tuli alamaisuudenvakuutuksia ja surkuttelevia lähetystöjä tulkiten
sitä syvää surua, millä kansalaiset olivat nähneet viimeisiä yleisiä
järjestyksen häiritsemisiä ja sitä ylenkatsetta, jota sen pahempi
oli osoitettu laillisille viranomaisille. He kuitenkin uskalsivat
huomauttaa, että se omistusoikeutta uhkaava suuri vaara, joka
saattaisi johtua eräitten kansanluokkien jatketusta kiihoittamisesta,
esti heitä itseään ryhtymästä niihin toimenpiteisiin levollisuuden
palauttamiseksi, joihin heidän tunteensa heitä kehoittivat, sekä
että katsoen kovin arvoisan patriarkan tunnettuun hurskauteen ja
viisauteen olisi heiltä kovin julkeata käydä lausumaan mitään
arvostelua hänen puheena olevasta menettelytavastaan. Siitä
he kuitenkin olivat varmasti vakuutettuja, että patriarkka
onnettomasti kyllä oli vallan tietämätön niistä hartauden ja
kunnioituksen tunteista, jotka prefekti kuten tunnettu omisti
hänelle. Sen vuoksi he nöyränä toiveenaan rohkenivat lausua, että
jollakin yhteissopimuksella -- jonka lähempi määritteleminen olisi
anteeksiantamatonta epähienoutta heidän puoleltaan -- onnellinen
sovinto saataisiin aikaan, jonka kautta lain, omistusoikeuden ja
katolisen uskon pysyväisyys turvattaisiin... Orestes kuunteli kaikkea
tätä lempein hymynsä huulillaan, mutta hänen sydämensä oli täynnä
mustimpia kirouksia. Kyrillos sitävastoin vastasi hyvin ankaralla,
mutta hyvin todella ja sopivalla saarnalla tekstistä: "Miten vaikea
onkaan rikkaan tulla taivaan valtakuntaan!"
Kunnianarvoisat ja maltilliset tulivat siten tavallisen onnettoman
kohtalonsa alaisiksi: turhaan koettaessaan miellytellä kumpaakin
riitapuolta he joutuivat molempien hartaimman vihan esineeksi. Sitte
he järkevästi kyllä jättivät korkeimpain valtain omaksi tehtäväksi
ratkaista riita-asiansa, menivät kotiin myymä- ja kirjoituspöytiensä
ääreen sekä tekivät sillä viikolla lähestyvän juhlan johdosta sangen
hyviä kauppa-asioita. Ainoastaan muuan onneton ravintoloitsija koetti
käytännössä toteuttaa niitä periaatteita, joita hänen ammattikuntansa
lähetystö niin kaunopuheisesti oli puoltanut, mutta kun oli saatu
selville hänen aamulla jakaneen leipää Nitrian munkeille ja illalla
kutsuneen prefektin sotilaita viiniään maistelemaan, sai hän
krouvinsa ryöstetyksi ja itse pahoin selkäänsä molempien puolueitten
yhteisestä päätöksestä, joita hän oli koettanut sovittaa; nämä
joutuivat senjälkeen tukkanuottasille keskenään, mutta yleisen
turvallisuuden onneksi juoksivat pian kaikki tiehensä.
Samaan aikaan Kyrillon menettely oli kyllä mieletön, mutta hyvin
ovela. Orestes sai kirota ja kunnianarvoisat surkutella noita
yöllisiä saarnoja, jotka panivat Cæsareumin mahtavat holvit
vapisemaan, mutt'ei kukaan voinut kumota niiden sisältöä. Kyrillos
oli oikeassa, ja tiesi sen itse. Orestes oli konna, inhottava sekä
Jumalalle että Jumalan vihamiehille. Keskiluokkaan kuului yksinomaan
penseitä ja voitonhimoisia raukkoja; koko hallitusjärjestelmä oli
valheellinen ja väärä; kaikkien ihmisten sydämet huusivat tuskissaan:
"Herra, kuinka kauvan?" Kiivaan piispan tarvitsi vain jyristä ilmaan
teksti tekstin jälkeen vanhasta ja uudesta testamentista voittaakseen
puolelleen, ei vaan terveen järjen ja oikeudentunnon, vaan myöskin
suurten joukkojen uskonkiihkon ja väkivaltaisuuden.
