ainoa mies pelastui lautalle, ja sittekun oli kolme viikkoa ollut
alttiina alkuaineiden raivolle, otettiin mies eräälle palaavalle
vehnälaivalle. Sivumennen sanoen, jalo herra, millä on minun
puolustettava sitä seikkaa, etteivät vehnälaivat ole vielä lähteneet
täältä?"
"Augustuksen pään nimessä, sen olen vallan unhottanut! Sano että
-- -- -- että rutto raivosi niin kauheasti satamakortteleissa, että
pelkäsimme laivojen vievän tartuntaa keisarikaupunkiin -- ja anna
sitten niiden lähteä huomenna matkaan."
Kirjurin naama venyi hyvin pitkäksi.
"Uskollisuuteni sinua kohtaan vaatii minua huomauttamaan, vaikka
sillä voisin herättää oikeutettua harmiasikin, että puolet laivoista
ovat ilman lastia, sinun suurten viljanjakelujesi takia kahtena viime
päivänä."
Orestes kirosi karkeasti.
"Ah, jospa tuolla roistojoukolla olisi vain yksi ainoa kurkku, jotta
voisin antaa sille oksennuspulverin. No, silloin täytyy meidän ostaa
enemmän viljaa, sillä hyvä."
Sihteerin naama kävi vielä pitemmäksi.
"Juutalaiset, korkea herra..."
"Mitä niistä?" karjasi onneton prefekti. "Ovatko ne ennättäneet ennen
meitä?"
"Uutteruuteni avulla keksin iltapäivällä, että he ovat ostaneet ja
lähettäneet pois kaiken viljan, minkä ovat saaneet käsiinsä."
"Sellaisia roistoja! Silloin on niiden täytynyt tietää Heraklianuksen
tappiosta!"
"Pelkäänpä että tarkkanäköisyydelläsi olet keksinyt asian todellisen
laidan. He ovat viime viikolla sekä Kanopoossa että Pelusiumissa
lyöneet suuria vetoja ettei hänellä olisi menestystä."
"Viime viikolla! Silloin on Mirjam pettänyt minut vallan tahallaan!"
Ja taasen puhkesi Oresteen raivo täyteen hehkuun.
"Kutsu tänne henkivartion päällikkö! Sata kultarahaa sille, ken tuo
tuon noitaämmän luokseni!"
"Hän ei anna ottaa itseään elävänä."
"Kuolleena sitte -- miten hyvänsä. Mene, sinä kaldealainen koira!
Mitä epäröit siinä?"
"Jalo herra", kirjuri sanoi heittäytyen pitkäkseen lattialle ja
pelosta suunniltaan suudellen herransa jalkoja... "Muista että jos
kosket ainoaankaan juutalaiseen, niin kosket heihin kaikkiin. Muista
velkasitoumuksiasi, muista -- muista -- lyhyesti sanoen, omaa korkeaa
mainettasi!"
"Nouse ylös, elukka, eläkä piehtaroi siinä, vaan sano minulle
järjellisenä ihmisenä mitä tarkoitat! Jos vanha Mirjam kerran on
kuollut, niin ovat hänelle annetut velkakirjat käyneet mitättömiksi,
vai miten?"
"Ah, herra, sinä et tunne tämän kirotun kansan tapoja. Niillä on
semmoinen roistomainen tapa että pitävät jokaista oman kansansa
jäsentä veljenään sekä auliisti ja uskollisesti auttavat toisiaan
palkatta. Sillä tavoin he kykenevät nylkemään koko muuta maailmaa,
samalla kuin itse rikastuvat jokainen sorkka. Elä luule että
velkakirjasi ovat Mirjamin käsissä. Ne ovat monta kuukautta sitte
siirretyt toisille. Todelliset saamamiehesi ovat kai Kartagossa,
Roomassa tai Bysantiumissa ja ahdistavat sinua sieltä käsin.
Ainoa saalis minkä saisit, jos panisit tuon vanhan noidan tavarat
takavarikkoon, olisi vain papereja, jotka eivät sinua lainkaan
hyödytä ja kuuluvat juutalaisille, jotka ovat hajallaan koko
valtakunnassa ja nousisivat yhtenä miehenä puolustamaan rahojaan.
