kun ensimäisenä saarnapäivänäsi pyydät minua varomaan niiden
pahuutta, jotka tuota uskoa tunnustavat. Kiitän sinua; mutta
huolenpitosi minusta tekee sinut kiusalliseksi. Minä en pelkää
mitään. He eivät uskalla. Jos he nyt uskaltaisivat, niin olisivat
he jo kauvan sitte uskaltaneet. Mitä tuohon nuorukaiseen tulee
-- niin olisi minulle tästä puoleen häpeäksi, jos hänen sanojaan
tottelisin tai uskoisin, taikka edes osoittaisin huomaavani hänen
olemassaolonsa. Koska hän on niin häpeämätön, että varoittaa
minua, niin juuri sen vuoksi minä menen. Elä pelkää minun
vuokseni. Sinun ei pitäisi toivoa minun nytkään olevan peloissani
itseni vuoksi. Minun täytyy täyttää tehtäväni. Minun täytyy puhua
sanat, jotka minun on puhuttava. Ja ennen kaikkea, minä en saa
antaa kellekään kristitylle aihetta sanoa, että filosofi uskalsi
vähemmän kuin uskonkiihkoilija. Jos minun Jumalani ovat Jumalia,
niin he suojelevat minua; ja jos ne eivät ole, niin täyttäköön
sinun Jumalasi tahtonsa tavalla, jonka hän parhaaksi näkee."
Rafael repi kirjeen palasiksi... Henkivartijat eivät ainakaan olisi
muun maailman mukana hulluiksi herenneet.
Oli vielä aikaa puoli tuntia ennenkuin Hypatian luennon piti alkaa.
Sillä välin hän kyllä ennättäisi koota sotavoimia vaikka koko
Aleksandrian taltuttamiseksi. Ja Rafael pyörähti äkkiä ulos huoneesta
kadulle juostakseen.
"_Quem Deus vult perdere_!" hän huudahti Filammonille, tehden
kädellään epätoivoisen liikkeen. "Jää tänne pidättääksesi hänet! --
koeta vielä viimeisen kerran saada hänet taipumaan! Tartu hevosten
suitsiin, jos voit! Minä tulen takaisin kymmenessä minuutissa." Ja
hän läksi juoksemaan likimmälle puiston portille.
Museon puiston toisella puolen oli palatsin pihamaa. Niiden välillä
oli useita portteja. Jos hän saisi tavata Oresteen taikka edes
henkivartijat ajoissa hälyytetyiksi!...
Ja hän kiiruhti pitkin puistokäytäviä ja lehtokujia, jotka
pelästyneet kaupunkilaiset olivat nyt jättäneet, autioiksi,
lähimmälle portille. Se oli suljettu ja ulkoapäin vahvasti teljetty.
Kauhistuneena hän juoksi seuraavalle; sekin oli teljetty. Hän
käsitti syyn siihen silmänräpäyksessä ja mieletön pelko valtasi
hänet. Henkivartijat eivät nähtävästi välittäneet museosta, taikka
eivät pelänneet minkään vaaran uhkaavan tätä kaupungin kunniaa ja
ihmettä Aleksandrian asukkaitten puolelta, taikka ehkä tahtoivat,
älykkäästi kyllä, keskittää voimansa mahdollisimman pienelle
alalle. Siksipä he olivat tyytyneet sulkemaan kaikki puutarhaan
vievät tiet ja siten muodostamaan korkeasta rajamuurista marmorisen
linnoituksensa ulomman valliaidan. Mutta itse museosta ulos johtavat
ovet lienevät ainakin auki! Hän tunsi ne jok'ikisen, tunsi jokaisen
hallin, käytävän, patsaan, kuvataulun, melkeinpä jokaisen kirjankin
tuossa muinaisen sivistyksen suunnattomassa aarre-aitassa... Hän
pääsi sisään; kiiruhti tuttuja käytäviä pitkin eräälle taka-ovelle,
josta hän ja Orestes olivat sadat kerrat kulkeneet ladellen
huonoja sanoja ja hautoen vielä huonompia ajatuksia, jotka olivat
kirjoitetut hänen entisten pahojen töittensä luetteloon... Se oli
suljettu. Hän ryskytti sitä; mutta ei kukaan vastannut. Hän juoksi
edelleen ja koetti toista ovea. Ei sielläkään kukaan vastannut.
