niin monen aseellisen miehen kanssa, kuin vain saamme kokoon,
kohtaamaan ja saattamaan häntä. Tietysti täytyy meidän metsästää
sekä meno- että paluumatkalla; meillä ei ole kahteen viikkoon ollut
muuta ravintoa kuin mitä koirillamme ja jousillamme olemme hankkineet
itsellemme. Augustinus ottaa sinut käsiinsä ja parantaa sinut viikon
kuluessa juutalaisuudestasi; jätä sitte kaikki muu minun huolekseni,
minä kyllä sen jollain tavalla toimitan parain päin. Kaikki tulee
varmasti käymään hyvin. Elä nyt tule hämillesi, siitä tulee oikeaa
huvia äijäpahaselle, jolla ei ole muutakaan tekemistä. Hohhoo! Ja
mitä siihen tulee, että joudut minulle kiitollisuuden velkaan, niin
voimme sovittaa sen asian siten että lainaat minulle kolme tai neljä
tuhatta kultarahaa -- Herra tietää että niitä tarvitsen -- ja sitte
saat olla varma siitä ettet niitä enää koskaan saa nähdä."
Rafael ei vuorostaan voinut olla purskahtamatta nauruun.
"Näenpäs että Synesius vielä on kaltaisensa, kantaisänsä Herkuleen
arvollinen vesa. Vaikka hän kieltäytyykin puhdistamasta sieluni
Augiaan-tallia, kuopii hän riemusta kuin sotaorhi saadessaan tehdä
jotain vähempää hyväkseni. Mutta, rakas, jalomielinen piispani,
tämä asia on vakavampaa laatua kuin luuletkaan, ja minä, jota se
koskee, olen myöskin käynyt vakavammaksi kuin arvelet. Sparttalaisten
esi-isieni, Agiksen, Brasidaksen ja muitten tahrattoman kunnian
nimessä, malta mieltäsi! Etköhän vain ajattelemattomassa
hyväntahtoisuudessasi viettele minua käyttäytymään tavalla, jota he
pitäisivät roistomaisena?"
"Miten niin, rakas ystävä? Sinulla on hyvin luvallinen ja kiitettävä
aikomus, ja minä tahdon auttaa sinua sitä toteuttamaan."
"Etkö luule että itse olen jo mietiskellyt useampaa kuin yhtä tapaa
sitä toteuttaakseni? Kelpo ystäväni, useamman kuin kerran olen ollut
viettelyksessä kääntyä kristityksi, mutta minua on siitä estänyt uusi
ja ihmeellinen unelma kunniasta ja omastatunnosta... Jumala tietää
etten koskaan ennen ole ollut tunnollinen -- enkä nytkään sitä ole
liiaksi muussa kuin kaikessa mikä _häntä_ koskee. En voi teeskennellä
hänelle. En voisi katsella häntä kasvoihin, jos minulla olisi valhe
oikeassa kourassani... Hän näkee minun lävitseni -- minun sieluuni --
kuten kirkassilmäinen, kunnioitusta herättävä jumalatar... En ikinäni
ollut tuntenut minkäänlaista häpyä, ennenkuin silmäni kohtasivat
hänen silmänsä..."
"Mutta entä jos sinusta nyt todella tulisi kristitty?"
"Sitä en voi. Minä epäilisin omia vaikuttimiani. Se on taas noita
järjettömiä sielua saivartelevia epäilyksiä, joita minussa on
syntynyt. Minä epäilisin vaihtaneeni uskoa, koska sellaista vaihdosta
toivoin -- että petin itseni, jollen pettänytkään häntä. Jollen
rakastaisi häntä, voisi asian laita olla toisin, mutta nyt -- juuri
sen vuoksi että rakastan häntä, minä en tahdo, en uskalla kuunnella
Augustinuksen todisteluja enkä omia ajatuksiani asiasta."
"Sinä itsepintaisin kaikista ihmisistä", huudahti Synesius puolittain
närkästyneesti, "näytätpä tuntevan ilkeätä huvia syöksyessäsi jälleen
alas aaltoihin, juuri kun olet kiivennyt pelastavalle kalliolle."
