ajattelematta jäi tuijottamaan avaruuteen. "Voi, jospa saisin
yhdenkin ilmestyksen, yhdenkin ennuksen! Voi, jospa palaisivat nuo
runoilijoiden laulamat kultaiset ajat, jolloin jumalat vaelsivat
ihmisten parissa ja taistelivat ystävinä heidän rinnallaan. Ja
kuitenkin -- ovatko nämä vanhat tarut luotettavia, hurskaita tai
edes säädyllisiäkään? Eikö sydämeni nouse niitä vastaan? Ken on
enemmän kuin minä Platonin kera halveksinut niitä kehnoja tekoja,
riitä alentavia muodonvaihdoksia, joita Homeros kertoo Kreikan
jumalista? Täytyykö minun nyt niihin uskoa? Täytyykö minun alentua
ajattelemaan, että jumalat, jotka elävät aistimailmamme yläpuolella,
tahtoisivat tehdä itsensä havaittaviksi meidän aistimillemme, jotka
ovat äärettömän pitkiä kehitysjaksoja heitä alhaisemmat -- että he
tahtoisivat alistua aineen alhaisten sattumien alaisiksi? Täytyy.
Mieluummin sellainenkin usko, kuin ei mitään! Olkoon niin! Paljon,
paljon parempi on uskoa että Ares haavoitettuna ja huutaen pakeni
kuolevaista ihmistä -- parempi uskoa Zeuksen avioliittorikoksia ja
Hermeen varasteluita, kuin uskoa, etteivät jumalat milloinkaan ole
puhuneet kasvoista kasvoihin ihmisten kanssa. Minä tahdon ajatella
-- jotten tulisi hulluksi -- että olennot siitä näkymättömästä
maailmasta, jota isoan ja janoan, ovat ilmestyneet ja seurustelleet
ihmislasten kanssa tavalla, jota ei järki eikä aistit voi kieltää --
vaikkakin nämä olennot olisivat oikullisempia ja alhaisempia kuin
konsanaan me itse! Onko tosiaan sitte olemassa mitään näkymätöntä
maailmaa? Oh, jospa saisin ennuksen, saisin merkin!"
Uupuneena ja mieli hämmennyksissä hän meni "jumalten huoneeseen",
jossa oli kokoelma muinaisajan taideteoksia, joita hän säilytti
pikemmin taideaarteina kuin palveluksen esineinä. Ylt'ympäriinsä
seisoi näitä manalle menneiden sukupolvien kylmiä mielikuvituksen
tuotteita liikkumattomassa ja elottomassa kauneudessaan, tuijottaen
valkeilla, sieluttomilla silmillään avaruuteen. Voi jospa ne olisivat
kyenneet puhumaan ja rauhoittamaan hänen sydäntään! Huoneen perällä
seisoi Minerva, täydessä sota-asussa kypärineen, keihäineen ja
kilpineen; se oli ateenalaisen kuvanveistotaiteen helmi, jonka hän
oli ostanut muutamilta kaupustelijoilta, sittenkun gootit olivat
ryöstäneet ja hävittäneet Ateenan. Siinä seisoi jumalatar ankaran
kauniina; mutta voi, oikea käsi puuttui ja typistetty käsivarsi oli
yhä ojossa aivan kuin olisi se tahtonut ilkeästi ivata sitä uskoa,
josta muoto vielä oli jälellä, voima oli kuollut ja hävinnyt.
Hän katseli kauvan ja kiihkeästi lempijumalatartaan, sitä ihannetta,
jonka kaltaiseksi hän vuosikausien kuluessa oli ikävöinyt tulevansa;
hän katseli, kunnes -- oliko se vain unta, päivän viimeisten
säteitten leikkiä, vai vetäytyivätkö todellakin jumalattaren huulet
hymyyn?
