kypsytetyt, voit sinä vuorostasi nousta pystyyn ja pitää puheen...
sellaisen varmasti voit sepittää. Muistuta siitä miten nämä
näytelmät -- muinen Rooman valtakunnan ylpeys -- ovat joutuneet
rappiolle galilealaisen taikauskon vallalle päästyä; että kansan
hankkiakseen todellisia nautintoja silmilleen ja korvilleen on
julkisesti palattava niihin jumaliin, joiden palveluksesta nämä
leikit ovat saaneet alkunsa, sekä että näytelmät ainoastaan tämän
palveluksen yhteydessä voivat saavuttaa täydellisyytensä. Mutta minun
ei ole tarvis opettaa sinulle, mitä itse niin usein olet minulle
opettanut. Neuvotelkaamme sen sijaan näytelmästämme, joka lähinnä
viljanjakelua on tärkein tuumistamme. Minun olisi pitänyt antaa
esiytyä tuon munkin, joka eilen oli miltei iskeä minut kuoliaaksi.
Se olisi tosiaankin ollut lakien voitto kristillisyydestä! Hän ja
villipedot olisivat voineet huvittaa kansaa kymmenen minuuttia.
Mutta viha minussa voitti viisauden, ja mies on nyt kaksi tuntia
virunut ristillä. Mutta mitäs sanot, jos panisimme toimeen pienen
miekkailuleikin? Totta on, että sellaiset kamppailut ovat laissa
kielletyt."
"Taivaan kiitos, että niin on laita!"
"Mutta etkö älyä, että meidän juuri sen vuoksi on osotettava
itsenäisyyttämme käyttämällä miekkailijoita?"
"Ei, niiden aika on ohi. Elkööt ne enää koskaan häväiskö maan pintaa!"
"Sitä sinä, katsoen omaan henkilöösi, et saa sanoa julkisesti. Muuten
voisi Kyrillos olla kyllin julkea muistuttaakseen sinulle, että
kristityt keisarit ja piispat ovat poistaneet ne."
Hypatia puri huultansa ja vaikeni.
"En tahdo suinkaan vaatia mitään, joka olisi vastoin mieltäsi...
Jospa vain voisimme toimittaa pari marttyyrinäytelmää, -- mutta
pelkään että meidän pitää odottaa vuosi tai pari ennenkuin, nykyisin
vallalla olevien mielipiteiden takia, voimme rohjeta mihinkään
sellaiseen."
"Odottaa? Niin kyllä, me tahdomme odottaa iankaikkisesti! Eikö
Julianus -- ja onhan hän kai esikuvamme -- kieltänyt vainoamasta
galilealaisia? Hänen mielestään ne olivat kyllin rangaistut omalla
jumalattomuudellaan ja taikauskoisella itsekidutuksellaan."
"Sekin oli pieni erehdys tuolta suurelta mieheltä. Hänen olisi
pitänyt muistaa, ettei kolmena vuosisatana mikään -- eivät edes
miekkailijatkaan -- ole voineet saattaa roistoväkeä niin hyvälle
tuulelle kuin katseleminen, miten joitakuita kristittyjä, varsinkin
nuoria kauniita naisia, poltettiin tai viskattiin petoeläimille."
Hypatia purasi taas huultaan.
"En voi kuunnella sellaista puhetta. Unhotat puhuvasi naiselle."
"Oo ylevin Viisaus," sanoi Orestes mielittelevimmällä äänellään, "et
kai koskaan voi luulla minun tahtovan kiusata sinun korviasi? Mutta
salli minun vain huomauttaa siitä yleisestä totuudesta, että ken
tahtoo saavuttaa jonkin päämäärän, sen on myös pakko käyttää tarjona
olevia keinoja; ja ne keinot, joita neljän vuosisadan kokemus on
koetellut, lienevät ylipäätään parhaimmat. Puhun vain tavallisena
käytännöllisenä valtiomiehenä, mutta epäilemättä filosofi myöntää
minun olevan oikeassa."
Hypatia katseli maahan, ja hänen mielensä oli täynnä tuskaisia
ajatuksia. Mitähän hän vastaisikaan? Eikö tämä ollut liiaksikin
totta, eikö Oresteella ollut kokemus ja tosiasiat puolellaan?