Vakuutan sinulle että se on loppumaton nuotta. Jos yhteen kosket,
niin kosket kaikkiin. Sitäpaitsi olen alamaisessa uutteruudessani,
koska odotin sellaista käskyä sinulta, jo ennakolta koettanut ottaa
selvää Mirjamin asunnosta, mutta suureksi ikäväkseni minun täytyy
sanoa, ettei kenkään palvelijoistasi tiedä siitä rahtuakaan."
"Sinä valehtelet!" Orestes lausui. "Luulenpa pikemminkin että olet
varottanut ämmää, jotta tämä on puittanut tiehensä."
Orestes oli tämän ainoan kerran elämässään puhunut vallan totta.
Kirjuri, jolla oli yksityisiä asioita Mirjamin kanssa, tunsi nämä
sanat kuullessaan jokaisen hiukkasen ruumiissaan värisevän. Jos
hänellä olisi ollut hiuksia päässä, olisivat ne varmasti paljastaneet
hänen kepposensa nousemalla huomattavasti pystyyn. Mutta kun hän
onnekseen oli vallan kaljuksi ajettu, istui hänen turbaaninsa
liikahtamatta paikallaan, ja hän vastasi nöyrästi:
"Ah, uskollinen palvelija ei voi tuntea sen suurempaa tuskaa kuin
kärsiessään perättömistä epäluuloista sen auringon puolelta, jonka
säteissä hän joka päivä..."
"Vaikene jo kirottuine korulauseinesi! Tiedätkö missä hän on?"
"En", vastasi onneton kirjuri, jonka viimein oli vallan pakko
valhetella; ja hän vahvisti eittämistään niin monilla valoilla, että
Orestes potkulla lopetti hänen puhelutulvansa. Prefekti pakoitti nyt
hänet kiduttamisen uhalla lainaamaan hänelle tuhannen kultarahaa,
jotka hän aikoi jakaa sotamiehille. Hän päätti vielä kerran koota
kaartinsa palatsinsa ympärille turvatakseen itsensä mahdollisen
kapinan varalta ja osaksi myöskin helpottaakseen tämän kapinan
syntymistä poistamalla vartiojoukot kaupungin etäisemmistä osista.
"Jos vain tuo konna Kyrillos voitonylpeydessään tekisi itsensä
narriksi sen Ammoniuksen tai Hypatian tahi jonkun muun takia, niin
saisinpa oikean aseen häntä vastaan! Kun kaikki käy ympäri, niin on
totuus toisinaan tehokkaampi kuin valhe. Oh, jospa voisin myrkyttää
hänet, mutta nuo papit eivät anna lahjoa itseään! Salamurhaajaksi
ei myöskään saa ketään, sillä ihmiset eivät anna maksua vastaan
munkkien repiä heitä kappaleiksi. Ei, minun täytyy istua hiljaa
alallani ja pitää vaaria onnettaren arpanappuloista. Pedantit
sellaiset kuin Aristides ja Epaminondas -- taivaan kiitos että heidän
laisensa jo ammoin sitte ovat kuolleet sukupuuttoon -- pitäisivät
kai hallitustani vähemmän rehellisenä, mutta se on joka tapauksessa
melkein yhtä hyvä kuin kenen maaherran hyvänsä meidän päivinämme
tai tulevina aikoina aina maailman loppuun asti. Ei kukaan osanne
odottaa, että kohta astun uudelle uralle. Tahdonpa seurata viisaitten
edeltäjäini esimerkkiä ja -- oh, kuinka toivon että Kyrillos tänä
yönä tekisi jonkun tyhmyyden!"
Ja Kyrillos tekikin sinä yönä ensimmäisen ja viimeisen tyhmyyden
eläessään, ja hän kärsii siitä rangaistusta -- kuten viisaat miehet
tavallisesti saavat rikottuaan -- aina tänäkin päivänä ja hetkenä;
mutta miten paljon Orestes voitti vihollisensa erehdyksen kautta,
sitä ei voida päättää ennenkun tämän kertomuksen lopussa, jos sitte
silloinkaan.
9 Luku.
KADONNEITA LAMPAITA.
Entä Filammon?
Pitkän aikaa hän seisoi kadulla teatterin ulkopuolella. Hän oli aivan
liiaksi suunniltaan voidakseen tehdä mitään päätöstä. Ennenkun hän
oli oikein tullut tajuihinsa, alkoi yleisö kaikista porteista virrata
ulos kadulle, ja hänkin joutui virran mukaan. Mutta kuullessaan nyt
kaikkialla sisarensa nimeä lausuttavan milloin säälien, milloin
halveksien tai inhoten, havahtui hän unelmistaan, tunkeutui
väkijoukon läpi ja lähti suoraan Pelagian asunnolle.
