laakerilla seppelöittynä maakuntaan ja huudattaisin joka torilla:
nämä ovat Jumalan miehiä! Mutta mitähän väkeä nuo lienevätkään, joita
vastaan ausurialaiset kamppailevat? Talonpojat olisivat jo ammoin
saaneet surmansa, ja sotilaat olisivat pötkineet pakoon. Onpa oikein
ihme tässä maassa taistelu, joka kestää koko kymmenen minuuttia.
Ketähän ne mahtavat olla? Nyt näen heidät, ja he tappelevat kuin
miehet. Kaikki ovat jalkasin paitsi kaksi, eikä jalkaväkiosastoa
pitäisi olla monen peninkulman laajuudella."
"Minäpä tiedän ketä ne ovat!" huudahti Rafael kannustaen äkisti
ratsuaan. "Tuntisin nuo varukset tuhanten joukosta. Ja kantotuolikin
on heidän keskessään! Eteenpäin miehet, ja iskekää kuin henkenne
edestä!"
"Hiljaa!" Synesius huusi. "Luota vanhaan soturiin, joka ehkä -- voi,
että hänen tarvitsee sanoa mitään sellaista! -- on paras mitä enää
elää tässä poloisessa maassa. Ratsastakaa tuota notkoa pitkin ja
käykää äkkiä barbaarien sivustan kimppuun! Silloin ne eivät voi nähdä
meitä ennenkun olemme kahdenkymmenen askeleen päässä niistä. Ahaa,
onpa vielä pari asiaa, jotka sinun tarvitsee oppia, Rafael."
Riemuissaan taistelun toivosta sankarillinen piispa antoi pienen
joukkonsa tehdä mainitun kiertoliikkeen. Viisi minuuttia myöhemmin
joukko syöksyi sotahuutonsa kajahuttaen ja ampuen kokonaisen
nuolisateen viidakosta tiheimpään taisteluntuoksinaan.
Ratsastajakahakka on aina melkein samanlainen. Sotahevosten
töminää, kalpojen välkettä, viisi minuuttia hurjaa hämminkiä,
ja sitte huomaavat ne ratsurit, joita naapuriensa polvet eivät
ole syösseet satulasta ja jotka eivät ole silponeet päitä omilta
hevosiltaan vihollisratsujen asemasta, ihmeekseen että joko he tai
viholliset kiitävät pakoon -- vaikkei kenties yksi isku kymmenestä
ole tehonnut kummallakaan puolella. Niinpä Rafaelkin huomasi useita
kertoja turhaan yritettyään iskeä maahan joitakuita maurilaisia,
äkkiä seisovansa päällään hyvin häpeällisessä asennossa keskellä
lukemattomia hurjasti liikehtiviä hevosjalkoja. Välttää yksiä
oli samaa kuin joutua toisten tielle; sen vuoksi hän filosofin
tyyneydellä pysyi paikoillaan ja mietiskeli miltä mahtaa tuntua jos
nyt nuo potkaisevat häneltä pääkopan rikki -- kunnes viimein kaikki
hevosjalat olivat poissa, ja hän älysi hyvin nöyränä lyyhöttävänsä
polvillaan erään muulin turvan edessä, jonka selässä kookas ja
arvokkaan näköinen, piispanpukuun puettu mies aivan tyynenä istui.
Sen sijaan että Rafaelin tavoin olisi purskahtanut nauruun, outo
ratsastaja juhlallisesti kohotti kätensä ja antoi juutalaiselle
siunauksensa. Mutta tämä hypähti pystyyn antamatta lainkaan arvoa
moiselle kohteliaisuudelle, katsahti ympärilleen ja huomasi
ausurialaisten hajanaisissa parvissa nelistävän mäenrinnettä ylöspäin
sekä Synesiuksen seisovan hänen vieressään ja pyyhkivän veristä
miekkaansa.
"Onko kantotuoli turvassa?" olivat Rafaelin ensimmäiset sanat.
"On ja samaten me kaikki. Luulin jo loppusi tulleen kun näin, miten
tuo lemmon keihäs lävisti sinut."
"Lävisti minut? Olen ehjänahkainen kuin krokotiili," sanoi Rafael
nauraen.