Mahdotonta! Ei, se ei ollut mahdotonta. Eikö muutamia vuosia sitte
Hekateen kuva ollut hymyillyt eräälle filosoofille? Eikö kerrottu
liikkuvista kuvapatsaista, silmääiskevistä muotokuvista ja kaikista
niistä ilmeisistä ihmeistä, joiden avulla kuoleva usko epätoivoisesti
koettaa -- ei pettää toisia, vaan uskotella itselleen olevansa
järjellinen? Sellaista oli tapahtunut -- sellaista voi tapahtua --
sellainen oli todellista!
Ei! Nuo huulet olivat, kuten alkuaankin olivat olleet, suletut,
ja niillä lepäsi kylmä rauha, joka miltei läheni ivahymyä. Ihme
-- jos se sellainen oli ollut -- oli lakannut. Mutta oliko tuo
vain näköhäiriö? Eivätkö käärmeet kiemurrelleet kilvessä olevan
Medusanpään ympärillä? Eivätkö ne irvistelleet, eivätkö tirkistelleet
häneen kivisilmillään muuttaakseen hänetkin kauhun voimalla kiveksi?
Ei, sekin taukosi. Ah, jospa sitä vain olisi kestänyt, olisihan
sekin ollut elonmerkki! Vielä kerran hän katsahti ylös jumalattaren
kasvoihin, mutta turhaan; kivi pysyi kivenä. Tietämättä itsekään mitä
teki hän äkkiä kiihkeästi syleili marmoripatsaan polvia.
"Athene! Pallas! Ikuinen neitsyt! Sinä absoluuttinen järki, joka
syntymättä putkahdit nimettömästä Ykseydestä! Kuule minua, Athene!
Armahda minua! Puhu, vaikkapa vain kiroaisitkin minua! Sinä, joka
yksin vallitset isäsi ukontulia, kuoleta minut niillä jos tahdot;
tee vain jotakin! -- jotakin mikä todistaa olemassaolosi -- jotakin
mikä voi vakuuttaa minua siitä, että on olemassa jotakin muuta kuin
tämä kurja, karkea aine ja minun oma viheliäinen sieluni! Minä
seison yksinäni kaikkeuden keskipisteessä. Minä vajoan ja riudun
tietämättömyyden, epäilyksen, rajattoman tyhjyyden ja pimeyden
kuiluun. Oi, armahda minua! Tiedän ettei tämä patsas ole sinä. Sinä
olet kaikkialla ja joka paikassa. Mutta minä tiedän että tämä on
hahmo, joka sinua miellyttää, joka vertauskuvallisesti esittää sinun
suuruuttasi. Minä tiedän että olet suvainnut puhua niille, jotka --.
Oh, mitä minä tietäisinkään? En mitään, en yhtään mitään!"
Ja hän virui maassa ja kasteli polttavin kyynelin kuvan kylmiä
jalkoja, muttei mitään ääntä eikä vastausta kuulunut.
Yht'äkkiä hän säpsähti kuullessaan kahinaa likeltään; hän katsahti
taakseen ja näki vanhan juutalaiseukon seisovan vieressään.
"Huuda lujaa!" sähisi akka katkerasti ivaten. "Huuda lujaa, sillä
hän on jumalatar. Ehkäpä hän puhelee muiden kanssa tai on vajonnut
mietteisiinsä tai on matkalla; ehkäpä hän on tullut vanhaksi -- kuten
me kaikki kerran tulemme, sorea neito -- ja on liian laiska ja ynseä
liikahtaakseen. Ohoo, tuo ilkeä eukko ei tahdo puhua sinulle vai? --
eikä hän tahdo edes avata silmiään koska teräslangat ovat ruostuneet?
Noh, me hankimme sinulle uuden nuken, jos tahdot."
"Pois, noita! Mikä on mielessäsi, kun tänne tunkeudut?" Hypatia
huudahti kavahtaen pystyyn.
Mutta eukko jatkoi kylmästi:
"Mikset koetteeksi käänny tuon kauniin nuoren miehen puoleen tuolla
ylhäällä?" Hän osotti näin sanoen Apollon patsasta, jota nykyään
nimitämme belvedereläiseksi. -- "Mikä hänen nimensä on? Vanhat piiat
ovat, kuten tiedät, aina kalseita ja kateellisia. Mutta hän -- hän ei
ainakaan voi olla julma noin kauniita kasvoja kohtaan! Koetahan vain
tuota nuorta herraa! Taikka ehkä vanha juutalaiseukko tekee sen sinun
puolestasi, jos olet liian ujo?"
