muserrettava, maksoi mitä maksoi. Hän, jonka sukulaisia
kolmen vuosisadan aikana on lakkaamatta vainottu, ja joka suvustaan
voi siltä ajalta luetella marttyyrejä, marttyyrejä -- tietänettekö
mitä se sana merkitsee. Hän, joka seitsenvuotiaana näki, miten ne,
jotka kannattivat samaa filosofiaa, palvelivat samoja jumalia,
jotka Hypatia eilen koetti jälleen kunniaan kohottaa, puhkasivat
silmät hänen isältään ja avoimella kadulla sioilla syöttivät hänen
sisarensa, vihityn nunnan! Sellaisen miehen tuomitkoon Jumala, enkä
minä, ettekä te!"
"Anna sitte Jumalan tuomita hänet omien palvelijainsa kautta."
"Jumalan palvelija? Tuoko pakanallinen, uskosta luopunut prefekti?
Kun hän on luopumuksensa katumuksella sovittanut ja julkisesti
palannut kirkon helmaan, niin sitte ennätämme häntä totella. Siihen
asti hän ei ole kenenkään muun kuin perkeleen palvelija, eikä
yksikään kirkonmies saa joutua hänen tuomittavakseen. Pyhä Raamattu
kieltää meitä etsimästä oikeutta väärintekijöiltä. Sanokoon maailma
minusta mitä tahansa. Minä halveksin sitä ja sen mahtavia. Minun on
rakennettava Jumalan valtakunta tähän kaupunkiin, ja sen minä teen,
sillä minä tiedän, ettei kukaan voi laskea muuta perustusta kuin sen,
joka jo on laskettu, ja joka on Kristus!"
"Jonka vuoksi te aijotte laskea sen uudestaan. Omituinen tapa tuo on
todistaa, että se jo on laskettu."
"Mitä tarkoitatte?" Kyrillos vihaisesti tiuskaisi.
"Yksinkertaisesti sitä, että Jumalan valtakunnan, jos sitä ollenkaan
on olemassa, täytyy, kun ottaa huomioon ken sen Kuningas on, olla
sellainen kuningaskunta, joka on muodostunut ilman teidän apuanne jo
joku aika sitte, ja oikeastaan, jos juutalaisten, esi-isieni kirjoja
voi uskoa, jo ennen maailman luomista. Vielä sitäkin tarkoitan,
että teidän asianne pitäisi olla uskoa että Jumala on Aleksandrian
kuningas ja että Hän sääsi tänne roomalaisen lain tuomitsemaan
ristiinnaulittaviksi kaikki murhaajat, myöskin kirkonmiehet. Ja
ristiinnaulita heidät siis täytyy, ja yhtä korkealle kuin Haman
kerran."
"Tällaista puhetta en tahdo enempää kuulla, herrani! Minä olen
vastuunalainen yksistään Jumalalle enkä teille. Se riittäköön, että
minä sen vallan nojalla, joka minulle on annettu, ankaran pannan
kautta eroitan nuo miehet Jumalan kirkosta kolmeksi vuodeksi."
"Eivätkö he siis olekaan vielä eroitetut?"
"Minä sanon teille, herrani, että minä eroitan heidät! Tahdotteko
epäillä sanojani?"
"En suinkaan, mahtava herra! Mutta Jumalan valtakunnasta ja Kirkosta
muodostamani lihallisen käsityksen mukaan minusta tuntuu melkein
siltä kuin olisivat jo he itse mitä jyrkimmin eroittauneet Jumalan
kirkosta samalla kuin he hylkäsivät Jumalan Hengen ja antoivat
vallan murhan ja julmuuden hengelle. Niinpä minusta teidän hyvin
oikeudenmukainen ja kiitettävä pannajulistuksenne ainoastaan saattaa
tuon tosiseikan julkisuuteen. Mutta nyt jääkää hyvästi! Rahani ovat
aikanaan käytettävinänne, ja se on tällä hetkellä tärkein yhteinen
asiamme. Mitä tulee suojattiinne Pietariin ja hänen tovereihinsa,
niin on heille ehkä kauhein rangaistus se että he saavat jatkaa
aloittamaansa tapaan. Minä vain toivon, ettette te seuraisi samaa
tietä."
"Minä", karjasi Kyrillos kiukusta vavisten.
