kirjassa, jota Platoniksi nimitetään, vai siksikö, että sinun järkesi
vakuuttaa sen todeksi?... Et vastaa. Vastaa sitte ainakin tähän
kysymykseen: Eikö täydellisesti vanhurskas ihminen ole ihmisistä
korkein?"
"Tietenkin", Hypatia vastasi vähän välinpitämättömästi. Sillä
hän, filosofi ja kreikkalainen kun oli, ei suinkaan ollut
haluton antautumaan kaikkeen, joka vähänkin sanasodalta maistui,
karkoittaakseen siten edes hetkeksi mielestään raskaat ajatukset.
"Eikö silloin Antanthropoon, tuon perikuvan, ihanneihmisen, joka on
täydellisempi kuin ainoakaan yksityinen yksilö, täydy myöskin olla
täysin vanhurskas?"
"Kyllä."
"Oletahan nyt, kuten ennen hupaisissa sanasodissamme teimme, että
hän tahtoo julkisesti todistaa maailmalle vanhurskautensa... Ainoana
keinona hänelle silloin kai olisi Platonin mukaan tuo Glauconin
esittämä muoto; panettelu, kidutus ja ristinkuolema?"
"Mitä puhetta tämä on, Rafael? Aineelliset ruoskat ja ristinpuut
ikuisen ja henkisen aatteen välikappaleina?"
"Oletkohan, Hypatia, vielä koskaan tarkemmin miettinyt, millainen tuo
ihmisen perikuva oikeastaan olisi?"
Hypatia säpsähti, aivan kuin olisi uusi ajatus mieleen iskenyt, ja
tunnusti -- kuten jokainen uusplatonilainen olisi tunnustanut --
ettei hän ollut koskaan sitä ajatellut.
"Ja kuitenkin meidän oppi-isämme Platon opetti, että jok'ainoalla
ilmiöllä, kukasta kansakuntaan asti, on taivaissa ikuinen,
täydellinen perikuva. Ehkäpä me emme tähän asti ole olleetkaan kyllin
tarkkoja platonilaisia, arvoisin opettajani. Ehkäpä me filosofeina,
ja vähän farisealaisina kaupan päälliseksi, olemmekin aloittaneet
kaikki tutkistelemisemme, samoin kuin rukouksemmekin, kiittäen
Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten kaltaisia, ja siten
väärinkäsittäneet toisenkin kohdan Platonin 'Tasavallassa', johon me
entisinä kultaisina aikoina niin mielellämme viittasimme."
"Mikä kohta se oli?" kysäsi Hypatia, joka yhä enemmän kiintyi
keskusteluun.
"Että filosofit olisivat ihmisiä."
"Teetkö pilkkaa minusta? Platonhan määrittelee filosofin ihmiseksi,
joka etsii tiedon kohteita, jotavastoin muut etsivät mielipiteen
kohteita."
"Aivan oikein. Mutta mitähän jos me, tahtoessamme välttämättä saada
selvitetyksi, missä filosofi eroaa muista ihmisistä olisimmekin
jättäneet huomioonottamatta missä hän on toisten ihmisten kaltainen
ja samalla sittenkin unhoittaneet että ihminen on suku, josta
filosofi on vain yksi laji?"
Hypatia huokasi.
"Etköhän siis ole kanssani yhtä mieltä siinä, että koska pienempi
sisältyy suurempaan ja lajin perikuva suvun perikuvaan, me olisimme
menetelleet viisaammin, jos olisimme vähän enemmän tutkistelleet
ihmisen perikuvaa ihmisenä, ennenkuin kävimme käsiksi tuon perikuvan
osaan -- filosofin perikuvaan?... Aivan varmaan se olisi ollut
helpompi tie, sillä ihmisiä on enemmän kuin filosofeja, Hypatia,
ja jokainen ihminen on todellinen ihminen ja sopiva tutkistelun
esine, jota vastoin jokainen filosofi ei ole todellinen filosofi
-- esimerkiksi ystävämme akademikot taikka yksi ja toinen
uusplatonilainenkin, jonka tunnemme? Sinä näytät kärsimättömältä.
Lopetanko?"
"Ymmärsit väärin kärsimättömyyteni aiheen", Hypatia vastasi
katsahtaen Rafaeliin suurilla, surullisilla silmillään. "Jatka."
