aiheettomaksi... Mikä oli tarkoituksena tuolla mustalla miesjoukolla,
joka pälyili tuolla poikkikadun päässä suoraan vastapäätä
luentosalin ovea? Hän nousi mennäkseen tarkastelemaan niitä: ne
olivat hävinneet. Hän istuutui jälleen odottamaan... Siellähän
ne taaskin olivat. Se oli hyvin epäilyttävä vartiopaikka. Tuo
katu kulki Cæsareumin taitse munkkien varsinaisen tyyssijan läpi,
joka lukemattomien käytävien ja takalisto-rakennusten kautta oli
yhteydessä itse kirkon kanssa... Mutta miksipä siellä ei saisikaan
olla munkkijoukkuetta? Olihan se mitä tavallisin ilmiö jok'ainoalla
Aleksandrian kadulla. Hän koetti haihduttaa pelkonsa nauruun... Mutta
jännitetyt ajatukset muuttivat pelon varmuudeksi. Hän tiesi, että
jotain kauheata oli tapahtumaisillaan. Yhä uudelleen ja uudelleen
hän tähysteli piilopaikastaan -- miesjoukko oli yhä siellä;... se
näytti lisääntyneen, lähestyneen. Jos he huomaisivat hänet, niin mitä
kaikkea he epäilisivätkään? Välipä sillä. Hän vaikka kuolisi Hypatian
tähden jos niikseen tuli -- ei hän nyt juuri uskonut, että niikseen
tulisi; mutta sittekin hänen täytyi puhutella Hypatiaa -- varoittaa
häntä. Jalkamies toisensa perästä, vaunu vaunun perästä kulki katua
pitkin; oppilas toisensa perästä meni luentosaliin, mutta hän ei
huomannut heitä, vaikka he kulkivatkin aivan hänen ohitsensa. Aurinko
nousi yhä korkeammalle ja kohdisti kaiken hehkunsa nurkkaukseen,
jossa Filammon lymyili, kunnes kivitys poltti kuin kuuma rauta ja
häikäisevä valo sumensi hänen silmänsä. Mutta Filammon ei siitä
välittänyt. Koko hänen sydämensä, mielensä ja huomionsa oli kiintynyt
tuohon tuttuun oveen, jonka hän odotti aukenevan...
Vihoviimein hopeata hohtavat kaksipyöräiset rattaat kolisten
pyörähtivät nurkkauksen takaa ja pysähtyivät hänen eteensä. Nyt kai
Hypatiakin pian tuli. Väkijoukko oli hävinnyt. Ehkä se sittekin oli
ollut vain hänen mielikuvituksensa tuote. Ei; tuolla se oli, tuolla,
kulmauksen takana, aivan luentosalin vieressä -- ne hornan koirat!
Muuan orja toi talosta kirjaillun patjan -- ja sitte saapui Hypatia
itse entistään ihanampana, huulet surullisessa, vakavassa hymyssä,
katse kohoitettuna korkeuteen kysyvänä, jännitettynä ja kuitenkin
lempeänä, sisäisen liikutuksen himmentämänä, aivan kuin olisi hänen
sielunsa liidellyt kaukana avaruudessa, Jumalan kasvojen edessä.
Silmänräpäyksessä oli Filammon hänen vieressään, tarttui
epätoivoisesti hänen viittaansa ja lankesi polvilleen hänen eteensä --
"Pysähdy! Elä lähde! Sinä menet turmioon!"
Tyynesti Hypatia käänsi katseensa alas Filammoniin.
"Noitain apuri! Tahdotko Theonin tyttären kaltaiseksesi petturiksi?"
Filammon ponnahti pystyyn, peräytyi ja jäi häpeän ja epätoivon
tupertamana paikalleen seisomaan...
Hypatia luuli siis häntä syylliseksi!... Jumala sen niin tahtoi!
Hevosten harjat hulmusivat jo matkan päässä ennenkuin hän tointui ja
syöksihe Hypatian jälkeen huutaen jotakin -- tietämättä itsekään mitä
hän huusi.
Liian myöhään! Musta ihmislauma hyökkäsi esiin lymypaikastaan,
piiritti ajoneuvot... ryntäsi eteenpäin... Hypatia oli hävinnyt.
