-- minä kiitän sinua tästä pyynnöstäsi, sillä se osottaa minulle,
ettei vastentahtoinen läsnäoloni tämänpäiväisessä vihattavassa
näytelmässä ole minusta irroittanut sielua, josta olen toivonut mitä
jalointa ja jolle olen ajatellut mitä korkeimman tehtävän. Mutta --
miten voisinkaan sen sanoa? Kysy itseltäsi eikö muutoksen -- joka
ilmeisesti on mahdoton -- täydy tapahtua siinä olennossa, jonka
puolesta pyydät, ennenkun hän ja minä voimme puhella keskenämme. Minä
en ole niin epäinhimillinen, että moittisin sinua pyyntösi johdosta,
en moiti edes häntäkään sen johdosta mitä hän on. Hän vain seuraa
luontoaan; ken voi närkästyä hänelle, vaikka kohtalo onkin varustanut
niin kauniin eläimen liian raa'alla ja maallisella sielulla? Miksi
surra hänen tähtensä? Maata hän on, ja maaksi hän on jälleen tuleva,
mutta sinä, joka syntyessäsi sait jumalallisemman kipinän, sinun
täytyy kohota ylöspäin ja napisematta jättää jälellesi olento, joka
on sidottu sinuun vain lihallisen sukulaisuuden epätodellisella ja
satunnaisella siteellä.'
Filammon rypisti kirjeen käteensä ja lähti talosta sanaakaan
sanomatta.
Filosofilla ei siis ollut mitään evankeliumia portolle. Ei sanaakaan
syntiselle ja alentuneelle. Kohtalo totta totisesti! Tämä saisi
seurata kohtaloaan ja jäädä alhaiseksi, kurjaksi ja itseään
halveksivaksi. Hänen pitäisi tukahuttaa järjen ja omantunnon ääni,
heti kun se rupeaisi puhumaan hänen sydämessään, ja pahoittaa
itseään uskomaan, että hänen täytyi olla sitä, josta hän tiesi,
ettei hän ollut siksi aijottu. Hänen pitäisi sulkea silmänsä sille
ilmeiselle kurjuudelle, joka hänelle Jumalan omalla äänellä saarnasi,
että synnin palkka on kuolema. Maata oli hän, ja maaksi piti hänen
jälleen tulla. Mitä toivoa tämä antoikaan Pelagialle -- ja hänelle
itselleenkin, joka tunsi että iankaikkinen autuus ei olisi hänelle
minkään arvoinen, jos se eroitti hänet vastalöydetystä aarteestaan.
Maata hän oli, ja maaksi hänen jälleen piti tulla...
Hypatia parka! Jos hänen nyt välttämättömästi koulukuntansa
tavalliseen tapaan täytyi väärin käyttää kohtia hebrealaisten pyhistä
kirjoista, niin mikä hänelle itselleen onneton päähänpisto saikaan
hänen käyttämään juuri tätä raamatunlausetta? Sillä nyt esiytyi
Filammonin sielussa tulikirjaimin muutamat vanhat sanat jotka hän
kuukausi sitte oli unohtanut -- ja itsekään sitä ajattelematta hän
toisti ne ääneen ja innokkaasti:
"Minä uskon syntien anteeksiantamukseen, kuolleitten ylösnousemukseen
ja iankaikkiseen elämään."
Sitte näyttäytyi selvänä ja kirkkaana hänen sisäiselle silmälleen
Ihmisen Poika, joka aterioi pöydän ääressä fariseuksen huoneessa, ja
syntinen vaimo, joka pesi Hänen jalkojaan kyynelillään ja kuivasi
niitä hiuksillaan. -- Ja hänen tuskaisen sydämensä syvyydestä nousi
rukous:
"Pyhä Magdaleena, rukoile sisareni puolesta!"
Näin korkealle nousi hänen rukouksensa, muttei korkeammalle.
