Ei kukaan saa sanoa, että minä iskin naista kahdesti."
"Nidhogg nielee hänet enemmin tai myöhemmin", Wulf vastasi.
Ja Mirjam käärien rauhallisesti vaippansa ympärilleen, laskeutui
varmoin askelin alas portaita. Miehet hengähtivät vapaammin aivankuin
olisivat päässeet jostain ilkeästä, yliluonnollisesta lumouksesta.
"Ja nyt paikoillenne", Wulf käski. "Kostakaa!"
Roskajoukko oli puolisen tuntia herkeämättä elämöinyt talon
edustalla. Mutta korkeat muurit, joissa vain jotkut pienet ikkunat
ylemmissä kerroksissa olivat ainoina aukkoina kadulle päin,
muodostivat siitä valloittamattoman linnoituksen. Äkkiä rautaiset
portit avautuivat ja etumaiset rivit näkivät edessään tyhjän,
äänettömän, kuun valossa kaamealta näyttävän pihamaan. Vaistomaisesti
salajuonta peläten joukko hetkeksi peräytyi, mutta takimaiset
painoivat eteenpäin ja Hypatian teurastajat rynnistivät sisään
kunnes koko pihamaa oli täpösen täynnä kiljuvia hurjimuksia, jotka
mielettömässä raivossaan kävivät seinien ja pilarien kimppuun. Mutta
silloin hyökkäsi esiin käytävistä kummaltakin puolen parvi rotevia,
asestettuja miehiä tunkien loput ryntääjistä takaisin; portit
sulkeutuivat uudelleen ja Aleksandrian villipidot olivat viimeinkin
satimessa.
Ja sitte alkoi teurastus, suuri ja säälimätön. Kolmesta eri
ovesta astui esiin rivi goottilaisia, joita kypärit ja haarniskat
täydellisesti suojasivat roskajoukon kömpelöiltä aseilta. Miekkojaan
heilutellen he raivasivat itselleen tien suoraan halki ihmislauman,
joka tungoksen vuoksi ei kyennyt ollenkaan puolustautumaan. Tosin oli
heitä vain yksi kymmentä vastaan; mutta mitä on kymmenen rakkikoiraa
leijonan rinnalla?... Ja kuu nousi yhä korkeammalle, tuijottaen
valjuna ja kylmänä tuohon Raivottarille tuomittuun pihattoon. Yhä
heiluivat nuijat ja miekat, ja gootit laahasivat kaatuneet, tilan
väljettyä, keskellä pihaa näkyvälle tummalle kasalle, jossa Wulf
vanhus istui korkealla ruumispinolla laulaen Amaalin maineesta
ja Valhallan riemuista. Hänen luuttunsa ääni kaikui vihlovana
yli pakenevien ja haavoitettujen parunnan ja sitä myöten kuin
laulajavanhus hurjistui, hänen soittonsa keinui yhä kiivaammassa
valssintahdissa, kamalalla tavalla ilkamoiden ympärillä vallitsevalle
kauhistukselle ja kuolon tuskalle.
Ja siten osittain kostivat, kuten Kohtalo usein tahtoo, sinä yönä
Hypatian veren miehet ja mielipiteet, joilla ei ollut mitään yhteyttä
hänen kanssaan.
Osittain vain. Sillä Pietari esilukija ja hänen varsinaiset
kätyrinsä olivat turvassa Cæsareumissa alttarin eteen polvistuneina.
Nostamaansa myrskyä kauhistuen ja peläten palatsia vastaan suunnatun
rynnäkön seurauksia, he olivat jättäneet roskajoukon elämöimään
omin päin, ja pelastuivat siten goottien miekoista säästyäkseen
rankaisemattomuuden peloittavammalle rangaistukselle.
15 Luku.
KUKIN OMAAN PAIKKAANSA.