"Totisesti minä niillä sanoilla tarkoitan teidän Pyhyytenne parasta.
Jos minun huomautukseni näyttävät teistä vähän maallikkomaisilta,
niin tuntuvat teidän puheenne, minusta -- suokaa anteeksi -- vähän
ateistisilta, ja minä kehoitan teitä vakavasti varomaan, ettette te
puuhatessanne Jumalan valtakunnan rakentamista unhottaisi millainen
se oikeastaan on, kun suljette silmänne niiltä sen laeilta, jotka jo
ovat olemassa. Minä vain pelkään, että kun rakennuksenne on valmis,
te kauhuksenne huomaatte, että se onkin perkeleen eikä Jumalan
kuningaskunta."
Ja vastausta odottamatta Rafael kumarsihe ja poistui tuon mahtavan
miehen seurasta. Samana päivänä hän purjehti Bereniceen mukanaan
Eudaimon ja tämän neekeri-vaimo. Niin meni hän kotiinsa, jossa
hän vielä monet vuodet työskenteli ja toisia autteli suruisena ja
jäykkänä, mutta kuitenkin rakastavana ja suuresti rakastettuna
miehenä.
Ja nyt mekin jätämme Aleksandrian ja sivuutamme parikymmentä vuotta
saadaksemme tietää kuinka muut tässä kertomuksessa mainitut henkilöt
pääsivät kukin omaan paikkaansa.
* * * * *
Vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin idän viisain ja pyhin mies
kirjoitti Kyrilloksesta, joka juuri oli kuollut, seuraavaa:
"Hänen kuolemansa herätti iloa jälkeenjääneissä mutta luultavasti
harmitti Manan asukkaita ja syytä on pelätä, että nämä ehkä huomaavat
hänen seuransa kovin kiusalliseksi ja lähettävät hänet takaisin
meidän pariimme... Tulkoot teidän rukouksenne kuulluiksi, niin että
hän saisi armon ja anteeksiannon ja että Jumalan mittaamaton laupeus
voittaisi hänen pahuutensa..."
Niin kirjoitti Theodoretus aikana, jolloin ihmiset eivät vielä olleet
lisänneet pyhään Raamattuun erästä säettä nykyaikaisesta epäselvästä
virrestä, joka julistaa ihmisille sen ilosanoman, että "haudassa ei
ole katumusta". Olipa sen miten oli; Kyrillos oli mennyt paikallensa.
Mikä hänen paikkansa historiassa on, sen tiedämme liiankin hyvin.
Mikä se taas on Hänen edessään, jossa kaikki elää ikuisesti, se ei
kuulu meihin. Olkoon Hän, jonka kaikki teot ovat laupeutta, armelias
kaikille sekä oikeauskoisille että kerettiläisille, paavilaisille ja
protestanteille, jotka Kyrillon lailla aluksi valehtelevat totuuden
vuoksi ja jatkaen alottamaansa pahaa tietä varmasti ennemmin tai
myöhemmin joutuvat, kuten entisajan kirjanoppineet ja farisealaiset,
oikealle paikallensa.
Kyrillos ja hänen munkkinsa tosin olivat voittaneet, mutta Hypatia
ei kuollut kostamatta. Tuo epähurskas voitto löi Aleksandrian
kirkkoon kuolettavan haavan. Hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi
oli kirkko sallinut ja pyhittänyt pahan teon, hurskaan juonittelun
ja viimein julkisen vainon. Ne hiipivät aina sinne, missä ihmiset
vain koettavat rakentaa yksistään kirkollisen, ihmissuhteista ja
porvarillisista laeista riippumattoman vallan -- eli lyhyesti
sanoen "rakentaa teokratian, junialaisvallan" -- ja samalla
myöntävät salassa epäilevänsä väitettä, joka vakuuttaa, että
Jumala jo hallitsee. Egyptin kirkko kehittyi vuosi vuodelta yhä
laittomammaksi ja epäinhimillisemmäksi. Kun se pääsi vapaaksi
ulkonaisista vihollisista ja siitä hävisi yksimielisyys, jonka vaara
synnyttää, käänsi se hurjuutensa sisäänpäin ja rupesi raatelemaan
omia elinvoimiaan, repimään itseään kappaleiksi molemminpuolisilla
anateemoilla ja kirkon kirouksilla, kunnes siitä lopulta oli jälellä
vain lukematon joukko epäjumalisia lahkoja, jotka vainosivat toisiaan
metafyysillisten lauselmain vuoksi. Ja nämä lauselmat olivat heidän
suussaan yhtä kerettiläisiä olivatpa ne oikeita tai vääriä, koska he
käyttivät niitä riitakapuloina repimistyössään. Eivät oikeauskoiset
eivätkä kerettiläiset Jumalaa tunteneet, sillä he eivät tunteneet
vanhurskautta, ei rakkautta eikä rauhaa... He vihasivat veljiänsä ja
vaelsivat yhä kauemmaksi pimeydessä, tietämättä mihin menivät...