Ja kun Filammon hengästyneenä juoksi väkijoukon jälkeen, nelistivät
pillastuneet hevoset tyhjine vaunuineen hänen ohitsensa takaisin
kotiaan kohti.
Minne he raastoivat häntä? Cæsareumiin, itse kirkkoonko? Mahdotonta!
Miksi juuri sinne? Miksi tuo ihmislauma, johon joka hetki satoja
lisäksi yhtyi, juoksi rannalle ja palasi sieltä käsissään kiviä,
näkinkenkiä ja saviruukun palasia?
Hypatia oli jo kirkon rappusilla ennenkuin Filammon yllätti joukon.
Hän ei nähnyt neitoa, mutta tämän pukimien riekaleet osoittivat
hänelle tietä.
Missä hänen uljaat oppilaansa nyt olivat. Kas vain! He olivat
häpeällisesti telkeytyneet museoon, paeten heti ensimmäistä
rynnäkköä, joka vei Hypatian luentosalin rappusilta pyörteisiinsä.
Roistot! jänishousut! Hän tahtoi pelastaa neidon!
Ja Filammon koetti turhaan tunkeutua parabolaanien ja munkkien sankan
joukon läpi, joka kalamummojen ja rantajätkien avustamana hyppeli ja
kirkui uhrinsa ympärillä. Mutta sen mitä hän ei kyennyt suorittamaan,
suoritti toinen ja heikompi -- pieni kantaja. Hurjana hän ilmestyi
-- ei kukaan käsittänyt miten ja mistä hän tuli -- keskelle
tiheintä tungosta käyttäen puukkoa ja hampaitaan ja kynsiään, kuin
verenhimoinen villikissa, raivatakseen itselleen tien epäjumalansa
luo. Turhaan! Hänet raastettin kumoon ja heitettiin nurin niskoin
alas rappusista. Kun Filammon kirkkoon rynnistäessään sivuutti hänet,
makasi hän maassa puolikuolleena ja hillittömästi itkien.
Totta tosiaan! Itse kirkkoon! Tuonne viileään himmeään hämärään,
keskelle sen korkokuvilla kaunistettuja pilareja, juhlallisia
holveja, kohti loistavaa alttaria, jossa kynttilät tuikkivat ja
pyhä savu tuoksusi. Suuret kuvat tuijottivat ylhäältä seinältä alas
juhlalliseen komeuteen. Ja suoraan edessä, alttarin ympärillä,
tavattoman suuri Kristus katseli seinältään levollisena, oikea käsi
ojennettuna siunaukseen -- vaiko kiroukseen?
Yhä eteenpäin, pitkin pääkäytävää tunki joukko repien yhä uusia
siekaleita neidon pukimista pyhälle permannolle -- ylös kuorin
portaita -- aina alttarille asti -- aivan tuon suuren, liikkumattoman
Kristuksen jalkojen juureen. -- Mutta siihen toki nuokin helvetin
koirat pysähtyivät...
Hypatia riuhtasihe irti kiduttajistaan ja peräytyen askeleen,
kohottausi hetkeksi täyteen pituuteensa, alastomana, lumivalkoisena
hohtaen häntä ympäröivää mustaa joukkoa vasten. -- Häpeä ja suuttumus
paloi hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, mutta pelosta niissä ei
näkynyt merkkiäkään. Toinen käsi piteli kultaisia kutreja verhona,
toinen solakka, valkoinen käsivarsi ojentui ylöspäin kohti suurta
liikkumatonta Kristusta, anoen armoa ihmiselle Jumalalta -- ja kuka
uskaltaa sanoa, että hän anoi turhaan? Hänen huulensa avautuivat
puhumaan; mutta sanat, jotka ne olisivat lausuneet, kuuli yksin
Jumala, sillä samassa Pietari esilukija iski hänet alas, musta joukko
sulkeutui jälleen hänen ympärilleen... ja sitte pitkä, hurja,
vihlova huuto toisensa perästä kiiri halki holvien kuin kostonenkelin
tuomiosoitto.
