olivat tälle jumalattarelle pyhitetyt: kyyhkysiä ja varpusia,
käenpiikoja ja pääskysiä. Parilla suunnattomalla Intian kilpikonnalla
ratsasti kaksi soreaa neitosta; siten oli Orestes muistanut
ainakin yhden kihlatun morsiamensa toivomuksista. Sitte tuli
Intian harvinaisia lintuja: papukaijoja, riikinkukkoja, kulta- ja
hopeafasaaneja, troppeja ja kamelikurkia; viimemainittuja, joilla
pienet lemmen jumalat ratsastivat, talutettiin kultasuitsista. Vielä
seurasi antilooppeja ja alkuhärkiä, hirviä Tonavan pohjoispuolella
olevista maista, nelisarvisia lampaita Hyperborealaisen meren
saarilta ja Liibyan kunnaitten kummallinen sekasikiö, jota kaikki
katsojat pitivät puoleksi hevosena puoleksi sonnina. Ihastuksen ja
hämmästyksen humina kuului sitte halki koko teatterin, kun karhuja
ja leopardeja, leijonia ja tiikerejä raskaissa kultakahleissa ja
tilapäisesti huumaavilla aineilla kesytettyinä, vallan hiljaa ja
kuuliaisesti seurasi kauniita taluttajattariaan kunnaan rinnettä
alas. Petoeläinten perässä nähtiin pari kömpelöruumiista sarvikuonoa
kaukaisesta Etelästä, joiden yli kohosi parin kirahvin pitkät kaulat
ja isot lempeät silmät; -- sellaisia eläimiä ei Aleksandriassa oltu
nähty viiteenkymmeneen vuoteen.
Kuului huuto:
"Orestes, Orestes! Eläköön jalo prefekti! Kiitos tästä auliudesta!"
Pari palkkattua ääntä huusi joukon keskeltä:
"Terve, Orestes! Terve Afrikan keisari!"
Muttei ainoakaan ääni yhtynyt siihen huutoon.
"Ruusu on vielä nupussaan", Orestes hymyillen kuiskasi Hypatian
korvaan.
Hän nousi pystyyn, kumarsihe ja viittasi joukkoa vaikenemaan.
Sitte hän, eleillä tulkittuaan iloista ja nöyrää kiitollisuuttaan,
osoitti voitonylpeydellä palmukujalle päin, jonka varjossa
ihmeellisin kaikista nähtävistä, valkea norsu, näyttäytyi mahtavine
kärsineen ja isoine torahampaineen.
Siellä se sittekin oli! Siitä ei ollut epäilemistäkään, se oli
todellakin norsu, vaikka se oli valkea kuin lumi. Sellaista ihmettä
Aleksandria ei ikinä ollut nähnyt eikä enää vastedeskään saisi nähdä.
"Oi kolmin kerroin onnelliset Makedonian miehet", puhui joku kunnon
mies ylemmiltä riveiltä; "jumalat ovat tänään suosiolliset teitä
kohtaan!" Ja tämän lauselman totuuden vahvistivat kaikkien suut ja
silmät, jotka avautuivat yhä enemmän nauttiakseen loppumattomasta
ilosta ja ihanuudesta.
Norsu asteli juhlallisesti eteenpäin, koko teatteri kajahteli sen
raskaista askelista, ja faunit ja dryaadit pakenivat säikähtyneinä.
Kuoro nymfejä ympäröi sen käsi kädessä tanssien ja laulaen kauneuden
voimasta, joka pakoittaa eläimet, ihmiset ja jumalat valtansa alle.
Pieniä siivellisiä lemmenjumalia terhenteli parvissa ympäri koko
näyttämön, viskellen hyvältä tuoksuavia sokerileivoksia katsojain
joukkoon, ampuen heitä santelipuisilla nuolilla ja heilutellen
suitsutusastioita, jotka täyttivät ilman huumaavilla lemuilla.