Vielä muuatta -- sama hiljaisuus ja epätoivo!... Hän juoksi ylös
rappusia toivoen yläkerran ikkunoista voivansa huutaa vartijoille.
Varovaiset soturit olivat lukinneet ja teljenneet kaikki aukot
koko oikeanpuolisen sivustan yläkertaan, ettei sieltä päästäisi
palatsin kimppuun. Minne nyt? Takaisin -- ja minne sitte? Takaisin,
pitkin loppumattomia käytäviä, kaarikattoisia halleja, portaita,
ovikäytäviä, joista toiset olivat avonaiset, toiset teljetyt, ylös ja
alas, tietä jos mitä, toisinaan eksyssissäkin tuossa äärettömässä,
äänettömässä labyrintissä! Ja henkeä ahdisti, kurkkua karvasteli,
polvet notkuivat ja poskia poltti kuin samum-tuulen tuivertaessa.
Hänen mielenmalttinsa, joka tavallisesti oli niin järkkymätön, jätti
nyt hänet armotta pulaan. Jok'ainoa yritys epäonnistui, hän oli
kuin vangittu, noiduttu. Oliko tämä unta? Oliko tämä painajainen,
tuollainen unikuva, jossa pilareja ilmestyy pilarien perästä,
portaita portaitten perästä, huoneita huoneitten perästä, jotka
uneksijan edessä muuttuvat, vaihtuvat, jatkuvat ikuisesti ja sitte
taas lyhenevät, lähestyvät, puristavat? Oliko tämä unta? Oliko
hänet tuomittu ikuisesti vaeltamaan jossain autiossa linnassa,
sovittaakseen syntinsä, jotka hän siellä oli oppinut, ja joita hän
siellä oli harjoittanut? Ensi kerran elämässään huimasi nyt hänen
päätänsä. Hän ei saanut selville muuta kuin että jotain kamalaa oli
tapahtumassa -- ja että hänen piti se estää, eikä voinut... Missä
hän nyt oli? Pienessä sivukammiossa... Lukemattomat kerrat hän oli
tässä puhellut Hypatian kanssa ja katsellut yli Faroksen kauas
siniselle Välimerelle... Mikä melu alhaalta kuului?... Kokonainen
meri huojuvia päitä, tuhansia ja taas tuhansia, aina meren rantaan
saakka; ja niiden lukemattomista kurkuista kohosi yksi ainoa valtava
sotahuuto -- "Jumala ja Jumalan äiti!" -- Kyrillon koirat olivat
irti... Hän horjahti ulommas ikkunasta ja läksi taas mielettömänä
juoksemaan... minne, sitä hän ei tiennyt eikä saanut koskaan tietää.
Ja Filammon?... Mutta riittäköön kullekin luvulle, kuten kullekin
päivälle oma vaivansa.
13 Luku.
NAISEN RAKKAUS.
Pelagia oli viettänyt yön yksinäisyydessä surren, eikä hänen mielensä
seuraavana aamuna suinkaan kevennyt, kun hän huomasi olevansa vanki
omassa talossaan. Orjattaret selittivät, että he olivat saaneet
määräyksen -- he eivät ilmaisseet ken määräyksen oli antanut -- estää
häntä poistumasta huoneistaan. Ja vaikka jotkut heistä ilmoittivat
tämän osanottavaisesti huokaillen ja itkua tuhertaen, niin huomasi
Pelagia, että sangen moni heistä mielellään antoi hänen tuntea, että
hänen valtansa oli mennyttä ja että oli toisia, jotka voivat toivoa
kohoavansa vallitsevan suosikin kunniaan.