Puristettuna muuatta pylvästä vasten ja kykenemättömänä tungoksessa
paikaltaan liikkumaan Filammon tukki käsillään korviansa. Huudot
kuuluivat sittenkin! Kauanko niitä kestääkään? Armiaan Jumalan
nimessä, mitä ne hänelle tekivät? Repivätkö elävänä kappaleiksi? --
Repivät, ja vielä kauheampia tekoja he tekivät. -- Yhä vain huudot
jatkuivat -- ja yhä vain suuri Kristus rauhallisine, sietämättömille
silmineen katseli alas Filammoniin eikä kääntänyt katsettaan pois
tästä näytelmästä. Hänen päänsä yläpuolelle oli sateenkaareen
kirjoitettuna: "Minä olen sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti!"
Siis sama kuin Juudan maalla ennen muinoin, vai kuinka Filammon?
Keitä sitte nämä olivat ja kenen temppelissä? Filammon peitti kasvot
käsiinsä ja toivoi kuolevansa.
Loppu oli tullut. Huudot olivat hiljenneet valituksiksi, valitukset
äänettömyydeksi. Kauanko hän oli täällä ollut? Tunnin vaiko
ijäisyyden? Jumalan kiitos, loppu oli tullut! Onneksi Hypatialle
-- mutta miksi noille toisille --? Mutta ne eivät sellaisia
ajatelleetkaan, sillä samassa kajahti kirkossa uusi huuto.
"Cinaroniin! Polttakaa hänen luunsa tuhkaksi ja hajoittakaa tuhka
mereen!"...
Ja roistojoukko ryntäsi ulos kirkosta...
Filammon läksi pakoon, mutta ulos kirkosta päästyään hän vaipui
voimattomana rappusille ja tuijotti kauhusta tupertuneena
polttorovion liekkeihin ja väkijoukkoon, joka kirkui ja hyppeli
Molokkiuhrinsa ympärillä kuin pirun riivaamat.
Käsi tarttui hänen olkavarteensa; hän katsahti ylös ja näki kantajan.
"Ja tämä, nuori pyöveli, on nyt tuo yhteinen, apostoolinen
kirkkokunta!"
"Ei, Eudaimon; tämä on hornan henkien kirkkokunta!"
Ja kooten voimansa hän nousi istumaan ja kätki kasvot käsiinsä. Hän
olisi vaikka henkensä antanut, jos olisi nyt voinut itkeä, mutta
hänen silmänsä olivat kuivat ja päänsä polttava kuin aavikon hieta.
Eudaimon katseli häntä hetkisen. Tapaus oli saattanut tuon narri
paran äkkiä järkiinsä.
"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" virkkoi hän.
"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" vastasi Filammon.
"Tiedän sen. Anna anteeksi sanat, jotka äsken lausuin. Rakastimmehan
me molemmat häntä?"
Pieni mies raukka istuutui Filammonin viereen ja veren tippuessa
haavoista kivisille portaille ratkesi katkeraan, inhimilliseen itkuun.
On hetkiä, jolloin tuskamme tuimuus muuttuu lempeäksi auttajaksemme,
turruttaen meidät niin ettemme enää kykene ajatuksillamme kiusaamaan
itseämme. Näin kävi nyt Filammonille. Hän istui siinä ajan kulkua
tajuamatta.
"Hän on jumalien luona", Eudaimon viimein virkkoi. "Hän on jumalien
Jumalan luona", Filammon vastasi, ja sitte molemmat jälleen
vaikenivat.
Äkkiä käskevä ääni havahdutti heidät. He katsahtivat puhujaan ja
näkivät Rafael Aben-Ezran seisovan edessään.
Rafael oli kalman kalpea, mutta jäätävän tyyni.
Ensi silmäyksellä he huomasivat, että hän tiesi kaikki.
"Nuori munkki", hän virkkoi hampaittensa välistä, "sinä nähtävästi
rakastit häntä?"
Filammon kohotti katseensa, mutta ei kyennyt vastaamaan.
"Jos on niin, niin nouse ja pakene henkesi edestä erämaahan
äärimmäiseen sopukkaan ennenkuin Sodoman ja Gomorran kohtalo kohtaa
tätä kirottua kaupunkia. Onko sinulla sen muurien sisällä isää,
äitiä, veljeä tai sisarta -- taikka vaikka kissaa, koiraa tai lintua,
johon olet kiintynyt?"
