miestäkö? Ei, sellaisia on kuninkaitten linnoissa ja senkaltaisten
prefektien, jotka pyrkivät pääsemään keisariksi ja heittämään
luotansa sen Herran siteen, josta on kirjoitettu, että Hän
istuu taivaassa ja nauraa heille heidän vihassaan ja vangitsee
jumalattomat omiin pauloihinsa ja tekee ruhtinasten neuvot tyhjiksi.
Niin, kuningasten linnoissa, ja myöskin teatterissa missä tämän
maailman rikkaat, uskosta köyhät, rikkovat liittonsa ja tahraavat
kastevaatteensa kunnioittaakseen tämän maailman hävittäjiä. Voi
niitä, jotka luulevat voivansa samalla nauttia Herran kalkista ja
paholaisen kalkista! Voi niitä, jotka samalla suulla tahtovat ylistää
Afroditea, vihollista, ja Häntä, josta kirjoitettu on että Hän syntyi
puhtaasta Neitsyestä! Sellaiset karkotettakoon pois Herran kalkin
äärestä ja Herran seurakunnasta, kunnes he ovat puhdistautuneet
synneistään parannuksella ja almuilla. Mutta te köyhät tässä
maailmassa, vaikka uskosta rikkaat, te, joita rikkaat katsovat ylön,
vetävät tuomioistuinten eteen, ja häpäisevät sen pyhän nimen tähden,
jonka mukaan teitä nimitetään -- mitä te tulitte erämaahan katsomaan?
Profeettaa? -- Niin, enempääkin kuin profeettaa, enempää kuin
kuningasta, enempää kuin prefektiä -- marttyyria! Hänen teatterinsa
oli erämaanhieta, hänen valtaistuimensa oli risti, kruunuansa hän ei
saanut pakanallisilta filosofeilta taikka saatanan tyttäriltä, jotka
pettävät ihmisiä isiensä töillä, vaan enkeleiltä ja pääenkeleiltä,
kunnian kruunun, voittajan seppeleen, joka iäti kukoistaa korkeimman
taivaan paratiisissa. Elköön hänen nimensä enää olko Ammonius vaan
Thumasius, ihmeteltävä. Ihmeteltävä köyhyydessään, ihmeteltävä
innossaan, ihmeteltävä uskossaan, ihmeteltävä uljuudessaan,
ihmeteltävä kuolossaan, ihmeteltävä kuolontavassaan! Oi, kolmasti
siunattu hän, joka on ansainnut itse ristin kunnian! Mitä muuta
siitä voi seurata kuin että se, jota niin on kunnioitettu lihassa,
myöskin kunnioitetaan siinä elämässä, jota hän nyt elää ja että
kolminkertaisesti pyhän ruumiin voiman vaikutuksesta spitaaliset
parannetaan, kuurot saavat kuulonsa ja kuolleet nousevat ylös?
Tosiaan olisi jumalatonta epäillä tätä. Ristin kautta pyhitettynä
ei tämä liha ole yksistään lepäävä toivossa, vaan vaikuttava
voimassa. Lähestykää ja saakaa parannus! Tulkaa katsomaan pyhien
kirkkautta, köyhän kunniaa! Tulkaa katsomaan, kuinka Jumala suuresti
on kunnioittanut sitä, jota ihmiset ylönkatsovat, kuinka Jumala on
sen nostanut ylös, jonka ihmiset olivat hyljänneet, kuinka Jumala
on palkinnut sitä, jota ihmiset ovat rangaisseet. Tulkaa katsomaan,
kuinka Jumala on valinnut tämän maailman tyhmiä eksyttääkseen
viisaita ja tämän maailman heikkoja, eksyttääkseen väkeviä. Ihminen
pakenee ristiä; Jumalan Poika nöyrtyi sitä kärsimään! Ihmiset
polkevat köyhää; Jumalan Pojalla ei ollut, mihin hän olisi päänsä
kallistanut! Ihmiset käyvät sairasten ohi sanoen niitä hyödyttömiksi;
Jumalan poika on valinnut heidät osallisiksi kärsimyksiinsä, niin
että Jumalan kirkkaus ilmestyisi heissä. Ihmiset tuomitsevat
publikaania, vaikka antavat hänen täyttää arkkunsa sillä, mikä on
ryöstetty köyhiltä; Jumalan Poika kutsuu hänet veronkantajasta
apostoliksi, korkeammaksi kuin maan kuninkaat. Ihmiset heittävät
pois porton kuin kuihtuneen kukan, kun he ovat vietelleet hänet
joksikin ajaksi synnin orjaksi; Jumalan Poika kutsuu luokseen hänet,
tahratun, hyljätyn, ylenannetun, ottaa vastaan hänen kyyneleensä,
siunaa hänen uhriansa ja vakuuttaa, että hänen syntinsä ovat anteeksi
annetut koska hän on paljon rakastanut; sillä se jolle vähän
anteeksiannetaan, on vähän rakastanut."
