viiniään, himo heräsi ja hän maisteli punastuen ja hämillään; sitte
hän koetti luulotella itselleen, ettei hän siitä välittänyt, mutta
maistoi uudelleen sillä hänkin oli sangen halukas hetkeksi unohtamaan
surunsa. Neekerivaimo taas kieltäysi peläten ja vapisten. -- "Hän oli
tehnyt lupauksen."
"Saatana periköön sinut lupauksinesi! Juo, sinä Tophetin kekäle!
Luuletko viinin olevan myrkytettyä? Sinä olet ainoa olento
maailmassa, jota minulla ei ole halua kiusata, koska kaikki muut
kiusaavat sinua ilman minuakin! Juo, sanon minä, tai muuten muutan
sinut herneen vihreäksi kiireestä kantapäähän!"
Neekerivaimo vei maljan huulilleen, mutta eräistä syistä tyhjensi
huomaamatta sen sisällön maahan.
"Pitipä Hypatia tässä eräänä päivänä kerrassaan mainion
luennon Helenan nepenthestä", sanoi pieni kantaja, joka tuli
filosoofilliseksi heti kun viinihöyryt alkoivat nousta hänelle
päähän. "En ole koskaan ennen kuullut mokomata kykyä ammentaa
filosofian raikasta vettä myyttien pohjattomasta syvyydestä. Vai mitä
sinä sanot, Filammon?"
"Ahaa, juuri siitä asiasta puhelimme Hypatia ja minä puolituntinen
sitte", Mirjam virkkoi.
"Oletko siis tavannut hänet?" kysyi Filammon sykkivin sydämin.
"Tarkotatko että puhuiko hän sinusta -- no niin, sitä hän kyllä teki."
"Mitä -- mitä hän sanoi?"
"Hän puheli eräästä nuoresta Foibos Apollosta, tosin mainitsematta
mitään nimeä, mutta mitä järkevimmällä, käytännöllisimmällä ja
toivehikkaimmalla tavalla. Se oli viisainta mitä olen kuullut hänen
suustaan koko tänä vuonna."
Filammon karahti vallan purppuranpunaiseksi.
"Ja tämä", hän ajatteli, "huolimatta kaikesta mitä tänä aamuna on
tapahtunut! -- Mutta mikä isäntäämme vaivaa?"
"Hän on seurannut Salomonin neuvoa ja unohtanut surunsa."
Sen hän todella oli tehnytkin, sillä hän veteli silmät auki makeata
unta kiilloton katse kattoon tähdättynä ja huulilla älytön hymy.
Neekeritär, jolta pää oli painunut rinnalle, näytti olevan yhtä
tiedoton toisten läsnäolosta.
"Koetetaanpa", Mirjam virkkoi, ja ottaen lampun käteensä hän muitta
mutkitta kuumensi sen liekillä kummankin nukkuvan käsivartta. Mutta
ei kumpikaan liikahtanut.
"Eihän viiniisi vain ole sekotettu mitään unijuomaa?" Filammon
hämmästyneenä kysyi.
"Miksikäs ei? Mikä heistä teki eläimiä, tehnee meistä enkeleitä. Sinä
et siltä näytä vähemmän valppaalta. Entä minä sitte?"
"Mutta unijuomaa viinissä?"
"Miksikä ei? Ken viinin on luonut, on myöskin luonut unikonmehun.
Molemmat tekevät, ihmisen onnelliseksi. Miksi ei silloin käytettäisi
molempia?"
"Mutta sehän on myrkkyä?"
"Se on, kuten tänään Hypatialle sanoin, nepenthe, josta hän tuonaan
laverteli mystillisiä asioita. Juo, lapsi, juo! Minua ei lainkaan
haluta nukuttaa sinua tänä iltana. Minä tahdon tehdä sinusta miehen,
tai oikeammin sanoen, tahdon koettaa onko sinussa miestä."