Sillä Ihmisen Pojan kuva häipyi yhä hirvittävämpään ja
luoksepääsemättömämpään korkeuteen tältä suvulta, joka unhoitti
Hänen rakkautensa Hänen voimansa rinnalla ja riidellessään Hänen
Jumaluudestaan kokonaan kadotti näkyvistään Hänen ihmisyytensä. Ja
Filammonin sydämessä kuvastui ajan henki kun hän tunsi, että hänen
laiselleen luopiolle olisi julkeata rukoilla valoa ja apua niiden
alkulähteeltä itseltään. Miten voisikaan hän, joka oli kieltänyt
Herransa ja joka vapaaehtoisesti oli eroittautunut yhteisen kirkon
yhteydestä, uudelleen korottaa itsensä? Miten hän voi muuten kuin
vuosikausien rukouksilla ja itsekidutuksilla sovittaa ristiinnaulitun
vihaa?...
"Houkkio! Mikä turhamainen ja kunnianhimoinen houkkio olen
ollutkaan! Tämän vuoksi hylkäsin lapsuuteni uskon. Tämän vuoksi
kuuntelin sanoja, joita kauhistuin; tukehutin omat epäilykseni ja
vastenmielisyyteni; koetin luulotella itselleni, että voisin sovittaa
näitä sanoja kristinuskon oppeihin -- että saisin valheen soveltumaan
yhteen totuuden kanssa! Tämän vuoksi antauduin tuohon turhaan
toivoon että voisin tulla erilaiseksi kuin muut -- että minä itse
mukamas tulisin sukukuntaani suuremmaksi! Minulla ei ollut kylliksi
olla ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, minä tahdoin ehdottomasti itse
tulla jumalaksi, tietää hyvän ja pahan! Ja tämä on loppu! Minä
pyydän kerran syvämielistä filosofiani auttamaan minua puhtaasti
inhimillisessä hädässä, ja filosofia panee käsivartensa ristiin ja
istuu siinä äänettömänä ja tyynenä ja nauraa tuskalleni. Ah, sinä
hullu, sinä hullu, nyt saat syödä tekojesi hedelmän! Takaisin vanhaan
uskoon! Takaisin kotiin, sinä harhaan joutunut! Mutta miten tulla
kotiin? Eivätkö portit ole suljetut minulta, ehkäpä häneltäkin? Entä
jos hän, kuten minäkin, on kastettu kristityksi!"
Tämä ajatus tuntui hänestä niin hirvittävältä, jopa melkein
toivottomalta nyt, kun ensimmäinen omantunnon rauhattomuus ajoi
hänet ehdottomasti takaisin sokeaan lapsuudenuskoonsa, ja ajan
synkeät ja julmat opit koko kammottavuudessaan astuivat hänen
eteensä. Viattomassa ja yksinkertaisessa luostarielämässään hän
ei koskaan ollut ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta nyt hän
ymmärsi. Jos Pelagia oli kastettu, mikä oli hänen edessään muu kuin
herkeämätön katumuksen teko? Hänellä samaten kuin Filammonilla oli
jälellä elämä täynnä vilua ja nälkää, huokauksia ja kyyneleitä,
yksinäisyyttä ja julmaa, kiduttavaa epätietoisuutta. Elämä oli tästä
lähtien molemmille vain vankeutta. Olkoon niin, muttei heillä ollut
mitään muutakaan, johon uskoa; taivaassa ja maan päällä ei ollut
muuta, mihin hän toivonsa kiinnittäisi. Tällä tapaa sisar ainakin
voisi löytää mahdollisuuden saavuttaa syntein anteeksiantamusta,
armoituksen, hyveen ja palkinnon -- niin, jopa ikuisen autuuden ja
kunnian; ja vaikkapa hän ei niitä saavuttaisikaan, niin olisi korven
erakkomaja hänelle parempi kuin itsetyytyväinen, saastainen elämä.
Jos, kuten Hypatia sanoi, tämä viimemainittu oli hänen kohtalonsa,
saisi hän ainakin kuolla taistellen kohtaloaan vastaan, uhmatessaan
ja kirotessaan sitä. Parempi hyve ja helvetti kuin synti ja taivas!