Viime sanat hän lausui niin merkitsevällä tavalla, että Hypatia,
kaikesta vastenmielisyydestään huolimatta, omaksi ihmeekseen kysyi
eukolta, mitä tämä tarkotti. Kotvaan Mirjam ei vastannut mitään,
tähysti vain hänen silmiinsä tavalla, joka nyt kuten kerta ennenkin
vallan masensi ylpeän Hypatiankin; niin läpitunkeva, niin sitkeän
päättäväinen, niin peloton oli se tulinen katse, joka loisti noista
sisäänpainuneista silmistä.
"Pitääkö vanhan noita-akan manata esiin korea nuori Apollo koko
hänen kukoistavassa kauneudessaan? Hän tulee, usko pois, hän tulee!
Lupaanpa että hän tuleekin vallan auliisti, jos vain vanha Mirjam
kohottaa sormensa."
"Tuleeko hän sinun tykösi? Tottelisiko Apollo, valon jumala,
juutalaiseukkoa?"
"Juutalaiseukkoko?" kirkui akka. "Ja mikä sinä sitte olet, joka
niin kysyt? Sinä kreikatarko? Mitä ovat teidän jumalanne, teidän
sankarinne, teidän perkeleenne, teidän, jotka meidän suhteemme olette
vain eilispäivän lapsia? Te olitte vain kourallinen puolialastornia
raakalaisia, jotka riitelivät Troijasta siihen aikaan jolloin
meidän Salomomme, sellaisen loiston ympäröimänä, jommoista Rooma
ja Konstantinopoli eivät koskaan ole nähneet, lausumattoman nimen
voimalla hallitsi demooneja ja henkiä, enkeleitä ja pääenkeleitä,
valtoja ja herruuksia. Mitä tietoja teillä on, joita ette olisi
varastaneet egyptiläisiltä ja kaldealaisilta? Ja mitä tiesivät
egyptiläiset, jota eivät olleet oppineet Moosekselta? Ja mitä
kaldealaiset, jota eivät olleet oppineet Danielilta? Mitä tietää
maailma, jota se ei ole oppinut meiltä, maagillisuuden isiltä ja
mestareilta-maailman sisimpien salaisuuksien herroilta? Tule,
kreikkalainen lapsi -- te kreikkalaiset olette, kuten Egyptin papit
muinoin sanoivat teidän isistänne, alati lapsia, jotka halajavat
uutta leikkikalua, heittääkseen seuraavana päivänä sen jälleen pois
-- tule koko teidän viheliäisen viisautenne lähteelle! Sano, mitä
tahdot nähdä, ja sen olet saava nähdä!"
Hypatia oli voitettu; ei ollut epäilemistäkään, etteikö eukko
itse täydellisesti uskonut omiin sanoihinsa, ja se oli sellainen
sieluntila, jota Hypatia oli nähnyt niin harvoin, ettei käynyt
ihmetteleminenkään jos se vaikutti häneen sillä salaperäisellä ja
valtaavalla voimalla, jolla se tavallisesti vaikuttaa -- ja jolla
sen ehkä pitäisikin vaikuttaa -- ihmissydämeen. Sitäpaitsi oli se
koulukunta, johon hän kuului, aina koettanut Itämaiden ikivanhojen
kansojen keskuudesta etsiä jumalallisen innoituksen alkulähteitä
ja niitä salaperäisiä oppeja, jotka periytyivät jo ammoin sitte
kuolleilta kansakunnilta. Olikohan hän ehkä nyt löytänyt kaiken tämän?