Se oli hyvin teljetty, ja vasta kauvan odotettuaan hän sai
kolkutuksillaan happamennäköisen neekerin ilmestymään eräälle
sivuovelle.
Hän kysyi innokkaasti Pelagiaa, mutta tämä ei tietystikään ollut
vielä palannut. Hän kysyi Wulfia; tämäkään ei ollut vielä kotona.
Silloin hän asettui vahtimaan sisäportin läheisyyteen, ja hänen
sydämensä sykki kovasti toivosta ja pelosta.
Vihdoin tulivat gootit näkyviin; suljettuna joukkona ne raivasivat
itselleen tien väenpaljouden lävitse. Heidän keskellään ei ollut
ainoatakaan kantotuolia. Missä olivat sitte Pelagia ja hänen
neitosensa? Missä oli Amaalin vihattu haamu, missä Wulf ja Smid?
Goderikin ja Agilmundin johdolla miehet kulkivat eteenpäin käsivarret
ristissä rinnalla, rypistetyin otsin ja katseet maata kohden: synkkää
vastenmielisyyttä ynnä hiukan häpeääkin ilmeni kaikkien kasvoilla,
julistaen Filammonille uudestaan hänen sisarensa alennuksesta.
Goderik astui vallan hänen ohitsensa, jolloin Filammon kooten kaiken
rohkeutensa kysyi häneltä Wulfia; Pelagian nimeä hän ei vielä
rohjennut lausua.
"Ulos sinä kreikkalainen koira! Olemme tänään nähneet tarpeeksi
teidän kirottua sukuanne. Mitä, koetatko seurata meitä sisään?"
Nuoren miehen miekka välähti nopeasti huotrasta, ja Filammon ennätti
töin tuskin juosta takaisin kadulle, mistä surukseen ja epätoivokseen
näki portit jälleen sulettavan ja talon tulevan yhtä hiljaiseksi kuin
ennenkin.
Hän odotti siellä pitkän hetken. Kansanjoukko sillä välin
kasvamistaan kasvoi sen sijaan että olisi vähennyt, ja hajanaiset,
lörpöttelevät ryhmät alkoivat tihetä sankoiksi parviksi, jotka
kulkivat katuja pitkin huutaen:
"Alas kaikki pakanat, alas epäjumalanpalvelijat! Kostoa kaikille
pakanallisille portoille!"
Vihdoin kuultiin legionasoturien tahdikasta astuntaa, ja keskellä
aseellisten miesten loistavia rivejä nähtiin -- oi, mikä ilo -- rivi
kantotuoleja.
Filammon juoksi esiin ja huusi useita kertoja Pelagiaa nimeltä.
Kerran hän oli kuulevinaan vastauksen, mutta sotilaat työnsivät hänet
takaisin.
"Täällä hän on turvassa, sinä nuori narri. Hän on tänään jo nähnyt ja
tullut nähdyksi aivan tarpeeksi. Takaisin!"
"Antakaa minun puhua hänen kanssaan!"
"Se on hänen asiansa; meidän tehtävänämme on saattaa hänet turvassa
asuntoonsa."
"Pyydän teitä, antakaa minun käydä kanssanne sisään!"
"Jos tahdot sisään, niin kolkuta itse ovelle sitte kun me olemme
lähteneet pois. Jos sinulla on sisällä jotain tehtävää, niin arvaanpa
niiden kyllä avaavan sinulle. Ja nyt matkaasi, senkin tunkeileva
penikka!"
Hän sai heittokeihään varrella sellaisen sysäyksen rintaansa, että
vieri pitkin katua, jonka jälkeen sotilaat tehtävänsä suoritettuaan
poistuivat yhtä tylsän välinpitämättöminä. Turhaan odotti Filammon ja
kolkutteli portille; hän ei saanut muita vastauksia kuin kirouksia
ja uhkauksia neekeriltä. Vihdoin hän epätoivoisena lähti tiehensä
ja vaelteli auringonlaskuun saakka katuja pitkin, koettaen turhaan
mielessään tehdä jos jommoisiakin suunnitelmia.