"Arvattavasti mies kiireissään käytti kahvaa kärjen asemasta.
Sellaista kyllä sattuu ratsastaistelussa. Näin sinun läimäyttävän
paria kolmea lurjusta miekkasi lappeella."
"Ahaa, se selittää asian!" Rafael sanoi. "Ja minä kun ennen
Armeniassa pidin itseäni erittäin taitavana kalvan käyttelijänä..."
"Minäpä arvaan että sinä ajattelit jotain muuta kuin maureja",
Synesius leikillisesti lausui kantotuoliin viitaten.
Ensi kertaa monista vuosista Rafael punastui kuin viisitoistavuotias
poika, mutta kääntyi sitte ylpeästi pois ja nousi jälleen ratsulleen
sanoen:
"Mikä kömpelys olinkaan!"
"Kiitä ennemmin Jumalaa, joka on varjellut sinua verta
vuodattamasta," sanoi vieras piispa lempeällä äänellä ja erittäin
puhtaalla ja miellyttävällä lausumatavalla. "Jos Herra on antanut
meille voiton, miksi silloin napisisimme sen johdosta että Hän on
säästänyt muitakin luomiaan olentoja kuin meitä?"
"Siksi että on vielä liian monta jälellä ryöstämään, polttamaan ja
murhaamaan", vastasi Synesius. "En kuitenkaan tahdo siitä kiistellä
Augustinuksen kanssa."
Augustinus? Rafael katseli tarkkaavaisesti tuota kookasta,
hienopiirteistä miestä, jonka korkea ja kapea otsa oli, samoin kuin
posketkin, monien epäilysten ja sieluntaistelujen uurtelema. Lempeä
mutta horjumaton päättäväisyys kuvastui hänen ohuilla kiinteästi
suletuilla huulillaan ja kirkkaissa silmissään, mutta levollisuus
hänen majesteetillisilla kasvoillaan oli sammuneen tulivuoren lepoa,
jonka maanjäristysten repelemille rinteille ja tuhkan peittämille
töyräille vasta vuosisatojen kuluttua hedelmällinen multakerros
kasautuu ja ruoho ja kukkaset vihanoiviksi juurtuvat. Juutalaisen
ajatukset kääntyivät kuitenkin pian toiselle taholle, kun Majorikus
poikansa kera tuli häntä hellästi syleilemään.
"Olemmepa jälleen saaneet sinut kiini, sinä karkulainen!" sanoi nuori
tribuuni. "Näethän ettet sittekään voi välttää meitä."
"Olemme pikemminkin", virkkoi isä, "tämän uuden vapautuksemme takia
joutuneet uuteen kiitollisuuden velkaan sinulle. Olimme sangen
ahtaalla, kun saavuit avuksemme."
"Ah, aina hän hyvää mukanaan tuo, tulipa hän milloin tahansa; ja
kuitenkin hän väittää olevansa kovanonnen korppi", sanoi hilpeä
tribuuni sopaansa suorien.
Rafael ei itse asiassa ollut ollenkaan tyytymätön huomatessaan,
etteivät hänen vanhat ystävänsä kantaneet kaunaa hänen oikkunsa
johdosta; mutta hän vastasi vain:
"Kiittäkää ketä muuta hyvänsä vaan ei minua; minä olen tavallisuuden
mukaan osoittautunut hupsuksi. Mutta mikä se teidät oikeastaan
johti tänne kuin mitkäkin _deux ex machina_? Tämähän sotii kaikkea
todennäköisyyttä vastaan. Eipä edes uudenaikaisessa draamassakaan
sallittaisi niin hämmästyttävää tapausta."
"Ei tämä sodi mitään sääntöjä vastaan. Tapasimme Berenikessä
Augustinuksen, joka oli juuri lähdössä Synesiuksen luo; me -- se on
eräs meistä -- olimme varmoja että löytäisimme sinut tämän luona.
Päätimme siis saattaa Augustinusta, sillä pelkurista varusväestä ei
kenkään uskaltanut lähteä kaupungista."
"Eräs meistä" -- Rafael ajatteli -- "kukahan sitte?" Hän tukahutti
ylpeytensä ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin Viktoriaa.
