tulkitsemisista huolimatta, kehitti edelleen Davidin psalmeista
ja nykyisistä ja tulevista asioista oppinsa elävästä ja läsnä
olevasta Jumalasta, joka on ikuinen vihollinen kaikelle epäsovulle,
jumalattomalle ja pahalle, mutta myöskin ikuinen vapahtaja ja
pelastaja niille, jotka ruumiin tai sielun puolesta kärsivät
jumalattomasta ja pahasta... Kaikki tämä tuntui niin ihmeelliseltä
Rafaelista... Ihmeelliseltä sen vuoksi, että se oli niin kerrassaan
toisenlaista kuin kaikki muut, niin hyvin hebrealaiset kuin
platoniset opit, joita hän siihen asti oli kuullut julistettavan;
ja vielä ihmeellisempää sen kautta että se sopi niin hyvin näiden
samojen oppien henkeen, joille se yhden ainoan aatteen taikavoiman
avulla yksinkertaisella tavalla antoi yhtenäisyyttä ja oikeutusta.
Hänen juutalaiset ennakkoluulonsa eivät voineet estää häntä
huomaamasta mikä tämä aate oli, ja kuitenkaan ne eivät sallineet
hänen avoimesti tätä tunnustaa. Mutta miten paljon hän punastuikin
juutalaisylpeydestä, miten paljon hän koettikin luulotella itselleen,
että Augustinus oli perustanut tukevan ja sangen tarkoituksenmukaisen
rakennuksen ilmeiselle valheelle, niin ei hän kuitenkaan voinut
olla ensin kateellisesti ja sitte todella huvitettuna tarkkaamatta
raakojen soturien kasvoja, joille vähitellen kohosi jännitetyn
tarkkaavaisuuden, alttiin ja juhlallisen päättäväisyyden ilme.
"Se ei ole ihmeellistä", puhui Rafael itsekseen, "ei lainkaan
ihmeellistä! Hän on puhunut näille hurjille veikoille kuten viisaille
ja pyhille miehille. Hän on sanonut heille, että Jumala on yhtä
paljon heidän luonaan kuin profeettain ja psalmistain luona...
Ihmettelenpä tokko koko Hypatian kauneus olisi voinut liikuttaa
heidän sydämiään kuten hän?"
Kun Rafael tämän merkillisen saarnan päätyttyä nousi paikaltaan,
tunsi hän itsensä enemmän muinaisajan israeliitan kaltaiseksi kuin
koskaan ennen sen jälkeen kuin oli istunut imettäjänsä polvella ja
kuunnellut tarinoita Salomosta ja Saban kuningattaresta. Entäpä jos
Augustinus sittekin oli oikeassa! Entä jos vanhain Pyhien kirjojen
Jehova oli -- ei vain Abrahamin lasten suojelusjumala kuten rabbiinit
otaksuivat, eikä myöskään se jumalallinen Viisaus, joka Filon mukaan
oli ilmoitettu vain muutamille harvoille valituille myöskin pakanain
seassa -- vaan koko maailman ja sen kaikkien kansojen Herra? -- Ja
äkkiä, ensi kerran hänen elämässään, juohtui hänen mieleensä kohtia
profeetoista ja psalmeista, jotka näyttivät lausuvan tämän saman
totuuden. Mikä merkitys muuten olisikaan koko Danielin kirjalla
ja Nebukadnezarin historialla -- jollei juuri tämä? Rafaelin
filosofinen vapaamielisyys oli jo kauvan sitte juurittanut hänestä
rabbiinien käsityksen, että babyloonilainen voittaja muka olisi
ollut ruumiillistunut perkele, joka oli, kuten Sanherib ennen häntä,
palvellut Tophetia. Hän oli jo kauvan hiljaisuudessa ihaillut tämän
miehen ylevätä inhimillistä luonnetta, joka hänen silmissään oli
puhtaampi kuin sekä Aleksanterin että Julius Cæsarin... Entäpä jos
Augustinus olisikin antanut hänelle viittauksia, jotka tukivat hänen
ihailuaan... Ja enemmänkin... Entäpä jos Augustinus oli oikeassa