kunnes Amru ja hänen muhamettilaisensa ilmestyivät. Ja hekin menivät,
tietäen tai tietämättään, omaan paikkaansa...
Hiljaa Herran myllyt jauhaa, mutta hienoksi viljan saa,
Vaikka laupias on Herra, kaikki tahtoonsa hän taivuttaa.
Ja sen saivat sekä filosofit että kirkonmiehet Aleksandriassa
aikanaan kokea.
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta Hypatian kuoleman jälkeen filosofia veti
viimeisiä hengenvetojaan. Hypatian murha oli sen kuolinisku.
Kamalalla, epäämättömän selvällä kielellä oli filosofeille
ilmoitettu, että ihmiskunta oli tehnyt tilin heidän kanssaan,
että heidät oli punnittu ja köykäisiksi havaittu, ja että jollei
heillä ollut parempaa evankeliumia julistettavana, niin täytyi
heidän väistyä niiden tieltä, jotka vaatimuksen tyydyttivät.
Ja he väistyivät. Me emme tämän jälkeen kuule heistä emmekä
heidän viisaudestaan juuri mitään muuta kuin Atheenasta, jossa
Proculus, Marinus, Isidorus ja muut jatkoivat "Platonin seuraajien
kultaista ketjua", ja toinen toisensa perästä vajosivat yhä
syvemmälle hämmennyksen valtakuntiin. He sekoittivat aineellisen
henkiseen, subjektin objektiin, siveellisen älylliseen, ja pysyivät
johdonmukaisina vain yhdessä suhteessa -- nimittäin ahdasmielisessä
farisealaisuudessaan.
He eivät kyenneet julistamaan pienintäkään ilonsanomaa ihmiselle
ihmisenä, eivät edes pitäneet sellaista mahdollisena, ja vähitellen
he yhä enemmän mieltyivät kaikenmoisiin taikauskoihin, joihin ei vain
sisältynyt tuo ainoa heidän vihaamansa ajatus: Jumalan ihmiseksi
syntyminen. He vaativat merkkejä ja ihmeitä, sukelsivat taikuuteen,
tähdistä ennustamiseen ja barbaariseen fetis-palvelukseen,
valittelivat turmeltunutta aikakautta, sättivät kurjasti jokaista
inhimillisen ajatuksen ilmausta, joka ei ollut heistä lähtenyt, ja
kirjoittelivat huonolla kreikankielellä pöyhkeileviä elämäkertoja,
jotka ovat täynnä mauttomuuksia ja järjettömiä ihmetöitä...
* * * * *
Myöskin Wulf oli mennyt omaan paikkaansa, missä se sitte lieneekin.
Hän kuoli vuosista ja kunniasta rikkaana Espanjassa Ataulfin ja
Placidian hovissa, luovutettuaan ensin vallan laillisen päällikkönsä
käsiin. Hän oli elänyt tarpeeksi kauvan nähdäkseen Goderickin ja
nuorimmat asekumppaninsa Aleksandriasta tuotuine vaimoineen asettuvan
asumaan vandaaleilta ja sveeveiltä anastamilleen aurinkoisille
rinteille, ja tulevan "siniveristen" Castilian aatelisten esi-isiksi;
Wulf kuoli, kuten oli elänytkin pakanana. Placidian, joka suuresti
rakasti häntä, kuten kaikkia muitakin suoramielisiä ja ylevähenkisiä
ihmisiä, oli kerran onnistunut saada hänet taivutetuksi menemään
kasteelle. Ataulf itse oli muiden mukana kummina ja soturi vanhus
oli juuri astumaisillaan kastealtaaseen, kun hän äkkiä kääntyi
piispan puoleen ja kysäsi missä hänen pakanalliset esi-isänsä olivat.