"No niin -- minä aion ruveta kauhean skolastiseksi -- eikö se ole
aivan oikea määritelmä ihmisestä, että hän yksin kaikista tunnetuista
olioista on henki, joka on ajaksi yhdistetty eläimelliseen
ruumiiseen?"
"Sano ennemmin: siihen loihduttu kuin vankilaan", Hypatia huoaten
vastasi.
"Vaikkapa niinkin. Mutta eikö meidän täydy myöntää, että tuo perikuva
-- oikea ihminen -- että jos hän kerran on perikuva, niin hänenkin
täytyy tai on ainakin kerran täytynyt olla loihduttu eläimelliseen
ruumiiseen?... Sinä vaikenet. En tahdo pahoittaa sinua... Minä
vain pyydän sinua tarkoin miettimään, eikö Platon hiukan vähennä
galilealaisen kalastajan luonnottomuutta, kun tämä sanoo, että
Hän, jonka kuvaksi ihminen on luotu, tuli lihaksi ja seurusteli
ruumiillisessa muodossa ihmisten kanssa Tiberian meren rannalla, ja
että he näkivät Hänen kunniansa, Isän ainokaisen Pojan kunnian."
"Tuo viimeinen kysymys on kokonaan toista. Lihaksi tullut Jumala!
Järkeni nousee kapinaan sellaista ajatusta vastaan!"
"Homeros vanhuksen järki ei noussut."
Hypatia säpsähti, sillä hän muisti miten hän eilen oli kaivannut
noita vanhoja, käsin tunnettavia, inhimillisiä jumaluuksia. --
"Jatka!" huudahti hän malttamattomasti.
"Sano nyt minulle -- eikö tuon ihmisen perikuvan, jos sitä missään on
olemassa, täydy ikuisesti elää Jumalan hengessä? Eikö ainakin Platon
olisi sitä väittänyt?"
"Kyllä."
"Ja johtaa olemassaolonsa suorastaan Hänestä?"
"Kyllä."
"Mutta ihminenhän on yksi, tahdolla varustettu persoona, kaikista
muista eroava."
"On."
"Tuon perikuvankin täytyy siis olla sellainen."
"Arvatenkin."
"Mutta omata kaikkien ihmisten ominaisuudet ja avut täydellisimmässä
muodossa."
"Luonnollisesti."
"Miten suosiollisesti ja kuuliaisesti entinen opettajani muuttuukin
oppilaakseni!"
Hypatia katsahti häneen silmät kyynelissä.
"En koskaan sinulle mitään opettanut, Rafael."
"Sinä opetit minulle enimmän, armas neito, kun vähimmän sitä
aavistit. Mutta sano minulle vielä yksi asia. Eikö jokaisen ihmisen
ominaisuus ole olla poika. Sillä voithan ajatella ihmisen, joka ei
ole isä, mutta et ihmistä, joka ei ole poika."
"Myönnettäköön."
"Silloin tuon perikuvan täytyy olla poika."
"Kenen poika, Rafael?"
"Miksei Zeun, jumalien ja ihmisten isän? Mehän sovimme siitä, että
-- nimittäkäämme sitä nyt _häneksi_, koska olemme päässeet selville
siitä, että se on henkilö -- ei voi kiittää olemassa olostaan ketään
muuta kuin itse Jumalaa."
"Mitä siitä seuraa?" Hypatia kysäsi luoden ihanat silmänsä Rafaeliin.
Niissä kuvastui kiihkeä epäilys, mutta samalla, kuten Rafael
kuolinhetkeensä saakka väitti, myöskin toivo ja ilo.
"Eikö nyt, Hypatia, pojan täydy olla samaa lajia kuin isäkin? Kotkat
eivät synnytä kyyhkysiä, sanoo runoilija. Eikö pojan nimi ole vain
tyhjä ja petollinen vertaussana, ellei poika ole isänsä täydellinen
ja yhtäläinen kuva?"
"Uroot siittävät poikia pahempia kuin he itse ovat, sanoo runoilija."