Saatto kulki rinnettä alaspäin, ja norsu läheni katsojia. Sen
torahampaiden ympäri oli kääritty ruusu- ja myrttiseppeleitä,
korvissa sillä oli muhkeita renkaita, ja jalokivillä koristettu
ohimokoriste riippui sen silmien välissä. Eros jumala itse, kaunis,
siivellinen poika, istui sen kaulalla ja ohjasi sitä kultaisen nuolen
kärjellä. Mutta minkä kalleuden sulkikaan sisäänsä sen selkään
sijoitettu simpukan muotoinen kantotuoli? Oliko se jumalatar,
Pelagia-Afrodite itse?
Niin, valkeampana kuin valkoinen norsu, ruusuisempana kuin se
vaaleanpunainen simpukankuori, jossa hän lepäsi helakan punaisilla
patjoilla ja hopeanhohtavalla harsolla, säteili jumalatar. Hän
valloitti heti kaikkien sydämet lumoavalla hymyllään, kainosti
leikitsevillä silmäyksillään ja pienillä kätösillään, jotka
viittasivat kiitoksensa yleisölle, tämän noustessa yhtenä miehenä
seisaalleen, ja kymmenentuhannen silmäparin hurmautuessa hänen
verrattomasta kauneudestaan.
Kahdesti kiersi saattue orkestran ympäri ja palasi sitte
ruohokunnaalta Hefaistoon ympäri kokoutuneen keskusryhmän luo.
Jalopeurat ja tiikerit vietiin pois sivukäytäviä pitkin; nuorukaiset
ja neitoset järjestyivät kesyjen eläinten kera ryhmiksi, jotka olivat
sitä pienempiä mitä kauvempana ne sijaitsivat näyttämön keskustasta,
ja seisoivat sitte jännitettyinä odottaen norsua, joka saapui esiin
ja polvistui sen kohokkeen taakse, joka oli määrätty jumalatarta
varten.
Simpukan kuoret vetäytyivät kiinni, ja sulottaret aukoivat ne vyöt,
joilla kantotuoli oli sidottu norsun selkään. Eläin kohotti kärsänsä,
tarttui sillä -- neitosten pehmeitten käsien ohjaamana -- sulettuun
simpukkaan, nosti sen ilmaan ja laski sen viimein kohokkeen taakse
rakennetuille portaille.
Hefaistos liikkasi esiin ja ilmaisi kaikkein kömpelöimmillä
eleillä ihastuksensa sen johdosta, että voi tarjota uskollisille
käsityöläisilleen Aleksandriassa moisen näytelmän sekä antoi heidän
ymmärtää, mitä sanomatonta nautintoa he voivat odottaa itselleen
jumalattaren mystillisestä tanssista. Sitte hän vetäytyi takaisin
antaen tilaa sulottarille, jotka nousivat kohokkeelle ja kietoen
käsivartensa toistensa ympäri alottivat Hypatian hymnin.
Sen ensi säkeen kaiuttua avautui simpukan kuori uudelleen, ja silloin
nähtiin Afrodite polvistuneena toiselle polvelleen simpukan sisässä.
Hän kohotti päätänsä ja antoi katseittensa solua ylt'ympäri koko
katsojapiirin. Hänen kasvonsa ilmaisivat suloista hämmästystä, joka
muuttui ihmetteleväksi ihastukseksi sekä kainoudeksi, jota vastaan
taisteli hänen tietoisuutensa uudesta autuudesta ja vasta voitetusta
vallasta. Hän katsahti alas itseensä ja hymyili ihmeissään omasta
kauneudestaan, sitte silmäili hän taivaalle ja näytti olevan valmis
värisevällä riemastuksella syöksymään ylös rajattomaan avaruuteen.