Filammon säpsähti. Hän muisti Pelagian... Tänä iltana piti hänen
Kyrillon lupauksen mukaan saada parikymmentä luotettavaa munkkia
avukseen Pelagian vallatakseen.
"Onko? Ota heidät silloin mukaasi ja pakene, ja muista Lotin vaimoa.
Eudaimon, tule mukaani. Sinun täytyy ohjata minut talollesi, Mirjam
juutalaisen asuntoon. Elä kiellä! Minä tiedän, että hän asuu siellä.
Hänen tähtensä, joka muutti manan majoille, minä suojelen sinua,
palkitsen sinut runsain käsin jos olet uskollinen. Tule!"
Eudaimon, joka hyvin tunsi Rafaelin, läksi vavisten oppaaksi; ja
Filammon jäi yksikseen.
He eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Mutta Filammon tunsi, että
hän oli ollut itseään voimakkaamman miehen seurassa, miehen, jota
vielä syvemmin kuin häntä kammotti tuo teko, jonka nähdessään tuntui
siltä, kuin auringonkin olisi pitänyt peittää kasvonsa. Ja nuo hänen
sanansa: "Nouse ja pakene henkesi edestä", jotka hän lausui hillityn
vakavasti ja aivan kuin rajun mielenliikutuksen pakoittamana,
kaikuivat Filammonin korvissa kuin tuomiopasuunan ääni. Niin, hän
tahtoi paeta. Hän oli lähtenyt maailmaa näkemään ja hän oli nähnyt
sen. Arsenius oli sittekin oikeassa. Kotia erämaahan! Mutta ensiksi
hän tahtoi yksin mennä Pelagian luo, vielä kerran koettaakseen
taivuttaa tätä pakenemaan kerallansa. Mikä sydämetön houkkio olikaan
hän ollut, kun aikoi voittaa Pelagian väkivallalla -- moisten apurien
avulla! Jumalan valtakunta ei ole sellaisten kiihkoilijoiden,
sanansaivartelijoiden, vaan auliitten, rakastavien ja kuuliaisten
sydämien valtakunta. Jos hän ei kykenisi voittamaan sisaren sydäntä,
niin lähtisi hän yksin ja kuolemaansa asti rukoilisi hänen puolestaan.
Filammon juoksi alas Cæsareumin rappusilta, ja kääntyi Museokadulle.
Kas niin! Se oli pauhaavana ihmismerenä! Ne ryöstivät Theonin
taloa -- muistoista rikasta taloa! Ehkä vanhuskin oli tuhon omaksi
joutunut! Mutta sittekin -- oma sisar! Hänen täytyi pelastaa Pelagia
ja paeta. Ja kääntyen sivukadulta koetti Filammon päästä sitä tietä
eteenpäin.
Sielläkin! Koko satamakortteli oli jalkeilla. Jokaiselta kadulta
tulvi raivoisia yltiöpäitä valtaväylälle; ja ennenkuin hän pääsi
Pelagian asunnolle, oli aurinko jo mennyt mailleen, ja hänen takanaan
jyrisi kymmenien tuhansien kurkusta huuto: "Alas kaikki pakanat!
Surmatkaa jok'ikinen aarialainen gootti! Alas epäjumaliset portot!
Alas Pelagia Afrodite!"
Filammon kiiruhti pitkin lehtokujaa torninportille, jossa Wulf oli
luvannut odottaa häntä. Portti oli raollaan ja hämärässä eroitti
hän jonkun seisovan aukossa. Hän juoksi portaille ja tapasi Wulfin
asemesta Mirjamin.
"Päästä minut sisään!"
"Miksi?"
Filammon ei vastannut, vaan yritti tunkeutua naisen ohi.
"Hullu, hullu, hullu!" akka sähisi ponnistaen kaikin voimin porttia
kiinni. "Missä ovat sinun ryöstötoverisi? Missä on sinun
munkkijoukkosi?"
Filammon peräytyi hämmästyneenä. Miten oli akka saanut hänen aikeensa
tietoonsa?