Lopuksi hän alakuloisena lähti kotiin. Kerran välähti
hänen aivoissaan ajatus lähteä Mirjamin luo. Hänestä tuntui
vastenmieliseltä pyytää apua siltä, joka oli hänen sisarensa häpeän
varsinainen alku, mutta voisihan Mirjam ainakin järjestää niin,
että hän saisi nähdä Pelagian; olihan hän sen luvannut. Mutta --
minkä ehdon eukko oli liittänytkään avunlupaukseensa! Että hän saisi
nähdä sisarensa ja kuitenkin jättää tämän, sellaiseksi kuin hän oli
-- mikä hirvittävä ristiriita!... Mutta eikö hän voisi käyttää
Mirjamia omien tarkoitustensa hyväksi -- pettää hänet, voittaa hänet
kavaluudessa -- sillä sellaista tarvittiin. Kiusaus oli väkevä, mutta
sitä kesti vain silmänräpäyksen. Pitäisikö hänen valheella saastuttaa
niin puhdas asia? Hän kiiruhti juutalaiseukon oven ohi, johon tuskin
uskalsi vitkaistakaan pelosta että kiusaus palaisi, syöksyi portaita
ylös omaan pikku huoneeseensa, tempasi oven nopeaan auki, mutta
pysähtyi ihmeissään kynnykselle.
Keskellä huonetta seisoi nainen, tykkänään verhottuna pitkään mustaan
huntuun.
"Ken olet? Täällä ei sinulla ole paikkaa!" hän huudahti hetkisen
vaiti oltuaan.
Nainen vastasi vain puistatuksella ja nyyhkytyksellä. Filammon
huomasi hunnun poimuen alla hyvintunnetun sahraminvärisen vaipan,
syöksyi vieraan luo kuin jalopeura karitsan kimppuun -- ja sulki
syliinsä sisarensa.
Huntu putosi tämän kauniilta otsalta. Hän katsoi tuokion ajan
säikähtyneesti ja kysyvästi veljensä silmiin, mutta näki niissä
vain rakkautta. Ja puristaen sydämen sydäntä vastaan veli ja sisar
vaihtoivat pyhiä suudelmia ja painautuivat yhä lähemmä toisiaan,
aivankuin riistääkseen itseltään viimeiset epäilykset keskinäisestä
sukulaisuudestaan.
Useita minuutteja kului äänettömän riemun vallitessa. Filammon
ei rohjennut puhua, ei rohjennut kysyä mikä siskon tänne oli
tuonut, ei rohjennut muistuttaa häntä hirvittävästä nykyisyydestä
kyselemällä menneisyydestä, ammoin sitte unohdetuista vanhemmista,
heidän kohtalostaan. Eikö hänelle ollutkin kylliksi, että vihdoin
viimein oli saanut sisarensa takaisin, että tämä oli tullut vapaasta
tahdostaan, että kadonnut lammas oli palannut hänen luokseen?
Pelagia nojasi poskeaan hänen poskeaan vastaan ja heidän kyyneleensä
sekautuivat.
Vihdoin sisar sanoi:
"Minun olisi pitänyt tuntea sinut... luulenpa että tunsin sinut
ensi hetkestä alkaen. Kun ne puhuivat kuinka yhtänäköisiä me olimme,
sykki sydämeni rajusti ja muuan ääni kuiskasi... mutta minä en
tahtonut kuulla sitä. Häpesin tunnustaa veljeäni, jota vuosikausia
olin etsinyt ja ikävöinyt; häpesin ajatella että minulla oli veli. Oi
jumalani, eikö minulla ollut syytä hävetä!"
Hän kiskasihe irti veljestään ja viskautui lattialle.
"Polje minua, kiroa minut -- elä vain erota minua _hänestä_!"
Filammon ei hennonut vastata hänelle, mutta hän teki vasten
tahtoaankin surullisesti eittävän eleen.
"Niin, kutsu minua siksi mikä olenkin -- miksi hän äskettäin kutsui
minua -- mutta elä vie minua pois! Lyö minua, kuten hän teki... tee
mitä tahdot, mutta elä vain erota minua hänestä!"
"Löikö hän sinua? Jumalan kirous kohdatkoon hänet!"
"Ah -- ei, elä kiroa häntä... elä häntä! Ei se ollut mikään isku,
olihan vain sysäys, kosketus, ja se oli oma syyni tykkönään. Minä
kiihotin häntä, soimasin häntä... Olin vallan järjiltäni. Oh,
miksikäs hän pettikään minut? Miksi hän salli minun tanssia, miksi
hän käskikään minua tanssimaan?"
"Käskikö hän sinua?"