Turhaan huomautti kelpo Arsenius hänelle miten loukkaava ja aiheeton
tuo uusi pyhimykseksi julistaminen oli. "Hyvä isäni," vastasi piispa,
"minä tarvitsen polttoainetta pitääkseni innon liekkiä vireillä.
Jos minun täytyy pitää Heraklianuksen tappio salassa, niin on minun
annettava joukoille jotakin muuta kiihoketta että ne ovat valmiit
toimimaan kun totuus heille ilmaistaan. Jos he vihaavat Orestesta,
niin eikö hän ehkä sitä ansaitse? Ja vaikkei hän tässä erityisessä
asiassa olisikaan niin vallan väärässä kuin ne luulottelevat, niin
eikö hän ole tehnyt tuhansia muita rikoksia, jotka vielä enemmän
ansaitsevat niiden inhoa? Joka tapauksessa täytyy hänen, kuten itse
sanot, antaa huudattaa itsensä keisariksi, muuten meillä ei ole
asetta häntä vastaan. Hän ei uskalla sitä tehdä, jos saa tietää
meidän tuntevan todellisen asianlaidan. Ja jos säästämme totuutta,
täytyy meidän sillä välin keksiä muuta sen sijaan."
Arsenius parka mukautui huoaten nähdessään Kyrilloksen astuvan uuden
askeleen tuolla houkuttelevalla tiellä, joka johdatti kylvämään
pahaa, jotta hyvää siitä syntyisi. Tämä tie johti patriarkan
sittemmin moneen hirveään syntiin, mitkä ovat peittäneet hänen
nimensä kenties ikuisella häpeällä niitten jälkeentulevaisten
muistossa, jotka eivät tunne sitä pandemoniumia, jota vastaan hän
sai taistella, eivätkä sitä väkevää uskoa, joka ylläpiti häntä
taistelussa; minkä vuoksi he eivät myöskään voi ymmärtää eikä
anteeksiantaa satunnaisia väkivaltaisuuksia ja erhetyksiä miehelle,
joka ei ollut heitä itseään huonompi, jollei pahempikaan.
6 Luku.
RITARILLINEN PIISPA.
Pienessä kehnosti kalustetussa huoneessa linnoitetun maakartanon
yläkerassa istui Synesius Kyrenen piispa.
Pöydällä hänen vierellään seisoi viinimalja, mutta se oli koskematta.
Pienen lampun valossa piispa kirjoitti hitaasti ja surumielisesti
pari värssyä; sitte hän kätki kasvonsa käsiinsä ja kuumia kyyneleitä
tippui hänen sormiensa lomitse paperille. Nyt tuli palvelija sisään
ja ilmoitti Rafael Aben-Ezran.
Synesius nousi hämmästyneen näköisenä seisaalleen ja kiiruhti ovea
kohti.
"Ei -- pyydä hänen tulemaan tänne sisään tyköni! En kestä kulkea
näiden autioiden huoneiden läpi öiseen aikaan."
Hän odotti ovella vierastaan, ja tämän astuttua sisään, puristi hänen
molemmat kätensä omiinsa ja koetti puhua, mutta ääni petti hänet.
"Elä sano mitään", Rafael virkkoi ystävällisesti, vieden Synesiuksen
takaisin istuimelleen. "Minä tiedän kaikki."
"Tiedätkö kaikki? Oletko sitte niin erilainen kuin kaikki muut, että
olet ainoa joka tulet tervehtimään hylättyä ja yksinäistä miestä
hänen kurjuudessaan?"
"Olenpa kaikesta päättäen samanlainen kuin kaikki muut, sillä tulin
luoksesi itsekkäässä tarkoituksessa saamaan sinulta lohdutusta. Ah,
jos sen sijaan voisin itse antaa sinulle jotakin sellaista! Mutta
palvelijat tuolla alhaalla kertoivat minulle kaikki."
"Ja kuitenkin itsepintaisesti tahdoit nähdä minua, niinkuin minä
muka voisin sinua auttaa! Ah, nyt en enää voi auttaa ketään! Täällä
olen nyt vihdoin viimein ypöyksinäni ja aivan avutonna! Kuten tulin
äitini kohdusta, sellaiseksi jälleen muutun. Viimeinen lapseni --
viimeinen ja kauneimpani -- on seurannut muita! -- Jumalalle olkoon
kiitos, että minulla oli edes yhden ainoan päivän rauha laskeakseni
hänet äitinsä ja veljiensä viereen; Herra yksin tietää, miten kauvan
nuo rakkaat haudatkaan saavat olla loukkaamattomina. Eikö ole kyllin
häpeällistä, että täältä yksinäisestä tornistani olen saanut nähdä
miten sparttalaisten esi-isieni tomun -- itse Herkuleen poikien,
kunniani ja ylpeyteni kuten synnillisessä hulluudessani kerskailin
-- nuo saaliinhimoiset barbaarit ovat hajoittaneet kaikkiin taivaan
tuuliin... Oi, Herra, milloin tahdot antaa minun loppuni tulla?"