Hän tyhjensi vielä maljallisen ja jatkoi sitte, puolittain itsekseen
puhuen:
"Niin, se on myrkkyä, ja soitto on myrkkyä, ja nainen on myrkkyä
uuden uskon -- niin hyvin kristityn kuin pakanallisenkin -- mukaan;
jonakin päivänä tulee kai viinistä ja lihastakin myrkkyä, ja
maailma tulee täyteen Nebukadnesarin tapaisia hulluja, jotka syövät
ruohoa kuin härät. On myrkyllistä, raakaa ja pirullista olla mies
eikä munkki, tai eunukki, tai kuivettunut oksa. Te olette kaikki
joutuneet samaan hairaukseen, kristityt ja filosoofit, Kyrillos ja
Hypatia. Elä keskeytä minua, vaan juo sinä nuori houkkio! Ainoa mies,
joka säilyttää ihmisyytensä, ainoa, joka ei häpeä olla sitä miksi
Jumala on luonut hänet, on juutalainen. Jonakin kauniina päivänä
te, sokaistut pakanat, tarvitsette häntä johdattamaan teitä jälleen
terveeseen järkeen ja terveeseen miehuuteen. Te tarvitsette häntä
ja hänen suuremmoisia vanhoja kirjojaan, joita halveksitte vaikka
teette niistä itsellenne epäjumalia -- noita kirjoja Abrahamista,
Jaakobista, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta, joita te, kurjat
kerskailijat, sanotte pyhimyksiksi, vaikka he tekivät mitä te olette
liian hienot tekemään, ottivat itselleen vaimoja, saivat lapsia ja
kiittivät Jumalaa kauniista naisesta kuten Aadam teki ennen heitä
ja hänen poikansa tekevät heidän jälkeensä -- juo, sanon minä -- ja
uskoivat että Jumala eikä perkele on totisesti luonut maailman, ja
että Hän on lahjoittanut heille herruuden maailman yli kuten jonakin
päivänä vahingoksenne olette huomaava."
Filammon kuunteli kykenemättä vastaamaan; ja eukko jatkoi:
"Entä soitto sitte! Meidän pappimme eivät pelänneet Herran huoneessa
käyttää pasuunaa ja harppua, sillä he tiesivät ken heille oli antanut
niiden valmistamisen taidon. Meidän profeettamme eivät aristelleet
antaa soittaa edessään, kun tahtoivat ennustaa, he antoivat lepyttää
ja kohottaa sieluansa sävelten kautta, jotta saivat sisäiset silmänsä
avoimiksi ja voivat katsella asioitten ja ilmiöitten sopusointuun ja
nähdä nykyisyydestä tulevaisuuden. He tiesivät ken oli sävelen ja
sopusoinnun luonut ja tehnyt niistä sen sisäisen laulun ulkonaiset
vertauskuvat, joka auringossa ja tähdissä, pitkäisessä ja myrskyssä
Hänen sanaansa täyttäen kaikuu. Tässä kohdassa ovat pakanain
filosoofit kristittyjen munkkeja viisaammat. Koeta sitä -- koeta!
Tule mukaani. Jätä makaajat tänne ja tule minun huoneisiini! Sinä
haluat tulla viisaaksi kuin Salomo. Etsi silloin viisautta samalla
tapaa kuin hän ja käännä ensin sydämesi tuntemaan hulluutta...
Olethan lukenut hänen Saarnaajansa?"
Filammon parka! Hän ei enää ollut oman itsensä herra. Viini, eukon
houkuttelevat sanat, äänen ja katseen mahtava taikavoima, kaikki
pakottivat nuorukaisen vastoin tahtoaan tottelemaan. Aivan kuin
unessa hän seurasi Mirjamia portaita ylös.
