miksi nyt roomalaiset heitä sanovatkaan -- mutta minä tuskin luotan
hunneihin!"
"Horna periköön niiden leveät naamat ja porsaansilmät! Niiden ja
meidän välillä ei totisesti ole suurta ystävyyttä!"
"Mutta täällä ei ole pariakymmentäkään hunnia, ja ne ovat jakautuneet
eri joukkoihin; yksi meistä voi ruoskia kolme niistä, ja ne pitävät
varmasti voittajain puolta. Sitäpaitsi, toveri, ryöstämistä,
ryöstämistä! Milloin olet nähnyt hunnin kääntävän selkänsä, kun on
ollut puhetta ryöstämisestä, vaikkei hän olisi vainunnutkaan muuta
kuin palasen talia?"
"Mitä galleihin ja latinalaisiin tulee", Wulf miettiväisesti jatkoi,
"niin kuuluvat ne jokaiselle, ken voi maksaa niille."
"Jonka me kuten kaikki viisaat päälliköt voimme tehdä ottamalla
kolikon omasta ja yhdeksän vihollisen taskusta. Ja Amaaliin voi
luottaa?"
"Hän on luotettava kuten joku omista koiristaan nyt, kun jotain
äkkipikaista on tekeillä. Hänellä on aina sydän oikealla paikalla;
sen olen tiennyt koko ajan. Mutta hän ei ikinä ole voinut nähdä
neljääkolmatta tuntia eteensä. Nytkin voi tapahtua, että jos tuo
Pelagia saa hänet valtaansa, hän viskaa miekkansa nurkkaan ja
nukahtaa yhtä sikeästi kuin ennenkin."
"Siitä ei vaaraa! Mitä siihen asiaan tulee, niin olemmehan
ratkaisseet hänen kohtalonsa. -- Mutta katsos vain tuota väkijoukkoa
portin ulkopuolella! Meidän täytyy käydä sisään takaoven kautta."
"Mitä puhut? Mennäkö raosta, aivan kuin rotta! Ei toki! Vedä
miekkasi, vanha seppä-äijä, tai sitten juokse!"
"En tällä kertaa!"
Miekka kädessä molemmat ukot astuivat suoraan joukkoon, joka
lammaslauman tavoin väistyi syrjään.
"Ne tuntevat jo tulevat herransa", sanoi Smid.
Mutta siinä hetkessä kuin väkijoukko näki heidän aikovan astua sisään
taloon, kuului huutoja:
"Gootteja! Pakanoita! Barbaareja!" ja heidän kimppuunsa käytiin
takaapäin.
"Te tahdotte itse asian käyvän näin", virkkoi Wulf. Ja molempain
goottien päitten päällä välähti kaksi pitkää kirkasta miekkaa, jotka
kävivät yhä punaisemmiksi joka kerta kuin ne heilahtivat. Ukot
astuivat tyvenesti eteenpäin seisahtumatta kertaakaan; he kolkuttivat
portille ja menivät sisään jättäen useamman kuin yhden hengettömän
ruumiin ulkopuolelle.
"Nyt olemme me ainakin panneet hiiliä olkikatolle", Smid virkkoi kun
he sisässä kuivailivat miekkojaan.
"Totta tosiaan. Hankippas minulle vene ja puolitusinaa miehiä, niin
lähden Goderickin kera kanavaa myöten palatsille sopimaan sotilasten
kanssa eräistä asioista."
"Miks'ei amaali itse voi lähteä sinne ja tarjota prefektille apuamme?"
"Mitä, tahdotko että hän niin tekisi, sittekun asia on saanut tämän
käänteen? Oman kuntonsa ja kunniansa takia hänen nyt täytyy pysytellä
hiljaa."
"Voit olla varma, että hän siihen suostuukin. Mutta elä unohda
poppamies Rahapussia, parasta kaunopuhujaa!" huusi Smid nauraen hänen
peräänsä mennessään panemaan venettä kuntoon.
10 Luku.
HYPATIA ETSII ENNUSTA.
"Isä, mitä hän vastasi?" Hypatia kysyi, kun Theon jälleen astui hänen
huoneeseensa jätettyään tuon onnettoman kirjeen Filammonille.
"Se hävytön! Hän repi kirjeen kappaleiksi ja syöksyi pois sanaakaan
sanomatta."