Juutalaiseukko huomasi heti olevansa voitolla ja jatkoi, antamatta
Hypatialle aikaa vastata:
"Millä tavalla tahdot sen sitte tapahtuvan? Peilin ja vedenkö
avulla, kuutamon loisteella seinälle, taikka seulanko vaiko aterian
avulla? Taikka ehkä symbaalien tai tähtien voimalla, vaiko niiden
neljänkolmatta alkuaineen avulla, joiden kautta valtakunta luvattiin
Teodosius Suurelle? -- tai assyrialaisten pyhillä numeroillako taikka
hekatisen taivaanpallon safiirin avulla? Pitääkö minun, kuten muinen
egyptiläisten pappien, uhata jälleen repiväni Osiris kappaleiksi
tai paljastavani Isiksen salaisuudet? Sen kyllä voisin tehdä jos
tahtoisin, sillä minä tiedän kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin.
Vai käyttäisinkö Salomon sinettiin kaiverrettua lausumatonta nimeä,
jonka kaikista maan kansoista me yksin tunnemme? Ei, se olisi
vahinko, sillä onhan kysymys vain pakanasta. Sen täytyy tapahtua
pyhän happamattoman leivän avulla. Katsos tänne, tässä ovat ihmeitä
tekevät jyväset! Syö tänään joka kolmas hetki yksi näistä eläkä
mitään muuta! Tule sitte tänä iltana tyköni kantaja Euclaimonin
asuntoon ja tuo se musta agaatti mukaasi; silloin saat nähdä mitä
haluat nähdäksesi."
Hypatia otti jyväset, mutta kysyi epäröiden:
"Mutta mitä nämä ovat?"
"Ja sinäkö väität osaavasi tulkita Homerosta? Kukahan se oli,
jonka tässä eräänä aamuna kuulin puhuvan niin kauniisti siitä
'nepenthestä', jonka Helena antoi sankareille, herättääkseen heissä
iloa ja rakkautta? Kukahan se oli joka väitti nepenthen olevan
tunnuskuvan siitä sielun huimauksesta, joka virtaa henkisestä
kauneudesta, ja niin edespäin? -- Se oli sangen kauniisti sanottu,
mutta kysymys, mitä nepenthe oikeastaan oli, jäi vastaamatta. Minä
sanon sinulle että tämä on nepenthe. Ota se ja koeta, ja myönnä sitte
että voit kyllä puhua Helenasta, mutta että minä voin näytellä hänen
osaansa ja että minä kumminkin tunnen hiukan enemmän Homerosta kuin
sinä."
"En voi uskoa sinua. Anna minulle joku merkki voimastasi; miten
muuten voisinkaan uskoa sinua?"
"Merkki -- merkki? Polvistu tuohon kasvot kohti pohjoista! Sinä olet
aivan liian pitkä sellaiselle kumaraiselle eukkorähjälle kuin minä
olen."
"En ole ikinä notkistanut polvea kenenkään ihmisen edessä."
"Kuvittele sitte polvistuvasi tuon kauniin epäjumalan edessä --
polvistu vain!"
Eukon kiiluvien silmien pakottamana Hypatia polvistui hänen eteensä.
"Uskotko sinä? Haluatko sinä? Tahdotko alistua? Tahdotko totella?
Itsepäisyys ja kopeus ei saa mitään nähdä eikä tietää mitään. Jollet
luovu omasta minuudestasi, ei Jumala eikä perkele lähesty sinua.
Tahdotko nöyrtyä?"
"Kyllä, kyllä!" Hypatia parka huudahti, kokonaan uteliaisuuden ja
itse-epäilyn valtaamana. Hänen silmissään hämärsi, hänen jäsenensä
raukesivat yhä enemmän juutalaiseukon katseille sietämättömän
taikavoiman vaikutuksesta.
Vanhus otti povestaan kristallin ja asetti sen kärjen Hypatian rintaa
vasten. Kylmä väristys kävi koko hänen ruumiinsa läpi... Noita teki
käsillään salaperäisiä, liikkeitä hänen päänsä ympärillä mutisten
tavan takaa: "Alas, alas, ylväs henki!" Sitte hän kuivettuneilla
sormenpäillään kosketti uhrinsa otsaa. Vähitellen kävivät Hypatian
silmäluomet raskaiksi; hän yritti moneen kertaan kohottaa niitä,
mutta painoi ne jälleen eukon tuijottavan katseen edessä... Ja sitte
hän kadotti tajuntansa...