"Mihin kuoli tuo poikaparka?" kysyi Rafael, tahtoen lieventää piispan
surua antamalla hänelle tilaisuuden pukea, se sanoiksi.
"Ruttoon. -- Mikä muu kohtalo odottaisikaan meitä, jotka hengitämme
raatojen myrkyttämää ilmaa ja istumme korppikotkain pimentämän
taivaan alla? Mutta senkin voisin kestää, jos vain voisin tehdä
työtä, jos vain voisin olla joksikin hyödyksi. Mutta istua
kuukausmääriä näitten vihattujen tornien keskelle teljettynä,
nähdä joka yö taivaan punertuvan palavista kodeista, kuulla päivä
päivältä vankien ja kuolevain paruntaa -- nyt ne näet ovat ruvenneet
murhaamaan kaikki miehenpuolet aina rintalapsiin saakka -- ja
tuntea itsensä täydellisesti kahlituksi ja voimattomaksi; istua
kuin mikäkin halvattu mielipuoli ja odotella loppuaan! Minä palan
halusta saada syöksyä ulos, taistella ja kaatua kalpa kädessä;
mutta minä olen heidän viimeinen ja ainoa toivonsa. Maakunnan
hallitusmiehet eivät välitä avunpyynnöistämme. Turhaan olen
kirjoittanut anomuskirjeitä Gennadiukselle ja Innocentiukselle,
käyttäen sitä vähää kaunopuheisuuttani, mitä onnettomuuteni
eivät vielä minulta ole riistäneet. Mutta maassamme ei ole enää
vähintäkään päättäväisyyttä eikä yksimielisyyttä. Sotilaat ovat
hajallaan pienissä varuskunnissa ja niiden tehtävänä on yksinomaan
päällikköjensä yksityisen omaisuuden suojeleminen. Ausurialaiset
voittavat noita pieniä sotilasosastoja yhden toisensa perään ja ovat
nyt sotilailta anastamiensa aseiden avulla käyneet piirittämään
linnoitettuja kaupunkejakin. Nyt ei meillä enää ole muuta edessä kuin
Odysseyn tavoin rukoilla, että meidät viimeiseksi nielastaisiin.
Mutta mitä minä nyt teenkään! Itsekkäisyydessäni puhelen sinulle
omista suruistani, sen sijaan että kuuntelisin sinun huoliasi."
"Ei, ystäväni, sinä puhut maasi suruista etkä omistasi. Mitä minuun
tulee, niin en kärsi suruista vaan epäilyksistä, ja koska sellainen
on parantumaton, voin kyllä odottaa ennenkuin siitä puhelen. Mutta
sinä -- sinä et saa jäädä tänne. Mikset pakene Aleksandriaan?"
"Minä tahdon, kuten olen elänyt, kuollakin paikallani, kansani isänä.
Kun viimeinen kauhistus tulee ja itse Kyrenekin piiritetään, silloin
palaan sinne tältä etuvartijakohdaltani, ja valloittajat saavat
nähdä piispan paikallaan alttarin ääressä. Siellä olen vuosikausia
kantanut verettömän uhrin Hänelle, joka kenties on minulta vielä
vaativa verisen uhrin. Papin verellä tahrattu alttari on silloin
kukkura kaikille Pentapoliksen onnettomuuksille ja kenties se on
herättävä Herran kostamaan teurastetun laumansa puolesta. Mutta siitä
ei sen enempää. Vallassani on ainakin lausua sinut tervetulleeksi.
Illallisen jälkeen sinä kerrot minulle mikä sinut tänne on tuonut."
Hyvä piispa kutsui sitte palvelijoitansa ja ryhtyi tarpeellisiin
toimiin vieraansa kestittämiseksi, mikäli viholliset sen olivat
tehneet hänelle mahdolliseksi.