Eikähän Hypatia edes ollut luvannut Pelagialle taivasta! Ruumiin
ylösnouseminen oli liian lihallinen käsite Hypatian hienostuneelle
ja kauvas kantavalle opille. Siten hävisi Filammonin nelikuukautinen
unelma jäljettömiin yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, ja hän
kiiruhti kotiin kammioonsa mieli yhden ainoan ajatuksen täyttämänä:
korpi, erakkomaja Pelagialle, toinen hänelle itselleen! Siellä he
toistensa sivulla tulisivat katumaan, rukoilemaan ja suremaan koko
elämänsä, jotta Jumala mahdollisesti armahtaisi heidän sielujaan.
Mutta ehkäpä Pelagia ei ollutkaan kastettu, ja silloin oli hän
pelastettu. Hän saisi silloin muitten kääntyneiden pakanain tavoin
tulla katekumeeniksi ja sitte vastaanottaa kasteen, jonka mystillinen
vesi yhdessä tuokiossa huuhtoisi pois kaiken entisyyden; sitte hän
voisi viattomuuden tahrattomissa vaatteissa alkaa uutta elämää.
Kuitenkin oli Filammon Arseniukselta kuullut, että hän itse oli
kastettu Atheenassa, ja Pelagia oli vanhempi kuin hän. Oli siis
miltei mahdotonta, että sisko voisi olla kastamaton, ja kuitenkin
Filammon toivoi sitä. Miltei hengettömänä levottomuudesta ja innosta
hän juoksi ahtaita portaita ylös ja tapasi Mirjamin seisomassa oven
ulkopuolella käsi ovenkahvalla ja silminnähtävästi aikeessa estää
häntä käymästä sisään.
"Onko hän vielä sisällä?"
"On; ja entä sitte?"
"Päästä minut omaan huoneeseeni!"
"Omaanko? Kukahan on näinä neljänä kuukautena maksanut vuokran
puolestasi? Ja sinä, mitä sinulla sitte on sanottavaa hänelle? Miten
sinä voit häntä auttaa? Nuori rikkiviisas, sinun on ensin itse
rakastuttava, ennenkun voit auttaa poloisia rakastuneita olentoja?"
Mutta Filammon syöksyi niin kiihkeästi eukkoa vastaan, että tämän
täytyi väistyä. Synkästi hymyillen hän seurasi nuorukaista huoneeseen.
Pelagia hypähti veljeään vastaan.
"Tahtooko hän, oi, tahtooko hän ottaa minut vastaan?"
"Elkäämme enää puhuko hänestä, rakas sisar", sanoi Filammon, laskien
lempeästi kätensä hänen väriseville olkapäilleen ja katsoen häntä
vakavasti silmiin. "On parempi että me molemmat ilman vierasten apua
toimimme pelastukseksemme. Luotathan sinä minuun?"
"Sinuunko? Voinko luottaa sinuun? Tahdotko opettaa minua?"
"Kyllä, mutta en täällä. Meidän täytyy paeta. Kuule minua
silmänräpäys, armahin sisko, kuule minua! Oletko niin onnellinen
täällä, ettet voi ajatella mitään parempaa paikkaa? Ja -- oi
Jumalani, ettei se olisi totta! -- eikö tämän elämän jälkeen löydy
helvettiä?"
Pelagia kätki kasvot käsiinsä.
"Tuo vanha munkki varotti minua siitä?"
"Oi seuraa hänen varotustaan!" Ja Filammon alkoi puhua palavasta
tulikivijärvestä sellaisin sanoin, joita oli kuullut Pambolta ja
Arseniukselta, mutta Pelagia keskeytti hänet.
"Oi, Mirjam, onko se totta? Onko se mahdollista? Mihin minä
joudunkaan?" valitti lapsi parka.
"Ajatteles, jos se olisikin totta? Sanokoon hän sinulle, miten hän
voi pelastaa sinut siitä", vastasi Mirjam tyynesti.
"Eikö evankeliumi pelasta häntä siitä, sinä uskoton juutalainen? Elä
vastusta minua! Minä voin pelastaa hänet."