Kun hän heräsi, makasi hän polvillaan toisessa huoneen kolkassa,
hiukset hajallaan ja vaatteet epäjärjestyksessä. Mitä kylmää hän
sulkikaan syliinsä? Apollon jalat? Mirjam seisoi hänen vieressään ja
taputti voitonriemuisena käsiään.
"Kuinka tulin tänne? Mitä olenkaan tehnyt?"
"Olet puhunut niin kauniisti! -- lausunut niin koreita
kohteliaisuuksia tälle kauniille nuorukaiselle, ettei hän suinkaan
voi olla niin paha ja unhottaa ne, tullessaan luoksesi tänä iltana.
Sepä vasta oli suloinen hurmaustila! Hoh hoo, sinä et ole ainoa
nainen, joka on viisaampi nukkuessaan kuin valveillaan. Sinusta tulee
hyvin kaunis Kassandra -- tai Klytia -- jos sinulla vain on tarpeeksi
ymmärrystä... Se riippuu sinusta itsestäsi, sorja neito. Oletko
tyytyväinen nyt, vai tahdotko vielä enemmän merkkejä? Pitääkö vanhan
juutalaisakan lyödä nuo kauniit sinisilmät sokeudella näyttääkseen
sinulle, että hän tietää enemmän kuin pakanat?"
"Minä uskon sinua -- minä uskon", huudahti väsynyt tyttöparka. "Minä
tahdon tulla, mutta..."
"Kas niin! Mitä vielä? Parasta on että ensin määräät, missä hahmossa
hänen on ilmestyttävä."
"Tapahtukoon kuten hän itse tahtoo. Kunhan hän vain tulee! Kunhan
vain saan tajuta, että hän on jumala! Abamnon sanoi, että jumalat
näyttäytyivät kirkkaassa, väkevässä, sietämättömässä hohteessa,
kaikkien niiden alempain jumaluuksien, pääenkelien, valtojen ja
sankarien ympäröimänä, jotka heistä polveutuvat."
"Abamnon puhui kuin vanha houkkio ainakin. Uskotko että nuori Foibos
ajoi Dafnea takaa sellainen liuta kintereillään, tai että Jupiteria
uidessaan Ledan luo seurasi kokonainen lauma sorsia, hyyppiä ja
kuovia? Ei, hän tulee yksinään -- ja yksin sinun luoksesi; sitte
voit itse valita tahdotko tulla Kassandraksi vaiko Klytiaksi... Jää
hyvästi! Elä unohda jyväsiä, eläkä mustaa agaattiakaan, eläkä puhele
kenenkään kanssa ennenkuin aurinko on laskenut! Ja sitte, kaunis
neito --"
Vanha noita hiipi, salavihkaa nauraen, hiljaa ulos huoneesta.
Hypatia istui paikallaan, vapisten pelosta ja häpeästä. Hän, joka
kuului Porfyrioksen puhtaampaan spiritualistiseen kouluun, oli
aina inhoten, milteipä halveksien silmäillyt niitä taikatemppuja,
joita niin suurella menestyksellä harjoittivat Iamblikus, Abamnon
ja muut, jotka erityisellä rakkaudella omistivat egyptiläisten ja
kaldealaisten pappien vanhat menot. Ne olivat tuntuneet hänestä
kömpelöltä pilanteolta, silmänkääntäjän tempuilta, jotka kykenivät
herättämään vain roskaväessä ihmetystä... Hän rupesi nyt suotuisammin
niitä ajattelemaan. Mistä hän tiesi, ettei rahvas tarvinnut merkkejä
ja ihmeitä uskonsa vahvistukseksi?... Mistäpä tosiaankin? Eikö
hänellä itsellään ollut samanlainen kaipuu? Hän avasi Abamnonin
kuuluisan kirjeen Porfyrolle, luki, ainakin kahdennenkymmenennen
kerran, hänen ylevät sanansa taikuuden puolustukseksi, ja tunsi,
että ne olivat kumoamattomat. Taikuus? Mikähän sitte ei ollut
taikuutta? Koko maailmankaikkeus, alkaen hänen päänsä päällä
liikkuvista kiertotähdistä aina pienimpään piikiveen hänen jalkainsa
juuressa, oli perin salaperäinen, käsittämätön, ja ihmeellinen, yhtä
odottamattoman ja selittämättömän pakoisuus- tai heimolaisuusvoiman
alainen kuin se voima, mikä Abamnonin väitteen mukaan veti jumalia
niiden äänien tai esineiden puoleen, jotka joko muotonsa, värinsä tai
kemiallisten ominaisuuksiensa kautta olivat heidän itsensä muotoisia
tai sukua heille. Mitä ihmeellistä siinä oikeastaan olikaan? Eikö
rakkaus ja viha, sympatia ja antipatia ollut maailmankaikkeuden laki?
