tuonne... tuonne..."
"Amfiteatteristako? Esiytyväthän liibyalaisetkin teatterissa."
"Verisiä kamppauksia Dionysolle pyhitetyssä teatterissa?"
"Kallis ystäväni," sanoi Orestes katuvaisesti, "tiedän sen olevan
rikoksen kaikkia draamallisen taiteen lakeja vastaan."
"Niin, ja jotakin paljon pahempaa! Ajattele mikä pyhyydenhäväistys
onkaan verenvuodatuksella tahrata jumalan alttari!"
"Sinä kaikista hurskahin ja kaunein, muista että tässä äärimmäisessä
pulassani voin olla oikeutettu lainaamaan Dionyson alttaria, koska
minä pelastin sen hänelle estämällä kaupungin hallitusmiehiä
barbaariseen roomalaiseen tapaansa täyttämästä koko orkestraa
patriiseille aijotuilla penkeillä. Sitäpaitsi, mitä näytelmiä tai
hullutelemia onkaan viime neljänäsatana vuotena esitetty jok'ainoalla
keisarikunnan näyttämöllä? Emmekö ole nähneet temppuilijoita,
loitsijoita, vertauskuvallisia esityksiä, marttyyrinäytelmiä,
hääjuhlia, nuoralla tanssivia norsuja opetettuja hevosia ja --
jos saamme uskoa Apulejus Madauralaista -- opetettuja aasejakin,
puhumattakaan monista muista tilaisuuksista, joista ei sovi mainita
vestaalin korville. Tämä on mauton aika, ja meidän täytyy mukautua
sen oloihin."
"Ah," Hypatia vastasi, "ensimmäinen askel draaman turmeltumiseen
tapahtui, kun Aleksanterin seuraajat rohkenivat saastuttaa teatterit,
joissa Sofokleen ja Euripideen kuorot olivat kajahdelleet, ja alentaa
Dionyson alttari näyttämöksi pantomiineille!"
"Joita sinun puhdas mielesi epäilemättä tuskin pitänee suuremmassa
arvossa kuin pientä miekkailuleikkiä. Mutta Ptolemaioot eivät
kuitenkaan voineet menetellä toisin. Sofokleen draamoja voidaan
esittää vain sofoklemaisena aikakautena, ja Ptolemaiosten aikakausi
oli sitä yhtä vähän kuin meidänkään aikamme. Siten kuoli draama
luonnollisen kuoleman, ja jos tämä sattuu ihmiselle tai asialle,
niin voi sitä epäilemättä itkeä ken niin haluaa, mutta se on joka
tapauksessa haudattava ja jotakin muuta sijaan hankittava -- paitsi
jos nimittäin se ei koske jumalien palvelusta."
"Olen iloinen että teet edes sen poikkeuksen", Hypatia hieman
katkerasti virkkoi. "Mutta miksei amfiteatteria voi käyttää molempiin
näytännöihin?"
"Mitäpä voin tehdä? Olen jo velkaantunut korviani myöten ja
amfiteatteri on puoleksi rauniona edellisen keisarin sokean ediktin
takia miekkailijoita vastaan. Meillä ei ole aikaa eikä rahaa sitä
kuntoon pannaksemme -- ja sitä paitsi miten viheliäisiltä nuo
satakunta kamppailijaa näyttäisivätkään areenalla, joka oli aijottu
kahtatuhatta varten! Muista, kallis Hypatia, millaisena rappion
aikakautena elämmekään!"
"Sen kyllä muistan", Hypatia lausui. "Mutta en tahdo nähdä alttaria
tahrattavan verenvuodatuksella. Jo sen saastuttaminen on herättänyt
jumalan vihaa, niin että hän on riistänyt meiltä kaiken runollisen
innostuksen."
"Sitä en lainkaan epäile. Aivan varmaan on taivaan kirous iskenyt
runoilijoihimme, koska ne ovat niin surkean kituvia. Olen todella
myös taipuvainen uskomaan saman taivaallisen kirouksen hedelmiksi
noitten vettä juovain munkkien ja nunnien samatenkuin argiivilaisten
naistenkin hullutukset. Mutta tahdonpa rajoittaa miekkailun
näyttämölle ja siten suojella alttarin pyhyyttä. Mitä nyt sitä
seuraavaan pantomiiniin tulee -- jos sinä suostut ehdotukseeni
Afroditen riemuvoiton esittämisestä, niin ei Dionysoskaan kieltäydy
lainaamasta alttariaan oman mielijumalattarensa ylistämiseen."