Koko hänen vartalonsa kasvoi; hän näytti saavan voimaa jokaisesta
uudesta esineestä maailmankaikkeudessa, minkä hänen silmänsä vain
kohtasi. Hitaasti hän oikaisihe täyteen pituuteensa näkinkenkien ja
meriruohojen keskellä; hänen vyötäisillään kimalteli tuo smaragdi- ja
helminauhoilla runsaasti koristettu salaperäinen vyöhyt. Viimein
hän astui marmorilevylle ja kiersi kosteuden tuoksuvista kutreistaan
kuten muinen Afrodite merestä kohotessaan.
Ensi silmänräpäyksenä yleisö oli liiaksi hurmautunut puhjetakseen
mihinkään suosionosotuksiin. Mutta jumalatar näytti vaativan hänelle
tulevaa kunnioitusta. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja
seisoi hetkisen liikkumatonna aivan kuin vaatien koko maailmaa
lankeemaan jalkojensa juureen. Silloin irtautuivat kaikki kielet
kantimestaan, ja pilviin kohoava jyrisevä huuto "Afrodite, terve!"
saattoi ihmeisiinsä Kyrilloksen Serapeiumissa, väsyneen muulinajajan
etäisten hietakumpujen keskellä ja uneliaan merimiehen kaukana
merellä.
Sitte alkoi taiteen mestarinäytös, joka vain oli mahdollista niin
pakotonta ja erinomaista ruumiillista kasvatusta nauttivan ja
niin hienolla kauneusaistilla varustetun kansan keskuudessa kuin
kreikkalaisten heidän syvimpänä rappeutumisaikanaankin. Tanssi, jossa
jokainen liike oli sana, ja lepo yhtä kaunopuheinen kuin liikkeetkin,
tanssi, jossa jokainen asento tarjosi uusia aiheita parhaimmalle
kuvanveistäjälle ja jossa mitä suurin notkeus ilmeni, -- ei kuten
karkeammissa leikillisissä pantomiineissä hullunkuristen hyppyjen ja
luonnottomien ruumiin vääntelyjen kautta, vaan jalon ja kohtuullisen
sulavien liikkeiden alituisen vaihtelun avulla. Taiteilijattaresta
oli hetkeksi tullut jumalatar. Teatteri, Aleksandria ja komea
saattokulku -- kaikki tämä haihtui hänen mielestään kun taiteellinen
innostus hänet nyt valtasi, ja sekä hän että katsojat näkivät vain
aution meren Cytheron ympärillä ja jumalattaren, joka liihotteli sen
smaragdikirkkaalla pinnalla levittäen kauneuden, ilon ja rakkauden
sädehtivää loistoa yli meren, ilman ja ihanien rantojen...
Filammon tirkisteli häneen, vallan suunniltaan häpeästä ja
kauhusta; mutta hän ei voinut vihata, ei edes halveksiakaan
sisartaan. Hän olisi niin tehnyt jos olisi havainnut tämän kasvoilla
haihtuvimmankaan ilmeen siveellistä tietoisuutta; muttei enää näkynyt
edes sitä heikkoa punerrustakaan, joka ensi hetkinä oli helottanut
hänen poskillaan. Hänen kasvoillaan ilmeni vain hilpeää iloa omasta
taiteellisesta kyvystään sekä hemmotellun lapsen tyydytettyä
turhamaisuutta... Tunsikohan hän edes vastuunalaisuutta teoistaan?
Oliko hänellä järjellinen sielu, joka voi eroittaa oikean ja väärän?
Filammon toivoi ettei niin olisi laita... Hän ei tahtonut mitään
sellaista... Mutta Pelagia jatkoi yhä tanssiaan; ja tuokion kuluessa,
joka Filammonista tuntui pitkältä kuin kokonainen vuosisata, hän
ei voinut taivaalla eikä maassa nähdä muuta kuin noitten valkeain
jalkain nopeat liikkeet, joiden valkeat kuvaimet näkyivät marmorin
pinnassa...