mennessään vielä pitemmälle kuin sekä Filo että Hypatia? Entä jos
tämä sama Jehova, Logos, Viisaus -- miksi häntä ikinä kutsuttiinkin
-- todella olisikin kaikkien henkien Isä, yhtä hyvin kuin kaiken
lihan Luoja? Entä jos Hän, kuten Augustinus sanoi, oli yhtä lähellä
näitten hurjien markomannien, galilealaisten ja traakilaisten sydämiä
kuin Augustinuksen omaa sydäntä? Entäpä jos Hän, kuten Augustinus
opetti, rakasti kaikkien raaimpia ja syntisimpiä sielujakin,
entä jos Hän niitäkin valisti ja johdatti tykönsä? -- Entäpä jos
Hänen rakkautensa käsitti ihmisen ihmisenä eikä vain suosittuna
kansakuntana tai suosittuna luokkana sieluja?... Ja tämän otaksuman
valossa ei tuo merkillinen kertomus rististä Golgatalla tuntunut
hänestä vallan uskomattomalta. Mutta kuinka voi naimattomuutta
ja askeettisuutta, jotka olivat niin suuressa ristiriidassa
ihmisluonteen kanssa, sovittaa oppiin ihmiseksi tulleesta Jumalasta?
Näitten kaikkien ajatusten risteillessä hänen päässään Rafaelilla
ei ollut mitään vastaan, että asia tuli puheeksi samana iltana
Synesiuksen huoneessa. Suoralla sotilasmaisella tavallaan Majorikus
ilman monia mutkia pian johti Rafaelin sananvaihtoon Augustinuksen
kanssa. Rafael yritti ensin hymyillen selvitä siitä vähällä, tunsi
sitte halua ivata erästä Augustinuksen näennäisesti virheellistä
käsitystä, mutta huomasikin pian vaikeammaksi kuin oli luullutkaan
kietoa tuota vakavaa ja varovaista ajattelijaa solmuihinsa. Hän
kadotti silloin jonkun verran mielenmalttiaan -- mikä seikka
epäilijässä todistanee terveyden palaamista -- ja huomasi viimein
kietoutuneensa epätoivoiseen kiistaan, jossa häntä avusti Synesius,
silminnähtävästi vain huvitettuna todistajana tässä kamppauksessa.
Majorikus sen sijaan suututti Rafaelia yhä enemmän sokealla
dogmillisella uskollaan, jolla hän iski yhden Gordian-solmun toisensa
perästä poikki, kunnes Augustinus viimein vapautui ystävästään
sotkemalla kelpo prefektin pahanpäiväisesti ja jättämällä hänet
penikulmien päähän kiistelevistä. Nämä jatkoivat väittelyään aina
valoisaan päivään asti, jolloin ulkona olevan hävityksen näkö kutsui
kaikki riitapuolet maallisempain aseitten käyttelyyn ja tuimempaan
taisteluun.
Mutta eipä aavistanut Rafael, käyttäessään kaikkea älynsä ja oppinsa
apukeinoja puolittain ivallisessa, puolittain vakavassa yrityksessään
voittaa Hippon mestari ja unohtaessaan taivaan ja maan ilosta saada
otella vertaistensa kanssa -- ei hän aavistanut että Viktoria makasi
viereisessä huoneessa, hennot jäsenet ojennettuina lattialle ja
kasvot kätkettyinä hajalla oleviin kutreihin. Katkerin kyynelin
neito siellä kamppaili koko yön hänen puolestaan rukouksessa ja
koetti turhaan, kun äänien melu saapui hänen kuunteleviin korviinsa,
eroittaa niiden sanojen merkitystä, joista hänen onnensa ja toivonsa
nyt riippui -- miten täydellisesti ja kokonaan, sitä hän ei vielä
koskaan ollut tunnustanut itselleen, vaikka hän olikin uskaltanut
tunnustaa sen Ihmisen Pojalle, jonka puoleen hän nyt rukouksillaan
kääntyi ja joka enemmällä kuin veljen, isän, jopa äidinkin
hellyydellä näki ja ymmärsi hänen neitseellisen kainoutensa ja hänen
neitseellisen tuskansa.