"Niin, mutta mitä vaadit häneltä?"
"Eikö hän voi katua? Eikö hän voi masentaa näitä alhaisia himoja?
Eikö hän voi saada anteeksiantamusta? Oi, Pelagiani, suo anteeksi
että hetken ajan uneksin tekeväni sinusta filosoofin, kun sinusta voi
tulla Jumalan pyhimys..."
Hän vaikeni äkkiä; hän muisti samalla omat epäilyksensä hänen
kasteestaan ja kysyi epävarmalla äänellä:
"Oletko kastettu?"
"Kastettu?" Pelagia toisti ymmärtämättä mitä hän tarkotti.
"Niin, onko sinut piispa kastanut, kirkossa?"
"Ah," hän vastasi, "nyt sen muistan. Se tapahtui ollessani neli- tai
viisivuotias. Muistan vesialtaan, ja vaimon, joka riisui minut. Ja
sitte minut kylvetettiin, ja eräs vanha mies pisti pääni kolme kertaa
veteen. Olen tykkänään unohtanut mitä kaikki tuo merkitsi, siitä on
nyt niin pitkä aika. Tiedän että jälkeenpäin kannoin valkeata pukua."
Filammon vetäytyi hämmästyksestä huudahtaen taapäin.
"Onneton lapsi! Jumala armahtakoon sinua!"
"Eikö Hän sitte tahdo antaa anteeksi minulle? Olethan sinä antanut
minulle anteeksi, ja Hän -- -- Hänen hyvyytensä täytyy olla suurempi
kuin sinun! Miksi ei Hän antaisi minulle anteeksi?"
"Hän on kerran armollisesti anteeksiantanut sinulle kun sinut
kastettiin, eikä ole sinulle uutta anteeksiantamusta, jollet sinä..."
"Jollen luovu rakkaudestani?" parahti Pelagia.
"Kun Herra oli niin armollisesti antanut Pyhälle Magdaleenalle
anteeksi ja sanonut hänelle, että hänen uskonsa oli pelastanut
hänet, elikö hän sitte edelleen synneissä tai edes maailmallisissa
huvituksissa? Ei, vaikka Jumala oli hänelle anteeksiantanut, ei
hän voinut itse itselleen anteeksiantaa. Hän pakeni ulos korpeen
ja oleskeli siellä, alastomana ja paljain jaloin, puettuna vain
hiuksiinsa ja elättäen itseään kedon ruohoilla; siellä hän
paastosi ja rukoili hamaan kuolemaansa saakka eikä koskaan nähnyt
ihmiskasvoja, mutta enkelit ja pääenkelit kävivät hänen luonaan
ja lohduttivat häntä. Ja jos hän, joka sitten ei koskaan enää
langennut syntiin, tarvitsi tätä pitkää katumusharjoitusta tullakseen
pelastetuksi, mitä silloin vaatikaan Jumala sinulta, oi Pelagia, sinä
joka olet rikkonut kasteesi liiton ja tahrannut ne valkeat vaatteet,
jotka vain katumuksen kyyneleet jälleen voivat pestä puhtaaksi?"
"Mutta minä en siitä tiennyt. Minä en pyytänyt tulla kastetuksi.
Ah, minun julmat, julmat vanhempani, jotka veivät minut kasteeseen.
Ja Jumala! Miksi antoi Hän minulle niin aikaisin anteeksi? Ja
lähteäkö korpeen. Sitä en uskalla, sitä en voi! Katso kuinka hento
ja arka olen! Voisin kuolla nälkään ja viluun. Tulisin hulluksi
pelosta ja yksinäisyydestä. Oi veli, veli, tämäkö on kristittyjen
evankeliumi? Tulin luoksesi oppiakseni miten tullaan viisaaksi ja
hyväksi ja kunnioitetuksi, ja sinä sanot minulle, etten voi tehdä
muuta kuin täällä maan päällä elää tätä tuskien elämää toivossa
että mahdollisesti voisin välttää ikuiset tuskat. Ja miten tiedän
voinko niitä välttää? Miten tiedän, olenko tehnyt itseni kyllin
onnettomaksi? Miten tiedän, tokko Hän viimein antaa minulle anteeksi?