Vihdoin kaikki oli loppunut. Pelagian jokainen jäsen
kadotti joustavuutensa, ja vajoten suloiseen väsymykseen ja
itsetyytyväisyyteen hän vartoi suosionmyrskyä, joka nyt humisi
Filammonin korviin ja väkevän torventoitotuksen tavoin julisti
taivaalle ja maalle hänen sisarensa häpeän.
Norsu nousi ylös ja läheni marmorilevyä. Sillä oli selässään joukko
purppurapatjoja, joilla leväten Afrodite jättäisi näyttämön. Hän pani
käsivartensa ristiin rinnalleen ja hymyili, kun tuo suunnaton eläin
varovasti kietoi kärsän hänen vyötäisilleen ja hitaasti nosti hänet
ilmaan asettaakseen hänet selkäänsä...
Pienoiset jalat, jotka hän puoleksi pelästyneenä oli pusertanut
toisiaan vastaan, olivat juuri kohonneet marmoripinnasta, kun norsu
vavahti ja pudotti ihanan kuormansa, katsahti alas, nosti toista
etujalkaansa, kohotti kärsänsä ja päästi räikeän kauhistuksen ja
inhon huudon...
Eläimen jalka oli punaisena verestä -- tuon surmatun pienen pojan
verestä -- joka oli tunkeutunut äsken päälle sirotetun hiekan lävitse
ja sillä kohtaa mihin norsu oli polkenut, pursunut esiin pyöreäksi,
tummanpunaiseksi täpläksi.
Filammon ei voinut enempää kestää. Seuraavassa tuokiossa hän syöksyi
katsojain tiheän joukon halki, raivasi mielipuolen voimalla itselleen
tien penkkirivien yli, hyppäsi reunustan yli alas orkestralle ja
juoksi kohokkeen juurelle.
"Pelagia! Sisareni! Sääli minua ja itseäsi! Tahdon kätkeä sinut!
Paetkaamme yhdessä tästä helvetistä, tästä perkeleitten maailmasta!
Tule, minä olen veljesi!"
Pelagia katsoi hetkisen häneen hurjasti tuijottaen. Yht'äkkiä kaikki
selvisi hänelle.
"Veli!"
Hän kiiruhti alas marmorilevyltä ja syöksyi veljensä syliin. Hän
luuli näkevänsä korkean ikkunan Atheenassa, josta oli näköala yli
kaukaisten öljypuulehtojen ja puutarhain, yli Piraioon kiiltäväin
kattojen ja laivatelakkain, yli avaran sinisen ulapan ja Aiginan
purppurahohteisten vuorenhuippujen kauimpana taivaanrannalla... Ja
tummasilmäinen poikanen löi käsivartensa hänen kaulaansa ja osoitti
nauraen kiiltäviä mastoja etäisessä satamassa ja kutsui häntä
sisarekseen... Hänen sielunsa, joka tähän asti oli tiedottomuudessa
uinunut, heräsi yht'äkkiä eloon; ja parkaisten hurjasti häpeästä
hän tempautui irti veljestään, peitti kasvonsa käsiinsä ja vaipui
veriselle hiekalle.
Ylt'ympäri koko teatterin kuului karjuntaa, kuin olisi koko helvetti
päässyt valloilleen:
"Lyökää hänet maahan! Viekää pois hänet! Ristiinnaulitkaa se orja!
Petoeläinten eteen se barbaari, jalo prefekti!"
Joukko vartijoita syöksyi hänen kimppuunsa, ja monet katsojista
hypähtivät pystyyn ja aikoivat juosta alas orkestralle.
Filammon kääntyi heitä kohden kuin takaa-ajettu jalopeura; heleänä ja
selvänä kuului hänen äänensä yli joukon melun:
"Niin, murhatkaa minut, kuten roomalaiset murhasivat Pyhän
Telemakuksen, te orjat, jotka olette yhtä hulluja ja inhottavia
kuin hullut ja inhottavat hirmuvaltijanne ja alhaisempia kuin nuo
eläimet, joita käytätte pyöveleinänne. Verenjano ja irstaisuus käyvät
mielellään käsi kädessä, ja sisareni häpeällinen valtaistuin lepää
syystä viattomain olentojen veressä. Antakaa minun kuolemani tehdä
uhrinne perkeleille täydelliseksi ja täydentää jumalattomuutenne
mitan."