"Mutta se myytti on nuorempaa ja minun mielestäni alhaisempaa
alkuperää."
"Olkoon niin, mutta muista että toinen myytti tekee, eikä syyttä,
Afroditestä kaiken elollisen äidin. Ole varma ettei Dionysolla eikä
millään muullakaan jumalalla voi olla mitään sitä vastaan, että
jumalatar näyttää hallitsijavaltaansa lastensa yli. Ne tietävät
kaikki, että jos vain voimme palauttaa Afroditen palveluksen tänne,
seuraa pian koko Olympos perästä."
"Tuo äskeinen on sanottu taivaallisesta Afroditeesta, jonka esikuvana
on kotoisata siveyttä ja puhtautta esittävä kilpikonna, mutta ei
alemmasta, pandeemisesta Afroditeesta."
"Silloin toimitamme kokonaisen legioonan kilpikonnia seuraamaan
riemusaatossa, niin että kansa huomaa ketä se ihailee, itse sinä
kirjoitat hymnin, ja minä pidän huolta että kuoro tulee sen arvoinen.
Ei vain pari kitisevää huilua ja pari pojanääntä, vaan kokonainen
armeija kyklooppeja ja sulottaria! Hankinpa sellaisia sopraaneja
ja bassoja, että itse Kyrilloksen korvat rupeavat soimaan hänen
palatsinsa sisimmässä!"
"Hymnin? Sepä kaunis tehtävä minulle! Se on osa tuosta hullutuksesta,
johon kansa sinun puheittesi mukaan ei kiinnitä vähintäkään huomiota.
Sinä näytät itse päättäneen kaikki tärkeimmät asiat, ennenkuin
alennuit kysymään minun neuvoani."
"Olenko sinulle sellaista sanonut? Siinä kokonaan erehdyt. Mutta
jollei palkatun runonruikuttajan värssyt herätäkään mitään huomiota,
niin onko samaten kaunopuheisen ja viisaan Hypatian sepittämä runon
laita -- hänen, johon yhdellä haavaa Atheene, Foibos ja Dionysos
puhaltavat runollisen hengen? Ja jos olen järjestänyt kaikki
edeltäkäsin -- niin voisinko sen hienompaa huomaavaisuutta osottaa
jumaloidulle hallitsijattarelleni?"
"Enpä voi juuri sanoa sitä miksikään suureksi huomaavaisuudeksi."
"Mitä? Enkö ole säästänyt sinulta kaikkea mahdollista vaivaa, enkö
ensin ole rasittanut muutenkin ylenmäärin vaivattuja aivojani
keksimällä teatterivaikutuksia ja tarvekaluja, ja sitte tuonut tänne
mielikuvitukseni rakkaat lapset ja armotta laskenut ne sinun korkean
ja säälimättömän tuomioistuimesi eteen, jotta voisit määrätä niiden
elämästä ja kuolemasta?"
Hypatia tunsi joutuneensa ansaan, mutta nyt ei ollut enää yhtään
väitettä.
"Sanohan kenen on määrä alentaa itseään ja minua esittämällä Venus
Anadyomenea?"
"Ah, se on hienoin herkku koko ruokalistassani! Ajatteles, jos
laupiaat jumalat olisivatkin auttaneet minua saamaan lupauksen --
arvaas keltä?"
"Mitäpä minä siitä välitän! Kuinka sen voisin tietää?" kysyi Hypatia,
epäillen ja peläten todella tietävänsä, kenestä kysymys oli.
"Pelagialta itseltään."
Hypatia nousi seisaalleen mieli harmia täynnä.