Filammon ei kuullut enempää. Kiihkeän, haaveksivan
kreikkalaisluonteensa pakottamana hän murtautui tungoksen
läpi portaille, jotka veivät kuoriin, missä alttarin edessä
Ammoniuksen ruumis makasi lasisessa arkussa loistavan katoksen
alla. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut aivan saarnatuolin
eteen, jossa Kyrillos seisoi. Siinä hän heittäytyi kasvoilleen
kivilaattialle, ojensi kätensä ristin muotoon ja makasi äänettömänä
ja liikkumattomana kuulijakunnan jalkojen edessä.
Seurakunnassa syntyi kuisketta ja kuhinaa, mutta Kyrillos jatkoi
silmänräpäyksen vaiettuaan:
"Ihminen, ylpeydessään ja omahyväisyydessään, halveksii nöyryytystä
ja katumuksen harjoitusta ja särkynyttä, murtunutta sydäntä; hän
sanoo, että niin kauan, kuin olet uskollinen itsellesi, hän puhuu
sinusta hyvää; mutta Jumalan Poika sanoo, että joka itsensä alentaa,
kuten tämä parannusta tekevä veljemmekin, niin hän on se, joka
ylennetään. Hän on se, josta kirjoitettu on, että hänen isänsä näki
hänet kaukaa ja kiiruhti häntä vastaan ja vaatetti hänet parhaisiin
vaatteisiin ja antoi sormuksen hänen sormeensa ja kengät hänen
jalkaansa ja iloitsi enkelein kanssa, jotka riemuitsevat, kun
syntinen kääntyy ja tekee parannuksen. Nouse ylös, poikani, ken
lienet, ja mene rauhaan tänä yönä ja muista, että hän joka sanoi:
'minun ruumiini on kiinni maassa' on myöskin sanonut: 'elä iloitse
saatana, minun viholliseni, sillä langetessani minä nousen'."
Jyrisevä suosionosotus, joka epäilemättä oli yhtä anteeksiannettava
kuin joku muukin Aleksandrian kirkoissa esiintynyt mielenliikutus,
seurasi tätä viekasta ja kuitenkin aivan oikeata käännettä patriarkan
saarnassa. Mutta Filammon kohousi hitaasti ja pelokkaana polvilleen
ja karahtaen tulipunaiseksi kesti kymmenentuhannen silmän tutkivat
katseet.
Äkkiä hyppäsi saarnatuolin sivulta esiin vanha mies ja syleili häntä
kiihkeästi. Se oli Arsenius.
"Minun poikani, minun poikani!" nyyhkytti hän miltei ääneen.
"Sinun orjasi yhtä hyvin kuin sinun poikasi!" kuiskasi Filammon.
"Suosionosotus patriarkalta ja sitte kotiin Lauraan iäksi."
"Oi, kaksin kerroin siunattu yö," kaikui ylhäältä Kyrilloksen
värikäs ja syvä ääni, "joka samalla kertaa näkee marttyyrin
kruunauksen ja syntisen kääntymyksen; joka lisää samalla kertaa
voittavan ja taistelevan kirkon rivejä ja valtaa taivaallisia
tuoksuja kaksinkertaisen kiitoksen riemuun, joka tervehtii voittajaa
korkeudessa ja maassa katuvaa veljeä!"
Kyrilloksen viittauksesta astui esiin Pietari esilukija ja hyvin
hellästi talutti pois molemmat itkevät, joille Nitriankin rajut
haaveksijat kyynelsilmin lausuivat kiitoksia ja rukouksia. Menipä
itse Pietarikin niin pitkälle, että kääntyessään pois sakaristosta,
jonne oli heidät saattanut, ojensi kätensä Filammonille.
"Minä pyydän sinulta anteeksi!" sanoi Filammon, joka kiihkeästi ja
ilomielin heittäysi jokaiseen nöyryytykseen.