"Menköön hän vain ja jättäköön kuten kaikki muutkin meidät
onnettomuuteemme!"
"Onpa meillä ainakin jalokivet jälellä."
"Jalokivet? Lähetä ne omistajalleen takaisin. Alentuisimmeko ottamaan
niitä vastaan palkkana jostakin jota emme ole tehneet?"
"Mutta, lapseni, ne annettiin meille vapaaehtoisesti. Hän pyysi minua
pitämään ne, ja totta puhuen minun täytyy pitää ne. Voit olla varma
siitä, että jok'ikinen velkojistamme tämän onnistumattoman yrityksen
jälkeen vaatii takaisin saatavansa."
"Ottakoot ne sitte talomme ja tavaramme ja myykööt meidät orjiksi.
Ottakoot ne meiltä kaikki, kunhan vain säilytämme sisällisen arvomme."
"Myydä meidät orjiksi? Oletko hullu?"
"En, isä, en vielä ole oikein hullu", Hypatia vastasi surumielisesti
hymyillen. "Mutta olisimmeko silloin onnettomampia kuin nyt olemme?
Rafael Aben-Ezra sanoi minulle silloin, kun hän lähti ulos maailmaan
kodittomana kerjäläisenä, että hän seurasi minun ohjeitani; eikö
minulla itselläni silloin olisi rohkeutta niitä noudattaa jos niin
tarvittaisiin? Ajatellessani hänen kieltäymystään olen monina
kuukausina hävennyt omaa ylellisyyttäni. Mitä filosoofi oikeastaan
tarvitsee muuta kuin vettä ja leipää sekä kirkkaan puron pestäkseen
ne tahrat, jotka hänen maalliseen vankilaansa päivittäin tarttuvat.
Tapahtukoon se, minkä kohtalo on päättänyt? Hypatia ei enää taistele
virtaa vastaan."
"Tyttäreni, oletko jo kadottanut kaiken toivon? Niinkö pian
rohkeutesi lannistui? Pitääkö tämän pikku onnettomuuden tuhota kaikki
suunnitelmat, joita vuosien kuluessa olet noudattanut? Orestes on
meille vielä uskollinen. Hän on käskenyt sotilaansa suojelemaan
taloamme niin kauvan kuin niitä tarvitsemme."
"Lähetä sitte pois ne! En ole tehnyt mitään pahaa enkä pelkää mitään
rangaistusta."
"Sinä et tiedä miten raivostunut roskaväki on; kadulla huudetaan jo
sinun nimeäsi Pelagian nimen yhteydessä."
Hypatiaa puistatti. Hänenkö nimeään Pelagian nimen yhteydessä! Ja
niin pitkälle oli hän itse saattanut asiat!
"Minä olen sen ansainnut. Möinhän itseni valheelle ja häpeälle.
Alennuin kuuntelemaan imarteluja ja juonia. Sidoin itseni kurjaan
petturiin. Isä, elä enää milloinkaan lausu minulle hänen nimeään!
Tein liiton nautinnonhimoisen tyrannin kanssa, ja olen saanut
siitä palkkani. Tästä hetkestä lähtien Hypatia ottaa jäähyväiset
valtiotaidosta, esitelmistään ja luennoistaan; hän ei milloinkaan
enää viskaa jumalallisen viisauden päärlyjä sioille. Tein syntiä
paljastaessani roskaväelle kuolemattomien salaisuuksia. Seuratkoon
roskaväki luontoaan! Minä houkkio, joka luulottelin sanoillani ja
teoillani voivani nostaa sen siitä loasta, johon jumalat olivat sen
vajottaneet!"
"Tahdotko siis lakata luennoimasta? Yhä pahempaa vain! Silloin olemme
vallan hukassa."
"Olemme jo nyt hukassa. Oresteelta emme saa mitään apua. Tunnen sen
miehen liiaksi hyvin, jotten epäilekään, etteikö hän huomenna anna
meitä alttiiksi kristittyjen raivolle, jos hänen oma kurja henkensä
-- vaikkapa vain hänen kurja virkansakin olisi vaaranalaisena."