Puoliyö oli käsissä. Rafael oli kolmisen tuntia istunut Mirjamin
sisähuoneessa turhaan odottaen tämän palaavan kotia. Hänen
aikomuksensa oli nyt ensiksi koettaa saada käsiinsä, jos se oli
mahdollista, isiltä peritty omaisuutensa ja viipymättä kuljettaa se
Kyreneen. Sitte hän aikoi koettaa saada Mirjam vanhuksen mukaansa
ja lohduttaa ja ohjata häntä, ehkäpä käännyttääkin hänet. Joka
tapauksessa hän halusi paeta pois tuosta kirotusta kaupungista
saipa hän omaisuutensa takaisin taikka ei. Kärsimättömänä hän laski
hitaasti kuluvat tunnit, jotka hänen täytyi viipyä tässä ilmakehässä,
joka tuntui höyryävän viattoman verta ja jonka kostavan Jumalan
kirous tuntui raskaaksi painavan. Ajatustensa rasittamana hän
useaan kertaan jo nousi lähteäksensä ja jättääksensä rikkautensa;
mutta samalla hän muisti entisen elämänsä ja jäi odottamaan.
Missä määrässä hän olikaan synneillään lisännyt Aleksandrian
pahuuden paljoutta? Kuinka hän olikaan vietellyt toisia syntiin,
kasvattanut heitä synneissä? Hyvä Jumala! Hän ei ollut vain itse
tehnyt syntiä minkä ennätti, vaan olipa hän suorastaan nauttinut
siitä, että toiset elivät samalla tavalla! Ja nyt, nyt hän sai
koota oman kylvönsä hedelmät. Vuosien kuluessa hän oli, vain omaa
vallanhaluaan ja halveksivaa ihmisvihaansa tyydyttääkseen tehnyt
ilkeästä Oresteesta vielä ilkeämmän kuin mitä tämä jo alhaisilta
taipumuksiltaan ja luonteeltaan oli. Ja tämä hänen leikkikalunsa
oli nyt kostanut hänelle! Hän, hän oli kiihoittanut Orestesta
pyytämään Hypatian kättä... Hän oli suunnitellut, osaksi leikillä,
osaksi neidon ylevyyttä kadehtien tuon ruman juonen ainoata
rakastamaansa ihmisolentoa vastaan... ja hän oli syössyt neidon
turmioon. Hän, eikä Pietari, oli Hypatian pyöveli! Totta kyllä oli,
ettei hän ollut tarkoittanut murhaa... Ei kyllä, mutta eikö hän
ollut aikonut neidolle kuolemaa vielä kauheampaa kohtaloa! Ei hän
ollut vähääkään aavistanut... Ei kyllä, mutta vain siksi ettei hän
tahtonut aavistaa. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt leikkiä jumalaa,
surmata ja henkiin herättää oman mielensä mukaan. Ja katso, hän oli
samalla muuttunut saatanaksi! Ken saattaa -- ja uskaltaa, vaikka
saattaisikin -- vetää pois pyhän peitteen niiltä sisällisen häpeän ja
itsesoimauksen katkerilta tuskilta, jotka kiihtyivät yhä tuimemmiksi,
kun hän selvästi ja epäämättömästi tunsi saaneensa anteeksi? Mikäpä
rangaistuksen pelko, mikäpä synkkä epätoivo olisi voinut syvemmin
viiltää tuota jaloa sydäntä, kuin tieto siitä, että Jumala, jota
hän oli vihannut ja ylenkatsonut, oli palkinnut pahan hyvällä eikä
ollut katsonut hänen synteihinsä? Tämä tietoisuus oli täyttänyt hänen
itseänsä kohtaan tuntemansa inhon maljan, kuten Hesekiel profeetta
jo oli hänen esi-isillensä ennustanut... Hän oli viimeinkin löytänyt
tuon vihatun ja pelätyn Jumalan nimen ja huomannut, että se oli
Rakkaus!... Hän omisti Victorian, tuon Jumalan elävän, inhimillisen,
vaikkakin epätäydellisen kuvan, ja samalla hänellä oli Victorian
kautta koti, velvollisuus, tarkoitusperä, uusi elämä, jossa häntä
odotti rehellinen työ, ehkäpä lopullinen voittokin... Siinä oli hänen
rangaistuksensa; se oli Kainin merkkinä hänen otsallaan, ja se tuntui
hänestä raskaammalta kuin hän kantaa jaksoi.