7 Luku.
PANDEMONIUM.
Mutta missä Filammon oli koko tämän viikon?
Vankeutensa ensi päivinä hän oli raivonnut kuin häkkiin suljettu
petoeläin. Hänessä äskettäin herännyt into ja voima, jota äkilliset
esteet olivat kohdanneet, puhkesi ilmoille hurjana raivona. Hän
tempoi vankilansa telkeitä; hän vierittelihe kirkuen lattialla. Hän
huusi turhaan avukseen Hypatiaa, Pelagiaa, Arseniusta -- kaikkia,
paitsi Jumalaa. Rukoilla hän ei voinut eikä uskaltanut; sillä keneen
hän rukouksillaan turvautuisikaan? Tähtiinkö -- helvettiin, vaiko
taivaisiin?...
Ah! Hypatia oli, kuten Augustinus kerran katkerasti oli lausunut
omista manikelaisista opettajistaan, ottanut pois elävän Jumalan ja
antanut hänelle sijaan neljä alkuainetta... Äärimmäisessä hädässään
ja epätoivossaan hän rukoili henkivartijoita, joiden kuuli kulkevan
käytävässä, veljinä, isinä ja lähimmäisinä armahtamaan ja auttamaan
häntä. Hänen tuskansa ja suuren kauneutensa liikuttamina kuuntelivat
häntä nuo raa'at traakilaiset, jotka kyllin tunsivat herransa
luonteen voidakseen vaikeudetta uskoa hänen uhrinsa viattomuuden.
He tekivät hänelle muutamia kysymyksiä, mutta kun he tarjoutuivat
antamaan hänelle pyytämäänsä apua ja vaativat häntä kertomaan
historiansa, mykistyi polo nuorukainen. Miten hän voisikaan paljastaa
sisarensa häpeän? Mutta eikö tämä itse ollut aikeessa paljastaa
sen?... Sen sijaan että olisi vastannut sotilasten surkutteleviin
sanoihin, alkoi hän uudelleen riehua epätoivoisasti, niin että nämä
viimein luullen häntä hulluksi heittivät hänet omiin hoteihinsa ja
lyöden ja kiroillen pakoittivat hänet vaikenemaan. Niin kului viikko
häneltä tylsän ja kaamean epätoivon puuskissa, jotka jo lähenivät
mielipuolisuutta. Yö ja päivä oli hänelle samaa. Hänelle ristikon
lävitse työnnetty ruoka sai jäädä koskematta; tunti tunnilta, päivä
päivältä hän istui lattialla pää käsien varassa, puolihorroksissa
ruumiin ja sielun väsymyksestä. Miksikä hän liikkuisikaan, söisikään,
eläisikään? Hänellä oli vain yksi päämäärä taivaassa ja maan päällä,
ja tämä päämäärä oli saavuttamaton.
Vihdoin vankilan ovi kitisi saranoillaan. "Ylös, hullu nuorukainen!"
huusi raaka ääni. "Ylös kiittämään jumalien armoa ja jalon -- hm
-- prefektimme hyvyyttä! Tänään hän lahjoittaa vapauden kaikille
vangeille. Ja luulenpa sinun kaltaisesi kauniin pojan yhtä hyvin
tarvitsevan hoitaa asioitaan kuin rumempien roistojenkin!"
Filammon katsahti ylös vanginvartijan kasvoihin, mutta tajusi vain
hämärästi ja puolittain tämän tarkoituksen.