"No niin, jos se on välttämätöntä... mutta minä en tahdo
mitään miekkailijoita. Miksei jotakin -- jotakin tuollaista
taistelua petojen kanssa? Nekin ovat sangen vastenmielisiä, mutta
ovat vähemmässä määrässä epäinhimillisiä, ja voithan ryhtyä
turvallisuustoimenpiteisiin, niin ettei yksikään ihminen kärsi
vahinkoa."
"Sepä olisi todellakin ruusu ilman tuoksua! Jollei mitään vaaraa
tai verenvuodatusta tule kysymykseen, menettää huvi viehätyksensä.
Petoeläimet ovat kuitenkin juuri tätä nykyä kallishintaisia, ja jos
annan surmata koko eläintarhani en voi sitte enää tehdä mitään.
Miksemme ottaisi jotakin, mikä ei maksa rahaa, esimerkiksi vankeja?"
"Mitä, asetatko sinä ihmisolennot petoeläimiä halvemmiksi?"
"Pois se, mutta ne maksavat todellakin vähemmän. Muista että ilman
rahaa olemme voimattomat; jumalten vuoksi meidän täytyy säästää
varojamme."
Hypatia vaikeni.
"Viisi- tai kuusikymmentä liibyalaista vankia on juuri tuotu tänne
korvesta. Miksemme antaisi niiden taistella yhtä monta sotilasta
vastaan? Nehän ovat kapinoitsijoita, sodassa vangittuja."
"Silloin", sanoi Hypatia, joka itsepuolustuksekseen tarttui jokaiseen
oljenkorteen, "silloinhan ne joka tapauksessa ovat menettäneet
oikeutensa elää."
"Tietysti. Kristityt eivät siis saa mitään aihetta meitä
syyttääkseen. Eikö kaikkein kristillisin keisari Konstantinus
käskenyt kolmesataa germanilaista vankia teurastamaan toisensa
Trierin amfiteatterissa?"
"Mutta ne kieltäytyivät, viskautuivat omiin miekkoihinsa ja kuolivat
sankareina."
"Niin, nuo germaanit ovat aina yhtä mahdottomia pidellä. Omat
henkivartijanikin ovat aivan yhtä kovapintaisia. Sanoakseni sinulle
totuuden olen jo pyytänyt heitä osoittamaan urhouttaan noita
liibyalaisia vastaan, mutta mitä luulet heidän vastanneen?"
"Toivoakseni he kieltäytyivät?"
"He sanoivat minulle mitä hävyttömimmällä naamalla olevansa
miehiä eikä näyttelijöitä, ja että he olivat palkatut sotimaan
eikä teurastamaan. Niin älykkään johdannon jälkeen minä odotin
sokrateslaista dialoogia ja poistuin."
"He olivat oikeassa."
"Epäilemättä he olivat oikeassa, filosofiselta kannalta katsoen;
käytännölliseltä kannalta katsoen he sitä vastoin olivat suuria
sanansaivartajoita ja minä huonosti palveltu isäntä. Voin
toki vankiloista sentään löytää tarpeeksi monta onnetonta ja,
väärinymmärrettyä sankaria, jotka vapauden toivossa tulevat
taistelemaan kelpo tavalla, ja tiedänpä muutamia vanhoja
miekkailijoita, joita vielä asuskelee kapakoissa ja jotka ilolla
antavat niille viikon päivät opetusta. Se siis menee mukiin. Mutta
nyt iloisempaan näytelmään, joka sitte seuraa -- sen pitää olla
jotakin enemmän tai vähemmän draamallista."
"Sinä unhotat puhuvasi naisen kanssa, joka toivoo niin pian kuin
mahdollista pääsevänsä Atheneen ylipapittareksi ja joka sitä
odotellessaan on velvollinen tekemään mitä hänen opettajansa
Julianus sääsi aikansa papeille. Minun on siis galilealaisten tavoin
kammottava teatteria, samaten kuin toivon vastedes voivani heidän
tavallaan pitää huolta leskistä ja muukalaisista."
"Olkoon minusta kaukana että tahtoisin halventaa tuon suuren miehen
viisautta. Salli minun vain huomauttaa, että arvostellen valtakunnan
nykyistä tilaa voi syyllä sanoa hänen epäonnistuneen."
"Auringonjumala, jota hän rakasti, otti hänet liian varhain tykönsä
kuoleman kautta."
"Ja samassa tuokiossa kuin hän oli poissa, virtasi kristillinen
raakalaisuus takaisin vanhaan uomaansa."
"Ah, jospa hän vain olisi elänyt kaksikymmentä vuotta kauvemmin!"