Rafaelin tavallinen tarkkanäköisyys ei ollut jättänyt häntä tälläkään
kertaa, kun hän pulassaan milt'ei vaistomaisesti lähti suoraan
Synesiuksen luo. Kyrenen piispa oli, hänen jälkeen jättämistään
viehättävistä yksityiskirjeistä päättäen, noita monipuolisia,
vaihtelevaisia ja levottomia ihmisiä, jotka tuntevat surua ja iloa
usein ja intohimoisesti, vaikkeikaan syvästi ja pysyväisesti. Hänen
elämänsä oli kuten Rafael oli Oresteelle lausunut, pelkkää hyvien
töiden vilinää, hän työskenteli ja auttoi toisia pelkän toiminnan
huvin vuoksi, ja kun hänellä ei ollut mitään tekemistä, jota aina
viimeaikoihin asti ei ollut usein hänelle sattunut, maksoi hän
alakuloisuudenkohtauksilla tavallisen toimintaintonsa. Hän oli
suurisanainen ja käytti mielellään kukkaiskieltä, eikä hän ollut
vallan vapaa vähästä turhamaisuudestakaan; mutta samalla hänellä oli
suuri leiviskä hyväntahtoisuutta, voimakasta humoria, horjumatonta,
sekä ruumiillista että siveellistä rohkeutta, selvä käytännöllinen
lahjakkaisuus, mutta hyvin epäselvä ja himmeä mietintökyky.
Luonnollisesti -- hän kuitenkin kaikkien muiden ihmisten tavalla oli
erittäin ylpeä juuri heikosta puolestaan ja väitti itsellään olevan
mitä intohimoisimman taipumuksen filosofisiin mietiskelyihin, vaikka
hänen vastustajansa kielivät -- eikä ilman aihetta -- että hän oli
paljon paremmin omalla alallaan sotamiehiä värvätessään ja koiria
kesyttäessään kuin näkymättömän maailman salaisuuksia miettiessään.
Hänen luokseen lähti nyt Rafael, itsekään tuskin tietäen miksi;
aivan varmaan ei hänen tarkotuksensa ollut filosofisen lohdutuksen
saaminen. Ehkäpä oli syy se että Synesius, kuten Rafaelin oli
tapana sanoa, oli ainoa kristitty, jonka hän koskaan oli kuullut
sydämellisesti nauravan. Ehkäpä juutalaisella oli myöskin
epämääräinen toivo -- jota hän ei edes itselleenkään myöntänyt --
saada Synesiuksen talossa tavata se seurue, josta hän juuri oli
paennut. Viktorian loistavalla erikoisella kauneudella oli häneen
ihmeellinen viehätysvoima, niinkuin lampunliekillä koiperhoseen
-- kuten hän illallisen päätyttyä itse tunnusti isännälleen -- ja
nyt hän oli saapunut Synesiuksen luo toivoen vielä kerran saavansa
kärventää siipensä.
Tämän tunnustuksen tuo hyvä vanhus sai vain suurella vaivalla
houkutelluksi häneltä. Synesius huomasi heti, että Rafaelin
mieltä painoi jokin asia, josta tämä halusi puhua, vaikka oli
liian epäluuloinen tai liian ylpeä sitä kertoakseen; ja piispa
rupesi senvuoksi utelemaan salaisuutta ja unohti hetkeksi kaikki
omat surunsa niin pian kuin tapasi ihmisolennon, jolle hän voi
tehdä hyvää. Mutta Rafael oli käsittämättömän oikullinen ja
vallan toisellainen kuin tavallisesti. Koko hänen taipumuksensa
pintapuoliseen naljailuun, jopa koko hänen sukkela satiirinen
ivallisuutensa oli kuin pois puhallettu. Joku sisäinen kuume näytti
häntä kalvavan, hän oli levoton, alakuloinen, jyrkkä jopa äreäkin.
Synesiuksen uteliaisuus vain kasvoi siitä että Rafael kieltäytyi
itsepintaisesti kysymästä neuvoa juuri siltä lääkäriltä, jonka luo
hän potilaana oli tullut.
"Ja mitähän voisitkaan tehdä hyväkseni, jos puhuisinkin sinulle
kaikki?"
"Rakas hyvä ystäväni, salli minun sitte vain kysyä sinulta muuatta
seikkaa. Kun sanot ettet tullut tänne minun takiani, niin minkä
vuoksi sitte tulit?"
"Tarvitseeko sinun sitä kysyäkään? Tietysti saadakseni seurustella
koko Pentapoliksen sivistyneimmän miehen kanssa."