"Hän on kantotuolissa, lapsiparka!" vastasi hänen isänsä vakavalla
äänellä.
"Eihän hän toki ole sairas?"
"Joko hän viimeinkin turvaan tultuamme murtui kuukausmäärien
ponnistelujen vaatimasta ankarasta sielunjännityksestä, tai on Jumala
iskenyt häntä... - mitä voikaan sanoa minkä rangaistuksen olen
vetänyt päälleni? -- Niin on vain laita, että hän on ollut aivan
murtunut sielun ja ruumiin puolesta, siitä lähtien kuin Berenikessä
erosimme sinusta."
Suora soturi tuskin arvasi omain sanainsa merkitystä. Mutta Rafael
tunsi niitä kuullessaan sydämessään niin väkevän pistoksen, ettei hän
voinut eroittaa johtuiko se ilosta vaiko epätoivosta.
"Tulehan", huusi Synesius rohkaisevasti, "tule Aben-Ezra! Olet jo
polvillasi vastaanottanut Augustinuksen siunauksen, ja nyt saat
tuntea sen voimaa. Teidän täytyy oppia tuntemaan toisenne, te
molemmat filosofit. Pyydän sinua, pyhä veli, saarnaamaan tälle
ystävälleni, joka samalla kertaa on viisain ja hulluin ihmisistä."
"Vain jälkimäinen", Rafael virkkoi, "mutta aina valmis kuuntelemaan
Augustinuksen sanoja, ainakin sitte kun olemme onnellisesti saapuneet
kotiin ja tappaneet tarpeeksi metsänriistaa Synesiuksen uusille
vieraille."
Hän käänsi kasvonsa muuanne ja ratsasti synkkänä ja vaiteliaana
ystäviensä rinnalla. Nämä rupesivat heti neuvottelemaan, mihin
Majorikuksen ja hänen sotilaittensa piti ryhtyä.
Vastoin tahtoaan Rafaelin mieltä piankin kiinnittivät Augustinuksen
lausunnot. Tämä otti puheeksi Kyrenen huonon hallituksen ja
kauhean hävityksen, osoittaen niin suurta osanottavaisuutta ja
terävä-älyisyyttä kuin mikäkin maailmanmies; ja kaikkien muiden
ollessa neuvottomia aina hänen viisaat ja käytännölliset neuvonsa
poistivat vaikeudet. Hänen kehoituksestaan Majorikus sotilaineen oli
lähtenyt Synesiuksen luo; hän myöskin ehdotti, että heitä jonkun
aikaa käytettäisiin puolustamaan näitä maakunnan etäisiä eteläisiä
osia. Hän tyynnytti tulisen Synesiuksen, rohkaisi alakuloista
Majorikusta, vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja kristilliseen
mieleen; sanalla sanoen hänellä näytti olevan sana -- ja juuri
oikea sana -- itsekutakin varten. Hetken kuluttua Aben-Ezra oli
vallan unhottanut hänen jäykän ja varovaisen olemuksensa sekä hänen
omituisen tapansa käyttää raamatun sanoja, joilla hän aina --
usein sangen etsitylläkin tavalla -- koetti valaista esittämiään
mielipiteitä. Tämä tuntui ensi katsannolla hyvin teeskennellyltä,
mutta ne syyt, joita hän sillä tapaa koetti tukea, olivat itsessään
niin maltillisia ja terveitä, että Rafael vähitellen rupesi älyämään
Augustinuksen näennäisen koulumestariviisauden johtuvan vain hänen
halustaan alistaa jokainen, kaikkein jokapäiväisinkin asia ijäisen
jumalallisen lain alaiseksi.
"Mutta hyvät ystäväni", Majorikus viimein sanoi, "unhotatte alinomaa
antautuvanne vaaroille alttiiksi, kun suojelette näin ilmeisiä
kapinoitsijoita."
"Kuningasten kuningas on antanut teille anteeksi tämän kapinanne.
Hän on jo rangaissut teitä riistämällä teiltä omaisuutenne ja
virkanne, hän on antanut teidän henkenne vaaranalaiseksi tässä teidän
turvapaikassanne! Teidän tehtävänne on kantaa parannuksen arvokkaita
hedelmiä; enkä tiedä mitään parempaa käskyä kuin Johannes Kastajan
sanat entisille sotamiehille: 'Elkää tehkö väkivaltaa kellekään ja
tyytykää palkkaanne'."