Selittämällä luonnonilmiöitä mekaanisesti eivät filosoofit tulleet
sen lähemmäksi niiden todellista selitystä. Salaperäinen "miksi?"
oli aina jälellä... Kaikki heidän selvittelynsä oli vain omiaan
suurilla sanoilla sumentamaan sitä yksinkertaista totuutta, että
vesi vihaa öljyä, jonka kanssa se kieltäytyy sekaantumasta, tai että
kalkki rakastaa sitä happoa, jonka se himokkaasti imee itseensä,
ja rakastajan lailla kuumenee lempensä hurmauksessa. Miksikäs
ei? Mitä oikeutta meillä on kieltää näiltä olioilta enemmän kuin
itseltämmekään tunne ja mielenliikutus? Eikö niissä ja meissä liiku
sama kaikkeudenhenki? Emmekö me juuri tämän hengen voimasta ajattele,
tunne ja rakasta? Miksi ei siis niittenkin laita olisi sama? Jos
sama henki tunkee kaiken läpi, jos sen kaikki elähyttävä läsnäolo
yhdistää kukan kristalliin samoinkuin demooniin tai jumalaankin, niin
eikö sen silloin täydy myöskin yhdistää molemmat äärimmäiset renkaat
olevaisuuden ketjussa ja sitoa yksin nimettömän Ykseydenkin kaikkein
pienimpään olentoon, joka on sen käsialaa? Onko se, että maalliset
suitsutukset, vertauskuvat ja manaukset vetävät puoleensa jumalaa tai
enkeliä, suurempi kumma kuin se, että inhimillisen äänen maallinen
sointu vetää toista sielua toisen puoleen? Olisiko siinä piilevä
hengen ja aineen yhdistys ihmeellisempi kuin ruumiin ja sielun
välinen yhteys? Onko se ihmeellisempää, kuin että sielu pysytetään
ruumiissa hengittämällä maan ilmaa ja syömällä maan ruokaa? Ja
vaikkapa luonnontieteilijät olisivatkin oikeassa, sielu olisi vain
hermojen aineellinen tuote tai energia ja aineen lait olisivat ainoat
lait maailmankaikkisuudessa, niin eikö silloin taikuus olisi vielä
todenperäisempi ja järjenmukaisempi. Eikö kaiken verrannollisuuden
mukaan ole otaksuttavaa, että on toisia, meitä korkeampia olentoja,
jotka myöskin ovat aineen lakien alaisia ja sen vuoksi inhimillisten
olentojen tavalla alttiita maallisten näkyjen ja maallisten äänien
vaikutuksille?... Jos henki läpitunkee kaiken, silloin on taikuus
todennäköinen; jos ei ole olemassa mitään muuta kuin aine, niin
silloin on taikuus moraalinen varmuus. Ainoa, mikä kummassakin
tapauksessa puuttuu, on kokemuksen todistus... Ja eikö kaikkina
aikoina ole tätä todistusta koeteltu sekä väitetty sen menestyneen?
Mikäpä olisikaan sen järkiperäisempää ja filosoofillisempaa kuin
että hän itse koettaa noita menetelmiä ja menoja, jotka kaikkien
vakuutusten mukaan olivat pettäneet ainoastaan silloin kun kokelas
oli typerä ja sopimaton?... Abamnonin täytyi olla oikeassa...