Välipä sillä! Kuiskailut, pilkkanaurut ja kopeat vastaukset eivät
koskeneet Pelagiaan. Hänellä oli vain yksi epäjumala ja sen hän oli
kadottanut, vain yksi voima ja se oli hänet nyt pulaan jättänyt.
Ylhäällä taivaassa ja alhaalla maassa ei ollut rauhaa ei apua eikä
toivoa; ei mitään muuta kuin synkkää, ilotonta ja älytöntä pelkoa ja
epätoivoa. Pieni, heikko lapsensielu, joka juuri oli hänessä eloon
herätetty, oli heti syntymähetkenä masennettu ja muserrettu, ja
Pelagia vetäytyi vaistomaisesti sen tornin kattoparvekkeelle, jossa
hänen huoneustonsa oli, itkeäkseen siellä yksinäisyydessä.
Siellä hän tunnin toisensa jälkeen istui suuren kangaskatoksen
varjossa, jota kaikissa Aleksandrian taloissa käytettiin sekä suojana
auringolta että myöskin allaolevien huoneiden vilvoittajana. Hänen
katseensa harhaili yli lukemattomien kattojen ja tornien, mastojen ja
kimaltelevien kanavien ja keinuvien venheiden; mutta hän ei nähnyt
niitä -- hänen edessään päilyivät vain rakkaat kasvot, jotka hän
ainaiseksi oli kadottanut.
Viimein hiljainen vihellys herätti hänet unelmistaan. Hän kohotti
katseensa. Kapean kujan toiselta puolelta, vastapäisen katon
rintasuojuksen aukosta terävä silmäpari tarkasteli häntä. Pelagia
vetäytyi närkästyneenä syrjään.
Vihellys uusiutui ja pää kohosi varovaisesti rintasuojuksen takaa...
Se oli Mirjamin. Vilkaisten tarkkaavaisesti ympärilleen Pelagia astui
esiin. Mitähän asiaa tuolla vanhalla naisella hänelle oli?
Mirjam teki kysyviä merkkejä, joiden Pelagia ymmärsi tiedustelevan
oliko hän yksin. Heti kun myöntävä vastaus oli annettu, Mirjam
kohousi pystyyn, heitti Pelagialle kirjeen, johon piikivi oli
painoksi suljettu, ja hävisi jälleen.
"Minä olen vahtinut täällä koko päivän. He, eivät laskeneet
minua sisään. Varo Wulfia ja kaikkia muita. Elä lähde minnekään
huoneestasi. He ovat sommitelleet juonen viedäkseen sinut pois ja
luovuttaakseen sinut veljellesi, munkille; sinut on petetty; ole
rohkea!"
Pelagia luki nämä sanat ihmeissään ja kalpeana, ja otti huomioonsa
ainakin viimeisen Mirjamin neuvon. Hän näet laskeutui huoneisiinsa,
asteli ylpeästi niiden läpi ja käskien esteleviä orjattaria
väistymään niin mahtipontisesti, että nämä vallan hölmistyivät, hän
meni kirje kädessään suoraan huoneeseen, jossa Amaali tavallisesti
vietti keskipäivän hetket.
Ovea lähestyessään hän kuuli sisällä äänekästä puhelua... _Hänen_
äänensä!... mutta Wulfin myöskin. Pelagian rohkeus petti ja hän
pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan... Hän kuuli Hypatian nimen ja
mielettömän uteliaisuuden valtaamana hän kumartui avaimenreikään ja
kuunteli tarkkaavaisesti.
"Hän ei suostu kosintaani, Wulf."