"Minä annan anteeksi!" vastasi Pietari ja palasi kirkkoon näyttäen,
ja arvattavasti tuntienkin olevansa paljon paremmalla mielellä kuin
tavallisesti.
12 Luku.
TUHLAAJAPOIKA PALAA.
Kello kymmenen seuduilla seuraavana aamuna, kun Hypatia, huoliensa
vuoksi unettoman yön vietettyään, koetti perin väsyneenä selvitellä
ajatuksiaan jäähyväisluennon varalle, ilmoitti orjatar että
Synesiuksen lähetti odotti alhalla. Kirje Synesiukselta? Toivon
kipinä välähti hänen mielessään. Siltä mieheltä hän varmaankin saisi
jotain lohdutusta, jonkun neuvon. Jospa Synesius vain tietäisi miten
kipeästi hän apua kaipasi!
"Lähettäköön kirjeen tänne."
"Hän kieltäytyy antamasta sitä kenellekään muulle kuin teille
itsellenne. Ja minä luulin -- lisäsi tyttö, jonka kukkaro suoraan
sanoen sinä hetkenä antoi riittävän aiheen sellaiseen luuloon -- minä
luulen, että hänen vastaanottaminen maksaisi neidille vaivan."
Hypatia pudisti kärsimättömästi päätään.
"Hän kuulostaa hyvin tuntevan teidät neiti, vaikka kieltäytyy nimeään
ilmoittamasta. Mutta hän pyysi minua muistuttamaan teitä jostain
mustasta agaatista -- en tiedä mitä hän sillä tarkoitti -- mustasta
agaatista ja hengestä, joka sitä hieroessa muka ilmestyisi."
Hypatia valahti kalmankalpeaksi. Oliko Filammon siellä jälleen?
Hän tapasi talismania -- se oli poissa! Varmaankin hän kadotti sen
viime yönä Mirjamin luona. Nyt hän älysi, mikä sen vanhan noidan
juonen päätarkoituksena oli ollut. -- Hänet oli petetty, peijattu,
kaksinkertaisesti peijattu! Mikähän uusi juoni tässä piili?
"Käske häntä antamaan kirje ja menemään tiehensä... Isäni? Mitä? Ken
hän on? Kenen tuot luokseni tällaisena hetkenä?"
Vielä hänen puhuessa Theon tyrkki sisään vierasta, joka ei ollut
kukaan muu kuin Rafael Aben-Ezra.
Rafael läheni hitaasti Hypatiaa, taivutti toisen polvensa ja laski
Synesiuksen kirjeen hänen käteensä.
Hypatia hätkähti koko ruumiiltaan odottamattoman tulijan
tuntiessaan... No niin; ei hän ainakaan tienne viimeöisestä
häpeästäni. Hän ei kuitenkaan uskaltanut katsoa Rafaelia silmiin,
otti vain kirjeen ja avasi sen...
Jos hän oli toivonut saavansa siitä lohdutusta, niin se toivo petti
hänet.
Synesius filosofittarelle:
"Vaikka kohtalo ei voikaan viedä minulta kaikkea, niin vie se
kuitenkin kaikki minkä voi. Mutta ainakaan kahta se ei voi
minulta riistää -- vapautta valita mikä parasta on, ja auttaa
sorrettuja. Taivas varjelkoon minua siitä, että se riistäisi
minulta arvostelukykynikin, kuten kaiken muunkin! Senvuoksi
minä vihaan vääryyttä: sillä vihata minä voin; ja minun haluni
olisi vääryyttä estää; mutta voima sen estämiseen kuuluu niihin,
jotka se on minulta ryöstänyt -- ryöstänyt jo ennenkuin ryösti
lapseni...
"'Kävivät arvosta sankarin, muinoin miehet Mileton.'
"Ja oli aika, jolloin minäkin olin ystäväni lohdutus, ja jolloin
sinulla oli tapana sanoa minua kaikkien muiden kuin itseni
siunaukseksi, kun minä avoimin käsin jakelin toisten hyväksi sen
suosion, jota mahtavat minulle osoittivat... He olivat minun
välikappaleitani -- siihen aikaan... Mutta nyt ovat kaikki
jättäneet minut: ellei sinulla ole vielä voimaa. Sillä sinut ja
hyveen minä luen niihin, joita ei kukaan voi minulta riistää.
Mutta voimaa sinulla aina on, ja on varmaankin nytkin -- kun sinä
alati käytät sitä niin jalolla tavalla.