"Huvia? Onko se huvia kun tuntee joutuneensa kuolettavaan kamppailuun
perkeleen kanssa? Olin monta vuotta sitte lakannut uskomasta hänen
olemassa oloonsa... Ja katso juuri kun saan silmäni avoimiksi jalolle
ja oikealle, huomaankin että tuo vanha käärme elää ja on iskenyt
lujin kourin kurkkuuni. Eipä ihmeellistä että epäilen häntä, sinua,
itseäni -- minä, joka jok'ainoa hetki viime viikolla tunsin halua
muuttua perkeleeksi! Niin," jatkoi hän korottaen ääntään, ja hänen
mustissa silmissään liekehti intohimoisen itämaisen luonteen tuli: --
"muuttua perkeleeksi! Hamasta lapsuudestani aina tähän asti minä en
koskaan ole tiennyt, miltä tuntuu kun himoitsee eikä saa. Ei minun
usein ole tarvinnut häiritä ketään köyhää Nabottia hänen viinamäkensä
takia, mutta kun kerran olen ruvennut viinamäkeä himoitsemaan, on
Nabot aina huomannut viisaimmaksi väistyä. Ja nyt, eivätkö tuhannet
pirulliset aikeet ole tämän viikon kuluessa syntyneet päässäni!
Katsos tätä! Tässä on panttikirja tytön isän koko omaisuuteen. Ostin
sen -- Jumalanko vai saatanan kehotuksesta -- eräältä pankkiirilta
Berenikessä samana päivänä, jona heistä erosin ja nyt ovat he ja
jokikinen olenkorsi, mitä heillä on, minun vallassani. Voin saattaa
heidät perikatoon -- myydä heidät orjiksi -- jättää pyövelille
kapinoitsijoina -- ja vihdoin voin -- eikä se olisikaan huonoin
keinoista -- palkata tusinan kelpo veikkoja ryöstämään tytön ja siten
hyvin yksinkertaisella tavalla iskeä poikki tämän Gordian solmun. Ja
kuitenkaan en uskalla. Minun täytyy olla puhdas voidakseni lähetä
puhdasta olentoa, ja vanhurskas suudellakseni vanhurskaan jalkoja.
En tiedä mistä tämä arka omatunto on minuun tullut, mutta tullut se
on, ja yhtä vähän voin ryhtyä mihinkään halpaan tekoon häntä vastaan
kuin Jumalaakaan vastaan -- jos sitte Jumalaa on olemassa. Ja tätä
panttikirjaa -- tätä viekottelevaa perkelettä -- minä vihaan ja
kiroon nyt kun se on käsissäni."
"Polta se", virkkoi Synesius tyynesti.
"Ehkäpä sen teenkin. Ainakaan en koskaan tule sitä käyttämään.
Pakoittaako häntä? Olen liiaksi ylpeä tai liiaksi jalomielinen
tai myöskin jotain muuta, edes pyytääkseni häntä. _Hänen_ täytyy
tulla minun tyköni, omalla suullaan tunnustaa rakastavansa minua,
tahtovansa ottaa minut puolisokseen ja tehdä minusta itsensä
arvoisen. Hänen täytyy omasta vapaasta tahdostaan armahtaa minua --
tai sitte kuihtukoon ja kuolkoon hän tuossa kirotussa vankilassa.
Ja sitte saa pisto vanhasta uskollisesta tikaristani vapahtaa hänen
isänsä ijäiseksi kaikesta uudesta taikauskosta ja minut itseni
kaikista filosofisista epäilyksistä, kunnes taas uudelleen synnymme
elämään -- hän arvatenkin aasina ja minä apinana. Välipä sillä! Mutta
jollen voi voittaa häntä luvallisilla keinoilla, niin langetkoon
Jumalan viha päälleni jos luvattomia käytän!"
"Herra olkoon kanssasi, poikaseni, tässä jalossa kamppauksessasi",
Synesius sanoi, ja hänen silmänsä täyttyivät osanottavaisilla
kyynelillä.