"Me emme nyt puhu ihmisistä sellaisina kuin ne ovat, joita Homeron
Zeus sanoo kurjimmiksi kaikista kedon eläimistä. Mehän puhumme -- vai
kuinka? -- täydellisestä ja perikuvallisesta pojasta ja täydellisestä
ja perikuvallisesta isästä täydellisessä ja ikuisessa maailmassa,
jossa ei ole kehitystä, taantumusta eikä muutosta. Mehän puhumme
täydellisestä ja perikuvallisesta suvun jatkumisesta, jonka ainoana
määritelmänä voi olla, että yhtäläinen synnyttää itsensä kanssa
täydellisesti yhtäläisiä olioita... Sinä vaikenet. Vaikene vaan,
Hypatia... Me olemme joutuneet liian kauas äärettömyyteen..."
Ja sitte he molemmat olivat tuokion vaiti. Rafaelin mielessä
liikkuivat juhlalliset ajatukset Viktoriasta ja Esaijan vanhoista
ennusmerkeistä, joiden merkitystä hänelle ennustuksina löytämäänsä
Ihmiseen nähden ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän toivoi ja
uskoi, että samat ennusmerkit hänenkin osakseen suotaisiin ja hänkin
saisi lapsen merkiksi siitä että kaikesta hänen syntisyydestään
huolimatta "Jumala oli hänen kanssansa".
Mutta hän oli juutalainen ja mies; Hypatia oli kreikkalainen ja
nainen -- vaikka toisekseen eivät Hypatian koulun miehetkään olleet
toisella kannalla tässä asiassa. Hänelle ei yleisinhimillisillä
suhteilla ja velvollisuuksilla ollut niin korkeata ja jumalallista
merkitystä kuin tuolle käännytetylle juutalaiselle, joka vasta
nyt oli oppinut ymmärtämään omien pyhien kirjojensa sisällön ja
tullut oikeaksi israelilaiseksi. Eikä Rafaelin todistelukaan
voinut saada häntä vakuutetuksi, vaikka saikin hänet sanattomaksi.
Hypatian, kuten hänen hengenheimolaistensakin, usko perustui
enemmän mielikuvitukseen ja uskonnolliseen tunteeseen kuin järkeen
ja siveelliseen tietoisuuteen. Ja koko tuo loistava utumaailma,
jossa hän oli vuosikaudet juhlinut -- sen maailmansyntyopit,
virtaukset, sukulaisuudet, vertauskuvallisuudet, pappisvaltaisuudet,
äärettömyydet, ikuisuudet ja sen semmoiset -- kaikki tuo oli liian
kiehtovaa ainaiseksi hyljättäväksi, vaikka hän ei löytänytkään siinä
lepoa eikä edes voinut siihen empimättä uskoa, ja vaikka se olikin
hävinnyt näkymättömiin juuri kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Ja
taistellen järjen yhä enemmän varmentuvaa vakuutusta vastaan hän
viimein virkkoi:
"Sinä siis tahtoisit minun hylkäävän, kuten itse näyt tehneen, tuon
ihanan ja taivaallisen, noiden kuivien ja laihojen järkisyiden
hyväksi, joiden vastustamiseksi minä, mikäli minusta tuntuu, en --
kaikesta huolimatta -- voi ryhtyä sinun kanssasi sanasotaan, Rafael
-- sillä olenhan minä nainen -- heikko nainen!"
Hän kätki kasvonsa käsiinsä.
"Mikäli sinusta tuntuu, mikä?" Rafael kysyi lempeästi.
"Olethan voinut huonommalle asialle antaa järjellisemmän värityksen."
"Niin sanoi Aristofaneskin Sokrateesta. Mutta kuule minua vielä
hetkinen, rakastettu Hypatia. Sinä kieltäydyt hylkäämästä tuota
ihanaa, ylevää, taivaallista? Mitähän jos ei ainakaan Rafael
Aben-Ezra olisi löytänyt sitä ennenkuin nyt? Muista mitä äsken
sanoin -- mitähän jos tuo meidän entinen Ihana, Jalo ja Taivaallinen
olisikin ollut vain paljasta aineellisuutta, käsitteitä, jotka meidän
omat aivomme punoivat meidän ruumiillisten silmiemme näkemistä
mieluisista tai korkeista tai alhaisista tai ylevistä asioista?