"Se on liiankin totta -- vain liian totta!" ukkoparka huokasi,
väännellen epätoivoisasti käsiään. "Mitä meistä tulee, tai oikeammin
sanoen sinusta. Mitäpä merkitsee miten poloisen hyödyttömän vanhan
tähtientutkijan käy? Kuolkoon hän vain -- huomenna tai ensi vuonna,
se on hänelle vallan sama. Mutta sinä -- mutta sinä! Paetkaamme
kanavaa pitkin! Voimme hyvin raapustaa kokoon -- ilman noita
jalokiviäkin, joita hyljit -- tarpeeksi rahoja maksaaksemme matkan
meren poikki Ateenaan, ja siellä, Plutarkoon luona, olemme täysin
turvassa. Hän, jopa koko Ateena, lausuu sinut tervetulleeksi.
Me kokoamme ympärillemme uuden koulun, ja sinusta tulee Ateenan
kuningatar niinkuin olet ollut Aleksandrian."
"Ei, isäni! Mitä tiedän, sen tästä lähin pidän omana salaisuutenani.
Hypatia on tästä päivästä lähtien oleva yksinään kuolemattomien
jumalien seurassa."
"Ethän toki tahdo jättää minua?" huudahti ukkoparka säikähtyneenä.
"En ikinä!" Hypatia vastasi, ja purskahtaen oikeaan inhimilliseen
itkuun, hän heittäytyi isänsä rinnalle. "En ikinä, en ikinä,
sinä niin hyvin henkeni kuin ruumiillisen olentoni isä -- sinä,
joka olet kasvattanut ja opettanut minua -- sinä, joka hennosta
lapsuudestani lähtien olet kehittänyt sieluani, jotta se kykenisi
käyttämään siipiään, -- sinä ainoa ihminen, joka ei koskaan ole
väärinkäsittänyt, ei koskaan estänyt, ei koskaan pettänyt minua!"
"Lapseni, kalleimpani! Ja minä, joka olen sinun turmiosi syy!"
"Et, tuhat kertaa et! Vain minua on moittiminen. Minä rupesin
tekemisiin maailmallisen valtiotaidon kanssa."
"Minä houkuttelin sinut uskomaan, jotta kykenin suorittamaan sen
mihin niin ajattelemattomasti olin ryhtynyt. Elä syytä itseäsi,
jollet tahdo murtaa sydäntäni! Voimme jälleen tulla onnellisiksi
yhdessä. Munkki rohkenee olla ypöyksin ulkona korvessa, asuntonaan
palmunlehdistä kyhätty maja, lähteen vesi ja lehdon taatelit
ravintonaan -- emmekö me sitte rohkenisi sellaisessa asunnossa olla
onnellisia yhdessä?"
"Aijotko siis paeta?"
"En tänään. Olisi pelkurimaista paeta, ennenkun mikään vaara uhkaa.
Meidän täytyy pysyä paikallamme viime hetkeen saakka, vaikkei meillä
olisikaan rohkeutta kuolla sankareina paikallamme. Huomenna lähden
viimeisen kerran luentosaliin, rakkaaseen museooni, sanoakseni
oppilailleni jäähyväiset. Miten kehnoja he ovatkin, olen itselleni ja
filosofialle velkapää sanomaan, miksi heidät jätän."
"Se on liian vaarallista, totisesti se on liian vaarallista."
"Voinhan sitte ottaa henkivartijat mukaani. Mutta -- ei, elköön
kukaan saako aihetta syyttää filosofia pelkuruudesta. Nähkööt kaikki
minun lähtevän tavalliseen toimeeni, vahvana omasta viattomuudestani,
turvallisena jumalien suojeluksessa. Ehkäpä tuntevat jotkut sitte
vihdoin pyhää kunnioitusta, aavistusta filosofian jumalallisuudesta."
"Minun täytyy saattaa sinua."
"Ei, minä lähden yksin. Sinä voisit joutua vaaraan, vaikka minä
voin käydä turvallisena. Olenhan joka tapauksessa nainen, ja miten
hurjapäisiä ne ovatkin, eivät ne uskalla tehdä minulle mitään pahaa."
Vanhus pudisti päätään.
"Katselehan minua", sanoi tytär, laskien kätensä isän olkapäälle ja
silmäten häntä hymyillen kasvoihin. "Sinähän sanot että minä olen
kaunis, ja kauneus kesyttää leijonan. Etkö luule, että nämä kasvot
voivat riistää aseet, yksin munkinkin kädestä?"