"Helvetissä", vastasi arvoisa prelaatti. Wulf peräytyi altaan äärestä
ja heitti karhunnahkanvaippansa hartioilleen... "Ellei Ataulfilla ole
mitään sitä vastaan, niin menen minä mieluimmin omien heimolaisteni
luo." Siten hän kuoli kastamattomana ja meni omaan paikkaansa.
* * * * *
Viktoria oli vielä elossa ja täydessä toimessa; mutta Augustinuksen
ennustus oli toteutunut -- häntä oli kohdannut vaiva lihassa. Herran
päivä oli tullut ja vandaali-tyrannit vallitsivat nyt Afrikan ihania
viljamaita. Hänen isänsä ja veljensä makasivat rinnatusten Rafael
Aben-Ezran kanssa Hippon sortuneiden muurien peittäminä. Monta
vuotta sitte he olivat kaatuneet turhaan yrittäessään suojella
maatansa yhä etemmäksi tunkeutuvilta raakalaisparvilta. Mutta
he olivat kuolleet sankarikuoleman ja Viktoria oli tyytyväinen.
Sorretut katolilaiset jotka kunnioittivat häntä suojelusenkelinään,
kuiskailivat, että hänkin oli saanut kokea sanomatonta kurjuutta ja
häpeää... hennoissa jäsenissään oli merkkejä kauheista kidutuksista...
että hänen asunnossaan eräässä kammiossa, johon ei kukaan muu
kuin hän itse saanut koskaan astua, oli nuoren pojan hauta, ja että
hän siellä arialaisten vainolaisten kuoliaaksi kiduttaman ainoan
lapsensa lepopaikan ääressä vietti yökaudet rukouksissa. Muutamat,
jotka olivat uskaltautuneet siihen kamalaan myrskyyn ja kestäneet
sen kauhut, vakuuttivat lisäksi, että Viktoria itse, kesken omien
häpeällisten kärsimystensä, oli rohkaissut epäröivää poikaansa
tämän ylevään kuolemaan saakka. Mutta vaikka häntä olikin kohdannut
vaiva lihassa, niin pysyi hänen henkensä vapaana. Kirkassilmäisenä
ja iloisena, kuten ennen isänsä rinnalla Ostian kentillä, hän
käyskenteli vandaalien uhrien keskellä kuluttaen omaisuutensa
viimeiset rippeet rampojen, sairaitten ja köyhien auttamiseksi ja
voittaen puhtaudellaan ja hurskaudellaan raakojen voittajienkin
kunnioituksen ja suosion. Hänellä; oli oma työnsä suoritettavana
ja hän suoritti sen tyytyväisenä ja aikanaan hänkin meni omaan
paikkaansa.
* * * * *
Apotti Pambo, samoinkuin Arseniuskin, oli kuollut jo useita vuosia
aikaisemmin. Apotin seuraajaksi oli hänen oman kuolinhetkellä
antamansa määräyksen mukaisesti tullut läheisestä erämaasta
eräs erakko, joka oli saavuttanut suuren maineen tavattoman
itsekidutuksensa, lakkaamattoman rukoilemisensa ja hellän viisautensa
vuoksi ja joka myöskin, kuten kerrottiin, oli suorittanut
parantamisia, jotka olivat mahdollisia vain ihmeitätekevän voiman
avulla. Hän oli vielä parhaissa miehuuden voimissa, kun hänet
vastaväitteistään välittämättä tuotiin kallioluolastaan sketiläisen
Lauran esimieheksi, ja hiippakunnan piispa, joka kolme vuotta
myöhemmin käski hänet astumaan pappissäätyyn nimitti hänet Pambon
ohjeitten mukaisesti diakoniksi. Vanhempien munkkien mielestä
oli alentavaa, että niin nuori mies oli heidän esimiehensä;
mutta luostari kasvoi ja vaurastui nopeasti hänen johdollaan.