"Hän sanoi ettemme saa rikkoa lupauksiamme. Hän ei tahtonut kuunnella
minua, kun sanoin, että voisimme kieltää luvanneemme mitään. Sanoin
ettei viinimaljan ääressä annettuja lupauksia tarvitse pitää. Onko
koskaan kuultu sellaisia lupauksia pidettävän? Ja Oresteskin oli
silloin juovuksissa. Mutta hän sanoi että voin opettaa goottia
kaikeksi muuksi kuin valehtelijaksi. Eikö se ollut ihmeellistä
puhetta? Ja Wulf pyysi häntä olemaan sanassaan pysyväinen ja kehui
häntä siitä."
"Hän oli oikeassa," sanoi Filammon huoaten.
"Luulin hänen rakastavan minua sen vuoksi että tottelin häntä...
vaikka kaikki olikin minulle vastenmielistä. Oi, jumalani, miten
inhottavaa se olikaan, mutta miten voin luullakaan ettei hän pitänyt
siitä että niin tein? Onko koskaan kuultu että joku vapaaehtoisesti
tekee, mikä hänestä ei ole mieleen?"
Filammon huokasi uudelleen kun tyttöparka niin teeskentelemättä
paljasti hänelle koko siveellisen sokeutensa. Mitä hän sanoisi... Hän
tiesi mitä sanoa. Sairaus oli niin tavallinen, että jokainen Kyrillon
oppilas, olisi heti voinut sille lääkkeen määrätä. Mutta miten se
ilmaista? Miten sanoa hänelle ennen kaikkea tuo, jota hän halusi
sanoa: ettei hänellä ollut toivoakaan päästä Amaalin vaimoksi, ja
ettei hän rauhaa saavuttaisi ennenkuin Amaalista eroaisi.
"Sinä siis vihasit tuota -- tuota --" hän lopulta puhui.
"Vihasin? Enkö kuulu ruumiineni, sieluineni hänelle -- yksin hänelle?
Ja kuitenkin. -- Ah, minun täytyy kertoa sinulle kaikki! Kun minä
tyttöjen kera rupesin harjoittelemaan, valtasivat taas minut nuo
vanhat tunteet -- halu olla ihailun ja suosionosoitusten esineenä.
Ja tanssi on niin viehättävää -- on viehättävää tuntea tekevänsä
jotain kaunista täydellisesti, ja paremmin kuin kukaan muu!... Ja
hän huomasi minun pitävän siitä ja hylkäsi minut sen vuoksi... Ja
se kavala... ei hän aavistanut miten paljon tuskaa kärsin häntä
miellyttääkseni, niittääkseni kunniaa vain siksi että sen saisin
hänen rakastettujen jalkojensa juureen kantaa ja maailman vielä
kerran huudahtamaan: 'Koko Aleksandria häntä kunnioittaa, mutta
kumminkin hän tuosta gootista enemmän välittää kuin --.' Hän petti
minut, niin suora mies kuin onkin. Hän tahtoi nauttia hyväilyistäni
viimeiseen hetkeen asti ja heittää minut pois heti kuin siihen
tilaisuuden annoin... Se on liiaksi konnamaista suuttuakseni! Hän
antoi minun itse viedä itseni perikatoon, päästäkseen itse siitä
vaivasta. Oi te miehet, te miehet! Kaikki olette samanlaisia! Te
rakastatte meitä vain itsenne vuoksi, ja me rakastamme teitä teidän
vuoksi. Me elämme rakkaudesta, kuolemme rakkauden vuoksi emmekä
kuitenkaan löydä sitä, vaan ainoastaan itsekkyyttä rakkauden hahmoon
pukeutuneena... Ja me hellivät, sokaistuneet olentoparat takerrumme
siihen kiinni ja kuvittelemme että ainakin viimeisestä käärmeen
munasta on kyyhkynen esiintyvä, ja että vaikka kaikki miehet ovatkin
uskottomia, meidän oma tyrannimme ei ole pettävä; sillä hän on
enemmän kuin mies!"
"Mutta hän on pettänyt sinut! Sinä olet erehdyksesi huomannut. Jätä
hänet siis; sen hän ansaitseekin."
Pelagia kohotti katseensa, kasvoillaan jonkunlainen hellä hymy.
"Poikaparka! Sinä et vielä tiedä, mitä rakkaus on!"