"Se ei ole lainkaan mikään jalo kamppaus. Se on alhaista, kehnoa
pelkoa miehessä, joka ennen ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, ja
joka on langennut niin syvälle, että pelkää avutonta tyttöä."
"Ei, ei", huudahti Synesius vuorostaan, "se on jaloa ja pyhää pelkoa.
Sinä pelkäät hänessä asuvaa hyvyyttä. Voitko sitä edes nähdä, vielä
enemmän pelätä, jollei sinussa itsessäsi palaisi jumalallinen valo,
joka näyttää sinulle mitä hyvä on, ja miten kunnioitettavaa se
on. Elä sano enää minulle ettet pelkää Jumalaa, sillä ken pelkää
hyvettä, se pelkää _Häntä_, jonka kuva hyve on! Eteenpäin, eteenpäin
vain! Ole peloton, niin Hänen voimansa tulee täydelliseksi sinun
heikkoudessasi."
* * * * *
Oli jo myöhä yö, kun Synesius pakoitti vieraansa levolle. Ensin hän
kuitenkin varoitti tätä säikähtymästä vaikka kuuli sikin hätäkellon
soivan, sillä talo oli hyvästi miehitetty. Hyvä piispa pani kuntoon
vesikellon, jonka mukaan hän ja hänen palvelijansa voivat mitata
vartioaikojaan, toimitti yövahdit paikoilleen ja asettui itse viimein
tornin ylimpään huippuun aivan hätäkellon viereen. Katsellessaan
ulos yli esi-isäinsä lavean maan ja rukoillessaan että siltä hävitys
poistettaisiin, ei hän myöskään unohtanut rukoilla pikaista loppua
sille hävitystyölle, mikä hänen vieraansa sielussa raivosi. Tämä
sillä välin nukkui alhaalla, nauttien suloisempaa ja levollisempaa
unta kuin moneen viikkoon. Sillä ennenkuin Rafael kävi levolle sinä
yönä, oli hän repinyt rikki Majorikuksen panttikirjan, ja hän tunsi
mielensä keventyvän ja olemuksensa puhdistuvan, sittekun oli nähnyt
lampunliekin hävittävän tuon luihun kiusaajan. Sen jälkeen hän
väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta unohti Synesiuksen, Viktorian ja
kaiken muun, ja oli koko yön vaeltavinaan Libanonin viinitarhoisssa,
kukoistavien liljojen ja yrttilavojen keskellä, jossa paimenhuilut
häntä viekottelivat yhä kauemmaksi, ja tyttösten äänet, hänen
suuren kantaisänsä mystillistä paimenlaulua laulaen, pehmeinä ja
aaltoilevina hivelivät hänen väsyneitä aivojaan.
* * * * *
Ennen päivännousua seuraavana aamuna ratsasti Rafael hyvin
varustettuna ja reippain mielin mainiolla hevosella Synesiuksen
vierellä. Heitä seurasi neljä tai viisi paria tuuheahäntäisiä
ajokoiria sekä uskollinen Bran, jonka typpökorvat ja leveät leuvat
-- ainoat laatuaan tässä maassa, missä koirilla oli suipot korvat ja
ketunkuono -- olivat pääasiallisena puheenaiheena parillekymmenelle
rivakalle palvelijalle, jotka hampaihin asti varustettuina niin hyvin
taistelua kuin metsästystäkin varten ratsastivat piispan takana
nälkiytyneillä, jykeväruumiisilla hevosilla, mitkä aavikkomatkoilla
sekä näiden huonojen aikojen johdosta olivat tottuneet mahdollisimman
suureen työhön ja mahdollisimman vähään ravintoon.
Ensi peninkulman kuluessa he ratsastivat äänettöminä eteenpäin.