Hänen lempeytensä, kärsivällisyytensä ja nöyryytensä ja etenkin
hänen vallan ihmeellinen kykynsä ymmärtää omien aikalaistensa
epäilyksiä ja kiusauksia kokosi pian hänen ympärilleen kaikki,
jotka herkkätuntoisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi oli tuomittu
mahdottomiksi elämään naapuriluostareissa. Kuten Davidin luo ennen
korvessa, samoin nyt hänen luoksensa tulivat kaikki rauhattomat ja
rasitetut. Naapuriapotit alussa kaihtivat häntä, koska hän söi ja
joi publikaanien ja syntisten kanssa; mutta nurjamielisyys pian
haihtui, kun he näkivät, että miehet, jotka he olivat luostareistaan
kelvottomina karkoittaneet, työskentelivät rauhallisina ja iloisina
Filammonin johdossa. Myöskin Sketiksen vanhempi polvi vähän kauhistui
syntisten tulvaa; mutta heidän apottinsa antoi huomautuksiin aina
saman vastauksen: "eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat".
Ei koskaan kuultu nuoren apotin lausuvan kovaa sanaa kellekään
ihmisolennolle. "Kun olet seitsemän vuotta turhaan koettanut
käännyttää syntistä", oli hänen tapansa sanoa, "niin vasta sitte
sinulla on oikeus epäillä, että hän on sinua huonompi". Hänen
lempiväitteensä oli, että kaikissa ihmisissä on hyvän juuri,
jumalallinen Sana ja Henki, joka vaikuttaa heissä kaikissa, sekä
iloisen sanoman evankeliumi, joka käännyttäisi kaikkien sydämet, jos
vain apotit ja papit kykenisivät sitä oikein julistamaan. Etenkin
hän ankarasti nuhteli kerettiläisten ja pakanoiden soimaamisesta.
Katolisessa kirkossa yksinään on syy kaikkeen kerettiläisyyteen ja
uskottomuuteen, oli hänen tapana sanoa; sillä jos se yhden ainoankin
päivän olisi sitä, mitä sen pitäisi olla, niin olisi maailma ennen
iltaa käännytetty. Ainoastaan yhdenlaisten syntien suhteen hän oli
leppymätön, melkeinpä sydämmetön; ne olivat hengellisten miesten
synnit. Mitä puhdasoppisempana ja pyhempänä jotakuta henkilöä
pidettiin, sitä ankarammin ja armottomammin Filammon häntä arvosteli.
Useammin kuin kerran osoitti kokemus, että hän oli ollut väärässä;
kun hän tämän huomasi, ei kukaan saattanut suoremmin tunnustaa
erehtyneensä eikä vilpittömämmin erehdystään katua kuin hän. Mutta
periaatteestaan hän ei luopunut, ja Niilin farisealaiset pelkäsivät
ja karttoivat häntä yhtä paljon kuin syntiset ja publikaanit häntä
rakastivat ja hänen seuraansa etsivät.
Yksi seikka hänen menettelytavassaan herätti kuitenkin närkästystä
noissa oikeauskoisissa ihmisissä, jotka eivät katumusta kaivanneet.
Tunnettua oli, että hän vakavimpina hartaushetkinään antautuessaan
pitkiin yöllisiin kidutuksiin ja rukouksiin, joiden kautta hän
saavutti yli-inhimillisen pyhyyden maineen, lakkaamatta rukouksiinsa
liitti kahden naisen nimen. Kun sitte kerran eräs vanhuksista korkean
ikänsä oikeudella rohkeni hänelle ystävällisesti huomauttaa siitä,
että tämä seikka saattoi herättää pahennusta heikommissa veljissä,
vastasi Filammon: totta on kaikki. Sano veljilleni, että minä öisin
rukoilen kahden naisen puolesta, jotka molemmat olivat nuoret ja
kauniit ja joita rakastin enemmän kuin omaa sieluani, ja lisää vielä,
että toinen heistä oli portto ja toinen pakana. Munkki vanhus nosti
sormensa huulilleen ja poistui.
Tämän kertomuksen loppu lienee paras ottaa Graidiocolosyrtus
Tabenniticuksen teoksen Hagiologia Nilotican julkaisemattomasta
katkelmasta. Suurin osa tästä arvokkaasta teoksesta joutui häviöön
Aleksandrian valloituksessa v. 640 j.Kr.