Hän hymyili ja punastui niin suloisesti, että vanhus, kuten hän
oli tarkoittanutkin, kerrassaan unohti pelkonsa. Sitte isä suuteli
tytärtään ja poistui hetkeksi käskeäkseen palvelijoitaan osottamaan
kaikkea mahdollista kunnioitusta sotilaille, jotka hän varovaisesti
päätti pitää talossaan niin kauvan kuin voi. Tässä viisaassa
tarkotuksessa hän ummisti silmänsä kaikenlaiselle pikku kuhertelulle
urheain puolustajainsa ja Hypatian neitosten välillä, jotka
viimemainitut eivät suinkaan olleet niin ankaran säädyllisiä kuin
heidän emäntänsä, vaan pitivät harvinaisena taivaan laupeutena että
saivat kuluttaa aikaa rupattelemalla kahdenkymmenen komean soturin
kanssa.
Siten pilailtiin ja naureskeltiin alhaalla, ja vanha Theon toi esiin
parhaan vanhan viininsä ja esitti itse, mielialaa korottaakseen,
Afrikan keisarin maljan.
Sitte hän sulkeutui kirjastoon ja lohdutti levotonta sieluaan
aprikoimalla muuatta sitkeää tähtitieteellistä probleemia, joka oli
vaivannut hänen aivojaan koko päivän, yksinpä teatterissakin. Mutta
Hypatia istui edelleen huoneessaan, kasvot käsien varassa, sydän
täynnä monenlaisia ajatuksia ja silmät täynnä kyyneliä, joita hän
ennen oli koettanut salata hymyilyllä.
Hän tunsi -- miksi, sitä hän tuskin tiesi -- mutta hän tunsi niin
selvästi, kuin olisi joku jumala sen kuuluvasti hänelle sanonut,
että ratkaiseva ajankohta hänen elämässään oli tullut, että hänen
valtiollinen ja toimiva osansa oli päättynyt, ja että hänen nyt
täytyi tyytyä olemaan itselleen ja itsessään se, mikä hän oli tai
miksi hän voi tulla. Maailma ehkä syntyisi uudesta, mutta ei hänen
aikanaan -- jumalten palvelus tulisi ehkä uudelleen elähytetyksi,
mutta ei hänen kauttaan Se oli hirvittävä keksintö, mutta kuitenkaan
se tuskin oli keksintö. Hänen sydämensä oli jo monina vuosina sanonut
hänelle että hän toivoi, missä ei mitään toivoa ollut, että hän
taisteli virtaa vastaan, joka oli häntä väkevämpi. Ja nyt oli se
silmänräpäys käsissä, jolloin hän joko taistelutta joutuisi virran
vietäväksi, tai myöskin epätoivoisella ponnistuksella saavuttaisi
kiinteän maan, sitte antaakseen ajan virran kulkea omaa tietään
eteenpäin. Omaa tietään? Ainakaan ei se ollut jumalien tie, sillä
tämä virta pyyhkäsi niiden nimet maan päältä. Mutta entä jos ne
eivät välittäneetkään siitä että niitä tunnetaan? Entä jos ne olivat
väsyneitä kuolevaisten palveisiin, jos ne -- ollen itse itsellensä
kylliksi -- rajattomassa autuudessaan välinpitämättömästi katselivat
maan kohtaloita? Eikö niin täytynyt ollakin? Eikö tämä käynyt esiin
kaikesta mitä hän näki? Mitä Isis välitti Aleksandriastaan? Mitä
Athene Ateenastaan?... Mutta Homeros, Hesiodos ja vanhat orfeilaiset
laulajat olivat kuitenkin toista mieltä... Mistähän he lienevätkään
saaneet tuon merkillisen käsityksen jumalista, jotka pitivät neuvoa
keskenään, sotivat keskenään, naivat ihmisten lapsia, aivan kuin nämä
olisivat olleet heidän sukuaan?
"Zeus, jumalten ja ihmisten isä"... Olivathan nämä sanat täynnä
toivoa ja lohtua... Mutta olivatkohan ne tosiakin? Ihmisten isä?
Mahdotonta -- ainakaan ei hän ollut Pelagian isä. Ei hän ollut
itsensä halventaneiden, saastutettujen, tietämättömäin isä... Vain
ylevien sielujen isä olivat runoilijat kai tarkoittaneet.