Hypatia ei rohjennut uskoa että hän oli väärässä; sillä jos tämä
hänen viimeinenkin toiveensa petti, niin oliko hänellä silloin enää
muuta jälellä kuin: syökäämme ja juokaamme sillä huomenna kuolemme?
11 Luku.
MIRJAMIN JUONI.
Ken on jumaloinut naista vaikkapa vasten tahtoaan ja omaatuntoaankin,
tietää että myrskyn täytyy seurata myrskyä, maanjäristyksen
toista, ennenkuin hänen epäjumalansa on kokonaan kukistettu. Tämän
älysi Filammon sinä iltana istuessaan ja ajatellessaan päivän
merkillisiä tapahtumia, sillä hänen mietiskellessään rupesivat hänen
vanhat tunteensa Hypatiaa kohtaan, kaikista omantunnon ja järjen
vastaväitteistä huolimatta, jälleen heräämään. Ei se ollut tuo
erehtymätön vaisto, joka käskee meitä sekä miehessä että naisessa
ihailemaan ja kunnioittamaan kauneutta jonakin todella arvokkaana,
jonakin jumalallisena, taivaallisena, jopa eräässä syvällisessä,
jonakin meille käsittämättömässä merkityksessä, iankaikkisena
ominaisuutena -- tuo vaisto, joka saa meidän järkemme valheina
hylkimään siveysintoilijan kaikkia rikki viisaita ja tunteellisia
laverruksia "tämän maalatun tomumajamme katoavaisista väreistä",
ja joka vanhain hebrealaisten kirjain tavalla sanoo meille,
että ruumiillinen kauneus on täydellisin vertauskuva henkisestä
kauneudesta, sekä että vaikka kauneus ilman häveliäisyyttä onkin
kuin kultainen ketju sian kärsässä, se sittenkin on kultainen ketju,
pantti sisäisestä kauneudesta, jonka pitäisi esiytyä hengessä ja
totuudessa, ja joka ehkä jolloinkin niin tekeekin. Häntä ei kiehtonut
Hypatiaan vain tämä vaisto, joka kuiskasi hänelle -- ja kenpä
voi väittää että tämä kuiskaus oli peruisin maasta tai alemmasta
maailmasta? -- "Hän on liian kaunis ollakseen tykkänään paha"; vaan
juuri tuo aukko Hypatian uskossa, jonka hän äsken oli keksinyt
veti häntä jälleen neitoon. Tällä ei ollut mitään Magdaleenalle
julistettua evankeliumia, koska hän oli pakana. Se oli siis
pakanuuden vika eikä hänen. Hän oli tuntenut sääliä Pelagiaa kohtaan,
mutta vaikkei hän olisi sitä tuntenutkaan, niin eikö sekin johtunut
vain hänen pakanuudestaan. Ja kenen oli syy, että hän oli pakana?
Hänenkö?... Voikohan Filammon väittää sitä? Eikö hän itse ollut
nähnyt niin paljon pahuutta, niin paljon hulluutta ja raakuutta, että
se oli järkyttänyt hänenkin uskoansa, vaikka hän olikin kasvatettu
kristityksi? Miten paljon enemmän pitikään antaa Hypatialle anteeksi,
joka oli hienotunteisempi, terävä-älyisempi, ylevämielisempi kuin hän
ja sitäpaitsi pakanallisen isän lapsi? Eikö hänen täydellisyytensä
ollut hänen omaansa, mutta hänen virheensä olosuhteiden aiheuttamat?...
Ja eikö Hypatia ollut ottanut hänet, Filammonin vastaan,
suojellut häntä, opettanut ja kunnioittanut häntä?... Voiko hän nyt
yhtyä tuon saman neidon vihollisiin etenkin nyt kun neito oli hädässä
-- kun häntä vaarakin ehkä uhkaisi? Eikö hän ennen muita ollut
velvoitettu uskomaan, että Hypatian vain tarvitsi käännyttää oikeaan
uskoon jotta hän tulisi täydelliseksi?... Ja jälleen helotti melkein
yhtä valoisana kuin ennenkin hänen ensimäinen unelmansa Hypatian
käännyttämisestä... Mutta samassa hänen rohkeutensa lannistui kun
hän muisti, miten perin huonosti hän oli siinä onnistunut ensi
kerralla... Mutta jollei hän voinutkaan käännyttää filosofia, niin
voi hän ainakin rakastaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan...