He matkasivat hävitettyjen kylien ja raiskattujen maakartanoiden
kautta, joista silloin tällöin joku pelokas olento tirkisti esiin
välittääkseen hätäänsä onnettomalle piispalle, ei suinkaan tältä
almuja kerjätäkseen, vaan päinvastoin useinkin pyytääkseen häntä
vastaanottamaan jotakin vähäistä elon tai siipikarjan rikettä, mikä
oli välttynyt ryöstäjän kynsistä. Nämä olentoraukat tarttuivat
Synesiuksen käsiin ja siunasivat häntä ainoana toivonaan ja tukenaan;
ja piispa poloinen kuunteli yhä uudestaan kärsivällisesti samallaisia
hyödyttömiä valituksia ja sekoitti kyyneleensä onnettomien
kyyneleisiin. Sitte hän kärsimättömästi kannusti ratsuaan ikäänkuin
paetakseen näkemästä onnettomuuksia, joita ei voinut lievittää. Mutta
Rafaelin sydämessä kuiskasi ääni: Mihin tarkoitukseen olet saanutkaan
rikkautesi, jollet siksi että niillä -- vaikkapa vain päiväksikin --
kuivaisit sellaisia kyyneleitä kuin nämä?
Hän vajosi sitte syviin mietteisiin, jotka aikanaan kantoivat
hedelmän. Siten hän istui ratsunsa selässä kunnes he olivat jättäneet
viljellyt maat jälkeensä ja ratsastivat niiden matalain kunnaiden
ketjua pitkin, joita myöten kaukaisesta merenrannasta lähtevä maantie
eteni. Mutta heidän jätettyä jälkeensä sodan hävitysten jäljet, alkoi
hyvän piispan vaihteleva mieli taasen saavuttaa hiukan muinaista
hilpeyttään. Hän hyväili koiriaan, puhutteli miehiään, neuvotteli
heidän kanssaan mistä riistaa paraiten löydettäisiin ja kehoitti
iloisesti heitä koettamaan parastaan, aivan kun heidän toiveensa
illallisesta riippuisi tykkänään heidän päivän kuluessa osottamastaan
ripeydestä.
"Kas", virkkoi Rafael viimein, iloisena että keksi tekosyyn
päästäkseen irti tuskallisista ajatuksistaan, "tuolla on suolasuoni.
Luulenpa, että te kerran olette kaikki asuneet merenpohjalla, ja että
vanha maantärisyttäjä Neptunus, kyllästyneenä huonoon käytökseenne,
jonakin aamuna kohotti teidät ilmoille ja asetti kuivalle maalle,
siten päästäkseen teistä."
"Niin todella lieneekin. Sanotaan Argonauttojen palanneen tämän
maan kautta Eteläiseltä valtamereltä -- joka siis lienee silloin
ollut meitä melkoista lähempänä kuin nykyään -- ja että he kantoivat
mystillisen aluksensa näitten samojen kunnaitten poikki Syrttiin.
Mutta siitä on niin pitkä aika, että me olemme jo ennättäneet
merielämän kokonaan unohtaa. Muistan miten ihmeisiini jouduin kun
Aleksandriassa ensi kerran näin laivan ja minkä naurunhohotuksen
koulu-toverini päästivät, kun sangen nokkelasti huomautin, että
kaleeri paljon muistutti tuhatjalkaista."
"Ja muistatkos sitte, miten kerran riitelin hovimestarisi kanssa
siitä suolatusta kalasta, minkä olin tuonut mukanani Egyptistä,
sekä miten palvelijasi ruukkua avattaessa parkaisivat kauhusta ja
juoksivat joka taholle, kuvitellen kalanluiden olevan myrkyllisten
käärmeiden luurankoja?"
"Ukko on totisesti vieläkin yhtä itsepintainen epäillessään, tokko
suolaista vettä on olemassakaan. Hän kiusaa minua alituisesti
pyytämällä minua kertomaan haaksirikostani, mutta vaikka hän on
kuullut jutun ainakin tusinan kertaa, ei hän siltä usko sitä.