"Ehkäpä Auringonjumalalle ei ollut yhtä tärkeätä kuin meille
ylipappinsa aikeitten menestyminen."
Hypatia punastui. Nauroiko ehkä Orestes salaa hänelle ja hänen
toiveilleen?
"Elä pilkkaa!" hän sanoi juhlallisesti.
"Taivas sen estäköön! Koetan vain selittää selvää tosiseikkaa.
Toinen selitys on tämä: koska Julianus ei menetellyt aivan oikein
koettaessaan palauttaa Olympoon jumalain palvelusta, niin huomasi
Auringonjumala otolliseksi temmata hänet pois. Nyt hän lähettää
Julianuksen sijasta filosofi Hypatian, joka on kyllin viisas
huomatakseen Julianuksen erehdyksen ja joka ei liian tarkoin koeta
matkia galilealaisia siinä ankarassa siveellisyydessä, jonka ainoat
ja luonnolliset kannattajat nämä ovat."
"Siis Julianuksen erehdys oli se, että hän oli liian hyveellinen? Jos
niin on laita, niin tahdonpa olla hänen kaltaisensa ja epäonnistua
kuten hän. Syy ei silloin ole minussa, vaan kohtalossa."
"Hänen virheensä ei ollut se, että hän itse oli liiaksi hyveellinen,
sinä Atheneen puhdas kuva, vaan että hän koetti tehdä muutkin yhtä
hyveellisiksi. Hän unohti jälkipuoliskon Juveliuksen merkillisessä
lausunnossa, että '_panem et circenses_' ['Leipää ja huvituksia!'
-- Rooman alhaison tunnussanaksi tullut vaatimus hallitsijoiltaan
valtakunnan rappeutumisen aikana. Suom. muist.] ovat asia, jonka
hallitsijan ehdottomasti ja ennen muuta on vaarinotettava. Hän
yritti antaa kansalle leipää ilman näytelmiä. Minkä kiitoksen hän
suunnattomasta anteliaisuudestaan sai, siihen vastatkoot hän itse ja
Antiokian kelpo rahvas. Sinä esitit äsken hänen Misopogon'insa..."
"Ah, siinä valittaa mies, joka oli liian puhdas ajallensa!"
"Vallan oikein. Hänen olisi pitänyt tyytyä pitämään puhtautensa
vain omana hyvänään; hänen ei olisi pitänyt lähteä Antiokiaan vain
filosofisena ylipappina ja varustettuna epäilyttävän siistillä
parralla uhraamaan jumalalle, johon -- suo minulle anteeksi -- ei
kukaan antiokialainen ollut vuosikausiin uskonut. Jos hän olisi
kulkenut sisään meidän valkoisella norsullamme ja kymmenentuhatta
miekkailijaa seuranaan, jos hän olisi rakentanut Dafnen lehtoon
teatterin norsunluusta ja lasista sekä toimittanut juhlanäytännön
Auringonjumalan tai minkä muun Pantheonin jumaluuden kunniaksi..."
"Silloin hän olisi toiminut filosofille arvottomalla tavalla."
"Mutta tuon yksinäisen pappipirun sijasta, joka kahlasi märän
ruohikon halki hylätyn alttarin luo yksi ainoa hanhi kainalossaan,
olisi jok'ainoa hanhi Antiokiassa -- anteeksi että varastan
sanaleikin Aristofaneelta -- ammolla suin seurannut häntä ja
palvellut häntä kuin mitä jumalata hyvänsä -- tunnettua tai
tuntematonta -- ja kilistellyt koko komeutta."
"No niin," sanoi Hypatia, joka vastenmielisesti mukautui
Oresteen sattuvaan todisteluun, "palauttakaamme siis ihana
muinaiskreikkalainen draama. Esittäkäämme joku Aiskyloon tai
Sofokleen trilogioista."
"Liian mietoa, rakas ystäväiseni. Eumeniidit menisivät ehkä mukiin
tai Filoktetes, jos todellakin voisimme kiduttaa Filoktesta ja
saisimme yleisön vakuutetuksi, että hän vaikeroi täydellä todella."
"Miten mautonta."
"Niin kyllä, mutta se olisi välttämätöntä, kuten monet muutkin
mauttomat asiat."
"Miksemme koettaisi Prometeusta?"