Mitähän jos minä olisinkin huomannut, että henkinen ei olekaan
älyllistä, vaan siveellistä, ja että henkinen maailma ei olekaan,
kuten me tahdoimme, meidän omista älyllisistä erittelyistämme
taikka fyysillisistä, uskonnollisista tai muista mielentiloistamme
muodostuva maailma, vaan oikeamielisten tai väärämielisten
henkilöiden maailma. Mitähän jos olisin huomannut, että henkisen
maailman ainoa laki, johon kaikki muut lait sisältyvät, oli
oikeamielisyys, ja että tämän lain kanssa ristiriitaiset, joita
me nimitimme maailmallismielisiksi, eivät olleetkaan raakoja, tai
typeriä, tai oppimattomia, tai tomppeleja, vaan yksinkertaisesti
väärämielisiä? Mitähän jos olisin huomannut, että oikeamielisyys,
ja yksistään oikeamielisyys olikin ihanaa, ylevää, taivaallista,
jumalallista -- niin, itse Jumala? Ja mitähän jos minulle olisi
selvinnyt, aivan kuin kirkkaaseen päivänvaloon ilmestynyt, mitä
tuo oikeamielisyys oikeastaan oli? Mitähän jos minä olisin nähnyt
ihmisolennon, naisen, ja lisäksi nuoren, heikon naisen julistavan
Jumalan kunniaa ja ihanuutta, osoittavan minulle, että ihanaa
oli se kun pelkäämättä, vain velvollisuuden täyttääkseen, oli
avulias vastenmielisimmillekin olennoille, että jaloa oli se kun
alentui mitä halvimmat orjan toimet suorittamaan ja ulkonaisesti
mitä alentavimpaan alttiiksi-antavaisuuteen mukautumaan, että
taivaallista oli tietoisuus siitä, että halvimmat maalliset
suhteet ja velvollisuudet olivat Jumalan käskyjä, jotka voi
oikealla tavalla täyttää vain sen hengen avulla, jonka kautta Hän
Kaikkeutta hallitsee; että vanhurskasta oli rakastaa, auttaa niitä
ja kärsiä -- kuollakin, jos niin vaadittiin -- niiden puolesta,
jotka semmoisenaan eivät näyttäneet voivan herättää muita kuin
vastenmielisyyden ja inhon tunteita? Mitähän jos minä näin tämän
näyn ensi kerran eläissäni, ja jos minun silmäni silloin aukenivat
ja minä käsitin näyn Jumalan kunnian kuvaksi? Mitähän jos minä,
platonilainen, Johannes galilealaisen ja Paulus tarsolaisen lailla,
ja hebrealaisena, kuten hekin, olisin itsekseni tunnustanut: Jos
luotu voi noin rakastaa, niin miten mittaamaton onkaan sen perikuvan
rakkaus? Jos heikko nainen voi noin paljon kestää, niin mihin
kykeneekään Jumalan Poika? Jos ihmisellä on voimaa osaksi uhrautua
toisten hyväksi, niin on Jumalalla voimaa uhrautua kokonaan. Jollei
Hän ole sitä tehnyt, niin tekee Hän sen; sillä muutoin Hän olisi
vähemmän ihana, vähemmän jalo, vähemmän taivaallinen, vähemmän
vanhurskas kuin se puutteellinen kuva, joka minulla Hänestä on,
-- kuin tuo heikko, elämänhaluinen neito! Miksi en uskoisi niitä,
jotka kertovat minulle, että Hän on jo sen tehnyt? Mutta ehkä heidän
todistuksensa sittekin nojautuvat vain olettamuksiin? Minulle ei
tarvitse matemaatillisesti todistella sitä, että kun lapsi oli
vaarassa niin isä hänet pelasti -- eikä tätäkään. Järkeni, sydämeni,
kaikki hengenlahjani -- lukuunottamatta tuota typerää, aistillista
kokemustani, jonka huomaan alati minua pettävän ja jonka avulla
en edes olemassa-oloani kykene toteennäyttämään -- hyväksyvät
tuon Golgatan tarinan maallisista tapahtumista luonnollisimpana,
uskottavimpana ja välttämättömimpänä, edellyttäin ainoastaan, että
Jumala on vanhurskas Persoona eikä mikään kaikki läpitunkevan,
välttämättömän hengen unikuva, -- hölynpöly, joka jo oman
määrityksensä kautta osoittautuu aineelliseksi."