Sinun lähdettyäsi hän vallan vakavasti virkkoi minulle: 'Tuo rikas
muukalainen uskoo varmaan voivansa luulotella minulle, että jotain
syötävää saadaan hänen isosta lammikostaan Aleksandrian luona. Ken
hyvänsä voi nähdä, ettei paraassakaan lähteessä täällä sisämaassa
asusta muuta kuin sammakoita ja iiliäisiä'."
Nyt he jättivät taaksensa viimeisenkin viljapellon ja tulivat
aukealle, pensaita ja viidakkoa kasvavalle tuuliselle tasangolle,
jota paikka paikoin kallioiset notkot leikkasivat. Tasanko päättyi
hedelmällisiin laaksoihin, jotka muinen olivat täynnä hauskoja
maakartanoita.
"Täällä", huudahti Synesius, "ovat metsästysmaamme. Nyt kaikki asiat
tunniksi unhoon metsästyksen jalon huvituksen aikana! Mitähän vanha
Homeromme miettikään kun unohti lukea metsästyksen niiden urheilujen
joukkoon, joiden kautta mies voi kuuluksi tulla ja sankarmainehen
saada'? Ja kuitenkin hän ylistää forumia näillä sanoilla!"
"Forumia?" toisti Rafael. "Mikäli minä olen huomannut tekee se
kaikista ihmisistä konnia."
"Niin, ja vieläpä paatuneita konnia, ystäväiseni. Minä inhoon koko
lainoppineiden sukua ja kun jonkun heistä tapaan, en voi olla häntä
ivailematta. Jänishousuja he ovat, nurkkasihteerejä, jotka vapisevat
yksin paistettua metsänriistaa nähdessäänkin, kun ajattelevat mitä
vaaroja niiden hankkiminen maksaa. Mutta me elämme raihnaisena
aikana, ystäväni -- raihnaisena aikana. Unhottakaamme se ja omat
itsemmekin."
"Jopa filosofia ja Hypatiakin?" Rafael kysyi veitikkamaisesti.
"Minä olen filosofialle antanut palttua. Taistella Herakleidina ja
kuolla piispana, se on kaikki mitä minulla on jälellä -- paitsi
Hypatiaa, tuota viisasta ja täydellistä olentoa. Vakuutan sinulle,
ystäväni, että syvimmässä murheessanikin minua lohduttaa ajatus, että
sellainen jumalallinen olento vielä on maailmassa..."
Hän yritti juuri puhjeta tavalliseen korkealentoiseen
ylistyspuheeseensa epäjumalattarestaan, mutta Rafael keskeytti hänet.
"Pelkäänpä ettei tällä aineella enää ole samaa vetovoimaa meihin
molempiin. Minä olen viime aikoina ruvennut epäilemään häntä miltei
yhtä paljon kuin filosofiaakin."
"Ethän epäile hänen hyvettään?"
"En, ystäväni, yhtä vähän kuin hänen viisauttaankaan tai kauneuttaan,
ainoastaan hänen kykyään voida tehdä minusta parempi ihminen.
Jotenkin itsekäs tapa katsella asioita, sanonet. Olkoon niin... Miten
muhkea ratsu sinulla onkaan!"
"Se on ollut sitä -- se on ollut sitä, mutta nyt se vetelee viimeisiä
virsiään kuten herransakin ja hänen onnensa..."
"Sitä ei ainakaan voi sanoa siitä varsasta, jolla minulla on kunnia
ratsastaa."
"Ah, poikaparkani lemmikkihevonen!... Sinä olet ensimmäinen joka
sillä ratsastat, sittekun --"
"Onko se kotosiitostasi?" Rafael kysäsi vaihtaakseen puheenainetta.
"Sen valkean nisealaisen orhin, jonkas minulle lähetit, ja oman
tammani jälkeläinen."
"Rotu ei ole kehno, vaikka se onkin säilyttänyt jonkun verran teidän
afrikalaisten hevostenne häränotsaa ja vinttikoiran lanteita."