Mutta missäpä nyt löysi yleviä sieluja? Oliko hänen sielunsa ylevä?
Ja jos niin oli, niin miksi nuo korkeammat voimat olivat hyljänneet
hänet äärimmäisessä hädässään? Oliko ylevien sielujen suku todellakin
kuollut? Ehkä hän vain itsekylläisyydessään omisti itselleen kunnian,
johon hänellä ei ollut mitään oikeutta? Vaan oliko tämä kaikki
vanhojen runoilijain haaveilua? Olivatko he -- kuten muutamat rohkeat
filosoofit väittivät -- luoneet jumalia oman mielensä mukaan ja
asettaneet omat ihanat haavekuvansa ihmisten ihailtaviksi?... Niin
sen täytyi olla. Vaan jos kerran jumalia löytyi niin täytyi niiden
tuntemisen olla ihmisten suurin autuus. Eivätkö he silloin ilmestyisi
ihmisille, paljastaisi kauneuttansa muutamille valituille, -- oman
kunniansa tähden, vaikkeivät -- kuten hän kerran oli uneksinut --
tekisikään sitä rakkaudesta niitä kohtaan, joiden sielut olivat
samaa jumalallista syntyperää kuin heidänkin?... Mutta mitähän,
jos jumalia ei olisikaan olemassa? Mitähän, jos tuo kohtalon virta,
joka nyt nieli jumalien nimet, olisi ainoa todellinen voima? Mitähän
jos tuo vanha pyrrhonilainen oppi sisältäisikin kaikkeuskysymyksen
oikean ratkaisun? Mitähän, jos keskipistettä, järjestystä, lepoa ja
päämäärää ei olisikaan olemassa, vaan ainoastaan ikuista juoksua,
alas-syöksevää vaihtelua? Ja hämmentyneet ajatukset loihtivat hänen
eteensä Lucretiuksen kamalan näyn: kodittoman kaikkeuden, joka aina
ja ikuisesti vajoamistaan vajosi tyhjyydestä tyhjyyteen aiheettoman
ja aina vaikuttavan painolain pakotuksesta, kaikkeuden, jossa
kuolevaisten muutokset ja pyrkimykset olivat vain tomuhiukkasten
pyörimistä ikiaikaisessa myrskyssä.
Mahdotonta! Oli olemassa totuus, hyve, kauneus, jalous, joka ei
koskaan voinut muuttua, vaan joka oli ikuisesti pysyvä, ijäti
sama. Hänen naissydämensä jumalallinen vaisto nousi järkeä vastaan
kieltäen Jumalan nimessä sen valheelliset johtopäätökset. Ei, --
hyve ja kauneus, ne olivat olemassa. Mutta sittekin -- eivätköhän
nekin voineet olla satunnaisia ilmiöitä, siinä lumotilassa, jota
nimitetään kuolevaiseksi elämäksi, tietoisuuden satunnaisia ja
muuttuvia vaikutelmia, loistavia kipunoita, jotka tomuhiukkasten
yhteentörmäyksessä olivat singahtaneet. Kenpä sen tiesi?
Oli kuitenkin kerran löytynyt ihmisiä, jotka sen tiesivät.
Eikö Plotinus puhunut, välittömästä, salaperäisestä jumaluuden
näkemisestä, sielun intohimottomasta innoituksesta ja hiljaisesta
hurmauksesta, jossa ollen tämä kohosi elämän, ajatuksen, järjen ja
oman olemuksensa yläpuolelle sen tykö jota katseli, absoluuttisen
Alkuykseyden tykö, ja yhdistyi tähän Ykseyteen, tai oikeammin
sanoen, oppi tuntemaan sen yhdistyksen, mikä oli vallinnut niiden
välillä aina siitä lähtien, jolloin sielu oli lähtenyt Ykseydestä?