"Mitä tulee noihin kahteen jaloon nuorukaiseen Nicaeukseen ja
Filolaukseen, minun sukulaisiini, niin anna kaikkien niiden
huoleksi, jotka sinua kunnioittavat, olivatpa he yksityisiä tai
virkamiehiä, että nuorukaiset pääsevät takaisin entisiin heille
kuuluviin oikeuksiinsa."
"Kaikkien, jotka minua kunnioittavat!" Hypatia katkeralla mielellä
huokasi. Sitte hän katsahti Rafaeliin aivan kuin olisi pelännyt
ilmaisseensa salaisuutensa. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Rafaelin
silmissä oli vakava, säälivä katse, joka sanoi Hypatialle, että hän
tiesi -- eihän kaikkea? -- ei kai toki kaikkea?
"Oletko tavannut -- Mirjamia?" Hypatia hätäisesti kysäsi, käyden
epätoivossaan käsiksi juuri siihen asiaan, jota eniten pelkäsi.
"En vielä. Saavuin tänne vasta tunti sitte; ja Hypatian onni on
vieläkin minulle tärkeämpi kuin omani."
"Minun onneniko? Se on mennyttä!"
"Sen parempi. Minäkään en onneani löytänyt ennenkuin olin sen
kadottanut."
Rafael viivytteli vastausta mutta ei kuitenkaan kääntänyt pois
katsettaan Hypatiasta. Näytti siltä kuin olisi hänellä ollut
sanottavana jotain tärkeätä, jonka hän halusi mutta jota hän sittekin
samalla pelkäsi pukea sanoiksi. Viimein hän virkkoi:
"Myöntänet ainakin, että minä nyt olen paremmin puettu kuin viimein
tavatessamme. Minä olen palannut puettuna, näethän kuten sekin
pirunriivaama gadarolainen, josta tapamme ennen oli väitellä -- ja
ehkäpä mieleltänikin ojentuneena... Jumala tiesi!"
"Rafael! Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan? Sinä tiedät -- et ole
voinut oleskella täällä tuntikautta saamatta tietää -- että vielä
eilispäivänä minä uneksin pääseväni --" Hypatia painoi katseensa alas
-- "keisarinnaksi, että minä tänään olen kukistettu, huomenna ehkä
maanpakolainen. Eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavana
kuin vanhoja ivapuheita ja kaksimielisyyksiä?"
Rafael seisoi ääneti ja liikahtamatta.
"Miksi et puhu? Mitä tarkoittaa tuo surullinen, vakava katseesi, joka
niin suuresti eroaa sinun entisestä käytöksestäsi? Sinulla on jotain
tavatonta ilmaistavana!"
"Niin onkin", Rafael vastasi hyvin verkkaan. "Mitähän -- mitähän
vastaisi Hypatia jos Aben-Ezra kaikesta huolimatta Julianuksen lailla
sanoisi, että Galilealainen on voittanut?"
"Sitä ei ole Julianus koskaan sanonut. Se on vain munkkien juoruja!"
"Mutta minä sanon sen."
"Mahdotonta."
"Minä sanon sen!"
"Viimeisenä sananasiko? Oikea Rafael Aben-Ezra ei siis elä enää!"
"Mutta voi syntyä jälleen."
"Kuolla filosofialle, uudelleen syntyäkseen barbariseen taikauskoon!
Mikä ylentävä sielunvaellus! Hyvästi herrani!"
Ja Hypatia nousi poistuakseen.
"Kuule minua! -- kuule minua kärsivällisesti vielä tämä kerta, jalo,
rakastettu Hypatia! Vähänkin lisää pilkkaa sinulta, niin minusta
voi jälleen tulla sama paatunut piru, joka ennen olin -- ainakin
kaikkia muita kuin sinua kohtaan. Oi, elä pidä minua kiittämättömänä,
välinpitämättömänä! Miten suuressa velassa minä olenkaan sinulle,
sinulle, jonka puhtaat ja ylevät sanat yksistään pitivät minussa
vireillä hämärää muistoa siitä, että löytyi sittenkin joku Oikeus,
Totuus, joku näkymätön henkimaailma, jonka kaltaiseksi ihmisen
pitäisi pyrkiä elämässään kohoutumaan?"
Hypatia viivähti ja jäi kummastuneena kuuntelemaan. Oliko hänellä
itsellään mitään uskoa? Hän tahtoi ainakin kuulla mitä Rafael oli
löytänyt...