"Tämä on tosiaan liian paljon! Sinulle ei siis riitä että vetoat
ehdolliseen lupaukseen tai pikemminkin mitä käskevimmällä ja
armottomimmalla tavalla vaadit minua täyttämään lupausta, jonka
heikkoudessani annoin sinulle siinä turhassa toivossa, että sinä
avustaisit minua pyrinnöissäni, jotka kuukausmääriä olet jättänyt
huomioonottamatta ja joita nykyhetkenäkin tuskin ja'at kanssani! Ei
riitä että eilen julkisesti tunnustit itsesi kristityksi, ja että
tänään tulet tänne luulottelemaan minulle uskaltavasi viikon päästä
palauttaa jumalien palveluksen -- sinä, joka äsken kielsit jumalat!
Ei riitä että ilman minua olet laatinut kaikki nämä suunnitelmat,
joiden miettimiseen itse kutsuit minut neuvonantajaksesi! Ei riitä
että olet käskenyt minun istumaan vierellesi teatterissa syöttinäsi,
välikappaleenasi, uhrinasi -- että minun siellä pitää punastua
ja väristä katsellessani sellaista, mikä on arvotonta jumalien
ja ihmisten silmille! Mutta kaiken tämän päätteeksi minun pitää
myös osaltani avustaa sen naisen riemuvoittoon, joka on pilkannut
opetustani, houkutellut luotani oppilaani, uhmannut minua itse
luentosalissani -- naisen, joka neljänä vuotena on tehnyt enemmän
kuin itse Kyrillos hävittääkseen kaikki ne hyveen ja totuuden
siemenet, joita minä -- vaikkakin turhaan -- olen koettanut kylvää!
Oi, rakastetut jumalat, eikö löydy rajaa niille tuskille, joita
teidän marttyyrinne on kärsittävä todistaakseen langenneelle
sukukunnalle teistä?"
Kaikesta hänen ylpeydestään ja Oresteen läsnäolosta huolimatta hänen
silmänsä täyttyivät katkerilla kyynelillä.
Hänen oikeutetun vihansa kiivaus pakoitti Oresteen luomaan katseensa
maahan, mutta kun Hypatia lempeämmällä ja surullisemmalla äänellä
lausui viime sanat, kohotti hän jälleen silmänsä ja katseli häntä
rukoillen ja suruisesti, samalla kuin hänen sydämensä kuiskasi:
"Hupsu haaveilija! Mutta hän on kuitenkin niin kaunis! Minä tahdon ja
minun täytyy voittaa hänet!"
"Ah, kallehin ja ylevin Hypatia, mitä olenkaan tehnyt! Mikä
ajattelematon houkkio olen ollutkaan! Säästääkseni sinulta vaivaa --
siinä turhamaisessa toivossa, että hyvin mietityillä suunnitelmillani
osoittaisin sinulle, ettei valtiomiestaitoni ole vallan arvoton tuki
sinun korkeammalle viisaudellesi -- olen minä kurja loukannut sinua
ja peräti turmellut jumalien asian, jonka hyväksi vannon olevani yhtä
altis kuin sinäkin uhrautumaan!"
Viime lause teki toivotun vaikutuksen.
"Peräti turmellut jumalien asian?" toisti Hypatia hämmästyneenä.
"Eikö se ole menetetty ilman sinun apuasi? Ja mitä muuta voin
päättääkään sanoistasi kuin että tahdot jättää minut, onnettoman, ja
jumalat meidän omiin vähiin voimiimme?"
"Jumalten vähä voima on kaikkivalta."
"Olkoon niin. Mutta miksi on Kyrillos eikä Hypatia tänään
Aleksandrian asujanten herra? Miksi, jollei juuri siksi että hän ja
hänen kannattajansa ovat taistelleet ja kärsineet, jopa sadottain
heistä on kuollutkin jumalansa edestä -- jonka he kuitenkin uskovat
kaikkivaltiaaksi. Miksi vanhat jumalat ovat unhotetut, kaunis
ajattelijatar? Sillä unhotetut he ovat."
Hypatian koko vartalo vapisi, ja Orestes jatkoi vielä
mielittelevämmällä äänellä:
"En tahdo pyytää mitään vastausta tähän kysymykseeni. Pyydän vain
anteeksi -- en tiedä mistä. Olen kuitenkin rikkonut, ja se on
minulle tarpeeksi. Ehkäpä olen ollut liian rohkea, liian innokas.