"Kas niin, heitä nyt pois tuo tyhmä, ruma, muodoton filosofin
vaippasi! Kas niin! Sinulla on päälläsi se valkoinen tunikka,
jonka sinulle annoin, näen mä. Nyt näytät siltä kuin ihmisen
tulee näyttääkin. Olethan kylpenyt tänään? Silloin on sinulla ilo
tuntea itsesi vallan toiseksi ihmiseksi; olet jälleen saanut sen
alabasterin valkean ihon, joka sinulla oli syntyissäsi, etkä enää
ole ruskettunut kuin eläin. Juo, sanon minä! Miksikähän nuo kasvot,
tuo vartalo ovat luodutkaan? Tuo peili tänne, sen naasikka! Katso
nyt ja päätä itse! Ovatkohan uhkuvat huulesi tarkotuksetta saaneet
tuon pyöreän muotonsa? Miksi olet saanut nämä kauniit silmäsi, jotka
säihkyvät kuin jalokivet ja ovat suloiset kuin vuorten hunaja?
Miksi ovat kiharasi valmiit kiertymään pehmeitten sormien ympäri,
jotka hohtaisivat vielä valkeammilta niiden loistavan mustissa
kiehkuroissa? Arvostele itse!"
Voi Filammon poloista!
"Eikö tämä", mietiskeli hän, "ole sittekin sekä totta että
mielyttävää puhetta?"
"Laulakaa poikaparalle, tytöt, laulakaa hänelle ja opettakaa hänelle,
tietämättömälle, ensi kertaa hänen elämässään vanha tie autuuteen."
Eräs orjattarista istui matalalle sohvalle ja rupesi puhaltamaan
n.s. kaksoishuilua. Toinen nousi seisaalleen ja säesti alakuloisen
haaveellisia säveliä hitaalla tanssilla. Hän liihotteli
miellyttävästi ympäri huonetta, hopearenkaiden hiljaa kilahdellessa
hänen käsivarsiensa ja nilkkojensa ympärillä, ja lyöden tahtia
symbaalilla, jota piti kädessään, lauloi hän:
"Hedelmät kypsyvät pu'otakseen
Ihminen kypsyvi rakkauteen.
Lemmen kun ääni soi,
Usko ei auttaa voi.
Päivä ja sade on kaikkia varten.
Huulet ne suuteloon luotu on.
Hyväilemään käsi vallaton.
Silmäsi loistamaan,
Lempeä nostamaan,
Kiehtoen, viehtoen leikkiä lyömään."
Filammon, Filammon parka! Mutta ei! Myrkky itse toi mukanaan
vastamyrkyn. Hän vapautti voimakkaalla tahdonponnistuksella itsensä
soiton ja viinin vaikutuksesta ja kavahti pystyyn...
"En ikinä! Jos rakkaus ei ole muuta kuin tätä -- jos se on vain
hienostunutta nautinnonhimoa, alempaa kuin eläinten, koska se
vaatii jalompain ominaisuuksien halventamista -- jos se vain on
itsekkäisyyttä, sitä mukaa suurempaa kuin se sielu on suuri, joka
sen kautta menee turmioon niin totisesti minä en halua päästä siitä
osalliseksi. Minullakin oli unelmani, mutta se kohdistui erääseen,
joka yhdellä haavaa olisi opettajani ja oppilaani, velkamieheni ja.
kuningattareni -- erääseen, jolle minusta olisi tukea mutta jota
minä kuitenkin tukisin -- joka täydentäisi puutteeni, vaikkei niin
häikäisevästi kuin kuun valoisa osa täydentää sen pimeän pinnan
-- joka toimisi rinnallani jalossa työssä ja kohoisi ikuisesti
samassa määrässä kuin minäkin kohoisin. Ja tämänkö ottaisin vastaan
viheliäiseksi korvaukseksi? En ikinä?"
Joko muodostuivat nämä Filammonin ajatukset hänen tunteittensa
kiihkeyden johdosta sanoiksi, tahi vanha juutalaiseukko kuuli tai oli
kuulevinaan askeleita portailta -- oli miten oli, äkkiä hän kavahti
ylös.