"Hypatia, minä olen sinua vanhempi... viisaampi, jos viisaus kerran
on tiedonpuun hedelmä. Sinä tunnet vain toisen puolen mitalista,
Hypatia, kauniimman puolen. Minä olen nähnyt sekä sen kauniin että
rumankin puolen. Vuosien kuluessa olen tutkistellut ihmisajatuksen
ja ihmistekojen kaikkia muotoja, kokenut kaikkia inehmojen syntyjä
ja hulluuksia, mutta rauhaa en ole löytänyt -- en viisaudessa
enkä hulluudessa, en spiritualistisissa unelmissa enkä raa'assa
aistillisuudessa. Minä en voinut tyytyä sinun platonilaisuuteesi --
syyn sanon piakkoin. Minä etenin stoalaisuuteen, epikurilaisuuteen,
kyyniläisyyteen, skeptiläisyyteen ja tässä syvimmässä kuilussa minä
löysin vielä syvemmän kuilun, skeptiläisyydenkin epäilemisen."
"On se vieläkin syvempi kuilu olemassa", Hypatia ajatteli
muistaessaan eiliset taikomiset. Mutta hän ei ilmaissut ajatustaan.
"Äärimmäisessä alennustilassani minä sitte tunnustin olevani
eläintäkin alempana, sillä olihan eläimellä laki, jota se totteli,
jotavastoin minä olin oma laiton Jumalani, piru, turilas,
tuulispää... Oman koirani täytyi minussa herättää eläimellinen
tietoisuus omasta olemassaolostani ja kaikesta muustakin mikä on
ulkopuolella minua. Minä otin sen, koirani, opettajakseni ja tottelin
sitä, sillä se oli minua viisaampi. Ja se johdatti minut -- se mykkä
eläinparka -- kuin Jumalan lähettämä ja Jumalaa totteleva enkeli
takaisin ihmisluonteeseen, armeliaisuuteen, uhrautuvaisuuteen,
uskoon, kunnioitukseen -- puhtaaseen ja aviolliseen rakkauteen."
Hypatia hätkähti... ja koettaessaan peittää hämmästystään hän
melkein tietämättään virkkoi:
"Aviolliseen rakkauteen?... Aviolliseen rakkauteen? Selvä sitte
oli se halpa syötti, joka vietteli Rafael Aben-Ezran hylkäämään
filosofian?"
"Luojan kiitos!" Rafael itsekseen virkkoi. "Hän ei siis välitä
minusta! Jos hänellä olisi ollut tunteita minua kohtaan niin olisi
ylpeys estänyt häntä ivaamasta!" "Niin rakas neitiseni", hän
vastasi sitte ääneen, "hylkäämään filosofian, etsimään viisautta;
sillä viisaus itse etsi minua ja löysi minut. Mutta toisekseen,
minä melkein toivoin, että sinä olisit hyväksynyt menettelyni, kun
kerrankin koetin seurata esimerkkiäsi ja päätin kuten sinäkin, astua
aviosäätyyn."
"Elä pilkkaa minua!" Hypatia vuorostaan huudahti silmissään niin syvä
kauhun ja häpeän ilme, että Rafael katui sanojaan. "Jos et vielä
tiedä -- niin pian, liiankin pian saat tietää! Elä koskaan enää
viittaa tuohon inhottavaan unelmaani, jos kauemmin haluat kanssani
puhella!"
Katumus kouristi Rafaelin sydäntä. Eikö hän itse ollut tämän
huonon naimistuuman alkuunpanija? Mutta Hypatia ei antanut hänelle
tilaisuutta vastaamiseen, vaan jatkoi hätäisesti --
"Kerro minulle mieluummin itsestäsi. Miten tuo kummallinen
ja äkkinäinen avioliitto on syntynyt? Mitä yhteyttä sillä on
kristillisyyden kanssa? Minä olen luullut, että galilealaiset
paremminkin houkuttelevat luokseen luopioita aviottomuutta
ylistämällä -- vaikka he kehuvatkin sitä sangen karkealla ja
taikauskoisella tavalla."