Mutta oli hänellä ainakin yksi tehtävä jälellä. Missä hän oli syntiä
tehnyt, siinä hänen nyt täytyi koettaa hyvää tehdä -- ei suinkaan
lepyttääkseen tuota Jumaluutta, eikä edes vahinkoja korvatakseen,
vaan yksistään tunnustaakseen totuuden, jonka hän oli löytänyt. Ja
kun tämä ajatus selvisi päätökseksi, niin hän toivoi ja rukoili
entistään hartaammin, että Mirjam palaisi ja tekisi sen toteuttamisen
mahdolliseksi.
Ja Mirjam palasi viimeinkin? Rafael kuuli hänen hitaasti tulevan
etuhuoneen läpi, saavan tytöiltä tietää, ken sisällä oli, käskevän
tytöt poistumaan ja sulkevan ulko-oven heidän mentyään. Viimein hän
astui sisään ja virkkoi tyynesti:
"Terve tuloasi! Olen odottanut sinua. Sinä et hämmästyttänyt Mirjam
vanhusta. Terafi kertoi minulle viime yönä, että sinä tulet!..."
Joko hän huomasi epäluuloisen hymyn Rafaelin huulilla, taikka
pakoitti omantunnon ääni hänet samassa huudahtamaan --
"... Ei, ei! En tiennytkään! En ollenkaan odottanut sinua. Minä olen
valehtelija, vanha, kurja valehtelija, enkä voi puhua totta vaikka
koettaisinkin! Lempeätä silmäystä kuitenkin pyydän sinulta! Hymyile
minulle, Rafael! -- Rafael, tulitko viimeinkin vanhan, kurjan äiti
parkasi luokse! Hymyile minulle edes kerran, kaunis poikani, oma
poikani!"
Ja hypähtäen Rafaelin luo hän sulki tämän syliinsä.
"Sinun poikasiko?"
"Niin, minun poikani! Turvassa viimeinkin! Minun omani vihdoinkin!
Minä todistan sen nyt! Kohtuni poika olet, vaikket olekaan lupausteni
lapsi!" Ja hän nauroi hysteerisesti. "Lapseni, perilliseni, jonka
hyväksi olen ahertanut ja raatanut kolmekymmentä kolme vuotta.
Joutuin! Tässä ovat avaimeni. Tuossa salalaatikossa ovat kaikki
paperini -- kaikki mitä minulla on, on sinun. Sinun jalokivesi ovat
tallessa -- kätkettynä samaan paikkaan kuin minunkin. Neekeritär,
Eudaimonin vaimo, tietää paikan. Minä vannotin häntä vaikenemaan
puisen epäjumalankuvansa kautta, ja hän onkin, kristitty kun on,
säilyttänyt salaisuuden. Tee hänet rikkaaksi koko elämäkseen. Hän
piiloitti vanhan äiti parkasi ja suojeli häntä siksi että tämä
sai nähdä poikansa palaavan. Mutta elä anna mitään hänen pienelle
miehelleen; se on paha ihminen ja pieksää vaimoaan. -- Joudu nyt! Ota
omaisuutesi ja poistu!... Ei, viivy vielä hetkinen -- vain hetkinen
-- että vanha vaimo parka saisi ilahuttaa silmiään katselemalla
rakastettuaan vielä kerran ennen kuolemaansa!"
"Ennen kuolemaansa? Sinun poikasi? Isieni Jumala, mitä tämä kaikki
tarkoittaa, Mirjam? Vielä tänä aamuna minä olin Ezran, antiokialaisen
kauppamiehen poika!"
"Hänen poikansa ja perillisensä, hänen poikansa ja perillisensä!
Hän sai lopulta tietää kaikki! Me ilmaisimme hänelle kaikki hänen
kuolinvuoteensa ääressä! Minä vannon, että me ilmaisimme hänelle
kaikki, ja että hän omisti sinut pojakseen!"
"Me! Kutka?"
"Hänen vaimonsa ja minä? Hän ikävöi lasta, onneton, ja me annoimme
hänelle lapsen -- paremman kuin hänelle itselleen olisi voinut
syntyä. Mutta hän rakasti sinua, omaksui sinut, vaikkei tiennytkään
kaikkea. Hän pelkäsi, että hänelle naurettaisiin, jos hän kuolisi
lapsettomana -- pelkäsi tulevan tunnetuksi, että hän oli lapseton,
se lapsettunut ukko! Ei -- hän oli oikeassa -- oikea juutalainen
siinäkin!"