"Mitä kapinaan ja kapinallisiin tulee", virkkoi Synesius, "niin
ei niitä meillä tunneta; siellä missä mitään kuningasta ei ole,
siellä ei voi kapinaakaan syntyä. Ken hyvänsä, joka auttaa meitä
ausurialaisia vastaan, on meidän silmissämme lainkuuliainen
alamainen. Ja meidän valtiollinen uskontunnustuksemme on hyvin
yksinkertainen; se kuuluu näin: Keisari ei kuole koskaan, hänen
nimensä on Agamemnon, joka taisteli Troijan edustalla. Tämän voi
jok'ainoa palvelijoistani todistaa niin pätevästi että se tyydyttää
itse Augustinustakin. Me sanomme:
"Agamemnon oli suurin ja paras kuninkaista.
Keisari on suurin ja paras kuninkaista.
Siis on Agamemnon keisari -- ja päinvastoin."
"Olisi ollut hyvä", Augustinus lausui vakavasti hymyillen, "jos
jotkut ystävistänne olisivat tunnustaneet samaa oppia, vaikka se
olisi tapahtunutkin heidän logiikkansa kustannuksella."
"Tai", Synesius vastasi, "jos he meidän tavallamme olisivat uskoneet,
että keisarin kamariherra on viekas ukko, kaljupää kuten minä, ja
nimeltään Odysseus, sekä että hän kaksi vuotta sitte sai kaikki
Välimeren pohjoispuolella olevat maat maaherrakunnakseen, palkinnoksi
siitä että puhkaisi kykloopilta silmän. Mutta tämä riittäköön!
Näethän siis ettei sinua juuri uhkaa mikään vaara joutua ilmiantajain
ja vehkeilijöiden käsiin. Vaikeinta teille on, kuten Augustinus
sanoo, tyytyä palkkaanne. Sillä", lisäsi hän ääntään alentaen, "te
ette tositeossa saa yhtään mitään."
"Se on juuri niin paljo kuin ansaitsemmekin", sanoi nuori tribuuni,
"mutta miehilläni on se paha tapa, että tahtovat syödä."
"Suomme heille kaikesta sydämestämme kaikki ne kauriit ja
kamelikurjet, jotka he vain saavat kiinni. Mutta minä en vain ole
rutiköyhä, vaan myöskin sillä surkeudenasteella että lestrogyynien
tavalla elän yksinomaan lihasta, sillä kaikki elo ja kaikki varastot
monen penikulman laajuudelta ovat joko poltetut tai poisviedyt."
"_E nihilo nihil_, tyhjästä ei lähde kuin tyhjää", sanoi Augustinus,
jolla ei ollut muutakaan sanomista.
Mutta nyt Rafael äkkiä havahtui mietteistään.
"Ovatko Pentapoliksen vehnälaivat jo lähteneet Roomaan?"
"Eivät. Orestes pidätti ne, samalla kertaa kuin hän pidätti
Aleksandrian vehnälaivaston."
"Olkaa sitte varmat että juutalaisilla on kaikki vehnä hallussaan,
ja mikä heidän on, se on minunkin. Minulla on merikaupungissa
melkoisia rahamääriä lainattuna korkoa vastaan ja niillä voin päästää
teidät pulasta kuukaudeksi tai pariksi. Hankkikaa minulle huomenna
saattojoukkue, niin minä hankin vehnää."
"Mutta sinä jalomielisin ystävistä, minä en voi sinulle maksaa korkoa
enkä pääomaa."
"Ole sitte maksamatta. Olen kolmenakymmenenä viime vuotena käyttänyt
niin paljon rahaa vain pahaa tehdäkseni, että olisi kohtuutonta
jollen viimein saisi käyttää rahtuista hyvääkin tehdäkseni -- jollei
vain hänen pyhyytensä Hippon piispa pidä vääränä, että otat vastaan
apua uskottomalta."
"Mikähän noista kolmesta oli sen miehen lähimmäinen, joka
joutui ryövärien käsiin, jollei juuri se, joka osoitti hänelle
armeliaisuutta? Totisesti, ystäväni Rafael Aben-Ezra, sinä et ole
kaukana Jumalan valtakunnasta."