"Jos hän ei suostu, niin saa hän kokea kovempaa. Sitäpaitsi,
hän on perin ahtaalla. Tämä on hänellä viimeisenä pelastumisen
mahdollisuutena ja hän turvautuu mielelläänkin siihen. Kristityt ovat
raivoissaan hänelle ja jos myrsky puhkeaa, niin ei hänen hengellään
ole arvoa tuon vertaa!"
"Vahinko, ettemme jo ole tuoneet häntä tänne."
"Niin onkin; mutta me emme ole voineet. Me emme saa rikkoa välejä
Oresteen kanssa ennenkuin palatsi on käsissämme."
"Mutta saammeko sitä koskaan käsiimme, toveri?"
"Aivan varmaan. Me puhuttelimme jokaista vartiojoukkoa viime yönä ja
kun huomautimme, että he saisivat Amaalin johtajakseen, niin he jo
siitä niin innostuivat, että meidän täytyi paremminkin lahjoa heidät
pysymään aloillaan kuin nousemaan kapinaan."
"Oi Odin! Kunpa olisinkin nyt heidän parissaan! Odota siksi kun
kaupunki on kapinassa. Jos päivä kuluu mellakoitta, niin olen minä
hölmö. Ovathan kaikki aarteet venheissä?"
"Ovat ja itse alukset ovat myös lähtövalmiit. Minä olen rehkinyt
kuin hevonen koko aamun niiden ääressä, kun et sallinut minun muuta
toimittaa. Ja Godericko ei palaa palatsista ennen yön tuloa?"
"Jos meidän kimppuumme ensiksi hyökätään, niin annamme me hänelle
merkin tulella ja hän tulee tänne tuoden kerallaan kaikki gootit,
jotka hän mukaansa saa. Jos taas palatsia ensiksi ahdistetaan, niin
on meidän soudettava sinne avuksi. Sillä välin hän juottaa sen
kreikkalaisen prefekti-koiran niin perinpohjaiseen humalaan kuin vain
voi."
"Kyllä se kreikkalainen juo hänet pöydän alle! Sillä on rohdoksia --
kuten kaikilla muillakin roomalaisilla roistoilla -- joiden avulla
hän selvittää päänsä milloin haluaa, ja sitte hän on taas valmis
jatkamaan juominkeja. Lähetä Smid ukko sinne ja anna hänen koettaa
kammeta se asekauppias."
"Erinomainen tuuma!" Wulf virkkoi ja läksi huoneesta pannakseen sen
täytäntöön.
Pelagia ehti parhaiksi vetäytyä viereisen oven suojaan. Mutta hän oli
kuullut kylliksi; ja kun Wulf kulki ohitse, niin juoksi hän tämän luo
ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Oi, tule tänne! Puhele kanssani hetkinen, armahda minua ja puhu
minulle!" Hän veti soturin puolittain vastoin tämän tahtoa kammioon
ja heittäytyen Wulfin jalkojen juureen ratkesi lapsen lailla
haikeihin valituksiin.
Wulf seisoi äänettömänä, tästä odottamattomasta nöyryydestä aivan
ällistyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt hävetä, kun hän
katseli noita kauniita, rukoilevia kasvoja, joita nyt vavahutteli
viaton suru aivan kuin lasta, jonka leikkikalu on särkynyt... Viimein
Pelagia puhui:
"Oi, mitä minä olen tehnyt -- mitä olen tehnyt? Miksi teidän täytyy
ottaa hänet minulta pois? Enkö ole vain rakastanut, kunnioittanut,
jumaloinut häntä? Minä tiedän, että sinä rakastat häntä; ja minä
rakastan sinua sen vuoksi -- minä rakastan sinua! Mutta sinä --
mitäpä onkaan sinun rakkautesi minun rakkauteni rinnalla? Oi, minä
kuolisin hänen vuoksensa -- minut saisi vaikka repiä kappaleiksi
hänen vuoksensa -- nyt, heti!..."
Wulf oli ääneti.