"Viekää hänet petojen eteen! Antakaa norsun tallata hänet tomuksi!"
Valtava eläin, jota vartijansa kiihottivat eteenpäin, syöksyi
nuorukaista vastaan; Eros hyppäsi alas sen kaulalta ja pakeni itkien
rinnettä ylös. Norsu tarttui Filammoniin kärsällään ja kohoitti hänet
korkealle ilmaan, tuokion aikaa nuorukaisesta tuntui, kuin koko
tuo kiljuva ihmisjoukko olisi pyörinyt ympäri. Hän koetti huoata
rukouksen ja ummisti silmänsä.
Silloin kuului Pelagian ääni suloisena ja kirkkaana, vaikka mitä
tuimimman tuskan jännittämänä:
"Säästäkää häntä! Hän on minun veljeni! Antakaa hänelle anteeksi,
Makedonian miehet, minun tähteni -- Pelagianne tähden! Tehkää minulle
mieliksi -- vain tämän ainoan kerran!"
Hän ojensi rukoilevasti kätensä katsojia kohden, syleili sitte norsun
mahtavaa jalkaa ja puhutteli sitä kiihkein ja mielittelevin sanoin.
Ihmiset epäröivät, mutta eläin ei. Tyynesti norsu laski kärsänsä ja
asetti Filammonin maahan. Munkki oli pelastettu. Läähättävänä ja
hämmentyneenä hänet vietiin pois, laahattiin pitkin pimeitä käytäviä
ja sysättiin viimein ulos kadulle evästyksenään kirouksia, varotuksia
ja onnentoivotuksia, jotka kaikuivat kuuroille korville.
Mutta Pelagia kätki edelleen kasvonsa käsiinsä; hän nousi
seisaalleen, astui syvän kauhun valtaamana hitaasti orkestan poikki
ja ylös vihreää rinnettä sekä katosi palmujen ja oleanderipuiden
sekaan välittämättä niistä suosionhuudoista ja pyynnöistä,
ivanhuudoista, uhkauksista ja kirouksista, joita kuului tuosta
halpamielisten orjain suuresta joukosta. Tämä odottamaton
tapaus näytti tehneen tyhjiksi kaikki Oresteen viekoitukset.
Vastenmielisyyden tai pettymyksen pilvi näytti sumentavan jokaisen
otsaa. Monet kristityt nousivat äkkiä pystyyn lähteäkseen pois,
täynnä kun olivat mielessään häpeää, ja tunnonvaivoja syystä että
-- liiankin mielellään -- olivat olleet näkemässä moisia hirveitä
asioita. Roistoväki, joka nyt oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi
ja nähnyt kaiken mitä nähtävänä oli, alkoi kuuluvasti nurista
pakanallisen näytelmän julmuutta vastaan.
Hypatia kätki vallan masentuneena kasvonsa käsiinsä. Orestes yksin
näyttäytyi mieheksi tässä pulassa. Hän astui esiin, tervehti mitä
miellyttävimmin yleisöä, viittasi hiljaisuutta ja alotti hyvin
sommitellun puheensa:
"Makedonian miehet! Elköön viisasten miesten mielenmalttia
hämmentäkö niin vähäpätöinen seikka kuin jonkun tassijattaren oikku!