"Minkä Jumalan valtakunnasta?" Rafael viekkaasti kysäsi.
"Isäsi Abrahamin Jumalan, jota tänä iltana, jos se on Hänen tahtonsa,
saat nähdä meidän palvelevan. Synesius, onko sinulla kirkkoa, missä
voin pitää iltajumalanpalveluksen ja lausua kehoituksen sanoja näille
lapsilleni?"
Synesius huokasi.
"On siellä raunio, joka kuukausi sitte oli kirkko."
"Ja on vieläkin. Ihmiset eivät ole asettaneet sinne Jumalan
läsnäoloa, eivätkä he sitä voi karkoittaakaan sieltä."
Sen jälkeen lähetettiin metsästysparvia eri tahoille kaatamaan
kaikenlaista riistaa, ja sittekun ennen illan tuloa oli hankittu
jotenkin runsas varasto saalista, lähtivät kaikki kotiinpäin.
Viktoria jätettiin Synesiuksen vanhan emännöitsijän huomaan, ja
sotilaat kulkivat kaikki kirkkoon. Synesiuksen palvelijat, jotka
eivät olisi ymmärtäneet latinankielisestä jumalanpalveluksesta
mitään, valmistivat sillä välin vielä lämpimästä riistasta illallista.
Rafaelista tuntui sangen omituiselta istua näiden savusta mustuneiden
pylväiden ja alaspudonneiden kattohirsien välissä, ja kuunnella,
miten hänen kansansa vanhat ylevät hebrealaiset psalmit kajahtelivat
juuri samoin sävelin, joita -- rabbiinien puheen mukaan -- oli
käytetty jumalanpalveluksessa Jerusalemin temppelissä... Nämä
psalmit, rukoukset, kiitokset, siunaukset, yksinpä ulkonaiset
menotkin olivat kauttaaltaan samanlaiset kuin Israelissa;
niistä henki esiin hänen omien esi-isiensä ajatuksia ja sanoja.
Rafaelin suonissa juoksi sen miehen verta, joka oli kirjoittanut
Sananlaskukirjan, josta Augustinuksen diakooni nyt latinankielellä
luki tekstin... Oliko se erehdystä, teeskentelyä, vai palvelivatko he
todella, kuten kuvittelivat, vanhaa Jumalaa, Häntä, joka oli puhunut
kasvoista kasvoihin hänen esi-isiensä kanssa, ihmisten alkukuvaa,
Abrahamin ja Israelin ystävää?
Nyt tuli saarna, ja Augustinuksen hetkeksi vaipuessa rukoukseen
kukistetun alttarin ääressä, ja särkyneen katon aukoista paistavan
kuun hohteen valaistessa jokaisen rypyn hänen kuihtuneilla
kasvoillaan, Rafael odotti kärsimättömästi että hän alottaisi.
Mitähän tuo hienostunut väittelijä, pakanallisen kaunopuheisuuden
entinen opettaja, tuo sivistynyt ja oppinut tutkija, tuo intopyhä
selibaatti ja teosofi sanoisikaan näille raaoille, sodassa
harmaantuneille sotilaille, traakilaisille, markomanneille ja
gallialaisille, jotka surumielisen totinen ilme kasvoillaan istuivat
odottaen hänen sanojaan? Mikähän ajatus tai tunne olikaan yhteistä
Augustinukselle ja hänen seurakunnalleen?
Vihdoin Augustinus alotti saarnansa, ensin tehtyään ristinmerkin.
Tekstinä oli eräs äsken luetuista psalmeista, sotahymni Moabista ja
Amalekista ja Palestinan vanhoista rajataisteluista. Mitähän hän
siitä saisikaan kokoon?