"Ken oli sitte isäni?" Rafael keskeytti hämmentyneenä.
Vaimo vanhus purskahti niin hurjaan nauruun, että Rafaelia puistatti.
"Istu äitisi jalkojen juureen. Istu nyt... vaikka vain tehdäksesi
mummon mieliksi! Vaikket häntä uskoisikaan, niin ole olevinasi hänen
lapsensa, hänen rakastettu lapsensa nämä muutamat minuutit ennenkuin
hän kuolee. Minä kerron sinulle kaikki... ehkä vielä on aikaa!"
Rafael istuutui... "Mitähän jos tämä lihallistunut paholainen sittekin
olisi sinun äitisi?... Mutta mikäpä oikeus minulla olisikaan
ylpeästi kieltää sellainen määritelmä. Olenko minä niin puhdas, että
ansaitsisin puhtaamman alkujuuren?"... Ja vanhus laski lempeästi
kätensä Rafaelin päälaelle ja hänen luisevat sormensa leikkivät tämän
pehmeillä kiharoilla kun hän hätäisesti ja samealla äänellä puhui:
"Jessen juurta, Salomon siemenestä, sitä ei yksikään rabbi
Babylonista Roomaan saakka uskalla kieltää! Kuninkaan tytär olen
minä ja kuninkaallinen sydän minulla oli ja on vieläkin, poikani,
yhtäläinen kuin Salomonilla itselläänkin! Kuninkaallinen sydän!...
Senvuoksi minä kammosin ja halveksin juutalaisnaisten tavallista
kohtaloa, joutua tyranniensa, miestensä, orjaksi, leikkikaluksi,
sieluttomaksi nukeksi! Minä himoitsin tietoja, mainetta, valtaa
-- valtaa -- valtaa; ja kansalaiseni epäsivät sen minulta, koska
minä tietenkin olin nainen! Silloin minä jätin heidät. Minä menin
kristittyjen pappien luo... He antoivat minulle sen mitä pyysin...
He antoivat minulle enemmänkin... He kiihoittivat naisellista
turhamaisuuttani, ylpeyttäni, omapäisyyttäni, aviollisten siteitten
halveksimista ja kehoittivat minua rupeamaan pyhimykseksi, enkelien
ja pääenkelien tuomariksi, Jumalan morsiameksi! Valehtelijat!
Valehtelijat! Ja siten -- jos naurat minulle, Rafael, niin surmaat
minut -- ja siten -- Mirjamista, Davidin huoneen jäsenestä --
Mirjamista Rutin, ja Rahabin, Rakelin ja Saran jälkeläisestä, tuli
kristitty nunna, joka sulkeutui näkemään näkyjä, uneksimaan unia,
ja joka paisutti mieletöntä omanhyväisyyttään sillä jumalattomalla
kuvitelmalla, että hän oli Natsarealaisen, tuon Josua Bar-Josefin,
jota hän Jehova-Isi'ksi nimitti, kihlattu morsian -- Vaiti! Jos
hetkeksikään minut keskeytät, niin voi armonaika kesken loppua. Minä
kuulen niiden jo kutsuvan minua, ja minä sain ne lupaamaan, etteivät
ota minua pois ennenkuin olen kertonut kaikki pojalleni -- häpeäni
pojalle!"
"Ken sinua kutsuu?" Rafael kysyi; mutta kestettyään ankaran
puistatuskohtauksen Mirjam jatkoi kysymyksestä välittämättä:
"Mutta he valehtelivat, valehtelivat! Sen minä älysin tuona
päivänä... Elä katso minuun, niin saat kuulla kaikki. Syntyi mellakka
-- taistelu kristitty-paholaisten ja pakana-paholaisten välillä --
ja luostari valloitettiin. -- Niin juuri, valloitettiin!... Silloin
minä älysin että he olivat pilkanneet Jumalaa!... Oi, Jumala! Minä
huusin Häntä avukseni, Rafael! Minä rukoilin Häntä avaamaan taivaansa
ja astumaan alas -- singahuttamaan heihin pitkäisen nuolet --
tuhoamaan heidät maan päällä, pelastaakseen avuttoman tyttö raukan,
joka jumaloi Häntä, joka Hänen tähtensä oli uhrannut isän, äidin,
sukulaiset, rikkaudet, taivaan valon, jopa naisellisuutensakin --
joka yöt päivät palveli Häntä, ajatteli Häntä, uneksi Hänestä...