Se näytelmä, joka minulla on ollut ilo ja kunnia teille antaa"
hyvä-huutoja ja kättentaputuksia vapautettujen vankien ja kaikkien
nuorten keikarien taholta "ja jota te, kuten minusta näytti, ette
katselleet vallan epäsuotuisin silmin" uusia hyvähuutoja, joihin
kristitty alhaisokin, jonka omattunnot olivat alkaneet rauhoittua,
vähitellen yhtyi "-- tämä näytelmä on vain mieluinen esinäytös
siihen vakavaan asiaan, jonka vuoksi teidät kaikki olen tänne
kutsunut. On muitakin todistuksia hyvistä aikomuksistani: olen
vapauttanut syyttömästi kärsivät, jakanut täällä elatusvaroja, jotka
oikeudella kuuluvat Egyptille, joka ne on kasvattanut, mutta joita
tyranninne tavallisesti ovat käyttäneet ylellisyyden lisäämiseksi
kaukaisessa hovissa... Mutta miksi kiittäisinkään itseäni, vaikka
pääni tällä hetkellä onkin raskas ja jäseneni vapisevat alituisesta
ponnisteluistani teidän hyväksenne sekä herkeämättömästä työstäni
mitä ankarimman oikeuden harjoittamisessa. Nyt on käsillä hetki,
jolloin Makedonian heimo, jonka ylevin ylpeys on Aleksanterin
komea kaupunki, ottaa jälleen entisen valtiollisen arvonsa ja
vielä kerran ryhtyy hallitsemaan kolmatta osaa maailmassa. Näitä
makedonialaisia täytyy heidän hallitusmiestensä kohdella vapaina
miehinä, kansalaisina, sankareina, joilla on oikeus itse valita ja
valtuuttaa hallitusmiehensä. Sanoinko: hallitusmiehensä? Unohtakaamme
tämä sana ja korvatkaamme se enemmän filosofisella käsitteellä:
neuvonantaja. Olla teidän neuvonantajanne -- teidän kaikkien
palvelija -- uhrata itseni, aikani, terveyteni, henkeni jos niin
tarvitaan, jotta Aleksandrian ihana vapaus turvattaisiin -- se on
minun kutsumukseni, toivoni, kunniani, on päämäärä johon vuosikausia
olen pyrkinyt, mutta joka nyt vasta on käynyt mahdolliseksi saavuttaa
viimeisen roomalaisen varjokeisarin kukistuttua. Makedonian miehet,
ajatelkaas että Honorius ei enää hallitse! Afrikalainen istuu
Cæsarien valtaistuimella! Heraklianus on ratkaisevalla voitolla ja
-- -- ja -- taivaan armosta valloittanut keisarin purppuran; ja
nyt alkaa maailmalle uusi aika. Selvitelköön Rooman valloittaja
välinsä Bysantiumin hovin kanssa, joka niin kauvan on painajaisena
tukehuttatanut Välimeren tämänpuolisten maiden hyvinvointia ja
sivistystä; yhtyköön vapaa, riippumaton ja yhtenäinen Afrika
Aleksandrian laivatelakoiden ja palatsien ympärille ja löytäköön
täällä luonnollisen keskuskohdan niin hyvin valtionhallinnolle kuin
elinkeinoilleenkin!"
Palkattu suosionmyrsky keskeytti hänet; siihen yhtyivät monet
muutkin, osaksi hänen kohteliaisuutensa ja kauniitten sanojensa
takia, osaksi, myöskin luonnollisesta halusta pysyä oikean puolueen
puolella, s.o. sen puolella, jolla valta kulloinkin sattui olemaan.
Kaupungin viranomaiset olivat huutamaisillaan: "Terve, imperaattori
Orestes!" mutta kun he olivat 'kunnianarvoista' väkeä malttoivat
he mielensä ja odottivat että joku toinen huutaisi ensin. Silloin
henkivartioväen päällikkö, jolla oli sangen paljon mielenmalttia
ja joka ei suinkaan kuulunut 'kunnianarvoisten' joukkoon, tarttui
tikariinsa, pisti sen kärjellä hiukan laivatelakkain päällysmiestä ja
varotti tätä kauheasti uhaten näyttelemästä petturin osaa. Arvoisa
kansalainen päästi kovan huudon -- joko kivusta tai isänmaalisuuden
kannustamana --, ja koko 'kunnianarvoisain' sarja, löydettyään
hänessä Curtiuksensa, joka tahtoi kaikkien muiden hyväksi syöstä
turmioon, tervehti nyt yhdestä suusta Orestesta keisariksi. Samassa
Hypatia nousi ylhäisten oppilastensa riemutessa sijaltaan, polvistui
Oresteen eteen ja rukoili -- vaikka häpeä ja epätoivo hänen
sielussaan riehuivatkin -- tätä taipumaan häntä jumaloivan kansan
yksimieliseen tahtoon ja rupeamaan Kreikan kaupan, itsenäisyyden ja
filosofian suojelijaksi...