"Se draama epäilemättä antaisi mainion tilaisuuden
teatterivaikutusten esittämiseen. Ajatteles vain noita vedenneitosia
siivitetyssä vaunussaan ja Okeanosta griipinsä selässä! Mutta minusta
tuskin olisi soveliasta näyttää Zeusta ja Hermestä kansalle siinä
jotenkin rumassa valossa, missä Aiskylos ne esittää."
"Sen unohdin", sanoi Hypatia. "Oresteen trilogia on kai lopulta
paras."
"Parasko? Se on jumalallinen, jumalallinen! Ah, että minun
osakseni tulisikin esiytyä jälkimaailmalle sinä miehenä, joka on
kreikkalaisella näyttämöllä herättänyt Aiskyloon mestariluomat
uudelleen eloon! Mutta -- pyydän suurelta runoilijalta tätä
huomautustani anteeksi -- eikö Agamemnon osoita liian suurta
pidättyväisyyttä, kun ajatellaan nykyajan makua? Jos vain voisimme
saada kylpykohtauksen esitetyksi oikein yleisön silmien edessä, ja
Agamemnonin, jonka oikein toden teolla saisi tappaa -- jälkimmäistä
en kuitenkaan vaadi, sillä hyvä näyttelijä saisi siitä aiheen
kieltäytyä tästä osasta... mutta murhan pitäisi kuitenkin joka
tapauksessa tapahtua yleisön nähden."
"Kauheata. Se olisi rikos kaikkia draamallisen taiteen lakeja
vastaan. Eikö yksin romalainen Horatiuskin lausunut seuraavan
säännön: _Nec pueros coram populo Medea trucidet_. [Eihän Medeakaan
silponut poikiaan yleisön nähden.]"
"Sinä kaunein ja viisain naisista, minä olen sen vanhan rakkaan
epikurealaisen kuuliaisin oppilas -- yksinpä huoneitteni
järjestelyynkin nähden, mistä Afrikan tuleva keisarinna jonain
päivänä hankkinee varmuutta. Mutta nyt emme puhele runoustaidosta,
vaan hallitustaidosta. Tapahtuipa kuitenkin että Horatiuksen istuessa
nojatuolissaan ja jakaessa kansalle hyviä neuvojaan, muuan yksityinen
henkilö, joka hiukan paremmin kuin runoilija ymmärsi mitä suuret
joukot ihailevat, antoi äitinsä hautajaisissa neljänkymmenen tuhannen
miekkailijan esiytyä."
"Mutta sääntö perustuu kauneuden ijäisiin lakeihin. Se on hyväksytty
ja sitä on seurattu."
"Mutta ei siitä kuitenkaan ole välittänyt se kansa, jota varten
se kirjoitettiin. Oppinut Hypatia ei varmaankaan ole unohtanut
että Annaeus Seneca -- tai ken se oli, joka kirjoitti hyvin huonon
murhenäytelmän Medeasta -- Horatiuksen säännöstä huolimatta huomasi
niin välttämättömäksi että Medea surmasi lapsensa kansan nähden, että
hän todellakin antoi hänen tehdä sen -- ei edes kuuttakaankymmentä
vuotta sen jälkeen kuin Horatius kirjoitti '_Ars poeticansa_'."
Hypatia vaikeni tuntien itsensä joka kohdassa voitetuksi, ja Orestes
jatkoi kiusoitta van puheliaasti:
"Muista myöskin, että vaikka uskaltaisimmekin hiukan muutella
Aiskylosta, emme löytäisi ketään, joka kykenisi näyttelemään häntä."
"Se on totta! Ah, mikä kurja aika!"
"Mutta vaikken ollenkaan mainitsisi sitä epäilyttävää kohteliaisuutta
minulle, joka pyrin erääseen huomattavaan arvoon, että kaimani murhaa
äitinsä ja joutuu sitte kostotarten takaa-ajettavaksi yli näyttämön
--"
"Mutta Apollohan pelastaa ja puhdistaa hänet lopulta. Minkä ihanan
tilaisuuden tämä viimeinen kohtaus tarjoisikaan vanhan jumalien
kunnioituksen juurruttamiseksi kansaan!"
"Totta, mutta nykyisin useimmat katsojista pikemminkin uskoisivat
äidinmurhan ja kostotarten kamalaan todellisuuteen kuin Apollon
valtaan pelastaa syyllinen koston jumalattarien käsistä. Pelkäänpä
että sinun lähimpiä tehtäviäsi tulee olemaan uskon elähyttäminen
tähän jumalaan."