"Voiko se olla kokonaisen viikon matkan ja alituisen hengenvaaran
arvoista?"
"Hengenvaara ei paljoa merkitse miehelle, joka ei elämälle pane
mitään arvoa. Mitä matkaani tulee, niin näinpä tullessani unen,
joka sai minun arvelemaan oliko viisasta vaivata kristittyä
piispaa mietelmillä ja kysymyksillä, jotka koskevat vain semmoisia
ihmisparkoja kuin minä, jotka naivat ja naitetaan."
"Unhotat, ystäväni puhuvasi miehen kanssa, joka on nainut, rakastanut
-- ja kadottanut."
"Ei, sitä en todellakaan unohtanut. Mutta näet miten raakatapaiseksi
olen tullut. En sovi sinun enkä kenenkään muunkaan seuraan.
Luulen että minusta lopulta tulee ryöväripäällikkö ja että asetun
ausurialaisten etunenään."
"Kuitenkin", virkkoi kärsivällinen Synesius, "olet unhottanut kertoa
unennäöstäsi."
"Unhottanutko? Enhän kai koskaan luvannutkaan kertoa siitä sinulle,
vai miten?"
"Et, mutta koska se näyttää sisältäneen jonkinlaisen syytöksen minun
kykyäni vastaan, niin lienee kohtuullista että syytettykin saa tietoa
siitä."
Rafael hymyili.
"No olkoon menneeksi... Ajatteles että uneksin näin: Muuan filosoofi,
akateemikko, joka ei uskonut ketään eikä mitään, oli Berenikessä
tavannut muutamia juutalaisia rabbineja ja kuullut heidän lukevan ja
tulkitsevan erästä Salomon kirjaa, nimittäin hänen Korkeata Veisuaan.
Sinä, joka olet oppinut mies, tiedät minkä naurettavan vertauskuvan
rabbiinit tahtovat tehdä tästä kirjasta; he väittävät että morsiamen
silmät merkitsevät kirjanoppineita, jotka ovat niin täynnänsä
viisautta kuin Hesbonin lammikot vettä; että hänen vartalonsa, korkea
kuin palmupuu, merkitsee pappeja, jotka kohottavat kätensä kansaa
siunatakseen; että yljän vasen käsi, joka on morsiamen pään alla,
merkitsee sitä 'tephilimiä' jota nämät vanhat saivartelijat kantavat
vasemmassa kädessään, ja että morsianta syleilevä oikea käsi on se
'mezurah', jonka he kiinnittävät oviensa oikeaan kamanaan sillä
peloittaakseen pois perkeleitä; ja niin edespäin."
"Olen kyllä kuullut moisia hassuja kabbalistisia viisasteluja."
"Oletko tosiaan? Oletappas sitte että unessani edelleen näin,
miten samainen epäuskoinen filosofi -- itsekin hebrealainen --
tempasi kirjakääryn rabbinin kädestä ja sanoi että he kaikki
olivat houkkioita, kun koettivat todistaa mitä kirja mahdollisesti
voi merkitä ennenkun olivat älynneet, mitä se todella merkitsi,
sekä että he vasta sitte sen tietäisivät, jos rehellisesti
ottaisivat vaaria yksinkertaisesta sananmuodosta päästäkseen
tuntemaan Salomon todellisen ajatuksen. Kuvittele vielä, että
tämä samainen uskonluopio juutalainen, tämä saatanan synagoogan
jäsen, lihallisen ja jumalattoman mielikuvituksensa voimasta sai
pirullisen kaunopuheisuuden lahjan ja että hän sanoi tämän kirjan
esittävän jokaiselle, kellä silmät on nähdä, miten suuri kuningas
Salomo, jolla oli kuusikymmentä vaimoa ja kahdeksankymmentä
jalkavaimoa ja lukemattomia neitsyitä, unohtaa koko haareminsa
ja kaiken sen komeuden tunteakseen puhdasta ja ylevää rakkautta
yhteen ainoaan tahrattomaan neitseeseen; ja miten sitte kun hänen
silmänsä ovat avautuneet ja hän näkee miten Jumala on luonut
miehen vain yhtä naista varten ja naisen vain yhtä miestä varten
niinkuin oli laita Eedenin yrttitarhassa, miten kaikki hänen
ajatuksensa muuttuvat puhtaiksi, helliksi ja koruttomiksi; miten