"Hsst! Hiljaa, tytöt! Kuulen jonkun tulevan. Mikähän hupsu tyttö
tähän aikaan päivästä tulee pyytämään vanhalta noidalta lempijuomaa?
Tai ovatkohan nuo kristityt verikoirat vihdoinkin vainunneet vanhan
juutalaisen naarasleijonan pesän? Saammepa nähdä!"
Näin sanoen hän veti tikarin vyöstään ja meni rohkeasti ovelle.
Ulos mennessään hän vielä virkkoi:
"Vai niin, uljas nuori Apolloni! Sinä et ihaile tavallista naista?
Sinulle pitää olla jotakin enemmän oppinutta, nerokasta, ja
korkealentoista ja niin poispäin. Ihmettelenpä tokko Eevalla, kun
hän paratiisin yrttitarhassa astui Aadamin eteen, oli mukanaan
todistuksia taidostaan tieteissä. No, niin, vakka kantensa etsii.
Ehkäpä sittenkin saan sinut tyytyväiseksi. Kadotkaa, te Midianin
tyttäret."
Tytöt katosivat supisten ja naureskellen, ja Filammon jäi yksin.
Vaikka hän oli hiukan rauhoittunut eukon viime sanoista, sai
kuitenkin aavistus uhkaavasta vaarasta ja kiusauksesta hänet jäämään
seisaalleen. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa, peljäten
uuden sireenin esiytyvän pimeästä jonkun verhon tai patjakummun takaa.
Huoneen toisella sivulla hän huomasi harsoesiripulla peitetyn
oviaukon, jonka takaa kuului kuiskaavia ääniä. Hänen pelkonsa, joka
kasvoi hänen kiihtyneen mielentilansa johdosta, muuttui vihaksi, kun
hän rupesi epäilemään jotakin salavehjettä. Hän kääntyi esirippuun
päin ja seisoi kuin ärsytetty villipeto, valmiina kohotetuin nyrkin
kohtamaan kaikkia pahoja henkiä, mies- tai naispuolisia.
"Näyttäytyykö hän? Miten pitää minun puhutella häntä?" kuiskasi tuttu
ääni -- voiko se olla Hypatian?
Siihen vastasi eukko juutalaisella kurkkuäänellään.
"Siten, kuin eilen häntä kuvasit --"
"Ah! Minä tahdon sanoa hänelle kaikki, ja hänen täytyy -- hänen
täytyy armahtaa minua! Mutta hän hän on niin kunnioitusta herättävä,
niin ihana!" --
Filammon ei voinut erottaa vastausta; mutta seuraavana
silmänräpäyksenä huone täyttyi väkevällä hyvän hajuisella ja
huumaavalla suitsutuksella -- hän kuuli manaussanoja mutistavan --
sitte hän näki kirkkaan valonhohteen; esirippu katosi, ja hänen
hämmästyneet silmänsä näkivät Mirjamin, joka seisoi kolmijalan
vieressä, vaalean savupilven ympäröimänä. Hänen vieressään polvistui
itse Hypatia, puettuna lumivalkoiseen kullalla ja timanteilla
koristettuun pukuun, huulet raollaan, pää taaksepäin taivutettuna ja
käsivarret kiihkeän odottavaisesti eteenpäin kurotettuina.
Samassa tuokiossa, ennenkun Filammon sai aikaa liikahtaakaan, syöksyi
Hypatia polvilleen hänen jalkoihinsa.
"Foibos, ihana, suuri, ijäti nuori! Kuule minua vain silmänräpäys,
vain tämä ainoa kerta!"
Hänen pukuunsa oli tarttunut tuli kolmijalasta, mutta sitä hän ei
huomannut. Filammon sulki hänet vaistomaisesti syliinsä ja sammutti
valkean, sill'aikaa kun Hypatia huusi:
"Sääli minua! Ilmaise minulle salaisuus! Minä tahdon totella sinua!