"Etkö kuule?" ärjäsi mies kiroten. "Puiki tiehesi nyt, tai suljen
oven uudelleen, ja sinun ainoa vapaudenhetkesi on ohi."
"Tanssiiko hän Venus Anadyomenena?"
"Hän! Kuka?"
"Sisareni! Pelagia!"
"Taivas tiesi ketä hän eläissään ei ole esittänyt! Mutta sanotaan
hänen taas tanssivan tänään. Pian ulos nyt, muuten et ennätä
valmiiksi leikkeihin. Ne alkavat tunnin päästä. Vapaa pääsy
teatteriin kaikille, konnille ja kunnon miehille, kristityille ja
pakanoille. -- Mutta totta vie, eikö tuo kirottu poika ole taas yhtä
hullu!"
Filammon näytti myös todistavan hänen sanansa tosiksi, sillä hän
kavahti sukkelaan pystyyn, ja syöksyi vanginvartijan ohitse, sysäten
tämän kumoon käytävässä, ja pakeni vankilasta huimaa kyytiä,
samalla kertaa kuin vapaaksi päästettyjen roistojen iso lauma. Hän
riensi vankilasta kotiinsa, kotoaan kylpyyn, kylvystä teatteriin ja
tunkihe siellä, säädetystä järjestyksestä välittämättä, alemmille
penkkiriveille, jotta -- itsekään tuskin tiesi miksi -- niin läheltä
kuin suinkin näkisi pelkäämänsä ja inhoomansa näytelmän.
Kohtalo tahtoi, että se sisäänkäytävä, josta hän oli tullut,
oli lähellä prefektille määrättyä sijaa, missä Orestes komeassa
virkapuvussaan istui, vierellään -- Filammonin ihmeeksi ja kauhuksi
-- ei kukaan muu kuin Hypatia itse.
Kauniimpana kuin koskaan ennen, otsallaan -- kuten Junon itsensä
otsalla -- välkkyvä jalokivi koriste ja valkea joonialainen puku
puoleksi loistavanpunaisen vaipan peitossa, istui siellä vestaali,
filosoofi. Miksi hän oli siellä? Mutta nuorukaisen terävä silmä,
joka oli enemmän kuin tarpeeksi tottunut huomaamaan jokaisen
valon ja varjon vilahduksen näillä kasvoilla, huomasi heti miten
surkastuneelta ja kärsivältä hän näytti. Hänen kasvoillaan oli
marttyyrin arkaileva ja pakoitettu päättäväisyys, mutta marttyyrin,
joka epäilee aiastaan. Kun Orestes kuultuaan melun, joka syntyi
Filammonin tunkiessa sisään, käänsi päätään ja vimmastuneena
viittoili häntä väistymään kauvemmaksi, kääntyi myöskin Hypatia ja
kohtasi oppilaansa katseet. Hän karahti veripunaiseksi, hätkähti
ja näytti myöskin tahtovan viitata Filammonille; mutta sitte hän
kokosi malttinsa, kuiskasi Oresteelle jotakin, mikä tämän lepytti, ja
istahti tai oikeammin vajosi takaisin paikalleen, kuten ihminen, joka
on valmis kestämään pahinta.
Joukko nuoria keikareita, Filammonin opintotovereita, tervehti häntä
nauraen ja veti hänet alas penkille istumaan. Ennenkuin hän vielä voi
koota ajatuksiaan, oli näyttämöä peittävä esirippu langennut maahan,
ja näytäntö alkoi.