lintujen laulut, rypäleitten lemu, tuoksuvat etelätuulet ja kaikki
nuo yksinkertaiset, maalaiset huvit Libanonin laaksoissa, joista
hän yhdessä viinitarhuriensa ja orjiensa kanssa nauttii, tulevat
hänelle rakkaammiksi kuin kaikki hänen palatsinsa ja kaikki hänen
keinotekoinen komeutensa. Silloin hän ensi kertaa tuntee elämänsä
olevan sopusoinnussa Jumalan suuren maailman ja vuodenaikain
salaperäisen merkityksen kanssa; hänessä, samatenkuin hänen
ulkopuolellaankin, on talven valta murtunut, sadeaika tauonnut,
kukat luovat umpunsa auki, ja metsäkyyhkysen ääni jälleen kuullaan
maassa... Ajatteles vielä, että unessani näin rabbiinien tätä
jumalatonta puhetta kuullessaan kaikkien yhdellä haavaa tukkivan
korvansa, syöksyvän tuon Belialin pojan päälle ja karkottavan hänet
ulos, koska hän lihallisella tulkitsemisellaan saastutti pyhät
kirjat. Ja ajatteles -- sanon vain ajatteles -- että unessani näin
tuon miespoloisen sanovan sydämessään: Tahdonpa mennä kristittyjen
tykö, sillä hekin tunnustavat saman kirjan pyhäksi ja he sanovat,
että heidän Jumalansa on heille opettanut nämä sanat: Alussa loi
Jumala ihmisen, mieheksi ja vaimoksi loi hän heidät. Ehkäpä he
voisivat sanoa minulle; eikö tämä Korkea Veisu, niinkuin minä
luulen huomanneeni, kuvaa siirtymistä raa'asta monivaimoisuudesta
yksivaimoisuuteen, jonka he niin jyrkästi määräävät; ehkäpä he
yhdessä minun kanssani tunnustavat, että Korkealla Veisulla on
oikeutettu asema Pyhien kirjain joukossa juuri sen vuoksi, että se
teroittaa tätä seikkaa... Sinä, joka olet kristitty piispa, tietänet
kai millaisen vastauksen sellainen mies saisikaan... Sinä vaikenet?
Silloin tahdon kertoa sinulle, minkä vastauksen hän unessani sai: Oi,
sinä jumalaton ja lihallismielinen ihminen, joka väärinkäytät Pyhää
kirjaa tekosyyksi omalle kevytmielisyydellesi, aivan kuten siinä
puhuttaisiin ihmisen alhaisista aistillisista taipumuksista -- tiedä
että tätä kirjaa on henkisesti selitettävä avioliitoksi sielun ja
sen Luojan välillä, sekä että juuri tästä kirjasta katolinen kirkko
saa tukevimmat todisteensa pyhän neitsytsäädyn ja naimattomuuden
ihanuudesta."
Synesius vaikeni edelleen.
"Ja mitä luuletkaan miehen unessani tehneen, huomattuaan että
kristityt välttämättömäksi tapalaiksi ja uskonkappaleeksi teroittivat
mieletöntä ja pöyhkeää vertauskuvaa, joka on lainattu juuri samasta
uusplatonisuudesta, mistä hän äsken kauhulla pakeni? Hän kirosi
päivää, jona oli syntynyt, ja hetkeä, jolloin hänen isälleen
sanottiin: 'Sinulle on syntynyt poika!' Hän sanoi: Jääkää hyvästi
ijäksi filosoofit, juutalaiset ja kristityt! Selvimmät sanat
pyhimmissä kirjoissanne merkitsevät kaikkea eikä mitäkään, aina sen
mukaan miten ne mukautuvat päähänpistoihinne; ei löydy totuutta eikä
järkeä auringon alta. Voiko mies silloin ryhtyä parempaan kuin ruveta
seuraamaan kansansa esimerkkiä: tulla koronkiskuriksi, kerustaa
kokoon rahoja ja vuorostaan imarrella narreja, kuten hänen isänsä
ennen häntä teki?"
Synesius istui hetken syvissä mietteissä; sitte hän sanoi:
"Ja kuitenkin tulit minun tyköni?"
"Niin, koska sinä olet rakastanut ja nainut; koska sinä olet
miehuullisesti taistellut tätä nykyajan merkillistä hulluutta vastaan
ja piispaksi tullessasi kieltäydyit hylkäämästä vaimoa, jonka Jumala
oli antanut sinulle. Ajattelin, että sinä jos kukaan voisit ratkaista
tämän arvoituksen minulle."