Onko se totta, Mirjam? Vastaa! Muuten tulen hulluksi!"
"Kyllä", Mirjam kylmällä ivahymyllä vastasi. "Tämä on nazarealaisten
opin mukaan evankeliumi ja pelastuksen iloinen sanoma."
"Minä tahdon käydä kanssasi", huudahti Filammon, "tahdon seurata
enkä koskaan jättää sinua! Minulla on omat syntini poispestävinä.
Onnellinen olen, jos sen voin tehdä! Tahdon rakentaa sinulle
erakkomajan omani vierelle. Hurskaat miehet opettavat meitä, ja me
tahdomme illoin ja aamuin rukoilla itsemme ja toistemme puolesta;
me tahdomme itkeä yhdessä, kunnes surullinen elämämme on loppuun
kulunut."
"Parempi silloin tehdä siitä paikalla loppu", Pelagia sanoi tehden
epätoivon eleen ja viskautui pitkäkseen lattialle.
Filammon yritti nostaa hänet ylös, kun Mirjam tarttui hänen
käsivarteensa ja kuiskasi nopeasti:
"Oletko hullu? Tahdotko toimia omaa aikomustasi vastaan? Miksi
sanot hänelle tällaista? Miksi et voinut odottaa? Mikset anna
hänelle toivoa ja aikaa tyyntyäkseen, aikaa vähitellen unohtaakseen
rakastajansa sen sijaan että näin pelotat ja piinaat häntä jo heti
alussa? Onko sinulla inhimillistä sydäntä rinnassasi? Et lohdun sanaa
sano tuolle olentoparalle, pauhaat vain helvetistä, ja aina vain
helvetistä! Ajattele ensin omaa vaaraasi joutua helvettiin! Se on
suurempi kuin luuletkaan."
"Se ei voi olla suurempi kuin luulen."
"Ota silloin vaari itsestäsi! Mitä tähän poloiseen lapsikultaan
tulee -- yksin me juutalaisetkin, jotka tiedämme kaikkein pakanain
poikkeuksetta olevan tuomitut Gehennaan, oletamme löytyvän
jonkinlaista toivoa sellaisella tietämättömällä olentoraukalla."
"Ja miksi sitten, sinä viheliäinen nainen, miksi hän on niin
tietämätön? Sinä olet kasvattanut hänet, olet johdattanut hänet
syntiin ja häpeään! Sinä juuritit hänen mielestään sen uskon, johon
hän on kastettu!"
"Sen parempi hänelle, jollei tämä muisto vasta tee häntä
onnellisemmaksi kuin se tähän asti on tehnyt. On parempi kuoleman
jälkeen odottamattaan herätä Gehennassa kuin sen ohessa jo täällä
maan päällä kiusautua sen pelossa. Mitä nyt siihen tulee että olen
jättänyt hänet tietämättömyyteen, niin olethan itse osottanut
hänen jo saaneen oppia liian paljon. Olisi viisaampaa sinulta
kirota vanhempianne, jotka antoivat kastaa hänet, kuin minua, joka
olen hankkinut hänelle kymmenenä vuonna iloa, ennen kun hän astuu
alas Tophetin kuiluun. Kas niin, elä ole vihanen minuun. Vanha
juutalaiseukko on ystäväsi, solvasitpa häntä kuinka paljon tahansa.
Pelagia on menevä naimisiin tuon gootin kanssa."
"Arialaisen kerettiläisenkö?"
"No, jos niin tahdot, niin voihan tyttö käännyttää hänet ja tehdä
hänestä katolilaisen. Joka tapauksessa, jos tahdot voittaa sisaresi,
niin pitää sen tapahtua minun kauttani. Sinulla oli nyt tilaisuus,
mutta sinä hukkasit sen. Anna minun nyt koettaa onneani. Pelagia,
armaani! Nouse ylös ja ole nainen! Koetamme täällä alhaalla laittaa
tuolle kiittämättömälle miehelle juoman, joka jo ennen päivän loppua
saa hänet rakastamaan sinua kiihkeämmin kuin konsaan sinä olet häntä
rakastanut."