"Niin minäkin olin kuvitellut, neitiseni", vastasi Rafael, joka
puheenaineen vaihdoksesta ilostuneena ja ehkäpä myös Hypatian
halveksivasta äänensävystä närkästyneenä sai osittain takaisin
entisen terävän ja huolettoman puhetapansa. "Mutta -- turhaa on
aprikoida ihmisen mieluisia epäjohdonmukaisuuksia -- eräänä aamuna
huomasin olevan kahden piispan käsissä ja kihlattu, tahdoinpa tai en
muutamalle nuorelle neidolle, joka vielä muutamaa päivää aikaisemmin
oli määrätty luostariin."
"Kahden piispanko?"
"Puhun silkkaa totta. Toinen oli tietysti Synesius -- se
epäjohdonmukaisin ja hyväntahtoisin kiusanhenki suvaitsi kavaltaa
minut selkäni takana; -- mutta en tahdo sinua väsyttää juttuni tällä
osalla. Varsinainen ihme on, että toinen piispallinen naittaja oli --
itse Hippon Augustinus!"
"Mitäpä ei koetettaisikaan, kun on kysymyksessä luopioksi
viekotteleminen", Hypatia ylenkatseellisesti virkkoi.
"Minä vakuutan, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoi minulle
ja neidollekin, vieläpä sangen suoraan ja kaunistelematta, että
hänen mielestään meitä oli syvästi surkuteltava niin suuresta
lankeemuksesta... -- Mutta kun ei meillä kummallakaan tuntunut olevan
erikoista kutsumusta korkea-arvoisempaan aviottomuuteen, niin ei hän
tahtonut meitä siihen säätyyn pakoittaa..."
"Meillä tulisi olemaan murhetta lihassa. Mutta jos me menemme
naimisiin, niin emme tee syntiä. Johon minä vastasin, että minä
kainoudessani kylläkin tyydyn halvimpaan paikkaan Abrahamin, Isakin
ja Jakobin parissa... Hän vastasi neitseyttä ylistämällä, jolloin
minä olin jälleen kuulevinani itse Hypatian äänen."
"Ja sinä kuuntelit sitä ivahymy huulillasi kuten ennenkin."
"Sinä hetkenä minä, toden totta en ollut ivailutuulella; ja
olisivatpa vastaukseksi aikomani sanat olleet mitkä tahansa, niin
oli hän siksi ystävällinen, että vastasi seuraavassa tuokiossa sekä
minun, että omasta puolestaan."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän näet sanomattomaksi hämmästyksekseni jatkoi pitämällä aviosäädyn
ylistykseksi puheen sellaisen, jota en vielä konsaan ole kuullut en
juutalaisen enkä pakanan huulilta. Ja lopuksi hän antoi nuorikoille
niin erinomaisia ja naulanpäähän osuvia neuvoja, että minä en puheen
loputtua voinut olla julkituomatta suruani siitä, ettei hän itse
ollut mennyt naimisiin ja tehnyt jotain hyvää naista onnelliseksi
sovelluttamalla ohjeensa käytäntöön... Ja silloin, Hypatia, minä
näin ilmeen hänen kasvoillaan, joka sai minut toivomaan, että
olisin puraissut poikki hävyttömän kieleni, ennenkuin menin niin
ajattelemattomasti koskettamaan vanhoihin haavoihin... Se mies on
aikansa itkenyt katkeria kyyneleitä... Mutta hienosti sivistyneenä
miehenä hän heti käänsi keskustelun toisaalle ja miellyttävimmin
hymyillen huomautti, ettei hän koskaan olisi sivullisena avioliittoja
rakennettaessa, niin oli tässä tapauksessa taivas niin selvästi
määrännyt meidät toisillemme j.n.e., j.n.e., ettei hän voinut kieltää
itseltään huvia... ja lopuksi hän antoi meille siunauksensa niin
lämpimin sanoin, että moista ihmishuulet tuskin ovat vielä lausuneet."
"Tuo hippolainen sofisti näyttää sinua vallan ihmeellisesti
kiehtovan", Hypatia kärsimättömästi virkkoi, "sinä ehkä unhotat,
että hänen mielipiteensä, etenkin kun ne ovat kuten myönnät varsin
ristiriitaiset, eivät ole aivan yhtä tärkeät minulle kuin miksi ne
näyttävät sinulle tulleen."
"En välitä siitä ovatko hänen mielipiteensä avioliitosta
ristiriitaiset vai eivätkö", Rafael vastasi vähän ylpeästi. "En
mennyt hänen luoksensa kuullakseni hänen puhuvan sukupuolisuhteista
sillä siinä asiassa minä ehkä olen aivan yhtä hyvä tuomari kuin
hänkin -- mutta kuullakseni Jumalasta. Ja siitä hän puhui minulle
tarpeeksi päättääkseni lähteä takaisin Aleksandriaan, jotta minä,
jos se on mahdollista, saisin vielä tekemättömäksi osan siitä
vääryydestä, jonka olen tehnyt Hypatialle?"