"Sen parempi ystäväni. Jalkoja -- jalkoja ja sitkeyttä tarvitaan
tässä maassa. Teidän pienet nisealaiset hevosenne sopivat hyvin
muutaman minuutin ratsastukseen Egyptin hietakentällä; mutta täällä
tarvitaan hevosia, jotka voivat juosta neljäkymmentä peninkulmaa
päivässä tasaisella ja epätasaisella maalla sekä illalla mielihyvin
täyttää vatsansa ohdakkeilla. -- Ahaa, sinä pikku raukka" --
keskeytti hän puheensa, kun juoksurotta hyppäsi esiin pensaikosta
hänen jalkojensa juurella -- "pelkäänpä että sinun näinä kovina
aikoina on pakko täyttää paistinpataamme!"
Sukkelasti sivahuttaen pitkällä piiskallansa arvon piispa
kietoi juoksurotan pitkät sääret yhteen, heilautti sen sitte
satulannupilleen ja jätti viimein erään palvelijansa metsästyslaukkuun
pantavaksi.
"Tapa se paikalla! Elä anna sen vikistä, poika! Se kirkuu kuin pieni
lapsi..."
"Elukka parka!" Rafael sanoi. "Miksi meillä on suurempi oikeus syödä
se suuhumme kuin sillä syödä meidät?"
"Häh? Koettakoonpas syödä meidät suuhunsa jos voi. Miten kauvan olet
kuulunut manikealaisiin?"
"Ole rauhallinen siinä suhteessa! Mutta sittekin koirani Branin
kautta tulin ihmeelliseen kääntymykseen, olen, kuten sinulle jo ennen
olen sanonut, alkanut saada kunnioitusta mykkiä eläimiä kohtaan,
jotka arvatenkin ovat aivan yhtä hyvät kuin minä itse."
"Sitte sinun on kääntyminen vielä yhden kerran, ystävä Rafael,
oppiaksesi älyämään ihmisen arvon. Vasta kun tämä on tapahtunut,
tulet sinä vakuutetuksi kuten minäkin, ettei halvintakaan ihmishenkeä
voi kyllin kalliisti maksaa koko maailman eläinten hengillä."
"Se on totta, jos niitä tarvitaan ravinnoksi, mutta ajatteles kun
niitä tapetaan huviksemme!"
"Ystäväni, muistan hyvin miten minua vielä ollessani pakana loukkasi
kertomus viikunapuun kiroamisesta; mutta kun opin ymmärtämään mikä
ihminen on, ja kun huomasin, että koko ikäni olin ollut väärässä
luullessani osaksi luonnosta tuota rotua, joka alussa oli tehty,
ja joka jälleen voidaan tehdä Jumalan kuvaksi, niin silloin minä
aloin älytä, että jok'ikisen viikunapuun maan päällä saa kirota, jos
vain yksikään ihmissielu sen kautta voi saada jonkin hyödyllisen
opetuksen. Tämän tahdon nyt sovelluttaa mielihuviini metsästykseen,
josta kuten tiedät en ole hävennyt kirjoittaa kirjaakin."
"Niin ja vieläpä sangen viehättävän kirjan; mutta muista että sitä
kirjoittaessasi vielä olit pakana."
"Se on totta; silloin harrastin metsästystä vain synnynnäisestä
taipumuksesta. Mutta nyt tiedän olevani oikeutettu metsästämään,
koska metsästys ei tuota minulle ainoastaan terveyttä ja
hilpeyttä, vaan myöskin kestävyyttä, ripeyttä, rohkeutta ja
itsehillitsemiskykyä, ja sen vuoksi. -- Ah, verekset kamelikurjen
jäljet!"
Synesius vaikeni ja ratsasti hitaasti mäkeä ylöspäin.
"Takaisin!" hän kuiskasi viimein. "Olkaa aivan hiljaa ja
ääneti! Laskeukaa hevostenne kauloille kuten minä, jotteivät
nuo pitkäkaulaiset veitikat saa nähdä teitä. Ne lienevät vallan
lähellämme kunnaan toisella puolen. Tiedän vanhastaan että tuo
ruohikkorinne on niiden mielipaikka. Nyt ratsastamme tuon töyrään
ympäri, muuten ne vainuavat meitä, ja silloin saamme sanoa niille
hyvästit!"