Kuusi kertaa oli Plotinus kuusikymmentä vuotta kestäneen elämänsä
ajalla kohonnut tähän salaperäiseen yhtymykseen ja tuntenut olevansa
osa Jumalasta. Kerran oli Porfyriuskin nauttinut samasta ihanasta
onnesta. Miten usein Hypatia oli koettanutkin, ei hänen ollut koskaan
onnistunut näyssä selvään nähdä yhtään ainoata hänen ulkopuolellaan
olevaa oliota, vaikka harjotus, luja tahto ja voimakas mielikuvitus
olivatkin opettaneet häntä miltei mielensä mukaan synnyttämään
itsessään sitä salaperäistä innoitusta, joka oli valmistuksena
yliluonnolliseen näkyyn. Mutta hänen iloaan siitä hurmaavasta
ja hänen ajatuksensa mukaan jumalallisesta tilasta, josta hän
sellaisissa tilaisuuksissa nautti, oli aina vähentänyt ja kylmentänyt
tietoisuus siitä, että sadat ihmiset -- ja, mikä surullisinta,
niiden joukossa kristityt munkit ja nunnat, -- jotka olivat häntä
ala-arvoisempia sekä lahjojen että opin puolesta, kehuivat vallan
samoja keinoja käyttämällä päässeensä yhtä pitkälle, -- jopa, jos
voi uskoa heidän omaa kuvaustaan näyistään, vielä pitemmällekin kuin
hän. Sillä munkit ja nunnat väittivät myöskin, että he siveästi
eläen, ankarasti paastoten, ruumiin ollessa täydellisessä levossa ja
mielen herkeämättä miettiessä yhtä ainoata ajatusta, voivat kohota
ruumiillisen olemuksensa yläpuolelle taivaisiin, missä saivat nähdä
sanoin kertomattomia ihmeitä -- vaikka näitä kuten useimpia muitakin
sanoin kuvaamattomia asioita hyvin seikkaperäisesti kuvattiin
ja toitoteltiin. Ja hän tunsi melkein kuin häpeävänsä, kun hän
valmistelihe sinä iltana vielä kerran -- ehkäpä viimeisen -- taivaita
tavoittelemaan, ja kun hän tuli ajatelleeksi, että moni oppimaton
munkki ja nunna Konstantinopelista hamaan Thebaidiin saakka ehkä
samaan aikaan saattoi olla samanlaisissa hankkeissa. Mutta sittekin,
hänen täytyi yrittää. Tässä epäilyksen hirvittävässä kuilussa hänellä
täytyi olla jotakin käsin kosketeltavaa ja todellista, hänellä täytyi
olla jotakin muuta tukea heikolle uskolleen, väsyneelle sydämelleen,
kuin omat ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa... Ehkäpä ainakin
tällä kertaa hänen suurimmassa hädässään joku jumala suvaitsisi
näyttää hänelle vilahduksen kauneudestaan... Ehkäpä Athene vihdoinkin
armahtaisi... Tai jollei Athene, niin joku alkuolento, enkeli tai
demooni... Häntä kyllä puistatti ajatellessaan niitä pahoja ja
petollisia henkiä, joiden ilona oli valkeuden enkelien hahmossa
viekotella ja kietoa jumalien palvelijoita. Mutta tästä vaarasta
huolimatta hänen sittenkin täytyi vielä kerran yrittää. Eikö hän
ollut puhdas ja saastaton kuin Athene itse? Eikö hänen luontainen
puhtautensa auttaisi häntä vaistomaisen vastenmielisyyden avulla
tuntemaan nuo pahat olennot soreimmankin pinnan alta? Hänen täytyi
ainakin yrittää...
Ja niinpä hän, kasvoillaan mitä syvimmän nöyryyden ilme, rupesi
riisumaan jalokiviään ja ylempätä pukuaan. Sitte hän paljastaen
polvet ja jalat ja irroittaen kultakutrit valloilleen, laskeutui
lepovuoteelle, pani kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten
kiihoituksesta jännittyneen katseensa ylöspäin odotti mitä tuleman
piti.