Hänen johdantonsa tuntui hyvin laimealta, huolimatta hänen äänensä,
olemuksensa ja kielensä erinomaisesta suloudesta ja huolimatta
jokaisen lauseen sorjasta täyteläisyydestä. Hän puhui ensin muutamia
minuutteja psalmin otsakkeesta, selitti sitä vertauksellisesti,
antoi sen merkitä jotakin muuta kuin mitä kirjoittaja sillä
oli tarkoittanut, jotakin, jota se ei voinut merkitä, sillä
-- kuten Rafael hyvin tiesi -- hänen tulkitsemisensa perustui
vallan yksinkertaisesti virheelliseen käännökseen. Hän leikitteli
latinalaisen käännöksen sanoilla ja tulkitsi hebrealaisia sanoja
johtamalla ne latinankielisistä juurista. Kun hän sitte kävi
selittämään itse psalmia, tuntuivat Davidin yksinkertaiset ajatukset
haihtuvan mystillisyydeksi. Mitä oudoimmat ja etsityimmät esimerkit,
otetut mitä jokapäiväisimmistä toimista, vaihtelivat salaperäisten
teosofisten opinkappaleiden kanssa. Missähän sitte piilikään se
oppi, josta Augustinusta oli niin ylistetty? Missä tavattiin sitä
kunnioitusta hebrealaisten vanhoja kirjoja kohtaan, jota hän oli
väittänyt tuntevansa? Hän käsitteli Davidia pahasti kuin Hypatia,
vielä pahemmin kuin vanha Filo Homerosta -- kun hän vanhojen
patriarkkain jokapäiväisessä elämässä, Moseksen ja Josuan valtavissa
teoissa löysi vain sukkelia vertauskuvia, omiaan antamaan kostuketta
kamariteosofin yksityiselle kokemukselle. Rafael tunsi halua nousta
pystyyn ja lähteä tiehensä, mutta vielä suurempaa halua sanoa:
"Kaikki ihmiset ovat valehtelijoita..."
Ja kuitenkin, miten mainio viimeinen esimerkki olikaan! Se ei
ollut mitään mielikuvituksen turhaa leikkiä, vaan todisti syvästä
aineellisen kaikkeuden tuntemuksesta, pitäen sitä esikuvana
henkisestä ja näkymättömästä kaikkeudesta. Hän ei lähtenyt Hypatian
tavoin mistään korkeasta tai ihmeellisestä ilmiöstä, vaan koirasta,
kattilasta, kalankaupustelijasta tai jostakin muusta semmoisesta,
osoittaen samalla luonnollista terävää älyä, joka olisi itse vanhalle
Sokrateellekin ollut kunniaksi. Ja miten persoonalliseksi hän
vähitellen muuttuikaan... Ei mitään kaunopuheisia tunteenpurkauksia,
vaan draamallisia kysymyksiä ja puheluja, tai ohimennen lausuttuja
viittauksia sekä toisinaan odottamattomia hyökkäyksiä sotilasten
helmasyntejä vastaan Kuitenkin kaikki hänen voimalliset kehoituksensa
lausuttiin niin yleisessä ja kaikkiin kohdistuvassa muodossa, että
Rafael itsekin hätkähti ja ajatteli että jokaisen miehen tai naisen
täytyi tuntea samalla tapaa. Tunsipa Augustinus sitte kaikkia
ihmisiä käsittäviä totuuksia taikka ei, niin ei kumminkaan käynyt
kieltäminen, että hän ainakin tunsi kaikkien ihmisten synnit, niin
hyvin omansa kuin kuulijainsa. Rehellinen mies hän oli, olipa hän
sitte oikeassa tai väärässä. Mistä hän muita moitti, sen hän oli
huomannut itsessään ja taistellut sitä vastaan aina veriin saakka,
sen näki noitten kuihtuneitten kasvojen ilmeestä. Mutta miksikä
merkitsisivät edomilaiset, heidän nimestään johdetun vallan väärän
sanaleikin perusteella jotain erityistä syntiä, ammonilaiset jotain
toista ja amalekilaiset jotakin kolmatta lajia? Mitä sillä oli
tekemistä tämän vanhan psalmin kanssa? Mitä tekemistä sillä oli
Augustinuksen tilapäisten kuulijain suhteen? Eikö tämä ollut mitä
raain ja alhaisin muoto tuosta teeskennellystä, saivartelevasta
mystillisyydestä, jota kohtaan Rafael jo kauvan sitte oli ruvennut
tuntemaan inhoa Hypatian luentosalissa ja joka oli saattanut hänet
Bran-koiraltaan etsimään oikeata ja tervettä todellisuutta?