"Ei", Pelagia sanoi katsahtaen ylös, "ei mitään lemmenjuomia, ei
mitään myrkkyjä."
"Myrkkyjäkö, sinä houkkio! Epäiletkö eukon taitoa? Luuletko minun
riistävän häneltä ymmärryksen kuten Kallisfyra viime vuonna
rakastajaltaan, syystä että käytti vanhan Megairan juonia, sen sijaan
että olisi tullut minun tyköni?"
"Ei, ei mitään juomia, ei lainkaan taikakeinoja! Hänen täytyy joko
rakastaa minua todellisesti tai ei ollenkaan. Hänen täytyy rakastaa
minua itseni vuoksi, koska minä olen rakkauden arvoinen, koska hän
kunnioittaa ja pitää arvossa minua -- tai muuten tahdon kuolla.
Kerskasinhan syvimmässä alennukseni tilassa etten koskaan tarvinnut
sellaisia kurjia temppuja, vaan että minä Afroditen tavoin voitin
omalla voimallani. Itse olen ollut oma lemmenjuomani; kun lakkaan
sitä olemasta, tahdon kuolla."
"Toinen on yhtä mieletön kuin toinenkin!" huudahti Mirjam aivan
ällistyneenä. "Mutta hiljaa, mitä melua sieltä alhaalta kuuluu?"
Samassa tuokiossa kuultiin raskaita läheneviä askeleita portaissa.
Kaikki kolme seisoivat vallan hämmästyneinä, Filammon koska luuli
tulijain olevan munkkeja, jotka etsivät häntä, Mirjam luullen niiden
olevan Oresteen henkivartijoita, ja Pelagia, joka epämääräisesti
pelkäsi kaikkea.
"Onko tämän huoneen takana mitään toista?" kysyi juutalaiseukko.
"Ei."
Eukko pusersi huulensa yhteen ja paljasti tikarinsa.
Pelagia kätki kasvot vaippaansa ja seisoi vapisevana ja kumaraisena,
aivan kuin olisi odottanut uutta iskua. Ovi avautui ja sisään astui,
ei mitään munkkeja tai henkivartijoita, vaan Wulf ja Smid.
"Hei, nuori munkki!" huudahti viimemainittu kelpomies purskahtaen
äänekkääseen nauruun. "Huntujako täälläkin, vai hä? Vanhaa
ammattiasiko jatkamassa, sinä arvoisa hornan portinvartijatar! Mutta
puittakaa nyt tiehenne! Meillä on vähän puhuttavaa tämän nuoren
miehen kanssa."
Pelagia ja Mirjam kiiruhtivat portaita alas mitään aavistamattomien
goottien editse.
"Ainakin tuo nuori näytti hiukan häpeävän asiataan. Puhu nyt hiljaa,
Wulf, niin pidänpä silmällä, ettei kenkään kuuntele ovella."
Filammon kohtasi odottamattomia vieraitaan närkästyneen kysyvällä
katseella. Mitä oikeutta heillä tai kelläkään-oli tunkeutua hänen
luoksensa sellaisena onnettomuuden ja häpeän hetkenä? Mutta
seuraavana tuokiona häneltä riisti luonnon vanha Wulf, joka kävi
hänen luokseen, katsoi häntä silmiin kasvoissaan sellainen ilme,
josta oli mahdoton erehtyä, ja ojensi hänelle ison ruskean kätensä.
Filammon otti sen vastaan; sitte hän kätki kasvot käsiinsä ja
purskahti itkuun.
"Sinä teit oikein! Olet urhea poika! Jos olisit tullut tapetuksi,
niin olisit saanut kuoleman, jota ei kenenkään miehen olisi tarvinnut
hävetä."
"Siis olit siellä?" nyyhki Filammon.
"Niin, me olimme siellä."