"Mitä vääryyttä sinä olet minulle tehnyt?... Sinä vaikenet? Ole
ainakin vakuutettu, että mitä ikinä se lieneekin, et sitä voi pyyhkiä
pois koettamalla tehdä minusta luopion."
"Elä ole liian varma siitä. Minä olen löytänyt liian suuren aarteen,
etten haluaisi jakaa sitä Theonin tyttären kanssa."
"Aarteenko?" Hypatia virkkoi puolittain ivallisesti.
"Niin, todellakin. Muistat kai viimeiset sanani, jotka lausuin
sinulle muutama kuukausi sitte erotessamme?"
Hypatia vaikeni. Eräs peloittava mahdollisuus, johon Rafael oli
viitannut, välähti nyt ensi kerran hänen muistissaan... Mutta
ylpeästi hän torjui luotansa taivaan lähettämän varoituksen.
"Minä sanoin sinulle lähteväni Diogeneen lailla etsimään ihmistä.
Enkö luvannut sinulle, että heti hänet löydettyäni minä ensiksi
sinulle hänestä ilmoittaisin? Ja minä olen ihmisen löytänyt?"
Hypatia heilautti kaunista kättään.
"Tiedän, kenen aijot ilmoittaa... sen ristiinnaulitun. Olkoon niin.
Minä en tarvitse ihmistä, vaan jumalaa."
"Minkälaista jumalaa, Hypatia? Sellaistako jumalaa, joka muodostuu
järkiperäisistä käsitteistämme, tai paremmin niiden kieltämisestä
-- rajoittamattomuudesta, ikiaikaisuudesta, näkymättömyydestä,
tunnottomuudesta ja miksei myöskin siveyskäsitteistä
riippumattomuudesta? Muistan näet meidän olleen yhtämieltä siitä,
että samalla kuin me omistaisimme tuolle Korkeimmalle Ykseydelle niin
perin inhimillisen ominaisuuden kuin hyve on, me alentaisimme sen
lihallisuuteen."
Hypatia ei vastannut.
"Nyt minä aina olen kuvitellut jotain siihen suuntaan, että me
tuolla Absoluuttisella Ykseydellämme halusimme ensi sijaan sellaista
ominaisuutta, ettei Se olisi ainoastaan ääretön Jumala -- pelkään,
ettemme aivan selvästi tajunneet tämän käsitteen täyttä merkitystä --
eikä vain iankaikkinen Jumala, taikka kaikkivaltias, taikka edes yksi
ainoa Jumala -- jotka ominaisuudet, pelkään mä, eivät olleet meille
sen selvemmät kuin ensinmainittukaan -- vaan että Se olisi vanhurskas
Jumala taikka paremmin -- koskapa meillä oli tapana selittää ettei
Sillä saanut olla mitään ominaisuuksia -- itse Vanhurskaus. Ja näitä
seikkoja mietiskellessäni minä en voinut olla muistamatta, että minun
pyhät heprealaiset kirjanihan puhuivat juuri sellaisesta Jumalasta;
ja tuntien, että niillä ehkä oli minulle jotain sanottavana, jota --"
"Jota minä en sanonut sinulle! Ja tästä siis johtui tuo
pidättyväisyytesi ja salavihkainen ylemmyytesi siihen naiseen nähden,
jota sinä pilkkasit oppilaaksesi nimittämällä! Enpä toden totta
epäillyt sinussa niin perin juutalaista kateutta piilevän! Miksi, oi
miksi et sanonut minulle tätä?"
"Siksi että minusta oli tullut älytön elukka; siksi että olin
täydellisesti unhoittanut mitä tuo vanhurskaus oikeastaan oli,
ja pelkäsin sen selville saamista, koska epäilin sen minut
tuomitsevan. Siksi että minusta oli tullut paholainen ja minä vihasin
vanhurskautta enkä suonut sinun olevan vanhurskaan, enkä Jumalankaan,
sillä muutoin ette te kumpikaan olisi olleet minun kaltaisiani.
Jumala armahtakoon minua syntistä!"