Siinä makasi hän tunnin toisensa perästä. Hänen silmänsä rupesivat
loistamaan, rinta kohoili ja hengitys kävi kiihkeäksi; mutta noissa
ojennetuissa jäsenissä, liikkumattomissa käsissä ja jaloissa ei ollut
enempää elonmerkkiä kuin Pygmalionin norsunluumorsiamessa, ennenkun
se oli muuttunut inhimilliseksi lihaksi ja vereksi. Aurinko vaipui
mailleen; suurkaupungin pauhu ulkona koveni kovenemistaan; sotilaat
alhaalla melusivat ja nauroivat; mutta kaikki nämä äänet menivät
huomaamatta, kuulumatta hänen korviensa ohi. Usko, toivo, jopa
järkikin riippui siitä onnistuiko tämä hänen uskalias yrityksensä
tavoitella korkeinta taivasta. Herkeämättä ponnistaen hyvin
harjotettua tahtoansa, joka mystikoiden mukaan itsensäkuolettamisella
osottaa suurimman voimansa, poisti hän aistimistaan jokaisen äänen ja
jokaisen kuvan sekä sielustaan jokaisen ajatuksen. Hän makasi vallan
tahdottomana ja oman itsensäkin unohtaen, kunnes kaikki tietoisuus
ajasta ja paikasta oli hälvennyt, ja hän luuli olevansa aivan yksin
äärettömyydessä.
Hän ei uskaltanut ajatella, hän ei uskaltanut toivoa, hän ei
uskaltanut iloita, peläten murtavansa lumouksen... Useammin kuin
kerran hän oli juuri tässä kohdassa murtanut sen antautumalla jonkun
äkillisen ja rajun ilon tai pelon valtaan; mutta nyt oli hänen
tahtonsa luja... Hän ei tuntenut omia jäseniään, hän ei kuullut
omaa hengitystään... Kepeä, kirkas sumu, ääretön kimaltelevista
suomuksista kudottu verkko, joka vuoroon läheni ja poistui
hänestä, esiytyi ja jälleen katosi, näkyi hänen yläpuolellaan ja
ympärillään... Oliko hän ruumiissaan vaiko sen ulkopuolella?...
* * * * *
Verkko muuttui rajattomaksi avaruudeksi tyyntä, kirkasta valoa...
Levollinen, lämmin ilma ympäröi hänet... Hän hengitti tätä valoa ja
häilyi siinä kuni tomuhiukkanen päivänpaisteessa... Ja kuitenkin
kesti hänen tahtonsa lujana.
* * * * *
Kaukana, äärettömän kaukana, häämötti tuon mittaamattoman kirkkauden
syvyyksissä tumma, varjomainen piste. Se läheni ja kasvoi... Musta
pallo, sateenkaarien ympäröimänä... Mikähän se mahtoi olla? Hän ei
tohtinut toivoakaan... Se läheni lähenemistään, vielä likemmäksi,
kosketti häntä... Sen keskus värähti, vapisi, muodostui viimein
ihmiskasvoiksi --... Jumalanko? Ei -- Pelagian!
Se oli Pelagia, kauniina, suruisena, nuhtelevana, närkästyneenä,
kauheana... Hypatia ei voinut kestää enää kauvempaa; hän hypähti
parahtaen pystyyn ja tunsi koko sen hirvittävän tointumisen
katkeruuden, jota mystikko tuntee, kun inhimillinen järki ja
inhimillinen tahto, joita hän on ylenkatsonut, jälleen saavuttavat
jumalalliset oikeutensa ja kuvausvoima hurjasta lennostaan hervahtaa
jokapäiväisyyteen.
Tämäkö siis oli jumalien vastaus. Sen olennon kuva, jonka hän oli
halveksien jättänyt kiusauksille alttiiksi, työntänyt luotaan!
"Ei, se ei ole jumalien vastaus -- se on oman sieluni vastaus!
Mikä houkkio olenkaan ollut! Olen jännittänyt tahtoni mitä
voimakkaimpaan toimintaan, vaikka luulin sen toimettomimmaksi
herpaisevani! Olen ollut kaikkien mielihalujeni orja, vaikka luulin
ne tykkänään tukahuttaneeni. Entäpä jos tämäkin valokudos, tämä
hohde, tämä pimeä pallo, samatenkuin Pelagian kasvotkin, olivat vain
kuvausvoimani ehkäpä aistienikin mielikuvia! Entä jos pidinkin omaa
minuuttani jumalana! Entäpä jos olinkin omassa valossani, omassa
äärettömyydessäni! Enkö olekin oma äärettömyyteni, oma valoni,
oma pimeyteni!" Näin sanoessaan hän hymähti katkerasti, viskautui
pitkäkseen lepovuoteeseen ja kätki kasvot käsiinsä, ruumiin ja sielun
puolesta kokonaan uupuneena.