Mutta etkö sinä ole se palkinto, jota koetan voittaa, ja eikö
voittajalle seppeleen kallisarvoisuuden takia voida antaa anteeksi
hänen kärsimättömyytensä siihen pyrkiessään? Hypatia on unhottanut
kenelle ja mihin jumalat ovat hänet luoneet -- hän ei ole edes
kysynyt kuvastimeltaan neuvoa moittiessaan erästä lukemattomista
ihailijoistaan rohkeudesta, joka pikemminkin on luettava hänelle
ansioksi."
Oresteen katse hiipi Hypatian silmiin niin nöyrän ihailevasti, että
tämä punastuen käänsi pois päänsä... Olihan hän sentään nainen...
olihan hän haaveksija... ja pitihän hänestä tulla keisarinna...
Ja Oresteen ääni oli niin sulosointuinen ja hänen olemuksensa niin
miellyttävä kuin ikinä minkään miehen, joka on lumonnut naissydämen.
"Mutta Pelagia?" virkkoi hän viimein tyynnyttyään.
"Ah, etten ikinä olisi nähnyt sitä olentoa! Mutta minä todella
kuvittelen että sinua miellyttäisi mitä olen tehnyt."
"Minua?"
"Jos kosto, kuten sanotaan, on suloinen, niin tuskinpa on toista niin
erinomaista tilaisuutta nöyryyttää erästä, joka..."
"Kostoko? Luuletko todellakin minun tuntevan niin lihaista intohimoa?"
"Minäkö? En kautta Pallaan", sanoi Orestes, joka taas huomasi
olevansa väärällä tolalla. "Mutta muistahan voivasi tulla
vapautetuksi ikävästä -- en tahdo sanoa kilpailijasta -- jos sallit
tämän näytelmän tapahtua."
"Miten niin?"
"Eikö hänen esiytymisensä uudelleen näyttämöllä, jota kohtaan
hän on ollut osoittavinaan niin ylhäistä ylenkatsetta, voisi
tämän parjaushaluisen pikkukaupungin silmissä asettaa hänet
takaisin alkuperäiseen ja oikeaan asemaansa? Tämän perästä hän
tuskin uskaltanee julkisesti esiytyä jumalista polveutuvan
sankarin puolisona tahi -- aivan kuin hän olisi konsulin tytär --
kutsumattomana tunkeutua Hypatian luo."
"Mutta minä en voi, en voi sallia sitä edes häntäkään kohtaan. Onhan
hän joka tapauksessa nainen. Ja voinko minä filosofi vaikuttaa siihen
että hänen alentumisensa tulee hiuskarvankaan vertaa suuremmaksi kuin
mitä se jo on?"
Hypatia oli miltei sanomaisillaan "nainen kuten minäkin", mutta
siitä hänet estivät uusplatonisen filosofian oppilauseet. Hän siis
pidättihe lausumasta sitä malttamatonta myöntämystä, että hänelle
niin perinpohjin vastakkainen olento voisi kuulua samaan ihmissukuun
kuin lian itse.
"Ah", jatkoi Orestes, "tuo onneton sana: alentua! Oli ajattelematonta
minulta käyttää sitä; unohdin ettei hän omissa ja kaikkien muidenkaan
silmissä voi sen enemmän alentua taas kuullessaan 'rakkaiden
makedonialaistensa' kättentaputuksia -- joista hän vuosikausia
on elänyt -- kuin riikinkukko pyrstöään levittäessään. Rajaton
turhamaisuus ja itserakkaus eivät todellakaan ole epämieluisia
intohimoja sille, joka niitä itsessään tuntee. Hän on joka
tapauksessa se mikä on, eikä se suinkaan ole sinun vikasi. Sen
täytyy, sen täytyy tapahtua!"
Hypatia parka! Syötti oli liian makea, kiusaaja liian kavala.
Mutta häntä hävetti ääneen lausua filosofillista oppilausetta,
joka hänen sydämeensä loi rahtusen levollisuutta ja lohtua. Eihän
siinä ollut mitään pahaa, hän sanoi itselleen, että annettiin
alhaisempien olentojen vapaasti kehittyä luonnon heille viittaamaan
suuntaan, ainoaan jolla he, välttämättöminä muunnoksina suuren
maailmankaikkeuden moninaisuudessa, voivat seurata olemuksensa
lakeja. Sen vuoksi hän lopetti keskustelun sanoen:
"Jos sen täytyy tapahtua, niin... Minä tahdon nyt vetäytyä erikseni
ja kirjoittaa laulun. Mutt'en millään muotoa tahdo olla missään
yhteydessä tuon -- minua hävettää yksin hänen nimensäkin lausuminen.