Kun nyt puheena oleva apotti oli johtanut Scetiksen luostaria
seitsemän vuotta harvinaisella viisaudella ja osottautunut
hyveiden ja ihmetöiden tekijäksi, tapahtui eräänä aamuna, ettei
hän saapunutkaan jumalanpalvelukseen. Silloin lähetettiin muuan
vanhempi veli, joka myöskin oli diakoni, kuulustelemaan tämän
harvinaisen laiminlyömisen syytä ja hän löysi pyhän miehen makaamasta
koppinsa lattialla, ruumiinsa puolesta Bileamin kaltaisena mutta
henkisesti kokonaan toisenlaisena, horroksiin vaipuneena mutta
kuitenkin silmät avoinna. Diakoni, uskaltamatta herättää häntä,
istui hänen luonansa aina keskipäivään asti, päätellen aivan
oikein, että jotain taivaallista oli hänelle tapahtunut. Ja sinä
hetkenä pyhä mies hämmästymättä heräten sanoi: Veli, pane kuntoon
pyhät armonvälikappaleet, että siunaisin ne. Ja kun diakoni kysyi
syytä siihen niin apotti vastasi: jotta minä saisin nauttia niitä
kaikkien veljien parissa, ennenkuin täältä eroan, sillä tiedä, että
seitsemäntenä päivänä olen muuttava taivaallisiin asuinsijoihin.
Sillä viime yönä seisoivat minun vieressäni unessa nuo kaksi naista,
joita minä rakastan ja joiden puolesta rukoilen, toinen puettuna
valkoiseen, toinen rubiinin väriseen pukuun ja pitäen toisiaan
kädestä ja he sanoivat minulle: Elämä kuoleman jälkeen ei ole
sellainen miksi sinä sitä kuvittelet; tule sentähden meidän kanssamme
katsomaan minkälainen se on. Ja näiden sanojen johdosta murheellisena
diakoni poistui; eikä vain pyhästä kuuliaisuudesta vaan myöskin
apotin pyhyyttä kunniassa pitäen hän empimättä valmisti pyhän aterian
tämän käskyn mukaisesti. Ja kun apotti sen oli siunannut hän jakoi
sen veljille jättäen jälelle vain pienen osan pyhää leipää ja viiniä.
Sitte hän, annettuaan kaikille rauhan suudelman, otti ehtoollisleivän
ja kalkin käsiinsä ja läksi luostarista vaeltamaan erämaahan. Ja
häntä seurasi itkien koko veljeskunta, koska he tiesivät, että he
eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän, saavuttuaan erään
vuoren juurelle pysähtyi ja siunaten heitä kielsi heitä seuraamasta
häntä kauemmaksi ja erosi heistä näin sanoen: Niinkuin teitä on
rakastettu, niin te rakastakaa. Niinkuin teille on anteeksi annettu,
niin te anteeksi antakaa. Niinkuin teitä on tuomittu, niin te
tuomitkaa. Ja nousten ylös vuorelle hän hävisi veljien näkyvistä.
Nämä palasivat hämmästyneinä takaisin ja odottivat rukoillen ja
paastoten kolme päivää; mutta viimein vanhin veli, koska hän häpesi
niinkuin Elisa Eliaan opetuslasten rukouksia, lähetti kaksi nuorta
miestä mestaria hakemaan.
Näille tapahtui jotakin merkillepantavaa ja ihmeellistä. Sillä kun he
nousivat samalle vuorelle, jonne olivat jättäneet apotin, tuli heitä
vastaan joukko mohrilaisia, jotka eivät olleet Kristuksen opille
vihamielisiä ja jotka kertoivat, että muutamia päiviä aikaisemmin
eräs pappi oli kulkenut heidän ohitsensa kantaen ehtoollislautasta
ja kalkkia; mitään virkkamatta hän siunattuaan heitä oli jatkanut
matkaansa erämaahan pyhän Amman luolalle päin.
Ja kun nuoret miehet kysyivät, kuka tuo pyhä Amma oli, vastasivat
mohrilaiset, että noin kaksikymmentä vuotta sitte oli tähän
vuoriseutuun saapunut nainen, kauniimpi kaikkia muita ennen täällä
nähtyjä naisia, puettuna kallisarvoisiin vaatteisiin. Tämä nainen,
elettyään lyhyen ajan heidän heimonsa keskuudessa ja jaettuaan heille
kaikki jalokivensä oli ruvennut erakoksi ja asettunut asumaan erään
lähellä olevan vuoren korkeimmalle huipulle. Kun sitte vaatteet
hajosivat hänen yltään, ei mikään ihmissilmä enää saanut häntä nähdä
lukuunottamatta kahta mohrilaisvaimoa, jotka silloin tällöin nousivat
hänen luokseen tuomaan hänelle hedelmiä ja ruokaa sekä pyytämään
hänen esirukouksiaan. Näille hän toisinaan näyttäytyi kiireestä
kantapäähän verhottuna mustiin, harvinaisen pitkiin ja ihanoihin
kiharoihinsa.