"Se on valhe!" huusi ylemmiltä, etupäässä alhaison naisille
varatuilta penkkiriveiltä ääni, joka sai kaikkien päät kääntymään
sinnepäin.
"Valhetta! Valhetta! Te olette petetyt! Prefekti on petetty!
Heraklianus tuli Ostian luona perinpohjin lyödyksi ja pakeni
Karthagoon keisarin laivaston takaa-ajamana."
"Akka valehtelee! Ajakaa ulos se hurtta!" karjui Orestes, jonka tämä
äkillinen keskeytys saattoi vallan suunniltaan.
"Akkako? Se on mies! Minä, munkki, olen tuonut tänne tämän sanoman.
Kyrillos tuntee sen; jok'ainoa Deltan juutalainen on siitä tiennyt
jo viikon päivät! Niin kukistukoot kaikki Herran viholliset, omiin
pauloihinsa sotkeutuneina!"
Munkki raivasi väkisin itselleen tien naisparven halki ja katosi.
Kamala hiljaisuus seurasi. Muutamia silmänräpäyksiä katseli jokainen
naapuriaan aivan kuin olisi halunnut vääntää niskat nurin ainakin
yhdeltä todistajalta omaan pettymykseensä. Sitte syntyi meteli,
jota Orestes turhaan koki vaimentaa. Joko uskoi alhaiso munkin
sanat tai ei, mutta se joutui vallan ymmälle ajatellessaankin että
ne saattoivat olla tosia. Vihdoin keisariksi pyrkijän, huudettuaan
kurkkunsa käheäksi, täytyi koota henkivartijansa itsensä ja Hypatian
ympärille ja tunkeutua ulos teatterista miten taisi. Kansa katosi
kuin lumi sateen alla; sekavasti soristen hajautuivat katsojat joka
taholle ja näkivät kaikkien kirkkojen seinillä isoja kuulutuksia,
joissa Kyrillos lähemmin ilmoitti Heraklianuksen tappiosta.
8 Luku.
NEMESIS.
Tämä ilta oli Oresteen palatsissa kauhea. Prefektin raivo,
pelästys ja epätoivo purkautui yhdellä haavaa niin naurettavasti
ja pelottavasti, ettei yksikään hänen orjistaan rohjennut lähestyä
häntä. Vasta myöhään uskalsi hänen uskottunsa, kaldealainen eunukki,
joka pelkäsi pahinta kiihottuneiden katolilaisten puolelta, mennä
tiikerin luolaan ja huomauttaa hänelle, miten välttämätöntä oli
ryhtyä johonkin.
Mutta mitä sitte Orestes tekisi? Hän oli paljastanut aikeensa,
Kyrillos yksin tiesi missä määrässä. Kuinka paljon viekas arkkipiispa
lie tosiaan niistä keksinytkään? Kuinka paljon hän voi väittää
keksineensä? Mitähän syytöksiä hän heti voikaan lähettää Bysantiumin
hoviin?
"Anna vartioida kaupunginportteja eläkä salli kenenkään lähteä
kaupungista", ehdotti kaldealainen.
"Teljetäkö munkit sisään? Yhtä hyvin voin teljetä rottia sisään. Ei,
meidän on heti paikalla lähetettävä vastakertomuksemme."