Näyttämön taustalla nähtiin vuorijono. Itse näyttämöllä, muutamien
vähäisten mökkien edustalla, seisoivat mustat liibyalaiset sotavangit
tiheään sullottuina. Heitä oli noin viisikymmentä henkeä, miehiä,
naisia ja lapsia, koristetut kirjavilla höyhenillä ja tupsuniekoilla
nahkavöillä; he heiluttelivat kilpiään ja keihäitään ja katselivat
lapsellisella ihmetyksellä ja kummastuksella edessään olevaa outoa
näytelmää. Jotta annettaisiin luontehikas kuva Liibyan kunnasten
keskellä olevasta kylästä, oli koko näyttämön etualalle rakennettu
teline jolle oli sijoitettu maalattuja kallioita.
Hengettömän hiljaisuuden vallitessa muuan airut astui esiin
ja kuulutti, että nämä liibyalaiset olivat otetut vangeiksi
taistellessaan Rooman senaattia ja kansaa vastaan, sekä että
he siis olivat ansainneet tulla heti surmatuiksi. Prefekti oli
kuitenkin, tahtoen osoittaa erinomaista hyvyyttään rikoksellisia
kohtaan ja erityistä intoaan hankkia Aleksandrian uskollisille ja
lainkuuliaisille alamaisille huvia, päättänyt ettei vankeja heti
heitettäisi petoeläimille, vaan että ne saisivat taistella henkensä
puolesta. Hän oli myöskin luvannut täyden anteeksiannon niille, jotka
jäivät taistelussa henkiin, jos käyttäytyisivät urheasti.
Kun tämä kuulutus tulkittiin noille onnettomille olennoille
näyttämöllä, päästivät he hurjan ilonulvonnan ja heiluttelivat
vielä rajummin keihäitään ja kilpiään. Mutta heidän ilonsa loppui
lyhyeen. Pärisevät räikkätorvet antoivat merkin hyökkäykseen; parvi
miekkailijoita, yhtä monta kuin vankeja, marssi esiin toisesta
kahdesta sivukäytävästä, tervehti kunnioittavasti ihastuneita
katselijoita, asetti rynnäkköportaansa telineitä vastaan ja alotti
hyökkäyksensä.
Liibyalaiset taistelivat kuin tiikerit, mutta ensi hetkestä voi
Hypatia ja Filammonkin nähdä, että heille annettu pelastuksen toivo
oli vain julmaa ivaa. Heidän kevyet heittokeihäänsä ja paljaat
ruumiinsa eivät voineet vetää vertoja julmien vastustajien raskaille
miekoille ja varuksille; viimemainitut eivät myöskään vähääkään
välittäneet päihinsä ja kasvoihinsa tähdätyistä iskuista, sillä niitä
suojelivat silmäverhoilla varustetut kypärit. Mutta niin suuri oli
liibyalaisten urhoollisuus, että miekkailijat saivat kahdesti väistyä
takaisin; kahdesti viskattiin rynnäkköportaat alas, ja useampi kuin
yksi miekkailija virui maassa kuoleman kanssa kamppaillen.
Ja sitte heräsi se paholainen, joka oli uinaillut suuren raaistuneen
ihmisjoukon sydämissä. Jokaisesta iskusta ja vastaiskusta, jokaisesta
sisään- ja uloshyökkäyksestä kohosi ison teatterin kaikilta tahoilta
hurjia riemuhuutoja ja vielä hurjempaa mielipahan rääkynää. Filammon
näki ihmeekseen ja kauhukseen, ettei komeus, hienostuminen, eipä
edes filosofinen sivistyskään tarjonnut mitään turvaa sitä tartuntaa
vastaan, joka lähtee verenjanosta. Hienot naiset, joiden hän muutamia
päiviä aikaisemmin oli kuullut sopertelevan ihastustaan Hypatian
esityksen taivaallisesta lennosta, ja toisiakin, joita hän luuli
nähneensä kristityissä kirkoissa, hypähtivät pystyyn, viittoivat,
heiluttelivat nenäliinojaan, taputtivat käsiään miekkailijoille
ja huutelivat näille suosiotaan. Voi, oli vallan ilmeistä, kumpi
puoli oli voittanut katsojain myötätuntoisuuden. Ei ainoakaan
ääni kohonnut vankiparkojen puolesta, vain ylenkatsetta, vihaa ja
julmuutta hohti heitä kohtaan monista tuhansista säälimättömistä
silmistä; yksi toisensa jälkeen heistä kadottikin rohkeutensa ja
vetäysi alakuloisena ja epätoivoisena takaisin. Riemuhuuto tervehti
miekkailijoita, kun he kiipesivät vallin ylitse ja saivat vankan
jalansijan näyttämöllä. Mustat ihmisparat hajautuivat hurjaan pakoon,
etsien turhaan kaikista nurkista ulospääsyä...