"Ja sen tulen tekemään", sanoi Hypatia. Mutta hän ei enää puhunut
toivehikkaasti.
"Etkö myöskin luule," jatkoi kiusaaja, "että nämä vanhat näytelmät
voisivat antaa hiukan synkän käsityksen niistä jumalista, joita
haluamme jälleen palauttaa -- suo anteeksi -- tarkoitan jälleen
kunnioittaa? Kertomus Atreuksen suvusta on kaikesta kauneudestaan
huolimatta miltei yhtä iloton kuin Kyrilloksen saarna viimeisestä
tuomiosta ja siitä Tartaroosta, joka on valmistettu poloisille
äveriäille."
"No niin," virkkoi Hypatia, käyden yhä välinpitämättömämmäksi,
"lienee siis viisainta ensin näyttää vanhojen myyttien valoisampi
ja mielyttävämpi puoli. Muinaisateenalaisella murhenäytelmällä oli
suuruutensa aikana hilpeä vastakohta ikivanhassa huvinäytelmässä."
"Sekä eräissä dionysilaisissa leikeissä ja juhlakuluissa, jotka tässä
jätän mainitsematta, mutta joiden tarkoitus oli herättää oikeata
hartautta jumaliin sellaisissa, jotka eivät kyenneet käsittämään
Aiskylosta ja Sofoklesta."
"Ethän vain niitä tahdo elvyttää eloon?"
"Pallas siitä varjelkoon, mutta me tahdomme korvata niitä miten
parhaiten taidamme."
"Pitäisikö meidän halventaa itseämme, sen vuoksi että alhaiso on
halventunut?"
"Ei suinkaan. Minulle on vaivannäkö moisen asian hyväksi samatenkuin
joka viikkoisista pantomiineistämmekin yhtä vastenmielinen kuin ikinä
Julianukselle itselleenkin. Mutta muistahan, ystäväiseni -- '_panem
et circenses_' -- kansa on saatettava hyvälle tuulelle, ja siihen on
vain yksi keino tarjona, nimittäin, silmäin pyyntö, lihan himo ja
elämän koreus, kuten eräs tunnettu galilealainen aivan oikein kuvaa
ikivanhaa roomalaista menetelmää."
"Saattaa kansaa hyvälle tuulelle? Minä tahdon puhdistaa sen
kelvolliseksi jumalia palvelemaan. Jos meillä täytyy olla leikillisiä
näytelmiä, niin voi se tapahtua ainoastaan murhenäytelmän yhteydessä,
joka Aristoteleen määritelmän mukaan puhdistaa katsojain tunteita
säälin ja kauhun avulla."
Orestes hymyili.
"En mitenkään tahdo väittää niin hyvää tarkoitusta vastaan. Mutta
etkö luule, että miekkailijain ja liibyalaisten taistelu jo
edeltäkäsin voisi aikaansaada tätä? En voi ajatella muuta, joka
paremmin sopisi siihen tarkoitukseen, kuin ehkä Neron tapaa antaa
henkivartijainsa viskata katsojat alas areenalle petoeläinten eteen.
Miten perinpohjaisesti puhdistetuksi säälin ja kauhun avulla lienee
jokainen roomalainen poroporvari tullutkaan istuessaan teatterissa ja
ollessaan epätietoisena, joutuisiko hän ehkä lihavan eukkonsa kera
lähimmän jalopeuran raadeltavaksi."
"Sinua huvittaa olla sukkela", sanoi Hypatia, joka vaivoin voi
peitellä inhoaan.
"Ihana valittu morsiameni! Tohdin vain tehdä viattoman johtopäätöksen
naurettavaisuuteen eräästä Aristoteleen syväoppisesta säännöstä,
jota minä uusplatoonilaisena, kuten valtiattarenikin, sattumalta en
voi hyväksyä. Mutta rukoilen sinua, elä tottele minua, vaan omaa
viisauttasi! Sinä et saa kansaa heti älyämään että olet oikeassa.
Olet liian viisas, liian puhdas, liian kaukonäköinen rahvaalle,
ja siksipä on sinun hankittava itsellesi valtaa pakoittaaksesi se
mukaasi. Julianus huomasi pakoittamisen lopulta välttämättömäksi ja
jos hän olisi elänyt seitsemän vuotta kauvemmin, olisi hän huomannut
vainoamisenkin välttämättömäksi."