Kun veljet tämän kaiken kuulivat, epäröivät he hetkisen, mutta
päättivät sitte kulkea eteenpäin ja saapuivat auringon laskiessa
sanotulle vuorenhuipulle.
Ja katso, siellä he näkivät suuren ihmeen. Sillä avonaisen, vasta
hietaan kaivetun haudan yläpuolella leijaili lauma korppikotkia
ja muita petolintuja, joita kaksi jalopeuraa harjaansa alinomaa
huiskuttaen, piti loitommalla ikäänkuin olisi siinä jotakin pyhää
ollut kätkettynä. Näitä kohti veljet astuivat suojaten itseään
pyhällä ristinmerkillä, ja silloin jalopeurat aivan kuin olisivat
vartiopalveluksensa suorittaneet, poistuivat ja paljastivat veljille
näyn, jota he hämmästyivät ja murehtivat.
Sillä avonaisessa haudassa lepäsi Filammon apotin ruumis ja hänen
rinnallaan käärittynä apotin vaippaan ihmeellisen ihanan naisen
ruumis. Syleillen tätä hellästi kuten veli sisarta ja painaen
huulensa tämän huulille oli hän jättänyt sielunsa Jumalalle,
anettuaan kuitenkin ensin naiselle pyhän ehtoollisen, sillä haudan
partaalla oli ehtoollislautanen ja kalkki tyhjänä. Tätä näkyä hetken
äänettöminä katseltuaan he päättelivät, että tällaisten asiain oikea
arvosteleminen kuului yksin taivaalliselle tuomarille eikä Jumalalle
pyhitettyjen miesten tarvinnut niitä käsittää. Sitte he, kiireisesti
luotuaan haudan umpeen palasivat itkien Lauraan ja kertoivat niistä
ihmeellisistä asioista, jotka he olivat nähneet ja joista minä,
tämän kirjoittaja, koottuani nämä tosiseikat mitä pyhimpien ja
uskottavimpien miesten suusta, voin ainoastaan sanoa, että viisaus
toteutuu kaikkien lastensa kautta.
Kun molemmat veljet olivat haudanneet ruumiit, oli toinen heistä
tarkastanut luolan, jossa pyhä nainen oli asunut, eikä löytänyt
sieltä ruokatavaraa, vaatetta eikä muutakaan paitsi kultaisen ketjun,
kooltaan suuren ja tekotavaltaan oudon sekä täynnä muukalaisia
kirjaimia. Tämä ketju, kun se vietiin Scetiksen Lauraan ja siellä
pyhän Amman muistolle omistettuna asetettiin kappeliin, näytti
epäämättömästi toteen entisen omistajansa pyhyyden niiden ihmetöiden
kautta, jotka sen sisäinen voima aikaansai. Sen suuri maine levisi
laajalle yli koko Tebanmaan ja veti lukemattomia apua etsiväin
parvia tämän pyhän esineen luokse. Mutta sen vainon jälkeen,
jolla vandaalit Humerik ja kuningas Genserik hävittivät Afrikaa
rikastuttaen katolilaista kirkkoa lukemattomilla marttyyreillä,
tapahtui, että muutamat vaeltavat raakalaiset vandaalien heimosta,
ylpeinä kerettiläisyydessään ja yltäkylläisinä menestyksestään
tulvasivat Mauretaniasta Teban alueelle. Nämä sitte, ryöstäen ja
polttaen kaikki luostarit ja häväisten pyhiä neitseitä, vihdoin
saapuivat Scetiksen luostariinkin, jossa he jumalattoman tapansa
mukaan eivät ainoastaan häväisseet alttaria ja ryöstäneet pyhiä
astioita, vaan myöskin veivät pois kaikkein pyhimmän esineen, Lauran
parhaimman kuuluisuuden, nimittäin pyhän Amman ketjun, väittäen
jumalattomuudessaan, että se oli kuulunut eräälle heidän heimonsa
soturille ja tietämättömyydessään tulkiten siihen piirretyt kirjaimet
näin: "Amalrikille Amaalin pojalle, Smid, Trollin poika takoi minut."