Filammon, tästä uusimmasta ja kummallisimmasta inhimillisten
intohimojen ilmaisusta aivan hämmentyneenä, sai vain sanotuksi:
"Mutta etkö sinä minuakin rakasta, sisareni?"
"Enkö sinua rakastaisi? Mutta en niin kuin häntä! Voi sentään! -- et
sinä vielä ymmärrä!"
Ja Pelagia kätki kasvonsa käsiinsä väristen koko ruumiiltaan.
"Minun täytyy tehdä se, minun täytyy! Rakkauden tähden tahdon tehdä
kaikki, alentua kaikkeen. Mene hänen, tuon viisaan naisen luo --
Hypatian luo! Hän rakastaa sinua, tiedän hänen rakastavan sinua. Hän
täyttää sinun rukouksesi, vaikkei kuulisikaan minun pyyntöäni."
"Hypatianko? Etkö tiedä että hän istui siellä tunteettomana mukana...
teatterissa?"
"Hänen oli pakko! Orestes oli pakoittanut häntä! Mirjam sanoi sen
minulle ja näin sen hänen kasvoistaankin. Kun kävin hänen ohitsensa,
katsahdin ylös; hän oli vallan valkea kuin norsunluu ja vapisi
joka jäsenessään. Hänellä oli mustat renkaat silmien ympärillä --
näin että hän oli itkenyt. Hullussa itsetyytyväisyydessäni nauroin
ivallisesti ja sanoin: 'Hänhän näyttää aivan siltä kuin olisi menossa
ristinpuulle eikä vihkituoliin!' Mutta nyt -- nyt!... ah, mene
hänen luokseen ja sano hänelle, että tahdon antaa hänelle kaikki
mitä omistan -- jalokiveni, rahani, vaatteeni, taloni. Sano hänelle
että minä -- minä pyydän häneltä anteeksi, että minä, jos hän niin
tahtoo, ryömin itse hänen jalkoihinsa kerjäämään anteeksiantoa.
Opettakoon hän vain minua -- opettakoon minua tulemaan viisaaksi ja
hyväksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi kuten hän itse! Pyydä hänen
ilmaisemaan salaisuutensa muserretulle naisparalle! Hän osaa hankkia
itselleen kunnioitusta vanhalta Wulfilta -- häneltä -- ja itse
Oresteeltakin ja kaupunginhallitusmiehiltä. Pyydä häntä opettamaan
minua tulemaan hänen kaltaisekseen ja voittamaan takaisin Amaalin
kunnioituksen, niin tahdonpa antaa hänelle kaiken -- kaiken!"
Filammon epäröi. Hänen sydämessään oli jotakin, joka varoitti häntä,
kuten muinen daimooni Sokratesta, ja sanoi hänelle että yritys
olisi turha. Hän ajatteli teatteria ja Hypatian päättäväisesti
yhteenpuristettuja huulia; vihassaan äsken vielä jumaloimaansa naista
kohtaan hän unohti ne tuskat, jotka samalla kertaa olivat hohtaneet
tämän itkeytyneistä silmistä.
"Mene, oh mene! Sanon sinulle että se oli vasten hänen tahtoaan. Hän
tunsi sääliä minua kohtaan -- näinhän sen itse -- silloin kun minä
en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Minä vihasin häntä, koska
hän näytti ylenkatsovan minun turhamaista voitonriemuani. Hän ei voi
ylenkatsoa minua nyt kurjuudessani. Mene, mene, muuten pakoitat minut
tuskissani itse sinne menemään."
Filammonilla ei ollut valitsemisen varaa.
"Odotathan sinä täällä? Ethän vain mene pois?"
"En, mutta sinun pitää kiirehtiä. Jos Amaali huomaa minun olevan
poissa, voi hän luulotella... Oi taivas, tappakoon hän minut, mutta
elköön koskaan tulko mustasukkaiseksi tähteni! Mene nyt heti. Ota
tämä käsirahaksi -- tämä vyö, jota kannan päälläni. Minua kammottaa
katsellakin tuota inhoittavaa esinettä. Mutta otin sen tahallani
mukaani; muuten olisin varmaan viskannut sen kanavaan. Katsos, sano
että se on käsiraha -- ainoastaan käsiraha -- siitä mitä tahdon antaa
hänelle!"