Mutta vähitellen... sitä mukaa kuin Augustinuksen viittaukset
kävivät selvemmiksi ja paremmin todellisuuteen soveltuviksi, huomasi
Rafael hänen joko oikein tai väärin todella löytävän elimellistä
vastaavaisuutta siellä, missä hänen selityksensä ensi katsannolla
oli näyttänyt vain mielivaltaiselta vertauskuvalta. Amalekilaiset,
ausurialaiset roistot ja ryövärit olivat hänelle vain saman pahan
eri muotoja. Ken jotain niistä auttoi, se taisteli pyhää Jumalaa
vastaan, ken niitä vastaan taisteli, se soti saman Jumalan sivulla.
Mutta hänen täytyi kukistaa amalekilaiset omassa itsessään, ennenkuin
voi toivoa voittavansa ulkonaiset amalekilaiset. Voivatko sotilaat
menestyksellä kukistaa toisten himoja ja ahneutta, niin kauvan kuin
heidän omat sydämensä olivat himojen ja ahneuden orjia? Eivätkö
he tukeneet syntiä omalla esimerkillään, vaikka luulottelivat
voittavansa sen miekkansa iskulla? Eikö se ollut suoraa pilkantekoa,
ulkokultaisuutta? Voiko Jumalan siunaus langeta heidän työlleen?
Voisivatko he palauttaa yhtenäisyyttä ja rauhaa maahan, kun heidän
omissa sydämissään ei ollut yhtenäisyyttä eikä rauhaa? Mikähän
olikaan tehnyt kansan niin avuttomaksi, sotilaat niin pelkureiksi,
jollei juuri heidän oma sisäinen avuttomuutensa ja heikkoutensa? He
olivat heikkoja maurilaisia vastaan, koska olivat heikkoja paljo
vaarallisempia vihollisia vastaan kuin maurilaiset. Kuinka he
voisivat taistella Jumalan puolesta ulkonaisesti kun he sisäisesti
sotivat Häntä vastaan? Hän ei tue vihollisiaan; ja kuinka Hän sitä
voisikaan, kun Hän ei kerran ollut heidän keskuudessaan? Jos Hän,
joka on henki, saisi asua heidän hengissään, silloin taistelisi Herra
heidän puolestaan, ja jok'ainoa heistä karkoittaisi tuhansia... Ja
vaikkapa eivät siihen kykenisikään -- mitä se teki, kunhan vain
kansa ja sotilaat tulisivat kuritetuiksi ja nöyryytetyiksi -- kun he
todella tarvitsevat enemmän kuritusta ja nöyryytystä? Mitä merkitsi,
vaikka heidän kasvonsa punehtuisivatkin häpeästä, kun he vain sen
kautta pakoitettiin etsimään Hänen nimeään, joka yksin on Totuus,
Valo ja Elämä? Mitä merkitsi, vaikka heidät surmattaisiinkin? Jos
he vain kukistaisivat sisäiset vihollisensa, niin vähät merkitsi,
vaikka ulkonaiset viholliset hetkeksi saisivatkin ylivallan. He
saisivat palkkansa vanhurskasten ylösnousemisessa, kun kuoleman
korvaa voitto. Silloin tulisi ilmi, ken vanhurskaan Jumalan
silmissä todella oli voittanut hekö, Jumalan palvelijat, rauhan ja
vanhurskauden puolustajat, vaiko ausurialaiset, sen viholliset...
Sen jälkeen hän mitä taitavimmalla käänteellä johti kuulijainsa
huomion toisaalle ja lausui säälin ja toivon sanoja myöskin näistä
hurjista maurilaisista ryöväreistä. Voi ehkä olla hyödyksi heille,
että heillä oli ollut jonkun verran menestystä; he ehkä kristityiltä
vangeiltaan, jotka murhe oli puhdistanut, saisivat oppia totuuksia,
jotka kristityt hyvinvointinsa päivinä olivat unohtaneet. Ja kenties
voi olla hyödyksi pakanoille kuten kristityillekin, että he tulivat
hajoitetuiksi kuin akanat tuuleen; ehkäpä hekin sen kautta oppivat
tuntemaan Hänen nimensä...