"Ja mikä on vielä enemmän", sanoi Smid, kun poloinen nuorukainen
tämän vastauksen kuullessaan väänneksihe häpeästä, "eräillä meistä
oli suuri halu hypätä alas päästämään sinut pulasta. Ainakin muuan
mies, jonka minä tunnen, tunsi sinä hetkenä vanhan verensä kuohuvan
yhtä kuumana kuin nelivuotiaan. Ne koirat! Ja että ne lopuksi
vihelsivät tytön ulos! Ah, että ennenkun kuolen, saisin tunnin ajan
iskeä niiden joukkoon!"
"Senpä tilaisuuden saatkin", Wulf sanoi. "Poika, haluathan saada
sisaresi haltuusi?"
"Se on mahdotonta, vallan mahdotonta. Hän ei ikinä jätä -- Amaaliaan."
"Oletko varma siitä?"
"Sen hän sanoi minulle omalla suullaan kymmenen minuuttia sitte. Se
oli hän, joka lähti ulos, kun sinä tulit sisään."
Smid kirosi hämmästyksestä ja mieliharmista.
"Oh, jospa vain olisin tuntenut hänet! Hän olisi, isieni hengen
nimessä, huomannut helpommaksi tulla tänne sisään kuin lähteä täältä
takaisin kotiin!"
"Vaiti, Smid, parempi on kuten kävi. Rohkenetko viedä hänet pois
täältä, poikaseni, jos jätän hänet haltuusi?"
Filammon epäröi silmänräpäyksen.
"Mitä rohkenen, sen jo tiedät. Mutta epäilemättä on luvatonta käyttää
väkivaltaisia keinoja."
"Ratkaise itse filosofiset epäilyksesi! Minä olen tehnyt tarjoukseni.
Luulin ettei järkevä ihminen -- ja vielä enemmän hullu munkki --
vastaisi siihen useammalla kuin yhdellä tavalla."
"Unhotat raha-asiat", Smid virkkoi hymyillen.
"En tietenkään. Mutta enpä luule pojan olevan niin halpamielisen,
että sen takia epäröisi."
"Hän voi kuitenkin kernaasti saada tietää, että lupaamme lähettää
perään kaikki tytön rihkamat, yksinpä amaalin lahjatkin. Emme
myöskään pyydä häntä lainaamaan taloaan meille pitemmäksi aikaa kuin
tarpeellista on. Aijomme pian muuttaa suurenmoisempaan asuntoon ja
alkaa ajaa asioita suuremmassa mitassa, kuten noitten rihkamasaksojen
tapana on sanoa. Eikö totta, Wulf?"
"Hänen rahojaan?... Noita rahoja? Antakoon Jumala hänelle anteeksi!"
Filammon sanoi. "Luuletko minun olevan niin viheliäinen, että
tahtoisin koskea niihin sormellakaan. Olen nyt tehnyt päätökseni.
Sano minulle mitä on tehtävä; minä tahdon sen tehdä."
"Tiedäthän sen kujan, joka vie alas kanavalle pitkin talon läntistä
seinää?"
"Kyllä."
"Saavu sinne huomenna tunti auringonlaskun jälkeen, mukanasi tusina
tukevakätisiä munkkeja, ja ota vastaan mitä sinulle annamme. Sitte
asia koskee sinua eikä meitä."
"Munkkejako?" Filammon sanoi. "Olenhan julki riidassa kaikkien munkin
nimellisten kanssa."
"Sovi sitte heidän kanssaan", ehdotti Smid vallan lyhyeen.
Filammon tuskistui mielessään.
"Luulenpa teistä olevan samantekevää, ketä minulla on muassani?"
"Niin, ja se on meille myös samantekevää, vaikka tytön saatuasi
nakkaat hänet kanavaan ja panet korin hänen päähänsä. Niin gootti
tekisi sinun sijassasi."