Ja nyt alkoi teurastaminen... Noin viisikymmentä miestä, naista ja
lasta oli sullottu tähän ahtaaseen tilaan... Ja kuitenkin Hypatia
säilytti tyyneytensä. Miksikäs ei? Mitä merkitsikään tämä vähäinen
joukko niihin tuhansiin verraten, jotka vuosisatojen kuluessa olivat
kuolleet samallaisen tai vielä julmemman kuoleman keisarikunnan
amfiteattereissa sen uskonnon vallitessa, jota hän oli juhlallisesti
lupautunut jälleen valtaan saattamaan. Olihan se vain osa isosta
järjestelmästä ja hänen täytyi alistua sitä sietämään.
Hän ei suinkaan ollut tunteeton, sillä olihan hänkin nainen, ja
hänen sydämensä, joka ylevämmyydessään halveksi rahvaan raakaa
ihastusta, oli avoin sääliväisyyden tuimimmille pistoille. Monta
kertaa hän aikoi pyytää armoa jollekin parkuvalle naiselle tai
pienelle lapselle, joka koetti tehdä vastarintaa; mutta ennenkuin
hänen huuliltaan sana oli päässyt, oli isku tavottanut uhrinsa,
tai oli tämä temmattu hänen nähtävistään murhaajain ja murhattujen
läpinäkymättömään kihermään. Hän oli alottanut, ja hänen täytyi
kestää loppuun asti... Mitä merkitsikään maailman uudestasyntymiseen
verraten, että nuo puoleksi eläimelliset olennot joitakuita vuosia
aikaisemmin palasivat siihen tomuun, josta olivat tulleet?...
Muutamien minuuttien kuluttua kaikki olisi ohi; tuo musta ryhmä,
joka nyt vääntelihe kuolemankamppauksessa, vaikenisi ijäksi, ja
esirippu laskisi... Ja sitten tuli Venus Anadyomene, taide, ilo,
rauha ja antiikkisen Kreikan taiteen ylevä viisaus ja kauneus, joka
tyynnyttäisi ja jalostaisi kaikkien sydämet ja istuttaisi niihin
puhdasta kunnioitusta kuolemattomia myyttejä ja kuolemattomia
jumalia kohtaan, jotka ihanassa muinaisuudessa olivat täyttäneet
heidän esi-isäinsä sydämet hurmauksella... Mutta vielä liikehti
musta ihmisryhmä; hän katseli poispäin, ylös, alas ja ympärilleen
välttääkseen tuota vastenmielistä näkyä; silloin hänen katseensa
tapasi Filammonin silmät, jotka tuijottivat häneen inholla ja
kauhulla... Hän tunsi äkkiä häpyä, painoi punastuen päänsä alas ja
kuiskasi Oresteelle:
"Ole armias! Säästä nuo loput!"
"En ihanin vestaali! Roistoväki on päässyt veren makuun, ja sen
täytyy saada kyllänsä, muuten voi helposti sattua, että me itse
joudumme sen uhreiksi. Ei mikään ole niin vaarallista kuin hillitä
oikein ärsytettyä eläintä -- oli se sitte hevonen, koira tai ihminen.
Mutta katsoppas tuossa on meillä pakolainen! Miten sukkelaan tuo
pieni veitikka juokseekaan."