Hypatia vastasi väkinäisesti hymyillen:
"Rafael Aben-Ezra on vaihtanut terävän todistelun rakastuneen
kukkaiskieleen."
"En vallan kokonaan sentään", Rafael vastasi vuorostaan hymyillen.
"Oletahan, että minä sanoin itsekseni: me platonilaiset myönnämme,
että Jumalan näkeminen on korkeinta hyvää."
Hypatiaa värisytti vielä kerran viime yön muisto.
"Ja jos Hän on vanhurskas ja jos vanhurskaus on -- kuten tiedän
sen olevan -- samaa kuin rakkaus, niin silloin täytyy Hänen toivoa
tätä korkeinta hyvää ihmisille paljon enemmän kuin nämä itse voivat
sitä itselleen toivoa... Silloin haluaa Hän ilmaista ihmisille
Itsensä ja oman vanhurskautensa... Tahdotko vastata, Hypatia, vai
vastaanko minä?... tai onko vaiteliaisuutesi myönnytyksen merkki?
Salli ainakin minun vielä sanoa, että jos Jumala tahtoo ilmaista
vanhurskautensa ihmisille, niin voi Hän, Platonin mukaan, tehdä sen
täydellisesti ainoastaan suostuen pilkattavaksi, kidutettavaksi ja
ristiinnaulittavaksi, että Häntä ei voitaisi, kuten ei Glaucokaan
vanhurskasta ihmistä koskaan epäillä itsekkäistä pyyteistä tai
heikkoudesta kärsimyksissä... Olenko nyt vaihtanut todistelut,
Hypatia?... Sinä yhä vaikenet? Sinä et tahdo kuulla minua,
huomaan ma... Jolloinkin vastaisuudessa filosofi ehkä mieluummin
kuuntelee suurimman velallisensa sanoja... Taikka; paremmin sanoen,
hän ehkä suostuu mieluummin kuuntelemaan omassa sydämessään tuon
Perikuvallisen Ihmisen sanoja, joka on häntä rakastanut, ohjannut,
ammentanut hänen osakseen kaikki ruumiin ja sielun täydellisyydet,
herättänyt hänessä puhtaat ja jalot pyrkimykset, ja pyytää häntä vain
kuuntelemaan omaa järkeänsä, omaa filosofiaansa, kun ne julistavat
Hänet niiden antajaksi, ja jakamaan niitä vapaaehtoisesti ja nöyrällä
mielellä, kuten Hänkin ne filosofille antoi, köyhille ja typerille ja
syntisille, joita Hän rakastaa samoin kuin tuota filosofiakin... Jää
hyvästi!"
"Viivy!" Hypatia huudahti ponnahtaen seisaalleen. "Minne olet
menossa?"
"Tekemään rahtusen hyvää ennenkuin kuolen; sillä minä olen tehnyt
paljon pahaa. Menen viljelemään maata, istuttamaan ja rakentamaan,
pelastamaan pienen palan Ormuzdin maasta Ahrimanin vallasta, kuten
persialaiset sanoisivat. Menen taistelemaan ausurialaisia rosvoja
vastaan, ruokkimaan trakilaisia palkkasotureita, pelastamaan muutamia
orpoja orjuudesta... jättääkseni ehkä jälkeeni pojan Davidin
huoneesta, josta on tuleva parempi juutalainen kuin isästä, siksi
että hän on tätä parempi kristitty... Meillä on oleva murhetta
lihassa, sanoo Augustinus meille... Mutta minulla on ollut, kuten
jo Augustinukselle vastasin, sitä tähän asti niin vähän, että
runsas annos tuota murhetta onkin ehkä kasvatuksekseni parempi kuin
päinvastoin. Jää hyvästi!"
"Odota!" Hypatia virkkoi! "Tule takaisin -- tule jälleen! Ja hänet...
Tuo hänet kerallasi... Minun täytyy saada tavata häntä! Hän on
varmaan todella jalo, ollakseen kyllin arvokas sinulle!"
"Hän on täältä satojen peninkulmien päässä."