Hypatia katsahti hänen kasvoihinsa. Rafael oli muuttunut kuin
taikaiskusta -- eikä sittekään muuttunut. Jälellä oli tuo entinen
uljas tietoisuus omasta voimasta, sama älykäs ja ilkamoiva ilme
noissa voimakkaissa täyteläisissä juutalaiskasvoissa ja säkenöivissä
silmissä. Ja kuitenkin oli jokainen kasvonpiirre pehmeämpi,
lempeämpi, ja tyhjäntoimittajan virnistelevä naamari oli kadonnut ja
liikuttava hellyys ja vakavuus säteili koko hänen ulkomuodostaan.
Kotelon kuori oli varissut pois ja paljastanut sen peitosta perhosen.
Hypatia istui häntä tarkastellen ja peitti silmänsä hetkeksi
kädellään aivankuin koettaakseen eikö näky häviäisi. Hänkö, tuo
älyniekka, tuo ivailija, Aleksandrian Lucianus -- hänkö, jonka
syvämielisyys ja voimakkuus oli Hypatiaa peloittanut alennuksenkin
päivinä?... Ja tähän hän päättyi...
"Tämä on vain pelkurimaisesta taikauskosta johtuva oikku... Nuo
kristityt ovat peloitelleet häntä synneillä ja Tartaruksellaan."
Hypatia katsahti jälleen hänen kirkkaihin, vilpittömiin ja
pelottomiin kasvoihinsa ja häpesi omaa panetteluaan. Ja tähän siis
päätyi hän -- Synesius -- Augustinus -- oppineet ja oppimattomat,
gootit ja roomalaiset... Se väkevä virta vyöryi siis eteenpäin...
Voisiko hän yksin taistella sitä vastaan?
Hän tahtoi! Taipuisiko hän? -- Hän? Hänen tahtonsa pysyy kyllä
lujana, hänen järkensä vapaana, viimeiseen asti -- kuolemaankin asti,
jos niikseen tulisi... Ja sittenkin eilisiltana! -- eilisiltana!
Viimein hän puhui, katsettaan kohottamatta.
"Vaikkapa nyt olisitkin löytänyt ristiinnaulitussa ihmisen -- oletko
löytänyt hänessä Jumalankin?"
"Muistatko Hypatia miten Glaucon määrittelee täydellisesti
vanhurskaan ihmisen?... Miten tämän, vaikkei ole vikapää yhteen
ainoaankaan väärämieliseen tekoon, täytyy läpi elämänsä kantaa
aiheetonta väärämielisen nimeä, että hänen puolueettomuutensa tulisi
täydelleen todistetuksi, ja miten hänen sellaisissa olosuhteissa
täytyy ehdottomasti joutua, kuten Glaucon sanoo, ei vain vanhassa
Atheenassa taikka vanhassa Juutaanmaassa, vaan myös, kuten sinä
itsekin myöntänet, tänä hetkenä kristityssä Aleksandriassakin --
kai muistat, Hypatia? -- kahleisiin, ruoskittavaksi ja lopulta
ristille... Jos kerran Platonin mielestä vanhurskaan ihmisen perikuva
on ristiinnaulittu ihminen, niin miksi ei minunkin? Jos me molemmat
-- ja piispa Clemens vanhus myöskin -- joka, muistanet, on yhtä hyvä
platonilainen kuin mekin -- ja itse Augustinus myönnämme, että Platon
näitä omituisia sanoja lausuessaan ei puhunut omasta alotteestaan,
vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, niin miksi eivät muutkin, samat
sanat lausuessaan, olisi puhuneet saman Hengen vaikutuksesta?"
"Ristiinnaulittu ihminen... Kyllä. Mutta ristiinnaulittu Jumala,
Rafael! Minua puistattaa sellainen häväistys."
"Aivan kuin minun hyviä kansalaisianikin. Ovatko he jokapäiväisessä
elämässään sen vanhurskaampia, Hypatia, vaikka luulottelevatkin niin
visusti arvossapitävänsä tuon Ykseyden kunniata, joka arvatenkin
itse parhaiten tietää, miten Hänen kunniansa tulee suojelluksi ja
julistetuksi? Mutta myönnätkö sinä määritelmän päteväksi? Pidä
varasi!" puhui hän huulillaan entinen veitikkamainen hymynsä. "Minä
olen otellut Augustinuksen kanssa ja minusta on tullut peloittava
dialektikko. Myönnätkö sen päteväksi?"
"Tietysti -- nehän ovat Platonin sanoja."