"Ah, ystäväiseni, minä olen viime aikoina ruvennut epäilemään
kykyäni arvoitusten ratkaisemisessa. Mutta miksi pitäisikään niitä
ratkaista? Mitä merkitsee joku salaisuus enemmän tai vähemmän tässä
salaisuuksien maailmassa? 'Jos nait, niin et syntiä tee,' ovat
Paavalin omat sanat, ja ne ovat meille kylliksi. Elä vaadikaan,
että rupean kanssasi väittelemään, vaan salli minun sen sijaan
auttaa sinua. Kerro nyt minulle historiasi, sen sijaan, että
koettaisit hämmentää aivojani syvämietteisillä kysymyksilläsi ja
houkutella minua asettamaan oma yksityinen mielipiteeni kirkon oppia
vastaan, niinkuin jo liiankin usein olen tehnyt. Aseta ennemminkin
osanottavaisuuteni kuin terävä-äläisyyteni koetukselle! Elä
epäile, että tunnen osanottoa sinua kohtaan ja tahdon työskennellä
parhaaksesi, vaikken voisikaan itselleni selittää miksi niin teen."
"Et siis voi ratkaista arvoitustani?"
"Salli minun auttaa sinua itse ratkaisemaan se", lausui Synesius
lempeästi hymyillen. "Sinun ei tarvitse johdattaa minua harhaan.
On vain yksi, jota rakastat, puhdas, saastaton neitsyt. Hänet
voitettuasi voit paremmin päättää, miten oikea selityksesi Korkeasta
Veisusta on; jos silloin vielä pidät siitä kiinni niin ei ainakaan
Synesius tahdo kiistellä kanssasi. Olen aina vaatinut itselleni
oikeutta itsenäiseen filosofeeraukseen, ja saman vapauden myönnän
sinullekin -- suuri joukkio tehköön sitte niin tai näin."
"Sinä siis myönnät minun olevan oikeassa? Tietysti sen teet?"
"Onko kohtuullista pyytää, että sanoisin hyväksyväni uuden
tulkitsemistavan, jonka vasta nyt kuulin esitettävän ja vielä
sellaisessa pikaisessa ja retoorisessa muodossa?"
"Sinä välttelet itse kysymystä", sanoi Rafael äreästi.
"Entä sitte? Sano minulle suoraan, sinä itsekiduttaja, enkö voi
auttaa sinua käytännössä, vaikka mietiskelyssä jätänkin sinut omiin
hoteihisi?"
"Kuule sitte historiani, jos niin haluat. Arvostele sen mukaan
kristittyjen tervettä järkeä!"
Kiireisesti ja aivankuin olisi hävennyt rippiään, mutta kuitenkin
vasten tahtoaan pakoitettuna ilmoittamaan sen, hän kertoi
Synesiukselle kaikki, alkaen ensi yhtymisestään Viktorian kanssa aina
pakoonsa asti hänen luotaan Berenikestä.
Hyvää piispaa tuntui Rafaelin hämmästykseksi koko asia suunnattomasti
huvittavan. Hän nauraa hohotti, löi polviinsa, ja joka kerta
puhujan pysähtyessä hän nyökkäsi kehoittavasti päätään ehkäpä siten
rohkaistaakseen häntä, vaan ehkäpä myöskin sen vuoksi että piti
Rafaelin toiveita paljon valoisampina kuin tämä itse.
"Jos naurat minulle, Synesius, niin pidän suuni kiinni. Onhan jo
tarpeeksi nöyryyttävää kun minun täytyy kertoa sinulle, että olen --
hitto vieköön -- kuin kuustoistavuotias pojan nulikka."
"Nauranko sinulle? Sinun kanssasi, tarkoittanet varmaan.
Luostariinko? Hoh -- hoh -- minä kyllä vastaan siitä, että vanhalla
prefektillä on tarpeeksi älyä, ettei hän kiellä niin edullista
naimiskauppaa lapseltaan."
"Unhotat, ettei minulla ole kunnia olla kristitty."
"Noo, sitte me teemme sinusta kristityn. Tiedän ettet tahdo antaa
minun käännyttää itseäsi. Olet aina tehnyt pilaa filosofiastani.
Mutta Augustinus tulee tänne huomenna."
"Augustinus?"