"Olenko muuta tehnyt kuin rakastanut häntä? Onko minulla muuta halua
kuin tehdä hänet onnelliseksi? Minä olin rikas, minua ylisteltiin,
hemmoiteltiin... ja sitte tuli hän... ihanana kuten aina, jumalana
ihmisten parissa -- taikka paremmin apinoiden parissa -- ja minä
jumaloin häntä: teinkö siinä väärin? Minä luovuin kaikesta hänen
vuoksensa: teinkö siinä väärin? Minä annoin itseni hänelle: voinko
muuta tehdä? Hän suostui pitämään minusta -- hän, sankari! Voinko
muuta tehdä kuin antautua? Minä rakastin häntä: mitä sille voin?
Teinkö siinä väärin? Julma, julma Wulf!"
Wulfin täytyi pakoittautua ankaraksi, sillä muutoin hän heti olisi
heltynyt.
"Mutta minkä arvoinen sinun rakkautesi oli hänelle? Mitä se
on hänessä vaikuttanut? Se on tehnyt hänestä juoppolallin,
tyhjäntoimittajan, noiden kreikkalaisten koirain pilan esineen,
joiden hallitsija, kukistaja hänen olisi pitänyt olla. Älytön nainen,
kun et huomaa, että sinun rakkautesi on ollut hänen kirouksensa,
hänen perikatonsa! Hänen, jonka nyt pitäisi istua Ptolemaiojen
valtaistuimella, koko Välimeren eteläpuolen herrana -- joka hänestä
vielä on tuleva!"
Pelagia tuijotti puhujaan silmät selällään, aivan kuin olisi hänen
aivoissaan vähitellen selvinnyt uusi ajatus, joka oli hänelle liian
valtava. Sitte hän hitaasti kohottausi lattialta.
"Hänestä siis voisi tulla Afrikan keisari?"
"Se hänestä pitää tuleman; mutta ei --"
"Ei minun rinnallani!" Pelagia melkein parahti. "Ei, ei minun kurjan,
älyttömän, tahraisen rinnalla! Minä käsitän -- voi, Jumala, minä
käsitän kaikki! Ja sen vuoksi te tahdotte hänen naivan tuon -- tuon
-- toisen!"
Hän ei rohjennut lausua tuota pelättyä nimeä.
Wulf ei luottanut itseensä niin paljon, että olisi uskaltanut
vastata. Hän vain nyökäytti myöntäen päätään.
* * * * *
"Niin, niin -- minä lähden -- kauas erämaahan -- Filammonin kera --
ja sinun ei tarvitse enää kuulla minusta. Ja minä rupean nunnaksi ja
rukoilen hänen puolestaan, että hänestä tulisi suuri kuningas, koko
maailman valloittaja. Kerrothan sinä hänelle, miksi minä poistuin,
kerrothan? Niin, niin, minä lähden nyt, heti --" Hän pyörähti
kiireisesti pois aivankuin täyttääkseen heti lupauksensa, mutta sitte
hän, äkkiä hätkähtäen, juoksi takaisin Wulfin luo.
"Minä en voi, Wulf -- minä en voi jättää häntä! Järkeni menetän
jos sen teen! Elä vihastu; -- minä lupaan sinulle mitä tahansa --
vannota minua, jos tahdot, kun vain sallit minun jäädä tänne. Vain
orjana - minä tahansa -- kunhan vain saan joskus nähdä hänet. Ei --
en sitäkään -- kunhan vain saan olla saman katon alla kuin hänkin!