Synesius ja hänen tallirenkinsä ratsastivat eteenpäin, pysyttäytyen
toisen käsivartensa ja toisen säärensä varassa hevosen selässä
tavalla, jota Rafael turhaan koetti matkia.
Pari kolme minuuttia hengähtämättä ratsastettuaan he saapuivat kummun
huipulle missä Synesius pysähtyi katsellakseen tuokion alaspäin.
Sitte hän ihastuksesta vapisten kääntyi Rafaelin puoleen ja kohotti
kaksi sormea siten ilmaistakseen lintujen lukumäärän.
"Nuolenkantaman ulkopuolella! Päästä koirat irti, Syfax!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä Rafael nelisti huimaa vauhtia mäkeä
alaspäin, nähden miten kaksi komeaa kameelikurkea, siivet levällään
ja sulat tuulessa liehuen, kaulat painettuina milt'ei maahan asti
ja pitkät sääret salamannopeassa liikkeessä kiisivät koiria pakoon
niin kiivaasti, ettei paraskaan hevonen edes kymmenen minuutin aikana
olisi kyennyt niiden kanssa kilpailemaan.
"Mikä lapsi minä vielä olenkaan!" Synesius huudahti, ja innostuksen
kyyneleet loistivat hänen silmissään. Rafael puolestaan myöskin
antautui metsästyksen huviin unohtaen yksin Viktoriankin
nelistäessään pensaiden ja kivien, hietakumpujen ja kuivuneiden
joenuomain ylitse.
"Varo tuota kuivunutta virtaa! Kestähän toki, vanha pokuni! Tätä ei
kestä enää kahta minuuttiakaan. Ne eivät jaksa pitkittää tuolla tapaa
tuulta vasten. Kelpo yritys, koirani, vaikkei se onnistunutkaan!
Ah, jospa poikani olisi täällä! Kas niin, ne kääntyvät! Hajautukaa
oikeaan ja vasempaan, lapseni, ja ratsastakaa niitä vastaan kun ne
tulevat ohitse!"
Kameelikurjet, jotka aivan oikein Synesiuksen ennustuksen mukaan
eivät jaksaneet juosta tuulta vastaan, kääntyivät ympäri suoraan
vainoojiaan vastaan, ja levitettyjä siipiään räpyttäen ne juoksivat
myötätuuleen vielä ihmeellisemmällä nopeudella kuin ennen.
"Ratsasta sitä vastaan. Rafael, ratsasta sitä vastaan ja aja se
tuonne pensaikkoon!" huusi Synesius pannen nuolen jänteelle. Rafael
totteli, ja lintu syöksihe matalain pensasten väliin. Hyvin opetettu
hevonen juoksi sitä vastaan notkeana kuin kissa, ja Rafael, joka ei
uskaltanut luottaa ampumataitoonsa, sivautti piiskansa siiman linnun
pitkää kaulaa kohti juurikun se yritti pujahtaa hänen ohitsensa, ja
kaatoi jalon otuksen maahan. Hän yritti juuri hypätä hevoseltaan
ottaakseen saaliin haltuunsa, kun Synesius hänet hillitsi huutaen:
"Oletko hullu? Se potkasee sinut kuoliaaksi. Anna koirien pitää sitä
paikallaan!"
"Missä se toinen on?" Rafael huohottaen kysyi.
"Siellä missä sen pitääkin olla! En ole vuosikausiin ampunut
pakenevan otuksen ohi."
"Sinähän kilpailet itse keisari Kommoduksen kanssa!"
"Hoo! Koettelin kerran hänen keksintöään, noita puolikuun muotoisilla
kärjillä varustettuja nuolia, ja katkasinkin niillä parilta
kamelikurjelta kaulan. Mutta sellaiset kelpaavat vain amfiteatteriin;
olen huomannut että ne ratsastaessa tippuvat nuoliviinistä. --
Mutta mitä tuo on?" hän virkahti osoittaen valkoista tomupilveä,
joka nähtiin alhaalla laaksossa noin peninkulman päässä.