Hänen puhuessaan pieni poikanen, viimeinen eloonjäänyt, hyppäsi alas
näyttämöltä ja vilisti orkestran poikki sitä paikkaa kohti, missä he
istuivat; hänen kintereillään juoksi pieni ruma koira.
"Saatpa pojan itsellesi, jos se kerkiää tänne!"
Hypatia istui henkeään pidätellen. Poika oli ennättänyt orkestran
keskellä seisovan alttarin luo, kun hän aivan vierellään äkkäsi erään
miekkailijan. Konna kohotti juuri kätensä iskuun, kun poika ja koira
koko teatterin kummaksi rohkeasti asettuivat vastarintaan, syöksyivät
miekkailijan kimppuun ja yhdessä kaasivat hänet maahan. Mutta heidän
voittonsa ei ollut kuin hetkellinen. Liian myöhään kaikki nostivat
kätensä ilmaan, liian myöhään kaikui huuto: "Säästä häntä!" Mies
lävisti maassa viruessaan miekallaan lapsen hennon ruumiin, nousten
sitte pystyyn ja käyden tyynesti takaisin sivukäytävään; koirapahanen
jäi pienen ruumiin ääreen, nuoli sen käsiä ja kasvoja ja päästi
surkean ulvonnan, joka kajahti kautta koko teatterin. Orjat astuivat
nyt sisään, iskivät hakansa kuolleisiin ruumiisiin ja laahasivat ne
pois; niitten tietä merkitsivät pitkät punaiset juovat hiekassa.
Koira seurasi perässä, ja vihdoin häipyi sen kaamea ulvonta etäisiin
käytäviin.
Koko teatteri pyöri Filammonin silmissä; hän kohosi puolittain
seisaalleen paetakseen. Mutta Pelagia!... Ei -- hänen täytyi
jäädä paikoilleen ja nähdä kaikkein pahin, jos tätä vielä pahempaa
voi ajatella. Hän katseli ympärilleen. Katsojat istuivat vallan
levollisina juoden viiniä ja syöden leivoksia, taikka ihailivat
näyttämöä peittävää komeaa esirippua, jolle oli kuvattu Europan
ryöstö: härkä, joka neito selässä ui Bosporoon yli, merenneitojen ja
muun Ahdin-väen leikitellessä ympärillä.
Yksi ainoa huilu näyttämön takana vain kaiutteli suloisia, vaikka
vielä heikkoja ja etäisiä ääniä, jotka tuntuivat tulevan kaukaisista
laaksoista ja lehdoista. Toisesta sivukäytävästä astui esiin kolme
sulotarta, johtajanaan Peitho, suostuttamisen jumalatar, jolla oli
airueensauva kädessään. Tämä astui orkestran keskellä olevan alttarin
luo ja julisti katsojille, että Afrodite -- koska Ares oli lähtenyt
avustamaan muuatta sotahanketta, jonka ratkaisusta riippui ken tulisi
kantamaan Rooman purppuraa ja hallitsemaan Egyptiä ja Aleksandriaa
-- oli palannut laillisen puolisonsa Hefaistoksen tykö ja tätä nykyä
suvaitsi noudattaa tämän käskyjä. Hän ilmoitti vielä että Hefaistos,
uutteruuden jumala, erityisesti suosi taideteollisuuden kotipaikkaa
Aleksandriaa, ja sen vuoksi oli taivuttanut ihanan puolisonsa tämän
ainokaisen kerran näyttäytymään koko ihanuudessaan kokoontuneelle
kansalle sekä liikkeitten mykän runouden avulla tulkitsemaan niitä
tunteita, jotka hänen mielensä täyttivät hänen juuri merestä
synnyttyään ja ensi kerran katsellessaan taivaan ja maan kaunista
valtakuntaa, jonka kaikkivaltias kuningatar hän ehdottamasti oli.