Oi, salli minun olla vaikka orjana keittiössä! Minä lahjoitan
kaiken omaisuuteni hänelle -- sinulle -- kelle tahansa! Ja sinä
sanot hänelle, että minä olen lähtenyt pois -- olen kuollut, jos
tahdot. Kunhan vain sallit minun jäädä! Minä pukeudun ryysyihin,
väännän myllyä... Olisihan sekin suloista, kun tietäisin, että hän
syö leipää, jota olen valmistanut! Ja jos minä kerrankaan rohkenen
puhutella häntä -- tai edes lähestyä häntä -- niin anna kokin
ripustaa minut nilkoistani riippumaan ja ruoskia minua kuten orjaa,
jota parempi en olekaan!... Ja sitte minusta suru pian tekee vanhan
ja ruman, ja sitte, rakas Wulf, ei tarvitse enää, eihän Wulf, pelätä
näitä minun kirottuja kasvojani? Lupaa se, vain sen verran, ja --
kas niin! Hän kutsuu sinua! Elä laske häntä tänne tapaamaan minua!
-- Minä en kestä sitä! Mene hänen luokseen, pian, ja sano hänelle
kaikki. -- Ei, elä vielä!..."
Ja hän vaipui takaisin lattialle, kun Wulf poistui mutisten
itseksensä. --
"Lapsi parka, lapsi parka! Parempi olisi sinulle, jos sinä olisit
kuollut ja Helan syvyyksissä!"
Ja Pelagia kuuli hänen sanansa.
Vähitellen, kesken huokauksia ja kyyneleitä ja mahdottomien
toiveitten ja suunnitelmien villiä sekasortoa, nuo sanat painuivat
hänen mieleensä, kasvoivat ja lopulta valtasivat hänen aivonsa ja
sydämensä.
"Parempi olisi minulle, jos olisin kuollut?"
Ja hän nousi hitaasti pystyyn.
"Parempiko minulle jos olisin kuollut? Miksikäs ei? Silloinhan kaikki
selviäisi. Silloin ei mikään vaara uhkaisi pikkuisen Pelagia-raukan
takia..."
Hän meni hitaasti, varmoin askelin, ylpeänä, tuohon tuttuun
huoneeseen... Hän heittäytyi vuoteelle ja peitti patjan suuteloilla.
Hänen katseensa sattui Amaalin miekkaan, jonka tämä goottilaisten
soturien tapaan oli ripustanut sängyn päädyn yläpuolelle. Hän tarttui
siihen ja väristen otti sen seinältä.
"Niin juuri!... Tapahtukoon se tällä, jos sen täytyy tapahtua.
Ja sen täytyy tapahtua. Minä en jaksa kestää sitä! Ennemmin mikä
muu tahansa kuin häpeä! Minä hullu, kun aina vain kuvittelin,
että kaikki rakastivat, ihailivat minua, ja nyt huomaankin, että
he kaikki halveksivat, vihasivat minua, jok'ikinen! Nuo oppilaat
siellä luentosalin ovella ilmaisivat, että minua halveksittiin. --
Se munkki vanhus puhui samaan suuntaan. -- Minua mieletöntä! Minä
unehutin sen seuraavana päivänä! -- Sillä hän -- hän rakasti minua
vielä! -- Ah -- enhän minä voinut heitä uskoa ennenkuin hänen omat
huulensa sen sanoivat!... Sietämätöntä!... Mutta sittekin, onhan
naisia, yhtä huonoja kuin minäkin, kunnioitettu -- heidän kuoltuaan!
Olihan tapanani laulaa jotain laulua, Epichariista, joka hirttäytyi
kantotuolissaan, ja Leainasta, joka puri kielensä poikki, ettei
kidutuspenkilläkään tulisi ilmaisseeksi rakastajaansa. Kerrotaanhan,
että Ateenassa oli Leainan kuvapatsas -- kieletön naarasleijona... Ja
joka kerta, kun sitä laulua lauloin, niin yleisö teatterissa nousi
seisaalleen ja huusi ja sanoi noita naisia jaloiksi ja siunatuiksi...
Silloin en ymmärtänyt syytä, mutta nyt ymmärrän! -- Nyt ymmärrän!