Minulla ei ole enää mitään omaa minuutta -- olen orjattaresi! Tapa
minut jos tahdot, mutta puhu!"
Liekki kolmijalalla pieneni ja levitti huoneeseen vain suloista,
lämmintä, hurmaavaa hohdetta -- mutta mikä se oli, joka ilmestyi
tämän hohteen taa?
Neekerivaimo seisoi siellä sormi huulilla ja kurotti rukoilevasti,
miltei epätoivoisasti pientä ristiinnaulitunkuvaa Filammonia kohden.
Tämä näki sen. En sano mitkä ajatukset nuolen nopeudella täyttivät
hänen sielunsa kun hän näki tämän äärettömän itseuhrautuvaisuuden
pyhän tunnuskuvan; ne jotka sellaista ovat kokeneet, päättäkööt
itse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän sysäsi luotaan petetyn
Hypatia paran, jonka epäjumaloiva hurmaus -- sen hän heti tajusi --
ei ollut aijottu hänelle. Sitte hän syöksihe kiivaasti huoneen poikki
etsien ulospääsyä.
Hän löysi pimeässä oven -- huoneen -- akkunan. Seuraavassa tuokiossa
hän hyppäsi ainakin kahdenkymmenen jalan korkeudelta alas kadulle,
kaatui ja makasi siellä verta vuotaen, mutta nousi sitte taas pystyyn
uusin voimin kuin uusi Antaios ja riensi vinhaa vauhtia arkkipiispan
asuntoa kohti.
Poloinen Hypatia jäi miltei tiedotonna makaamaan lattialle, ja
juutalaiseukko näki hänen vuodattavan katkeria kyyneliä ei vain
pelkästä pettymyksestä, vaan myöskin mitä syvimmästä häpeästä. Sillä
Filammonin paetessa oli hän tuntenut tämän tutut kasvonpiirteet.
Side putosi hänen silmiltään, ja Theonin tytär kadotti ijäksi kaiken
itsekunnioituksen ja kaiken toivon.
Hänen oikeutettu vihansa oli liian syvä jotta hän olisi voinut purkaa
sitä nuhteisiin. Hän kohosi hitaasti pystyyn, kääriytyi huolellisesti
vaippaansa ja lähti äänettömänä huoneesta, luotuaan Mirjamiin ylpeää
ja syvää ylenkatsetta ilmaisevan katseen.
"Tänään voin kyllä kestää joitakin happamia naamoja", puheli eukko
itsekseen, nostaen hymyillen lattialta aarteen, jota hän niin kauvan
viekkaudella oli kokenut anastaa itselleen -- Rafaelin puoliskon
mustasta agaatista.
"Tahtoisinpa tietää kaipaako hän tätä! Ehkäpä hän ei enää olekaan
niin halukas kantamaan agaattiani, keksittyään mitä perin visusti
havaittavia pääenkeleitä voidaan manata esiin sitä hieromalla. Mutta
jos hän koettaa saada sitä jälleen haltuunsa... niin -- koettakoon
mitellä voimiaan minun kanssani -- tai pikemmin kristityn roskaväen
kanssa!"
Hän otti povestaan esiin taikakalun toisen puoliskon, sovitteli
molempia paloja useampia kertoja toisiinsa, tunnusteli niitä
ja katseli niitä kyyneltynein silmin, kunnes oli varma että ne
täydellisesti sopivat yhteen. Koko ajan hän muisti itsekseen -- "Ah,
jospa hän olisi täällä! Ah, jospa hän palaisi juuri nyt! Huomenna se
voi olla liian myöhäistä. Odotas -- tahdonpa mennä kysymään neuvoa
teraafilta; ehkäpä se voi sanoa minulle, missä hän on."