"Vai niin! Hän olisi ehkä voinut opettaa minulle jotakin -- minulle,
filosofille! Sinun ei olisi tarvinnut pelätä minua... Mieleni ei
nyt tee käännyttämään ihmisiä... Oi, Rafael Aben-Ezra, miksi taitat
runnellun ruo'on? Suunnitelmani ovat hajonneet kuin tuhka tuuleen,
oppilaani ovat arvottomia, puhdas maineeni on tahrattu, omaatuntoani
oma julmuuteni raskaana painaa... Jos sinä et vielä kaikkea tiedä,
niin saat sen liiankin pian tietää... Viimeinen toivoni, Synesius,
rukoilee itselleen samaa toivoa, jota minä häneltä tarvitsen... Ja
lisäksi ja kaiken lopuksi... Sinä!... Sinäkin Brutus! Miksi en nyt
entisen Juliuksen lailla kietoisi vaippaa ympärilleni ja kuolisi!"
Rafael seisoi hänen edessään ja näki surumielin miten hänen
kasvoilleen levisi täydellisen toivottomuuden ja alakuloisuuden ilme.
* * * * *
"Niin, niin -- tule -- Galilealainen... Jos hän kerran voimakkaat
miehet kukistaa, niin voiko heikko neito häntä vastustaa? Tule
pian... Tänä iltana... Sydämeni murtuu."
"Kello kahdeksanko tänä iltana?"
"Niin... Puolipäivän aikaan minä luennoitsen... taikka paremmin,
sanon ikuisiksi ajoiksi hyvästit oppilailleni... Jumalat! Mitä
minä heille puhun?... Tule sitte kertomaan minulle siitä
Natsarealaisesta. Jää hyvästi!"
"Jää hyvästi, rakastettu neito! Yhdeksännellä tunnilla sinä olet
kuuleva Natsarealaisesta."
Miksihän nämä hänen omat sanansa kaikuivat Rafaelin korvissa niin
paljon merkitseviltä miltei pahaa ennustavilta? Hänestä melkein
tuntui siltä kuin ei hän itse olisi niitä lausunut, vaan joku kolmas
henkilö. Hän suuteli Hypatian kättä. Se oli jääkylmä; ja vaikka
Rafael tunsikin itsensä onnelliseksi, oli hänen sydämensä kylmä ja
raskas, kun hän huoneesta poistui.
Kun Rafael oli päässyt alas kadulle, hyökkäsi muuan nuorukainen esiin
erään pilarin varjosta ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Ahaa, sinä hurskasten ryövärien urhea johtaja. Mitä minulta nyt
tahdot?"
Filammon, sillä hän se oli, tuijotti hetkisen Rafaeliin ja tunsi
hänet.
"Pelasta hänet! Jumalan rakkauden nimessä pelasta hänet!"
"Ken?"
"Hypatia!"
"Kuinka kauan hänen pelastumisensa on sinun sydämelläsi ollut, nuori
ystäväni?"
"Jumalan nimessä", Filammon puhui, "mene takaisin ja varoita
häntä! Hän uskoo sinua -- sinä olet rikas -- sinä olit ennen hänen
ystävänsä -- minä tunnen sinut olen kuullut sinusta puhuttavan...
Oi, jos koskaan olet hänestä välittänyt -- jos konsaan olet tuntenut
tuhannetta osaa niistä tunteista, joita minä tunnen häntä kohtaan --
niin mene varoittamaan häntä lähtemästä kotoaan!"
"Minun täytyy saada tietää enemmän tästä", virkkoi Rafael, joka
huomasi, että nuorukaisella oli painavat syyt pyyntöihinsä. "Mennään
yhdessä, sisään, niin saat puhua hänen isälleen."
"En, en siihen taloon! En koskaan enää mene siihen taloon! Elä kysy
syytä kieltooni, vaan mene itse. Hän ei usko minua. Estitkö --
estitkö sinä jotenkin häntä uskomasta?"
"Mitä tarkoitat?"
"Minä olen ollut täällä -- ikuisuuden! Minä lähetin palvelijattaren
viemään hänelle kirjelmän, mutta hän ei vastannut mitään."
Vasta silloin Rafael muisti nähneensä, että heidän keskustellessaan
oli Hypatialle tuotu kirjelmä.
"Näin hänen saavan kirjelmän. Hän heitti sen pois. Kerro minulle
asiasi. Jos se ansaitsee huomiota, niin otan sen itse toimittaakseni.
Mistä häntä pitää varoittaa?"