Tahdon lähettää hymnin sinulle, ja hän saa sovelluttaa tanssinsa sen
mukaan miten parhaiten taitaa. En tahdo alistua hänen makunsa tai
oikeammin sanoen oikkujensa mukaan."
"Ja minä", Orestes virkkoi, "menen ja käytän kaikki kykyni juhlan
järjestämiseen. Viikon päästä sen pidämme -- ja voitamme. Jää
hyvästi, sinä viisauden kuningatar! Filosofiasi ei milloinkaan loista
kirkkaammalla valolla, kuin milloin sinä viisaudessasi alttiisti
sallit itsessään kauniin väistyä, vain suhteellisesti kauniin mutta
käytännöllisesti toimeenpantavan tieltä."
Hän lähti, ja Hypatia, joka melkein pelkäsi omia ajatuksiaan,
istui heti sepittämään hymniä! Aihe oli epäilemättä komea. Mitä
sanaselityksiä, maailmansyntyoppeja, vertauskuvia, myyttejä ja
kaikkia taivaan ja maan välillä olevia suhteita hän olisi voinutkaan
sovittaa runoonsa, jos vain olisi voinut poistaa siitä kuvan
tanssivasta Pelagiasta; mutta tämä kuva ei antanut karkoittaa itseään
vaan leijaili aaveen tavoin kaikkien hänen runokuviensa taustalla.
Hän vallan suuttui ensin Pelagiaan ja sitte itseensä, kun oli kyllin
heikko tätä ajatellakseen. Eikö hänen sielunsa kerrassaan saastunut
noin kurjan olennon kuvasta? Hän tahtoi puhdistaa ajatuksiaan
rukouksella ja miettimisellä. Mutta keneen kaikista jumalista hän
turvautuisikaan? Mielijumalattareensa Atheeneenko? Mutta miten
hän sitä voisikaan, hän, joka oli luvannut olla läsnä moisessa
näytelmässä! Ah, kuinka heikko hän oli ollutkaan myöntyessään!
Mutta olihan hänet viekotellut juuri sama mies -- sitä ei ollut
epäilemistäkään -- jota hän oli luulotellut voivansa johtaa ja
ohjata omien tarkoitustensa mukaan. Tämä mies oli nyt johtanut
ja ohjannut häntä, huolimatta hänen itsenäisyyden tunteestaan,
hänen ihmisrakkaudestaan ja luonnollisesta oikeudentunnostaan. Hän
oli siis Oresteen välikappale. Tosin oli hän tullut siksi siten
saavuttaakseen suuren päämäärän. Mutta entä jos hänen vastakin piti
alistua tuon miehen tahtoon -- entä jos hänen täytyi tehdä niin! Ja
tämä ajatus kävi vielä kalvavammaksi hänen älytessään, että Orestes
sittekin oli oikeassa; tämä tiesi mitä piti tehdä ja miten se oli
tehtävä. Hän ei voinut olla ihailematta Oresteen kekseliäisyyttä,
neuvokkaisuutta ja selvää käytännöllistä älyä -- ja kuitenkin hän
halveksi, epäili, milteipä vihasi häntä. Mutta entä jos juuri nuo
ominaisuudet antoivatkin ihmiselle menestystä maailmassa! Entäpä
jos hänen itsensä oli pakko alinomaa rikkoa -- tuota jo rikottua --
periaatettaan vastaan, että aina toimisi syvällisinten ja pyhinten
periaatteiden mukaan sekä alati käyttäisi jaloimpia keinoja! Entäpä
jos hänen alinomaan olisi pakko turvautua moisiin kurjiin temppuihin
niillä edistääkseen korkeampia ja puhtaampia päämääriään! Jospa
valtiotaito, eikä filosofia ja uskonto, olikin määrätty hallitsemaan
ihmissukua! Mikä vihattava aatos! Ja kuitenkin -- mistä johtui että
hän, joka koko ikänsä oli koettanut olla itsenäinen, alkuperäinen,