Jyrisevät suosionhuudot tervehtivät tätä julistusta. Heti sen jälkeen
liikkasi mainittu rampa jumala esiin vastakkaiselta taholta, moukari
ja pihdit olallaan ja perässään rivi jättimäisiä kyklooppeja, jotka
kukin kantoivat kaikenlaisia kullattuja metalliesineitä olallaan.
Hefaistos, jonka oli määrä edustaa suuremmoisen pantomiinin
leikillistä puolta, kompuroi näyttämön poikki tarkoin harjoitetulla
kömpelyydellä, katsojain puhjetessa valtaviin naurunräjähdyksiin;
hän katseli alttaria naurettavan halveksivasti, kohotti sitte
mahtavan moukarinsa ja musersi sen yhdellä ainoalla iskulla. Sitte
hän viittasi palvelijoitaan kantamaan pois pirstaleet ja asettamaan
sijaan jotakin, joka paremmin sopi hänen korkealle puolisolleen.
Ihmeteltävän joutuisasti metalli esineet liitettiin alttarin sijalle
kokoon korallimetsän tapaiseksi telineeksi, jonka haarojen välissä
nähtiin delfiinejä, Vellamon neitoja ja muita vedenasujamia.
Sitte kantoi neljä jättimäistä kyklooppia, raskaan kuormansa alla
horjuen, pyöreän, vallan peilikirkkaan levyn vihreää marmoria, jonka
he asettivat metallitelineelle. Sulottaret seppelöivät marmorin
meriruohoilla, simpukoilla ja koralleilla, ja siten oli keinotekoinen
meri valmis.
Peitho ja sulottaret vetäytyivät nyt muutamia askeleita taaksepäin
ja liittyivät kyklooppien riviin, joiden jylhät, likaiset jäsenet
ja rumat yksisilmäiset naamiot olivat vaikuttavana vastakohtana
neitseellisten vartalojen vaalealle ja miellyttävälle suloudelle.
Hefaistos kääntyi esirippua kohden ja näytti kärsimättömänä vartoovan
jumalattaren tuloa.
Kaikki istuivat äänettömän ja jännitetyn odotuksen valtaamina, kun
huilujen sävelet kuuluivat yhä lähemmältä. Nyt yhtyivät torvet ja
symbaalit soittoon; riemuitsevan pärähdyksen kaikuessa esirippu
kohosi, ja kymmenentuhatta ääntä puhkesi ihastuksen huutoihin.
Näyttämön taustalla nähtiin upea temppeli, puoleksi piiloutuneena
keinotekoisen troopillisen metsän ja pensaston peittoon, joka
täytti koko näyttämön. Faunit ja dryaadit kurkistelivat nauraen
runkojen välistä, ja näkymättömiin lankoihin sidotut koreat linnut
lentää lehottelivat laulaen oksien lomitse. Korkea palmukuja johti
temppeliovilta etualalle, minne vallin sijaan oli muutamissa
minuuteissa luotu ruohotöyräs, jota reunustelivat myrtit, ruusut,
omenapuut, unikot ja Adoniksen sydänverellä sirotetut hehkuvan
punaiset hyasintit. Temppelin ovet avautuivat hitaasti, ja soittoa
kuultiin sisältä; ensin astuivat soittajat ulos, ja sitte seurasi
Afroditen riemusaatto, joka kulki kumpua alaspäin ja sitte kiersi
ympäri koko orkestran.
Valkeain härkäin vetämät komeat vaunut olivat täynnä mitä
harvinaisimpia ja uhkeimpia ulkomaisia kukkia, joita ajattariksi
puetut nuoret tytöt viskelivät saaton jalkoihin ja katsojien joukkoon.
Sitte seurasi parittain pitkä rivi kauniita poikia ja tyttöjä
seppeleet kiharoissaan ja vyötetyt purppuranvärisellä harsolla. Kukin
pari kantoi tai talutti kesyttömiä eläimiä, jotka kauneuden voittava
voima oli vanginnut.