"Mitä sitte sanoisin, jalo herra?" altis kirjuri kysyi, ottaen
vyöstään kynän ja musteastian.
"Mitä tahansa, saman tekevä. Mitä valeita ikinä keksit! Mitä varten
sinä, hitto vieköön, sitte oletkaan täällä, jollet keksimässä valeita
kun niitä tarvitsen."
"Totta, jalo herra", vastasi tuo kunnon mies ja istahti nöyrästi
kirjoittamaan... mutta hän ei päässyt kirjaintakaan kauvemmaksi.
"En voi keksiä mitään mikä sopisi tähän tilaisuuteen, jollen sinun
korkealla suostumuksellasi saa kertoa, että Kyrillos etkä sinä antoi
miekkailijanäytännön; se ilmoitus ei kuitenkaan tuntuisi oikein
uskottavalta."
Vasten tahtoaankin Orestes purskahti nauruun. Viekas kaldealainen
hymyili ja näytti vallan tyytyväiseltä. Voitto oli hänen, ja Orestes,
joka johonkin määrään jo kykeni hillitsemään itseään, alkoi käyttää
kettumaisuuttaan siihen ylen tärkeään tarkotukseen, että pelastaisi
arvottoman kaulansa.
"Ei, se olisi liian paksua. Kirjoita että olemme keksineet Kyrillon
salajuonen, jonka avulla hän Heraklianuksen mahdollisesti päästyä
voitolle yhdistäisi kaikki Afrikan kirkot tuomiovaltansa alle sekä
tekisi itsensä riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta."
Ihastunut kirjuri mutisi mieltymystään ja kirjoitti minkä kynästä
kerkisi.
"... riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta..."
"Me halusimme tietysti kaikilla mahdollisilla keinoilla tehdä
Aleksandrian asujanten mieliksi ja, noudattaen velvollisuuttamme,
näin tärkeänä ajankohtana lujentaa heidän uskollisuuttaan Cæsarien
istuinta kohtaan (välittämättä siitä ken sillä istuisi)."
"... uskollisuuttaan Cæsarien istuinta kohtaan..."
"Mutta uskollisina katolilaisina, jotka uhkaavan vaarankin hetkenä
kammovat Ussan syntiä, varoimme maallikon saastaisilla käsillä
koskettamasta pyhän kirkon arkkiin, silloinkin kun sen puolustaminen
oli kysymyksessä..."
"Tunsimme sen vuoksi itsemme valtion hallintomiehinä velvoitetuiksi
käyttämään vain niitä keinoja, jotka jo lain ja tavan kautta ovat
meille myönnettyjä; siis käytimme viljanjakeluja, näytelmiä ja
kapinallisten julkista telotusta. Viimemainittu on sen pahempi
tuntunut pyhästä patriarkasta -- joka kenties on liiaksi halukas
löytämään vikoja Bysantiumin istuimen uskollisissa alamaisissa --
olevan sukua miekkailijanäytännöille, jotka yhtä paljon sotivat
katolisen kirkon henkeä kuin niitten autuaasti kuolleiden keisarien
kristillistä rakkautta vastaan, joitten hurskaasta toimesta moiset
näytännöt jo ammoin ovat kielletyt."
"Jalo herra, sinä olet todella suuri... mutta minun vähäpätöinen
ajatukseni on, että voidaan kysyä, miksi et ole ilmoittanut
keisarinna Pulkerialle Kyrilloksen salaliitosta."
"Sano että lähetimme sanan viejän kolme kuukautta sitte, mutta
että... Anna hänen joutua jonkun onnettomuuden uhriksi, sen tyhmyrin,
ja säästä minulta vaiva sen suhteen."
"Annanko arabialaisten iskeä hänet kuoliaaksi Palmyran luona, jalo
herra."
"Odota vähän... Ei, silloin voitaisiin ruveta-asiaa tiedustelemaan.
Hukuta hänet mereen! Vainajia ei kukaan voi kutsua todistajiksi."