"Jumalat varjelkoot sellaista välttämättömyyttä koskaan syntymästä
täällä!"
"Usko minua, että ainoa keino sellaisen välttämiseksi on
liehakoiminen ja houkutteleminen. Se on sittekin vain heidän
parhaakseen."
"Oikeassa olet", Hypatia huokasi. "Tee kuin tahdot."
"Usko minua, tuleva on aika, jolloin sinä vuorostasi saat tehdä mitä
tahdot. Nyt pyydän sinua mukautumaan minun tahtooni, jotta sen kautta
voit päästä sellaiseen asemaan että tästälähin saat hallita sekä
minua että Afrikkaa."
"Mutta millaista Afrikkaa! Kuitenkin kun ne nyt kerran ovat syntyneet
alhaisiksi ja maallisiksi olennoiksi, niin lienee niitä sellaisina
kohdeltava, ja syy siihen on luonnon eikä suinkaan meidän. Joka
tapauksessa on se mitä suurimmassa määrässä alentavaa. Mutta jos
filosofinen vähemmistö voi astua oikeuksiinsa jumaluuden lähettäminä
hallitsijoina vain imartelemalla niitä alhaisempia olentoja, joita
he näiden omaksi onneksi johtavat -- niin tapahtukoon sitte niin.
Se ei ole pahempata kuin moni muukaan, mihin jumalten palvelijain
tällaisena aikana on alistuminen."
"Ah," Orestes lausui, tahtomatta kuulla Hypatian huokausta tai nähdä
hänen huultensa katkeraa värähdystä, "nyt on Hypatia taas sama kuin
ennen -- se joka antaa minulle neuvoja ja joka löytää syvällisiä ja
taivaallisia syitä kaikkeen mihin minä poloinen saan käyttää vain
kettumaisuuttani. Käykäämme siis käsiksi iloisempaan näytelmäämme. --
Minkähän aiheen siihen keksisimme?"
"Minkä vain tahdot, kunhan se ei -- kuten tavallisesti on laita --
ole sellainen, jota kainon naisen silmä ei voi katsella. Minä en
kykene järjestämään mitään, jonka tarkoitus on narrien huvittaminen."
"Siis pantomiini? Voimme tehdä siitä niin suuremmoisen ja ilmehikkään
kuin suinkin ja tuhlata siihen viljalta komeutta ja petoeläimiä."
"Kuten vain haluat."
"Ajatteles myöskin, minkä mainion tilaisuuden mytoloogisen oppimme
esittämiseen pantomiini tarjoo. Miks'emme esittäisi jonkun jumaluuden
riemuvoittoa? Voisinko sen kiinteämmin sitoutuakaan jumalien
palvelemiseen? No niin, minkä jumaluuden riemuvoittoa esitämme?"
"Atheenen, jollei hän vain -- kuten pahoin pelkään -- ole liian siveä
ja järkevä Aleksandrian kansalle."
"Niin -- minusta tuntuu kuin se ei oikein osaisi häntä arvostella
-- ainakaan tätä nykyä. Miksemme koettaisi Afroditeä? Niin hyvin
kristityt kuin pakanat ymmärtävät hänet täydellisesti. Enpä myöskään
tiedä ketään, joka ei viisauden neitseellistä jumalatarta esittämällä
halventaisi häntä, jollemme ota lukuun erästä jaloa neitoa, joka,
kuten toivon, on luvannut esittää tätä jumalatarta tästä kunniasta
ylpeän orjansa vierellä. Yksi Pallas on jo kylliksi teatterissa."
Hypatiaa puistatti. Orestes piti siis sitä selvänä seikkana ja vaati
häneltä mitä itsepäisimmin hänen ehdollisen lupauksensa täyttämistä.
Eikö mitään väitettä ollut? Häntä halutti kavahtaa istuimeltaan,
paeta pois, ulos kaduille, erämaahan -- hän olisi tehnyt mitä hyvänsä
voidaksensa repiä rikki tuon vihatun verkon, johon oli kietoutunut.
Ja kuitenkin -- eikö ollut kysymyksessä jumalten asia -- hänen
elämänsä ainoa päämäärä? Ja sitäpaitsi jos Orestes, tuo vihattu mies,
tulisi hänen keisarikseen, tulisi hänestä ainakin keisarinna; ja
mitä hän ikinä tekikin... Puolittain ivallisesti, mutta puolittain
pakoittaen itseään siihen minkä tiesi olevan edessään, sekä koettaen
jollakin teolla haihduttaa tuntemansa tuskaa, hän vastasi niin
iloisesti kuin voi:
"No niin, jumalattareni, sinun on siis mukauduttava noitten halpain
sielujen oikkuihin! Mutta nuorella Apollolla täytyy olla yksin
heihinkin jotain viehätysvoimaa?"