Mutta Hän ei kuullut minua, Rafael... ei kuullut... ei kuullut! Ja
silloin minä tiesin, että kaikki oli valhetta, valhetta!"
"Jota se onkin", virkkoi Rafael nyyhkyttäen. Hän muisti Victorialle
aijottua kohtaloa ja tunsi katkeran vihan kiehuvan suonissaan.
"Todistus oli epäämätön, eikö ollutkin?... Yhdeksän kuukautta
minä olin mielipuoli. Ja sinun äänesi, lapseni, iloni, ylpeyteni
-- sinun äänesi palautti minut jälleen järkiini! Ja minä erkanin
siitä galilealaisesta pappisjoukosta ja palasin takaisin omien
kansalaisteni luo, joiden keskuuteen Jumala oli minut alunpitäen
asettanut. Minä pakoitin heidät -- rabbit, isäni, sukuni -- pakoitin
heidät kaikki ottamaan minut seuraansa. He eivät voineet vastustaa
katsettani. Minä voin saada ihmiset tekemään mitä tahdon, Rafael!
Minä voisin -- minä voisin tehdä sinusta nyt keisarin jos vain
aika riittäisi! Minä palasin heimoni keskuuteen. Minä toimitin
sinut Ezralle, tämän poikana, minä ja hänen vaimonsa, ja sain hänet
uskomaan että sinä olit syntynyt hänelle sillä aikaa kuin hän
oleskeli Bysantiumissa... Ja sitte -- sinun hyväksesi elämään! Ja
minä elin sinun hyväksesi. Sinun hyväksesi minä rikkauksia etsien
vaeltelin Intiasta Brittein saarille. Sinun hyväksesi minä ahersin,
säästelin, valehtelin, keinottelin, keräsin rahaa kehnoimpiakaan
keinoja kammoamatta -- sillä teinhän kaikki sinun hyväksesi! Ja minä
olen voittanut! Sinä olet rikkain juutalainen tällä puolen Välimeren,
poikani! Ja sinä olet rikkauksiesi arvoinen. Sinulla on äitisi
sielu, poikani. Minä olen pitänyt sinua silmällä, olen ylpeillyt
sinusta -- ylpeillyt oveluudestasi, rohkeudestasi, tiedoistasi,
ylenkatseestasi noita pakanakoiria kohtaan. Sinä tunsit Salomon
kuninkaallisen veren virtaavan suonissasi! Sinä tunsit että olit
nuori jalopeura Juudaasta, ja että he olivat sakaaleja, jotka söivät
sinun tähteitäsi! Ja nyt, nyt! Ainoa vaara, joka sinua uhkasi, on
vältetty! Se kavala nainen on poissa -- noita, joka koetti viekotella
nuoren jalopeurani virittämäänsä ansaan, on itse siihen langennut; ja
jalopeurani on turvassa, on palannut ottaakseen kansat saaliikseen
ja musertaakseen heidän luunsa tuhaksi, kuten kirjoitettu on: hän
laskeutui lepoon kuin jalopeura tahi emäjalopeura, kukapa hänet
tohtii herättää?"
"Malta vähän!" Rafael virkkoi. "Minun täytyy saada puhua! Äiti! Minun
täytyy! Jos minua rakastat ja tahdot minun sinua rakastavan, niin
vastaa! Olitko osallisena hänen kuolemaansa? Puhu!"
"Enkö jo sanonut sinulle, etten enää ole kristitty? Jos olisin
kristittynä pysynyt -- ken tietää, mitä olisinkaan tehnyt? Ainoa
minkä minä juutalainen uskalsin tehdä, oli -- Minua höperöä! Olenhan
kokonaan unhottanut todistukseni -- todistukseni --"
"Todistusta en tarvitse, äiti. Sanasi riittävät", virkkoi Rafael
molemmin käsin äitinsä käteen tarttuen ja painaen sen polttavaa
otsaansa vasten.
Mutta vaimo vanhus jatkoi hätäisesti:
"Katsos! Katsos tätä mustaa agaattia, jonka sinä hulluudessasi annoit
hänelle!"