Ja hän meni toimittamaan manauksiaan samaan aikaan kuin Hypatia
kotonaan viskautui vuoteelleen ja puhkesi, kuin tuskissaan itkevä
lapsi, hiljaiseen valitukseen, jota jatkui siksi kuin aamunkajastus
jo valoi ilotonta valoansa tuohon häpeän ja epätoivon asuntoon.
Silloin hän nousi ja voimakkaalla tahdonponnistuksella pakottautui
levollisesti valmistamaan viimeistä puhettaan, jossa hän aikoi lausua
jäähyväiset ijäiseksi Aleksandrialle ja oppilailleen.
Tällä välin Filammon hurjaa vauhtia kiiruhti pitkin sitä leveää
katua, joka vei Serapeioniin. Mutta hänen ei sallittu päästä sinne,
niin pian kuin hän oli toivonut. Sillä ennenkun hän oli puolta mailia
kulkenut, kohtasi hän kansanjoukon, joka sulki koko kadun.
Joukko näytti päättymättömältä. Tuhannet soihdut leimusivat eteenpäin
pyrkivien päitten päällä, ja juhlakulkueen keskeltä kuului harrasta
laulua, jonka Filammon pian tunsi erääksi katoliseksi hymniksi. Hän
aikoi väistyä jollekin sivukadulle, jottei hänen olisi tarvinnut
kohdata saattuetta. Mutta koettaessaan välttää sitä, hän huomasi että
jok'ikinen katu oli yhtä täynnä kansaa, ja ennenkuin hän tiesikään
oli hän keskellä valtavan ihmisparven etujoukkoa.
"Päästäkää minut ohitse", hän rukoilevasti huudahti.
"Vai ohitse, sinä pakana?"
Turhaan hän vakuutti olevansa kristitty.
"Sinä Origeneen oppilas, sinä donatolainen, sinä kerettiläinen!
Minnekähän hyvä katolilainen tänä yönä menisikään, jollei
Cæsareumiin?"
"Ystävät, hyvät ystävät, minulla ei ole mitään tekemistä
Cæsareumissa!" hän vallan epätoivoisena huudahti. "Aijon tärkeäin
asiain vuoksi pyytää patriarkkaa yksityiseen keskusteluun."
"Sen valehtelija, joka väität tuntevasi patriarkan etkä tiedä,
että hän tänä yönä kulkee marttyyri Ammoniusen pyhälle ruumiille
Cæsareumissa!"
"Mitä, onko Kyrillos mukana?"
"On kyllä, ja kaikki hänen pappinsa."
"Sen parempi -- parasta on että se tapahtuu julkisesti", sanoi
Filammon itsekseen, ja yhtyi joukkoon.
Eteenpäin he kulkivat hautausvirsiä veisaten auringonportin kautta
satamapuistikkoon ja sieltä oikealle satamaa pitkin. Soihtujen
punainen, leimuava loiste valaisi Cæsareumin komean päädyn, edessä
seisovat korkeat obeliskit ja vasemmalla satamassa seisovien
tuhansien laivojen mastot, ja viimein -- sen mahtavan, epäselvänä
häämöttävän palatsin edustalla, joka päätti puistikon -- pitkän rivin
kypärejä ja haarniskoita, jotka kimaltelivat rannalta museon nurkkaan
vedetyn köysiaidan takaa.
Kansanjoukko pysähtyi äkisti. Kuului pahaa ennustavaa murinaa ja
taaempana seisovat rupesivat painamaan eteenpäin, kunnes joukko
oli ahtautunut melkein aitaukseen asti. Soturit laskivat keihäänsä
tanaan, ja seisoivat järkähtämättöminä. Joukko perääntyi, mutta tunki
sitte taas eteenpäin. Kiukkuisia huutoja kajahteli, jotkut rohkeimmat
kumartuivat kiviä temmatakseen, mutta onneksi oli katu kivetty
liian lujaksi... Hetkinen vielä ja Aleksandrian koko varusväki oli
taistellut elämästä ja kuolemasta viidenkymmenen tuhannen kristityn
kanssa...