"Elä kiusaa poikaparkaa, ystäväni! Jos hän luulee voivansa parantaa
hänet sen sijaan että rankaisisi, niin koettakoon hän sitä Freijan
nimessä. Siis sinä tulet? Huomaa että pidän sinusta. Pidin sinusta,
kun taistelit sen ison virtahevon kanssa, ja nyt pidän sinusta vielä
enemmän kuin ennen, sillä sinä olet tänään puhunut kuin viisas mies
ja taistellut kuin sankari. Kuule sen vuoksi mitä nyt sanon: jollet
huomenillalla saavu tarpeellisen vartiojoukon kanssa, niin on henkesi
vaarassa. Koko kaupunki on silloin liikkeellä, ja vain Odin tietää
mitä tulee tapahtumaan ja ken seuraavan kahdeksanviidettä tunnin
kuluttua on hengissä. Valmista itsesi siihen, että roskaväki tulee
suorittamaan merkillisiä asioita, mutta sepä saanee nähdä vieläkin
merkillisempiä tapahtuvan. Jos olet tullut tänne takaisin, niin
seisahdu sinne missä olet, jos oma tai sisaresi henki on sinulle
kallis. Ja jos tahdot menetellä viisaasti, niin laita että ne miehet,
jotka sinulla on tullessasi, ovat munkkeja, vaikka se maksaisikin
sinulle ylpeytesi."
"Se on väärin Wulf. Sinä puhut aivan liian paljon", keskeytti Smid.
Mutta Filammon kukisti ylpeytensä ja vastasi:
"Se tapahtuu."
"Olen voittanut vetoni", Smid, vanhus riemuitsevasti sanoi,
molempien ukkojen astuessa ulos kadulle kaikkien naapurien suureksi
hämmästykseksi ja kauhuksi. Lapset taputtivat heille käsiään,
ja koirat katsoivat velvollisuudekseen haukkua vahvasti noita
merkillisiä vieraita.
"Ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa, Wulf. Saamme nähdä
huomenna."
"Tiesin että hän kestäisi koetuksen. Tiesin että hänellä oli sydän
oikealla paikallaan."
"Missään tapauksessa ei ole vaaraa, että hän pahoin pitelee tuota
tyttöletukkaa jos hän pitää hänestä siksi paljon että hänen tähtensä
nöyristyy pahinten vihollistensa edessä."
"Sitäpä en juuri tiedä", vastasi Wulf päätään pudistaen. "Nämä munkit
uskovat, mikäli olen kuullut että heidän Jumalansa pitää heistä sitä
enemmän mitä onnettomampia he ovat. Ehkäpä he myöskin uskovat, että
Hän pitää heistä sitä enemmän mitä onnettomammiksi he toiset tekevät.
Olipa miten oli, se ei liikuta meitä."
"Meillä on nyt aivan kylliksi hoitaessamme omaa osaamme. Mutta
muista, ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa!"
"Se on selvää. Miten kadut ovat kansaa täynnä! Jos roistoväkeä
tuppautuu kokoon vielä vähän, niin emme pääse sotilaitten luo tänä
iltana."
"Saamme kenties tarpeeksi tekemistä puolustaessamme itseämme.
Kuuletko mitä ne huutavat. Alas kaikki pakanat! Alas barbaarit! Se
tarkoittaa meitä, ymmärrätkös?"
"Luuletko ettei kukaan muu kuin sinä ymmärrä kreikkaa? Anna niiden
tulla -- se saattaa antaa meille tekosyyn, ja me voimme kyllä
puolustaa taloa viikon verran."
"Mutta miten pääsemme puhumaan henkivartijain kanssa?"
"Hiivimme sinne kanavatietä. Sitäpaitsi käy paremmin päinsä taivuttaa
heidät teoilla kuin sanoilla. Heidän on pakko taistella samalla
puolella kuin me, ja he tulevat mitä todennäköisimmin iloisiksi
avustamme, sillä jos roskaväki ahdistaa jotakuta, niin alkaa se kai
prefektistä."
"Ja jos vain -- kuulehan miten se kirottu roistojoukko ulvoo! --
jos vain sotilaat kerran ovat saaneet amaalin johtajakseen, niin
seuraavat he kyllä häntä peninkulman, vaikka aikoivatkin vain
kyynärän verran seurata..."