"Antilooppiparviko? Jumala on sitte kerrassaan armollinen meitä
kohtaan. Eteenpäin! Olipa se mitä hyvänsä niin ei meidän sovi hukata
aikaa."
Synesius kokosi hajautuneen joukkonsa ja ratsasti nopeaan sitä
ilmiötä kohti, joka oli herättänyt hänen huomiotaan.
"Antilooppeja!" huusi yksi.
"Villejä hevosia!" huusi toinen.
"Pikemmin kesyjä", virkkoi Synesius harmistuneena "Näin aseiden
kimaltelevan."
"Ausurialaiset!"
Koko joukko päästi raivoisan huudahduksen.
"Tahdotteko seurata minua, lapseni?"
"Kuolemaan saakka!" huusivat miehet.
"Tiesin sen. Ah, jospa minulla kuten Abrahamilla olisi seitsemänsataa
sellaista miestä! Saisimmepa nähdä silloin, eikö lurjuksia viikon
kuluessa perisi Kedor Laomerin kohtalo."
"Miekkoinen sinä, joka todellakin voit luottaa orjiisi!" Rafael sanoi.
Palvelijat nelistivät tällä välin täyttä vauhtia eteenpäin,
kiristivät vöitään ja panivat aseensa vireeseen.
"Orjiako? Jos laki antaa minulle oikeuden myydä pari niistä, jotka
eivät vielä ole niin viisaita että voisivat itse vastata teoistaan,
niin on se asia jonka sekä he että minä jo ammoin olemme unohtaneet.
Heidän isänsä ovat harmaantuneet isäni pöydässä; Jumala suokoon
että he saisivat haarmaantua minun pöydässäni! Me syömme yhdessä,
työskentelemme yhdessä, metsästämme yhdessä, taistelemme yhdessä,
laskemme leikkiä ja itkemme yhdessä. Herra meitä kaikkia auttakoon!
meillä on yhteiset surut ja ilot. Noh, pojat, tunnetteko vihollisen?"
"Ne ovat ausurialaisia, pyhä isä, sama joukko, joka viime viikolla
ahdisti Myrsinitistä. Tunnen heidät kypäreistään, jotka he ovat
ottaneet markomanneilta."
"Kenen kanssa ne ottelevat?"
Sitä ei kenkään voinut nähdä. He epäilemättä kamppailivat jonkun
vihollisparven kanssa, mutta tämä oli heidän toisella puolellaan.
Synesiuksen joukko ratsasti eteenpäin.
"Siellä Myrsinitiksessä vasta hauskasti kävi. Ausurialaiset tulivat
juuri kun kansa oli aamu jumalanpalveluksessa kirkossa. Sotilaat
tietysti juoksivat henkensä edestä pakoon ja piiloutuivat luoliin,
jättäen koko asian pappien huoleksi."
"Jos nämä kuuluivat sinun hiippakuntaasi, niin enpä epäile etteivät
he olisi osoittautuneet piispansa arvoisiksi."
"Ah, jospa kaikki pappini -- ja kansani myöskin -- olisivat heidän
kaltaisiaan!" sanoi Synesius, joka suuren osan ikäänsä satulassa
viettäneenä voi huoletta puhella täyttä karkua ratsastaessaankin. "He
rukoilivat Jumalalta voittoa, asettuivat talonpoikain etunenään ja
menivät maurilaisia vastaan erääseen kapeaan solaan. Siellä heidän
rohkeutensa hieman lannistui. Faustus, diakooni pitää silloin heille
puheen, satuttaa kuten nuori David rosvopäällikköä kivellä, joka
tunkee tämän aivoihin, ryöstää hänet aito homeerisella tavalla ja
ajaa ausurialaiset pakoon heidän oman päällikkönsä miekalla; hän
palaa kotiin ja pystyttää, sittekun siten on pelastanut koko laakson,
voittopatsaan oikeaan klassilliseen tyyliin."
"Sinun pitäisi tehdä hänestä arkkidiakooni."