"Miten sen sait käsiisi?"
"Varastin -- varastin, poikani, aivan samalla tavalla kuin varkaatkin
varastavat ja joutuvat ristiinnaulittaviksi rikoksestaan. Mitäpä
merkitsikään ristille joutumisen vaara äidille, joka työskenteli
lapsensa hyväksi -- äidille, joka kolme ja kolmekymmentä synkkää
vuotta sitte ripusti tuon agaatin puoliskon pienokaisensa kaulaan ja
kantoi itse yöt ja päivät toista puoliskoa sydämellään? Katso! Katsos
miten tarkalleen ne sopivat yhteen! Katso ja usko vanhaa, syntistä
äiti raukkaasi! Katsos, sanon minä!" käski hän työntäen talismanin
poikansa käteen.
"Nyt anna minun kuolla. Minä vannoin pyhän valan, etten kerro tätä
salaisuuttani kenellekään muulle kuin sinulle, enkä sinullekaan
ennenkuin kuolinhetkelläni. Jää hyvästi, poikani! Suutele minua
vielä kerran -- vielä kerran poikani, iloni! Oi, tämä korvaa kaikki!
Tämä korvaa senkin päivän, jona viimeisen kerran kuvittelin olevani
Natsarealaisen morsian!"
Rafael tunsi, että nyt jos koskaan hänen täytyi puhua. Vaikka hän
menettäisi kaikki rikkaudet ja vetäisi päälleen äitinsä kirouksen,
niin hänen täytyi sittenkin puhua. Ja uskaltamatta nostaa katsettaan
hän virkkoi lempeästi:
"Ihmiset ovat valehdelleet sinulle Hänestä, äiti; mutta onko Hän
koskaan valehdellut sinulle Itsestään? Hän ei valehdellut minulle
lähettäessään minut maailmalle etsimään ihmistä ja käskiessään minua
lähtemään takaisin sinun luoksesi tuodakseni sinulle sen ilosanoman,
että Ihminen on maailmaan syntynyt?"
Mutta Rafaelin hämmästykseksi Mirjam ei puhjennutkaan tekopyhiin
moitteihin, kuten hän oli odottanut, vaan vastasi hiljaisella,
samealla äänellä, aivan kuin toisesta maailmasta puhuen:
"Hänkö sinut tänne lähetti? Niin, niin... sellaiseksi minä Häntä
ennen kuvittelin... Suuri ajatus se sittekin on -- juutalainen
taivaan ja maan kuninkaana! No... niin -- pian saan tietää... Minä
rakastin Häntä kerran... ja ehkä... ehkä..."
Miksi painui Mirjamin pää raskaasti Rafaelin olkapäälle? Rafael
käänsihe -- tumma verijuova valui Mirjamin huulilta! Hän hypähti
pystyyn. Tytöt hyökkäsivät huoneeseen. He repivät auki Mirjamin
vaipan ja näkivät kauhean haavan, jonka hän järkähtämättä oli
salannut viimeiseen saakka. Liian myöhään Mirjam, Salomon tytär oli
mennyt omaan paikkaansa.
Varhain seuraavana aamuna Rafael seisoi Kyrillon esihuoneessa
odotellen puheille pääsyä. Sisähuoneesta kuului kovaäänistä puhelua
ja hetken perästä kiiruhti sieltä sadatellen ulos eräs tribuuni,
jonka hän ennestään tunsi --
"Mitä asiaa sinulla täällä on, ystäväni?" Rafael kysyi.
"Se roisto ei luovuta heitä", tribuuni vastasi matalalla äänellä.
"Ketä?"
"Murhaajia. He ovat nyt Cæsareumin pyhitetyssä pakopaikassa. Orestes
lähetti minut vaatimaan heidät oikeuden käsiin, ja tuo mies uhmaa
häntä julkisesti!"
Näin sanoen tribuuni kiiruhti ulos.
Rafaelissä heräsi niin voimakas inhon tunne, että hän oli vähällä
poistua tribuunin perästä. Mutta hänen parempi enkelinsä voitti, ja
seuraten kehoitusta hän astui sisään.