"Salajuonesta -- minä tiedän että munkit ja parabolaanit ovat
virittäneet salajuonen häntä vastaan. Kun minä tänä aamuna makasin
vuoteellani Arseniuksen huoneessa -- ne luulivat minun nukkuvan --"
"Arseniuksenko? Onko siis tuo kunnianarvoisa kiihkoilija joutunut
samalle tolalle kuin muutkin munkinkaapua kantavat inehmot ja
ruvennut kiduttajaksi?"
"Jumala varjelkoon! Minä kuulin hänen koettavan saada Pietari
Esilukijaa luopumaan jostakin, en tiedä mistä; mutta minä kuulin
Hypatian nimen... minä kuulin Pietarin sanovan: 'Hän, joka on
esteenä, estää niin kauan kuin hänet lakaistaan tieltä pois.' Ja kun
hän poistui käytävään, niin kuulin hänen sanovan jollekin toiselle:
'Tee pian minkä teet!'"...
"Nämä ovat hyvin häilyviä perusteita, ystäväni."
"Oi, -- etkö tiedä mitä niiltä miehiltä voi odottaa?"
"Ettenkö tiedä? Missähän me viimeksi toisemme tapasimme?"
Filammon punastui ja jatkoi:
"Se riitti minulle. Minä tiedän, millä tavalla he häntä vihaavat,
tiedän ne rikokset, joista he häntä syyttävät. Viime yönä olisi
hyökätty hänen kotiinsa, jollei Kyrillos olisi estänyt...
Ja minä käsitin sävyn Pietarin äänessä. Pietari puheli niin
nöyrästi ja lempeästi, ettei voi epäilläkään hänellä olleen
mielessä jotain pirullista. Minä vaanin koko aamun tilaisuutta
päästäkseni pujahtamaan ulos, ja täällä nyt olen! -- Otatko asiani
toimittaaksesi, vai jätätkö hänet --"
"Mihin?"
"Jumala vain tiennee, ja perkele, jota he Jumalan asemesta
palvelevat."
Rafael kiiruhti takaisin sisään -- "Saisiko hän tavata Hypatiaa?"
Tämä oli sulkeutunut yksityiskammioonsa ja ankarasti kieltänyt
laskemasta ketään vierasta sisälle... "Missä sitte Theon oli?"
Tämä oli puolisen tuntia sitte mennyt ulos kanavaportista, pinkka
matemaatillisia papereja kainalossaan, eikä kukaan tiennyt minne hän
oli aikonut... "Kelvoton hölmö!" ja Rafael kirjoitti kiireisesti
seuraavan kirjelmän --
"Elä ylenkatso nuoren munkin varoitusta. Minä uskon hänen puhuvan
totta. Jos rakastat itseäsi ja isääsi, Hypatia, niin elä mene
ulos tänään."
Rafael lahjoi orjattaren viemään sanoman perille, ja kulutti
odottaessaan aikansa eteisessä palvelijoita varoitellen. Mutta nämä
eivät ottaneet uskoakseen häntä. Oli kyllä totta, että myymälät
oli useissa kaupunginosissa sulettu ja museon puisto tyhjä;
ihmiset olivat peloissaan eilisen johdosta. Mutta Kyrillos oli,
sen he varmoista lähteistä tiesivät, vielä eilisiltana uhannut
kirkonkirouksilla jokaista kristittyä, joka rauhaa häiritsee,
eikä koko aamuna ollut ainoatakaan munkkia näkynyt kaduilla. Ja
heidän emännälleenkö sitte jotain pahaa tapahtuisi? -- "Mahdotonta!
Eivät edes villit pedotkaan häntä repisi", selitti jättimäinen
portinvartija neekeri, "vaikka hänet arenalle heitettäisiin".
Näistä sanoistaan neekeri sai eräältä orjattarelta korvapuustin,
jota anteeksi pyytääkseen tämä taas vakuutti varmaan tietävänsä,
että hänen hallitsijattarensa kykeni pään nyökäyksellä kääntämään
pitkäisen tulen muuanne ja kutsumaan legionittain henkiä taistelemaan
puolestaan... Mitä sellaisille epäjumalan palvelijoille mahtoi? Ja
sittekin, eivätkö sen vuoksi sitä enemmän miellyttäneet?
Vihoviimein tuli tutulla, miellyttävällä, harkitulla ja
itsetietoisella käsialalla kirjoitettu vastaus.