Mutta Kyrillos ei ollut unhottanut päällikkyyttään. Niin vähän
kuin hän kammoikin, kuten tämän yön tapaukset osottivat, herättää
alamaistensa intohimoja ilmi liekkiin, oli hän kuitenkin liian
viisas uskaltaakseen mitään harmia herättävää yöllistä hyökkäystä,
joka, vaikka se onnistuisikin, maksaisi satoja ihmishenkiä. Hän
tunsi sangen hyvin vihollisen lukumäärän ja niiden urhoollisuuden;
hän oli varma, ettei kamppauksen synnyttyä armoa annettaisi eikä
pyydettäisi kummallakaan taholla! Sitäpaitsi jos taistelu syntyisi --
ja niin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua -- niin se ei saanut
syttyä hänen läsnäollessaan eikä hänen suostumuksestaan. Nyt oli hän
oikeassa ja Orestes väärässä, ja Kyrillos tahtoi edelleenkin olla
oikeuden puolella, ainakin kunnes hänen sanansaattajansa oli palannut
Bysantiumista ja Orestes oli joko karkotettu maanpakoon tai erotettu
virastaan. Sen vuoksipa tuo viisas ylipappi, joka oli ajatellut
moisen taistelun kaikkia mahdollisuuksia, oli antanut ohjeita
ajutanteilleen, kaupungin diakooneille, ja astui nyt itse Cæsareumin
portaita ylöspäin, ollen varma että hänen apulaisensa kykenivät
ylläpitämään järjestystä ulkona.
He tekivätkin varsin hyvin tehtävänsä. Ennenkun yhtään iskua oli
annettu tai loukkausta lausuttu kummallakaan puolella, olivat
diakoonit tunkeutuneet väkijoukon eturivien lävitse. Siellä he
rohkeasti uhaten pannaa pakottivat joukon pysymään rauhallisena,
vieläpä täysin vaikenemaankin, kunnes vietettävä pyhä juhla olisi
lopussa. Käskyilleen voimaa he hankkivat käyskentelemällä edes
takaisin vihollisrivien väliä kahden kokonaisen pitkän tunnin
ajan, kunnes sotilaatkin puhkesivat ihastuksen osotuksiin, ja
joukon päällikkö, joka ei erityisesti vältellyt mutta ei myöskään
sanottavasti toivonut tappelua, ylisteli imartelevin sanoin
diakooneja näiden kiitettävistä ponnistuksista yleisen järjestyken
ylläpitämiseksi. Vastaukseksi hän sai sangen epäselvät sanat: "Meidän
sota-aseemme eivät ole lihasta, emmekä me sodi lihaa ja verta
vastaan, vaan herruuksia ja valtoja vastaan..." Mutta kun päällikkö
oli hieman uninen, arveli hän olevan parasta jättää vastauksen
selvittämättä.
Sillä välin oli noussut ylös portaita temppeliin muhkea pappisaattue
ja muhkeimpana kaikista loisti patriarkan komea vartalo. Heitä
seurasi tuhansittain munkkeja ei ainoastaan Aleksandriasta
ja Nitriasta, vaan myös kaikista läheisistä kaupungeista ja
luostareista. -- Filammon, joka puoleen tuntiin ei saanut
raivanneeksi itselleen tietä kirkkoon, katseli loppumatonta virtaa ja
näki nyt todeksi Aleksandriassa niin usein kuulemansa ylväilyn, että
puolet Egyptin asujamistoa nyt kuului hengellisiin veljeskuntiin.
Munkkien jälestä alkoivat maallikot työntyä sisään. Mutta heidänkin
lukunsa oli niin suuri ja tungos portailla niin tavaton, että
Kyrillos jo oli alkanut saarnansa, ennenkuin Filammon oli päässyt
tunkeutumaan kirkkoon.
* * * * *