"Niin, niin -- missä ne ovat? Mieletön poika! Etkö tänä päivänä
tarpeeksi nähnyt munkkien töitä, vai vieläkö koetat tyttö rievusta
tehdä samanlaisen kuin itse olette? Repikää vain juurineen pois
oma inhimillinen luontonne, jos niin tahdotte, ja tehkää itsenne
paholaisiksi koettaessanne päästä enkeleiksi, mutta sinun sisaresi on
nainen, ja naisena hän on elävä tai kuoleva!"
"Päästä minut sisään!" Filammon hurjistuneena huudahti.
"Huudappa vain -- niin minä huudan myös ja silloin sinun henkesi
ei ole kuparikolikonkaan arvoinen. Hullu, luuletko minun puhuvan
juutalaisena? Minä puhun naisena -- nunnana! Minä olin kerran nunna,
mieletön -- ja silloin sieluni kovettui. Jumalan viha langetkoon
päälleni, jos toisen sielu siten kovettuu, niin kauan kuin minä voin
sen estää! Sinä et häntä saa! Minä ennemmin kuristan hänet omilla
käsilläni!" Ja hän pyörähti juoksemaan ylös kiemurtelevia portaita.
Filammon ehätti hänen jälkeensä. Mutta noita-akan hurja kiihko antoi
tälle voimia niin että hän juoksi kuin nuori menaadi. Kerran oli
Filammon vähällä sivuuttaa hänet. Mutta samalla hän muisti, ettei hän
tiennyt etsittävänsä olinpaikkaa ja päätti sen vuoksi pysytellä vain
akan kintereillä ja käyttää tätä oppaanaan.
He juoksivat yhä ylöspäin kunnes Mirjam äkkiä pyörähti muutamasta
ovesta sisään. Filammon pysähtyi. Muutamia jalkoja ylempänä portaat
loppuivat aukkoon, josta näkyi kappale taivasta. Hän oli siis lähellä
tornin kattoa! Silmänräpäys vielä ja akka ilmestyi takaisin ovesta
puhaltuen uudelleen pakenemaan ylöspäin. Filammon tarttui hänen
käsivarteensa ja survasi hänet takaisin tyhjään kammioon. Muutamalla
loikkauksella hän oli katolla ja seisoi Pelagian edessä.
"Tule!" hoki hän hengästyneenä. "Hetki on käsissä! Tule, kun kaikki
nyt ovat alhaalla!" Ja hän tarttui sisarensa käteen.
Mutta tämä väisti häntä.
"Ei, ei", kuiskasi hän vastaukseksi, "minä en voi, en voi, hän on
antanut minulle kaikki anteeksi, minä olen hänen ikuisesti! Ja nyt,
juuri kun hän on vaarassa, kun hän ehkä on haavoittunut -- oi taivas!
-- tahtoisitko sinä houkutella minut niin alhaiseen tekoon kuin
karkaamaan pois hänen luotaan?"
"Pelagia, Pelagia, rakas sisareni!" Filammon huudahti kiihkeästi,
"ajattele synnin palkkaa! Ajattele helvetin piinaa!"
"Minä olen ajatellut niitä tänä päivänä; ja minä en usko sinua! En
-- en usko! Jumala ei ole niin julma kuin sinä sanot! Ja vaikka hän
olisikin -- rakastettuni kadottaminen olisi minulle helvetti! Vaikka
palaisinkin, kunhan vain saan hänet pitää!"
Filammon seisoi hämmästyneenä ja vapisten hänen edessään. Kaikki
hänen entiset epäilyksensä välähtivät salamana hänen mieleensä ja
hän muisti miten hän oli temppeliluolassa nähnyt ne maalatut naiset
ja kemut, ja miten hän vapisten oli kysynyt itseltään paloivatko nuo
kaikki ikuisesti helvetin tulessa?
"Tule!" hän vielä kerran pyysi; ja heittäytyen polvilleen sisarensa
eteen peitti tämän kädet suudelmilla, kiihkeästi rukoillen häntä
lähtemään. Turhaan.
"Mitä tämä on?" jyrähti ääni -- ei Mirjamin, vaan Amaalin. Hän oli
aseeton, mutta hyökkäsi suoraa päätä Filammonin kimppuun.