Kyrillos mitteli tapansa mukaan pitkin askelin lattiaa. Kun hän näki,
ken puhuttelija oli, pysähtyi hän äkkiä ja jäi kysyvästi tuijottamaan
Rafaeliin. Tämä kävi heti asiaan puhuen kylmästi ja tyynesti:
"Epäilemättä te tunnette minut ja tiedätte mikä minä olin. Minä olen
nyt kristitty katekumeeni. Minä tulen tänne hyvittääkseni kykyni
mukaan muutamia tässä kaupungissa aikaisemmin tehtyjä huonoja töitä.
Näistä papereista löydätte lahjakirjan niin suurelle rahasummalle,
että Te voitte vuokrata turvakodin sadalle langenneelle naiselle
ja varustaa heistä vuosittain kolmisenkymmentä myötäjäisillä,
jotka riittävät hankkimaan heille soveliaat aviomiehet. Minä olen
pannut paperille suunnitelmani pienimmänkin yksityisseikan. Tahtoni
täsmällisestä täyttämisestä riippuu lahjoitukseni jatkuvaisuus."
Kyrillos tarttui himokkaasti asiakirjoihin ja yritti laverrella
kuluneita korulauseita hurskaasta hyväntekeväisyydestä; mutta
juutalainen keskeytti hänet.
"Teidän Pyhyytenne kiitokset ovat tarpeettomat. Asiani koskee vain
virastoanne eikä teitä itseänne."
Kyrillos, jonka omatunto sinä aamuna jo oli hyvinkin rauhaton, joutui
hämilleen. Hän tunsi, että Rafaelin kuivassa, tyynessä puhetavassa
piili moite purevampi kuin selväsanaisessa soimauksessa. Siksipä hän
nyt vähän kuin punastuen loi katseensa alas ja silmäili kiireisesti
paperia. Sitte hän kaikkein suopeimmalla äänellä virkkoi:
"Veljeni suonee anteeksi vaikka huomautankin, että samalla kuin
myönnän hänellä olevan ehdottoman oikeuden jakaa lahjojansa miten hän
parhaaksi näkee, minua Egyptin arkkipiispana vähän hämmästyttää kun
näen, ettei vain Pelusiumin apotti Isidorus, vaan myöskin köyhäin
asianajaja, maallikko virkamies, joka sitä paitsi on sotkeutunut
äskeiseen salaliittoon, on määrätty uskotuksi mieheksi rinnalleni."
"Olen kuulustellut useamman kuin yhden kristityn piispan mielipidettä
asiassa. Läsnäoloni tässä on todistuksena siitä, että minä annan
tunnustukseni teidän arvostelukyvyllenne. Jos Pyhät Kirjat
puhuvat totta, ovat yhteiskunnan viranomaiset yhtä paljon Jumalan
palvelijoita kuin tekin, ja sen vuoksi minä olen velvollinen
tunnustamaan heidänkin arvostelukykynsä. Mieluimmin minä olisin
määrännyt prefektin uskotuksi mieheksi teidän rinnallenne, mutta
kun sen viran nykyisen haltijan ja Teidän välillä vallitseva
erimielisyys olisi voinut tehdä tyhjäksi hankkeeni, olen hänen
sijaansa nimittänyt köyhäinasianajajan ja jo jättänytkin hänelle
kappaleen tätä asiakirjaa. Toinen kappale on lähetetty Isidorukselle,
joka on valtuutettu nostamaan rahat juutalaisilta pankkiireiltani
Pelusiumissa."
"Te siis epäilette joko kykyäni taikka rehellisyyttäni --?" virkkoi
Kyrillos, joka alkoi jo vähän ärtyä.
"Jos tarjoukseni ei Teidän Pyhyyttänne miellytä, niin on varsin
helppoa pyyhkiä nimenne pois asiakirjoista. Vielä sana. Jos te
luovutatte ystäväni Hypatian murhaajat oikeuden käsiin, niin lisään
minä tässä silmänräpäyksessä lahjani kaksinkertaiseksi."
Kyrillos kiljaisi heti:
"Kultasi hukkukoon kanssasi! Rohkenetko koettaa lahjoa minut
luovuttamaan lapseni tyrannien käsiin?"
"Minä tarjoan teille tilaisuuden harjoittamaan suurempaa
armeliaisuutta ehdolla että te ensin harjoitatte suoraa oikeutta."