Ehkä he sittekin sanovat minua jaloksi. He sanovat ainakin että
'hän oli -- niitä -- mutta hän uskalsi kuolla sen tähden, jota hän
rakasti!...' Mutta Jumalahan myöskin hylkii minua, ja vihaa minua.
Hän lähettää minut ikuiseen tuleen. Filammon sen sanoi -- vaikka
onkin veljeni. Se vanha munkki sen sanoi -- vaikka sanoikin sen
itkien... Helvetin liekkeihin ikuisiksi ajoiksi! Oh, ei ikuisiksi!
Suuri, kauhea Jumala! Ei ikuisiksi! Minä en toden totta tiennyt mitä
tein! Ei kukaan opettanut minulle mikä on oikeaa ja mikä väärää,
enkä edes tiennyt että minut oli kastettu -- en tosiaankaan tiennyt!
Ja oli viehättävää -- niin viehättävää, kun sain olla onnellinen,
kun minua ylistettiin, rakastettiin, kun näin onnellisia kasvoja
ympärilläni. Minkä sille voin? Nuo linnut, jotka laulavat tuolla
rakkaassa pihatossa -- ne seuraavat mielihalujaan, etkä Sinä toki
liene niille vihainen sen vuoksi? Ethän toki tahtone olla minulle
ankarampi kuin niillekään, oi suuri Jumala -- sillä eihän minulla
ollut älyä enempää kuin niilläkään? Sinä, joka olet luonut ihanan
auringonvalon ja tämän viehättävän, kovin viehättävän maailman
ja kukat ja linnut -- ethän Sinä tahdo lähettää minua ikuisesti
palamaan? Eikö sata vuotta riittäisi rangaistuksekseni -- taikka
tuhat vuotta? Oi Jumala, eikö jo se riitä rangaistuksekseni, kun
minun täytyy erota hänestä, juuri kun alan haluta tulla hyväksi
-- hänen arvoisekseen?... Oi, ole armelias -- armahda -- armahda
-- ja päästä minut käsistäsi rangaistukseni kärsittyäni! Miksi en
saisi muuttua linnuksi, taikka vain madoksi, ja päästä pois siitä
kammottavasta paikasta jälleen nähdäkseni auringon paistavan ja
kukkien kukoistavan? Oi, enkö jo itse rankaise itseäni? Eikö se edes
hituista auta?... Niin, niin -- minä tahdon kuolla! -- Ehkä Jumala
silloin minua säälii!"
Vapisevin käsin veti hän miekan huotrasta ja peitti sen terän
suuteloilla.
"Niin juuri -- tähän miekkaan -- jolla hän voittonsa voitti. Näin
on oikein -- hänen viimeiseen asti! Miten terävältä ja kylmältä se
näyttääkään! Koskeekohan se kovasti?... Ei -- en koeta kärkeä,
ettei rohkeuteni pettäisi. Minä heittäydyn siihen heti, koskipa se
kuinka kovasti tahansa; myöhäistä on sitte peräytyminen. Ja onhan se
sittekin hänen miekkansa, -- ei se raski minua kovin paljon kiduttaa.
Mutta sittekin, hän itse löi minua tänä aamuna!"
Kun tämä muisto välähti hänen mieleensä, pusertui hänen huuliltaan
hurja tuskanhuuto, joka kaikui koko talon läpi. Kiireisesti hän
sitaisi miekan pystyyn sängyn jalkaan ja repäsi auki tunikkansa...
"Tänne -- tähän -- lesken rintaan, johon hänen päänsä ei enää koskaan
nojaa! Joku tulee käytävässä! Joudu, Pelagia! Nyt --"
Ja hän heitti mielettömänä ylös kätensä heittäytyäkseen...
"Hänen askeleensa ne ovat! Ja hän löytää minut, eikä saa koskaan
tietää, että minä kuolen hänen tähtensä!"
Amaali koetti ovea. Se oli lukittu. Yhdellä ainoalla iskulla mursi
hän sen auki ja kysyi käskevästi:
"Mikä huuto se oli? Mitä tämä tarkoittaa? Pelagia!"