"Elä tee hänelle pahaa", parkasi Pelagia; "hän on veljeni -- sama
veljeni, josta sinulle kerroin!"
"Mitä hän täällä tekee?" kysyi Amaali, joka heti ymmärsi Pelagian
sanat tosiksi. Pelagia vaikeni.
"Minä tahdon pelastaa kristityn sisareni aarialaisen harhaoppisen
synnillisistä syleilyistä; ja minä pelastan hänet, taikka kuolen!"
"Aarialaisenko?" Amaali nauroi. "Sano suoraan: pakanan, niin osaat
oikeaan sinä nuori houkkio! Tahdotko sinä mennä hänen kanssaan,
Pelagia ja ruveta nunnaksi, hiekkakasojen keskellä elämään?"
Pelagia juoksi rakastettunsa luo; Filammon tarttui hänen
käsivarteensa tehdäksensä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen;
ja samassa, -- ei kukaan huomannut miten se tapahtui -- gootti ja
Filammon olivat iskeneet yhteen henkensä edestä. Pelagia seisoi
kauhusta mykkänä hyvin tietäen, että apua pyytäen hän syöksisi
veljensä varmaan turmioon.
Muutamassa sekunnissa oli kaikki ohi. Gootti nosti Filammonin
syliinsä kuin pikku lapsen ja kantaen hänet katoksen kaiteitten
ääreen, aikoi heittää nuorukaisen alas kanavaan. Mutta notkea
kreikkalainen oli käärmeenä kietoutunut hänen ympärilleen ja puristi
häntä kurkusta epätoivon voimalla. Kahteen kertaan he kaatuivat
kaiteita vasten, kahdesti jälleen nousivat jaloilleen. Kolmas hirveä
heitto -- kaide murtui; ja sinne huimaavaan syvyyteen putosivat
toisiinsa kietoutuneina gootti ja kreikkalainen.
Pelagia ryntäsi katon reunalle ja kauhusta mykkänä ja silmät kuivina
tuijotti alas hämärään syvyyteen. Kahdesti he välillä pyörähtivät
ympäri... Tornin juuri uloutui egyptiläiseen tapaan, loivasti veteen.
Heidän täytyi paiskautua seinämään -- ja sitte!... Tuntui kuluvan
kokonainen ikuisuus ennenkuin he koskettivat kiviseen muuriin...
Amaali oli alla... Pelagia näki hänen kauniiden kiharoittensa iskevän
julmaan kiveen. Hänen otteensa höltyi, hänen jäsenensä herpaantuivat;
kaksi eri loiskahdusta kuului tummasta kanavasta ja sitten oli kaikki
hiljaa. Pienet laineet lipattivat vain vihaisesti muuria vastaan.
Pelagia tuijotti alas vielä hetkisen ja sitte hän, päästäen hurjan
parahduksen, joka kaikui katoilla ja kanavassa, pyörähti lentäen
juoksemaan alas rappusia ja ulos yöhön.
Viisi minuuttia myöhemmin Filammon vettä ja verta valuen ja pahasti
runneltuna ryömi ylös kanavasta kujan alapäässä. Muuan nainen
syöksähti esiin takaportista ja seisahtui kanavan reunalle kädet
ristissä tuijottaen kanavaan. Kuu valaisi hänen kasvonsa. Se oli
Pelagia. Hän näki Filammonin, tunsi hänet, ja hätkähtäen peräytyi.
"Sisareni! -- sisareni! Anna minulle anteeksi!"
"Murhaaja!" parkasi hän ja tyrkäten syrjään veljensä ojennetut kädet
pakeni hurjana käytävään.
Käytävä oli täynnä kaikenlaista tavaraa, mutta tanssijatar hyppeli
niiden yli, kuin aron peura, jota vastoin Filammon, putouksesta
huumautuneena ja märkien kutriensa sokaisemana, kompastui, kaatui,
eikä kyennyt enää nousemaan. Pelagia juoksi alussa suoraan soihtujen
valaisemaa väkijoukkoa kohti, joka tunkeili ja räyhäsi ylempänä
pääkadulla, kääntyi sitte äkkiä muutamalle sivukujalle ja hävisi
sinne. Filammon makasi ähkyen maassa ilman minkäänlaista aikomusta
tai toivomusta koko tässä maailmassa.