joka aina oli pyrkinyt uhmaamaan ja musertamaan tavan ja olosuhteiden
vihamielisiä valtoja ja yksinään taistelemaan kristinoppia ja
turmeltunutta aikaa vastaan -- mistä johtui että hän ensimmäisessä
tärkeässä ja ratkaisevassa tilaisuudessa oli mykistynyt, käynyt
päättämättömäksi, vieläpä joutunut viimein sen pahan uhriksi, jota
hän oli tahtonut maailmasta juurittaa. Hän ei vielä tiennyt, että
kellä ei ole muita keinoja turmeltuneen ajan uudestaluomiseen kuin
kuolleelta muinaisajalta perittyjä koulumestarimaisia oppilauseita,
sen täytyy viimein salaa lainata itselleen aseita juuri siltä uudelta
ajalta, jota vastaan taistelee -- aseita, joita tuskin ymmärtää
käyttää -- ja paikata vanhaa vaatetta uuden vaatteen palasella,
kunnes vaurio käy ilmeiseksi ja parantumattomaksi. Tällaiset
ajatukset vähitellen karkoittivat siksi päiväksi Hypatian mielestä
Atheenet, hymnit, filosofiat ja kaiken muun -- paitsi Pelagiaa, tuota
narttua.
Sillä välin kulki Aleksandrian valtioelämä tavallista levollista
uraansa. Yleisiin rakennuksiin naulattiin julistuksia, jotka
tiesivät Heraklianuksen voitosta, ja tyhjäntoimittajain maleksivat
parvet lausuivat varsin julki täydellisen välinpitämättömyytensä
kuka Roomassa ja jopa itse Bysantiumissakin hallitsi. Pitihän
pääkaupungit varustaa elintarpeilla, olipa sitte Heraklianus tai
Honorius keisarina, ja mitäpä merkitsi ken veron sai, kunhan vain
Aleksandrian viljakauppa ei kärsinyt mitään vauriota. Eipä myöskään
-- kuten jotkut Oresteen ystävistä vihjailivat -- ollut hullumpaa
vaikka Egypti saisi pitää veronsa omassa aarrekammiossaan, sen sijaan
että se lähetettiin Roomaan ilman mitään muuta korvausta kuin kalliin
armeijan majoittaminen. Aleksandria oli ennen ollut riippumattoman
valtakunnan pääkaupunki, ja miksei se jälleen voisi siksi tulla?
Sitte seurasi suunnattomia viljanjakeluja, jotka pikemmin alhaisolle
kuin laivanvarustajille mieluisella tavalla todistivat, että Egyptin
vehnää voitiin kotona käyttää paremmin kuin vieraissa maissa. Kulkipa
huhu yleisen anteeksiannon julistamisesta kaikille vangeille, ja
koska jokaisella rikollisella tietysti oli jonkinlaisia ystäviä,
jotka pitivät häntä vääryyttä kärsineenä marttyyrina, oli jokainen
puolue tyytyväinen sellaiseen toimenpiteeseen, ainakin mitä sen omiin
etuihin tuli.
Siten paisui Oresteen saippuakupla; se kasvoi ja kimalteli joka
päivä uusilla värivivahduksilla, Hypatian istuessa kotona ja raskain
mielin kirjoittaessa hymniään Venus Uranian kunniaksi sekä suostuessa
Oresteen jokapäiväisiin vierailuihin.
Tuulispäitä ja sadetta tuova pilvi oli kuitenkin sumentanut sen
taivaan, jolle prefekti oli antanut sellaisen hohteen maalaamalla sen
kirkkaan siniseksi, koska se itse ei tahtonut ottaa tätä väriä --
minkä keinon herrat politikoitsijat niin hyvin tuntevat. Päivä tai
pari Aramoniuksen telotuksen jälkeen ilmoittivat nimittäin prefektin
henkivartijat, että ristiinnaulittu mies ristineen oli kadonnut.