Kymmenen minuutin kuluttua Filammon oli Hypatian etehisessä. Koko
talo näytti olevan kauhistuksen ja hämmennyksen vallassa; etehinen
oli täynnä sotilaita. Vihdoin Hypatian mielipalvelijatar kävi
ohitse ja tunsi Filammonin. Hänen valtiattarensa ei voinut ottaa
ketään puheilleen. Missä sitte Theon oli? Hänkin oli sulkeutunut
huoneeseensa. Se oli samantekevää, Filammon tahtoi ja hänen täytyi
puhua hänen kanssaan. Hän pyyteli niin innokkaasti ja taivuttavasti,
ettei tuo helläsydäminen tyttö voinut vastustaa niin kauniin
nuorukaisen rukouksia, vaan suostuen hänen pyyntöönsä saatti
hänet kirjastoon, missä Theon kuolonkalpeana käveli edes takaisin
ilmeisesti vallan suunniltaan pelosta.
Filammonin hätäiset sanat kaikuivat aluksi kuuroille korville.
"Uusi oppilasko! Onko nyt aikaa ottaa uusia oppilaita, kun kotini,
tyttäreni henki on vaarassa? Minä onneton, minä hänet olen
houkutellut ansaan hullulla kunnianhimollani ja rahanahneudellani!
Oi lapseni, lapseni, minun ainoa aarteeni! Oi, mikä kaksinkertainen
kirous minua kohtaakaan, jos..."
"Hän pyytää vain saada keskustella hänen kanssaan."
"Pelagiako pyytää keskustella minun tyttäreni kanssa, sanot sinä?
Pelagia? Tahdotko loukata minua? Luuletko että minä sallisin Hypatian
siihen määrään saastuttaa puhtauttaan, vaikka hän omasta säälistään
tahtoisikin niin syvästi alentua?"
"Sinun pelkosi olkoon puolustuksena epäkohteliaisuudestasi."
"Epäkohteliaisuudestasi? Epäkohtelias olet sinä, joka tällaisena
hetkenä tunkeudut luoksemme."
"Silloin voi ehkä tämä, ainakin sinun silmissäsi, puolustaa minua",
sanoi Filammon ja otti esiin kauneuden vyön. "Sinä voit paremmin kuin
minä arvostella sen hinnan. Mutta minä olen myöskin saanut toimekseni
sanoa, että se on vain pantti siitä, että hän tahtoo uhrata vaikka
puolenkin omaisuudestaan siitä kunniasta että pääsee tyttäresi
oppilaaksi."
Hän laski jalokivistä säihkyvän vyön pöydälle.
Vanhus pysähtyi kulussaan. Smaragdit ja helmet kimaltelivat kuin
tähdet linnunradassa. Hän katseli niitä ja rupesi jälleen hitaasti
kävelemään. Minkähän arvoisia ne olivatkaan? Niillähän ainakin
voisi maksaa kaikki velkansa. Vielä hetken käveltyään edes takaisin
houkuttelevan syötin ohitse kääntyi hän Filammonin puoleen. "Jos
tahdot luvata, ettet puhu asiasta kenellekään..."
"Sen lupaan."
"Ja jos tyttäreni, kuten on syytä otaksua, kieltäytyisi..."
"Niin pitäköön hän jalokivet! Niiden omistaja on, Jumalan kiitos,
oppinut vihaamaan ja halveksimaan niitä. Pitäköön hän jalokivet ja
-- minun kiroukseni! Sillä Jumala rangaiskoon minua, jos sen perästä
tulen hänen näkyviinsä."
Vanhus ei ollut kuullut Filammonin viimeisiä sanoja. Hän oli
krokotiilin ahneudella siepannut syötin ja kiiruhtanut se mukanaan
Hypatian huoneeseen. Filammon seisoi ja odotti, ja hänet valtasi
uusi, hirvittävä epäilys. Alentua, saastuttaa puhtautensa! Entä
jos tämä teeskentely olikin hänen filosofiansa koko hedelmä!
Entäpä jos filosofia synnyttikin vain itsekkäisyyttä, ylpeyttä,
farisealaisuutta! Ja oliko se kantanutkaan muuta hedelmää? Milloin
hän oli nähnyt Hypatian avittavan tai edes säälivänkään köyhiä ja
hyljättyjä? Milloin hän oli häneltä kuullut ainoatakaan todellisen
myötätuntoisuuden sanaa surevia ja syntisiä kohtaan. Hän oli vielä
näihin ajatuksiin vaipuneena, kun Theon palasi tuoden kirjeen.
'Hypatia hyvin rakastetulle oppilaalleen!