Viisi minuuttia myöhemmin Wulf kumartui murtuneen kaiteen ylitse
seurassaan parikymmentä pelästynyttä miestä ja naista, jotka Pelagian
huuto oli katolle jouduttanut.
Hän yksin epäili Filammonin olleen siellä ja pelästyen omia
päätelmiään siitä mitä ehkä oli tapahtunut, hän säilytti
aavistuksensa omana salaisuutenaan.
Mutta kaikki tiesivät Pelagian olleen tornissa ja kaikki olivat
nähneet Amaalin sinne menevän. Missä he nyt olivat? Ja miksi oli
pieni takaportti tavattu avattuna ja saatu suljetuksi parhaiksi
ennenkuin väkijoukko kadulta ennätti tunkeutua sisään?
Wulf, joka oli liiankin kokenut sellaisissa asioissa, seisoi siinä
punniten kaikkia kauheaan kuolemaan viittaavia asianhaaroja. Viimein
hän melkein kuiskaten virkkoi:
"Köysi ja tulisoihtu, Smid!"
Nämä tuotiin hänelle ja Wulf hyljäten nuorempien miesten pyynnöt
päästä tuolle vaaralliselle tiedusteluretkelle, laskeutui alas
kaide-aukosta.
Päästyään vähän yli puolitien, nykäsi hän köyttä ja soinnuttomalla
äänellä huusi tovereilleen ylhäällä:
"Vetäkää ylös! Olen nähnyt tarpeeksi."
Uteliaisuuden ja levottomuuden jännittäminä he vetivät hänet ylös.
Wulf seisoi kotvan aikaa äänettömänä heidän keskellään, aivan kuin
järkyttävän onnettomuuden murtamana.
"Onko hän kuollut?"
"Odin on ottanut kotiin poikansa, goottilaiset sudet!" Hän ojensi
oikean kätensä kauhun valtaamaa seuruetta kohti ja purskahti
hillittömään itkuun... Veren tahraama tukko pitkiä, kauniita kutreja
oli hänen kädessään.
Kaikki tahtoivat sitä tunnustella ja se kulki nyt kädestä käteen...
Jokainen tunsi nuo rakkaat, kullankellertävät kiharat. Ja sitte nuo
koruttomat uroot, jotka olivat liian uljaat kyyneleitä hävetäkseen
purskahtivat tyttöjen hämmästykseksi katkeraan itkuun, valitellen
kuin pienet lapset... Heidän Amaalinsa! Heidän taivahinen johtajansa!
Odinin oma poika, heidän ilonsa, ylpeytensä, kunniansa! Heidän
"Taivaallinen kuningaskuntansa", kuten hänen nimensä jo ilmaisi, joka
oli ollut juuri sellainen, ja enemmänkin, kuin jokainen heistä toivoi
olevansa, mutta joka kuitenkin oli heidän heimoansa, luuta heidän
luustansa, lihaa heidän lihastansa! Raskaalta tuntuu jokaiselle
todelliselle ihmisolennolle, kun hänen ihanteensa riistetään pois,
vaikkapa tuo ihanne olisikin vain villin härän ja sieluttoman
miekkailijan perikuva...
Viimein Smid puhui:
"Uroot, Odin on näin tuominnut ja Ylijumala on vanhurskas. Jos me
olisimme neljä kuukautta sitte kuulleet Wulf prinssin neuvoa, niin
tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Me olemme olleet pelkureita ja
laiskureita, ja Odin on lapsiinsa vihastunut. Vannoutukaamme Wulf
prinssin miehiksi ja seuratkaamme häntä minne hän meitä johtaneekin!"
Wulf tarttui hellästi hänen ojennettuun käteensä --
"Ei, Smid, Trollin poika! Sinun asiasi ei ole lausua sellaisia
sanoja. Agilmund Cnivan poika, Goderic Ermenricin poika, te olette
baltteja, te olette oikeudenmukaiset perijät. Arpa ratkaiskoon, kumpi
teistä on oleva päällikkömme."
"Ei, ei, Wulf!" molemmat nuorukaiset huudahtivat yhteen ääneen.