Pelagia, aivan kuin lapsi, joka on tavattu leikkimässä kielletyllä
leikkikalulla, peitti kasvot käsiinsä ja tuupertui lattialle.
"Mitä tämä on?" Amaali huudahti nostaen hänet ylös.
Mutta Pelagia riistäytyi hänen sylistään. "Ei, ei! -- ei koskaan
enää! Minä en ole sinulle kelvollinen! Anna minun kuolla, kurjan!
Minä vain vedän sinua alas. Sinusta täytyy tulla kuningas. Sinun
täytyy naida hänet -- se viisas nainen!"
"Hypatiako? Hän on kuollut!"
"Kuollut!" parahti Pelagia.
"Murhattu; nuo kristityt pirut murhasivat hänet tunti sitte!"
Pelagia peitti silmänsä käsillään ja purskahti itkuun. Olivatko ne
surkuttelun vai ilon kyyneleitä?... Hän ei kysynyt sitä itseltään,
emmekä mekään tahdo sitä häneltä udella.
"Missä on miekkani? Kautta Odinin sielun, miksi se on tuohon sidottu?"
"Minä aijoin -- Elä suutu!... Ne sanoivat minulle että olisi parempi
jos kuolisin, ja --"
Amaali seisoi sanattomaksi hämmästyneenä. "Oi elä lyö minua
uudelleen. Lähetä minut myllyyn. Tapa minut tähän omalla kädelläsi.
Tee mitä tahansa kunhan vain et uudelleen lyö!"
"Lyö? -- Jalo nainen!" Amaali huudahti ja sulki hänet syliinsä.
Myrsky oli ohi; ja Pelagia oli painautunut rakastettua rintaa
vastaan, kuhertaen kuin kyyhkynen, kun Amaali muutaman minuutin
kuluttua kohousi pystyyn, nostaen hänet mukanaan...
"Pian nyt! Emme saa silmänräpäystäkään tuhlata. Ylös torniin, jossa
olet turvassa; ja sitte näyttämään noille rakkikoirille, mikä on
seurauksena, kun tulee ärhentelemään villien susien pesän ympärille."
14 Luku.
NEMESIS.
Ja oliko sitte Amaali oikeassa?
Filammon näki Rafaelin syöksyvän kadun poikki museon puistoon.
Viimeisiksi sanoikseen oli Rafael käskenyt häntä pysymään
paikoillansa; ja poika totteli. Musta ovenvartija, joka oli laskenut
Rafaelin ulos, oli sangen nenäkkäästi sanonut Filammonille, ettei
hänen emäntänsä ottanut ketään vastaan eikä suvainnut mitään sanomia
itselleen tuotavan. Mutta Filammon oli tehnyt lujan päätöksen pysyä
paikoillaan. Kun auringon paahde kävi kiusalliseksi, siirtäytyi hän
vain erään tukipatsaan varjoon ja kyyristäytyi istumaan kivitykselle
valmiina tekemään hurjan hyökkäyksen. Orja tuijotti ihmeissään
nuorukaiseen; mutta kun hän oli jo tottunut filosofien kummallisiin
päähänpistoihin, kiitti hän jumalia, ettei ollut sellaiseksi
syntynyt, vetäytyi vartiopaikallensa ja unhoitti koko asian.
Filammon odotti siinä ummelleen puolentuntia. Se tuntui hänestä
pitkältä kuin päivä, vuosikaudet. Eikä sittekään Rafaelia kuulunut
palaavaksi eikä henkivartijoitakaan saapunut. Oliko tuo omituinen
juutalainen petturi? Mahdotonta! Hänen kasvoillaan oli kuvastunut
yhtä epätoivoinen, peittelemätön pelko kuin Filammoninkin
kasvoilla... Mutta miksi hän ei palannut?