Ei, ei edes sitäkään hän voinut tehdä, sillä kenen puoleen hän
rukouksellaan kääntyisi? Hänen täytyi katua, saada anteeksiantamus,
ehkäpä vuosikausia nöyryyttää itseään parannuksenteolla, ennenkun hän
voi toivoa, että hänen rukouksensa omasta puolestaankin kuultaisiin,
ja miten silloin hänen rukouksensa toisen olennon puolesta?...
Siten horjuivat hänen toiveensa ja suunnitelmansa edes ja takaisin,
kunnes hänet herätti ajatuksistaan pieni kantaja, joka kutsui hänet
illalliselle. Silloin vasta hän muisti, ettei hän koko päivänä ollut
maistanut ruokaa, ja hän meni puolittain vastenmielisesti alas
syömään.
Mutta kun nyt sekä Filammon, kantaja ja tämän musta vaimo istuivat
pöydässä, sangen alakuloisina ja äänettöminä, astui sisään Mirjam,
joka oli menossa omiin huoneisiinsa yläkerrassa, silminnähtävästi
varsin hyvätuulisena.
"Ohoo, vai illalliselleko? Eikä mitään muuta pöydässä kuin palkoja
ja vesimelooneja, vaikka Egyptin lihapadat olivat kuuluisat jo
kaksituhatta vuotta sitte! Ah, ajat ovat muuttuneet siitä lähtien!...
Te olette väärinkäyttäneet hebrealaisten vanhoja oppeja, te
surkuteltavat pakanat, ja hankkineet itsellenne Cesarin Joosefin
sijaan. Kuulkaas, te nassikat siellä ylhäällä!" hän huusi tytöille
yläkertaan ja taputti käsiään. "Tuokaa tänne yksi niistä paistetuista
kananpojista ja pullo viinien viiniä -- se vihreäsinettinen pullo,
te kevytmieliset Midianin tyttäret! Tietysti te olette vain miehiä
ajatelleet koko ajan kuin olen ollut ulkosalla! Saatte kyllä vielä
kärsiä siitä jonain kauniina päivänä -- varmasti saatte, te Aadamin
ensimäisen vaimon tyttäret!"
Muuan syyrialaisista orjattarista toi alas kananpojan ja viinin.
"Kas niin, nyt syömme illallista yhdessä. Viini, joka ilahuttaa
ihmisen sydämen -- nuorukainen, sinähän olit kerran munkki, ja olet
siis lukenut kaikesta tästä -- vai? -- ja siitä parhaasta viinistä,
joka menee suloisesti alas ja panee nukkuvan huulet puhumaan. Ja
mainiota viiniä se olikin, jota siunatulla Salomolla oli pienessä
kellarissaan Libanonin rinteellä, sen takaan. Mutta koetelkaamme
kuitenkin, eikö tämä voi varsin hyvin korvata sitä. Kas tässä, sinä
piskuinen apinaihmiseksi, juo ja unhota murheesi! Lupaanpa sinulle,
että sinusta kerran tulee Belsebubin temppelipalvelija. Katsohan
vain miten se helmeilee, miten se vaahtoo ja hyrrää kuin kissa,
ajatellessaankin vain saada koskettaa ihmishuulia! Se on makeaa kuin
hunaja, väkevää kuin tuli, kirkasta kuin merenkulta. Juokaa, te
Gehennan lapset, ja käyttäkää hyvin sitä lyhyttä aikaa, mikä vielä
erottaa teidät sammumattomasta tulesta!"
Hän tyhjensi maljallisen viiniä, kuin olisi se ollut silkkaa vettä,
ja katseli sitte merkitseväisesti pöytänaapureitaan näiden juodessa.