"Sinä olet sankari, sinä olet tietäjä! Me emme ole sen arvoiset; me
olemme olleet yhtäläisiä pelkureita ja laiskureita kuin muutkin.
Goottilaiset sudet, seuratkaa Sutta, vaikka hän johtaisikin teidät
jättien maahan!"
Mieltymyksen myrsky seurasi näitä sanoja.
"Nostakaa hänet kilvelle", Goderic huusi riuhtaisten kilven vyöltään.
"Nostakaa hänet kilvelle! Eläköön Wulf kuningas! Wulf Egyptin
kuningas!"
Ja muut gootit, jotka olivat kuulleet melun, juoksivat katolle
parhaiksi ennättäen yhtyä jymisevään huutoon: "Wulf, Egyptin
kuningas!" -- Ei kukaan heistä välittänyt talon edustalla kiljuvasta
väkilaumasta enempää kuin pojat ikkunoita rapisuttavasta lumisateesta.
"Ei!" Wulf juhlallisesti virkkoi kohotetulla kilvellä seisoessaan.
"Jos minä nyt olen teidän kuninkaanne ja te, goottilaiset sudet,
olette minun miehiäni, niin huomispäivänä me lähdemme tästä Odinin
vihaamasta paikasta, jota alruuna-neidon viaton veri saastuttaa.
Takaisin Ataulfin luo, takaisin omien heimolaistemme luo! Lähdettekö?"
"Takaisin Ataulfin luo!" miehet huusivat.
"Ettehän jätä meitä surman suuhun?" muuan tytöistä huudahti.
"Roskajoukko murtaa jo portteja!"
"Vaiti, hupakko! Miehet -- yksi työ meidän on suoritettava. Amaali ei
saa matkata Valhallaan ilman asianmukaista saattuetta."
"Ethän tyttö raukkoja tarkoita?" Agilmund virkkoi peljäten että
Wulf aikoi viettää Amaalin hautajaisia oikeaan goottilaiseen tapaan
surmaamalla orjat.
"En... Yhden heistä näin äsken käyttäytyvän Vaalan arvoisen tavalla.
Ja sitäpaitsi -- ehkä heistä sittekin on sankarien vaimoiksi...
Naiset ovat parempia kuin luulinkaan, huonoimmatkin heistä. Ei
niin. Menkää alas, uroot, ja lennättäkää portit auki ja kutsukaa ne
kreikkalaiskoirat Odinin pojan peijaisiin."
"Portitko auki?"
"Niin juuri, Goderic, ota kaksitoista miestä ja asetu itäiseen
pihattoon. Agilmund, mene yhtä suuren joukon kera pihan länsipuolelle
-- sinne keittiöön, ja odota siksi kun kuulet minun sotahuutoni. Smid
ja te muut tulkaa kanssani tallien kautta portin vierelle -- hiljaa
kuin Hela."
He menivät alas ja kohtasivat portaissa Mirjamin.
Ponnistuksesta hengästyneenä ja väsyneenä oli Mirjam kaatunut
Filammonin voimakkaasta sysäyksestä. Kotvan hän oli maannut melkein
tajuttomana lattialla ja vironnut parhaiksi tuomiotansa kuulemaan.
Hän tunsi että hetki oli tullut ja otti sen vastaan omalla tavallaan.
"Ottakaa noita kiinni!" Wulf verkkaan virkkoi. -- "Ottakaa kiinni
uroitten viettelijä -- kaikkien murheittemme alku ja juuri!"
Mirjam tuijotti häneen rauhallisesti myhäillen.
"Noita on jo tottunut siihen, että hullut lykkäävät hänen syykseen
omien himojensa ja laiskuutensa seuraukset!"
"Iske hänet kuoliaaksi, Smid, Trollin poika, että hän joutuisi
Amaalin sielun edelle ja ilahuttaisi sitä matkalla Niflheimiin."
Smid täytti käskyn, mutta niin kammottava oli noidan kuoppiinsa
vajonneiden, häneen suunnattujen silmien loimu, että Smidin näkö
petti. Isku meni harhaan ja sattui akan olkapäähän. Hän horjahti,
mutta ei kaatunut.
"Riittää", Mirjam tyynesti virkkoi.