Nitrian munkit olivat mieslukuisasti saapuneet paikalle ja vartijain
silmäin edessä ottaneet mukaansa ruumiin. Orestes älysi vallan hyvin,
että miehet olivat saaneet lahjuksia tämän varkauden sallimiseen,
mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa miehille, joiden mielialasta yksin
hänenkin henkensä riippui. Sen vuoksi hän sulatti häväistyksen miten
parhaiten taisi, vannoi uudelleen kostavansa Kyrillolle ja antoi
kaiken kulkea entistä uraansa. Mutta katsos, neljäkolmatta tuntia
varkauden tapahduttua näyttäytyi juhlakulkue, jossa oli Aleksandrian
kaikki roskaväki sekä kaikki sikäläiset hurskaat ihmiset, tuhatmäärin
Nitrian munkkeja, pappeja, diakoneja, arkkidiakoneja ja Kyrillos itse
täydessä arkkipiispan korussa. Keskellä kannettiin komealla paarilla
kadonnut ruumis, jonka naulojen lävistämät kädet ja jalat olivat
peittämättöminä, uskovaisten sääliväisten katseitten esineinä.
Tämä huomiota herättävä saatto kulki aivan Oresteen palatsin ikkunain
ohitse, joista tämä huomasi soveliaaksi vetäytyi taaemmaksi, edelleen
satamakujia pitkin ja ylös Cæsareumin rappusia. Puolen tunnin päästä
tuli muuan palvelija henki kurkussa ja ilmoitti kansan kaitsijalle,
että hänen uhrinsa oli sijoitettu kunniasijalle, kirkon keskilaivaan,
julistettuna asianomaisesti kanoniseeratuksi pyhimykseksi -- se ei
ollut enää Ammonius, vaan Thaumasios Ihmeellinen. Jo puhui Kyrillos
saarnatuolista marttyyrin suuremmoisista hyveistä ja hänen vielä
suuremmoisemmasta uskollisuudestaan hamaan kuolemaan saakka, ja
palkittiin jyrisevillä kättentaputuksilla viitatessaan Siseraan
Kison-puron varrella, Sanheribiin Nisrochin temppelissä ja kaikkiin
muihin maailman ruhtinaihin, jotka lopulta olivat joutuneet häpeään.
Tämähän oli selvä myrsky! Oli sangen helppoa komentaa sotilasosasto
kirkkoon ottamaan pois ruumiin, mutta vähemmän helppoa saada
sotilaita kuolema silmäinsä edessä tottelemaan tätä käskyä.
Sitäpaitsi oli nyt vielä liian aikaista uskaltaa ottaa niin
väkivaltaista askelta kuin kirkkorauhan häiritseminen oli...
Sen vuoksi Orestes merkitsi tämänkin tapauksen niiden asiain
pitkään luetteloon, joista hän jonain kauniina päivänä aikoi
vaatia patriarkkaa tilille, ja käytti puolituntisen manatakseen
kaikkien kristillisten ja pakanallisten jumaluuksien, pyhimysten ja
marttyyrien nimessä kirousta Kyrillon pään päälle. Sitte hän laati
valituskirjan kärsimistään vääryyksistä samalle Bysantiumin hoville,
jota vastaan varusteli kapinaa, sillä lohdullisella varmuudella,
että Kyrillos samassa postissa lähettäisi vastakertomuksen, joka
kohta kohdalta oli ristiriidassa hänen väitteittensä kanssa... No,
entä sitte! Jollei hänen kapinayrityksensä onnistuisi, niin olisihan
hyödyksi että hän viimeiseen saakka voi todistaa uskollisuuttaan.
Mitä ristiriitaisempia molemmat kertomukset olivat keskenään sitä
kauemmin kuluisi totuuden selville ottamiseen, siten voitettaisiin
aikaa ja yhä enemmän kasvaisi toivonaihe, että uusi lehti
valtioviisaitten sibyllamaisessa ennuskirjassa -- sattumoitten
luvussa -- ennättäisi kääntyä. Toistaiseksi hän vain liikuttavin
sanoin vetosi yleensä kaikkiin maltillisiin ja kunnianarvoisiin
henkilöihin, joita Aleksandriassa oli sangen paljon, siellä kun liki
sadallatuhannella ammattilaisella ja kauppiaalla oli omaisuutta
vaaranalaisena.