"Kyllä, mutta ken voi kyllin arvokkaasti häntä esittää? Tämä
pienikasvuinen sukukunta ei synnytä sellaisia sankarihaamuja kuin
Pylades ja Bathyllos; sellaisia tapaa vain goottien joukossa.
Sitäpaitsi Apollolla täytyy olla kultakiharat, mutta meidän
kreikkalainen rotumme on niin häpeällisesti sekoittunut egyptiläisiin
että näyttelijäjoukkueemme on tykkänään mustakutrista kuin Andromeda.
Meidän olisi siis tämänkin syyn vuoksi turvauduttava noihin
kirottuihin gootteihin, jotka ovat vallanneet itselleen" -- näin
sanoen hän kumarsihe -- "miltei kaiken kauneuden, miltei kaikki rahat
ja miltei kaiken vallan, ja jotka, ennenkuin eroon tästä pahasta
maailmasta, arvatenkin saavat mitä heiltä vielä puuttuu, sen vuoksi,
että he omistavat ei vain miltei kaiken, vaan kerrassaan kaiken
rohkeuden. Entä nyt, pyydämmekö jotakin goottia tanssimaan Apollona?
Ketään muuta emme voi saada."
Hypatia hymyili vasten tahtoaankin tälle ajatukselle.
"Se olisi liian häpeällistä!" hän sanoi. "Luovun mieluummin itse
valonjumalastakin, jos minun täytyy nähdä kömpelön barbaarin häntä
esittävän."
"Miksemme silloin koettaisi halveksittua ja hyljättyä Afroditeani?
Mitenkä olisi jos esittäisimme hänen riemuvoittonsa ja lopettaisimme
Venus Anadyomenen tanssilla? Sehän olisi varsin miellyttävä myytti."
"Niin kyllä myyttinä katsoen, mutta entä teatterissa,
todellisuudessa?"
"Se ei ole pahempaa kuin mitä tämä kristillinen kaupunki vuosikausina
on saanut katsella. Me emme tosiaan vähimmässäkään määrässä tule
turmelemaan hyviä tapoja."
Hypatia punastui.
"Silloin et saa pyytää minun myötävaikutustani."
"Enkö edes läsnäoloasi teatterissa? Se on epäilemättä aivan
välttämätöntä. Jalo Hypatia, sinä olet näitten kelpo ihmisten
silmissä aivan liian tärkeä henkilö, jotta voisimme sallia
sinun olevan poissa sellaisesta tilaisuudesta. Pienen kepposeni
onnistuminen riippuu suureksi osaksi siitä, että tiedän kruunaavani
Hypatian kruunatessani itseni. Kas niin, -- etkö huomaa että
koska sinun välttämättä täytyy olla mukana sitä viatonta
myytillistä kappaletta esitettäessä, johon olemme ottaneet aiheen
todenperäisistä ja aina uskotuista tarinoista niistä jumalista,
joiden palveluksen aiomme uudelleen elvyttää, niin sinulle on
mieluisinta suostua iloisesti tuumaan ja lainata minulle viisautesi
kaiken järjestämiseen. Ajattelehan vain Afroditen riemuvoittoa! Hän
saapuu sisään, edellään petoeläimiä -- valkoinen norsu ja kaikki
muut -- joita lemmenjumalat kahleissa kulettavat. Ajatteles mikä
kiitollinen ala plastilliselle taiteelle! Voi saada tuhansia ja
taas tuhansia ryhmittelyjä ja uudestisommitteluja niin täydelliseen
korkokuvatyyliin kuin ikinä missään Sofokleen draamassa. Sallihan
minun ottaa vain paperia ja kynä..." Hän rupesi rivakasti
piirtelemään ryhmiä ryhmien perästä.
"Eiväthän ne niin kovin rumat ole, vai mitä?"
"En voi kieltää niiden olevan sangen kauniit", Hypatia parka vastasi.
"Ah, suloisin keisarinna, unhotat välistä että minäkin, vaikka
maailman murheiden sortamana, olen kreikkalainen ja tunnen yhtä
palavaa rakkautta kauniiseen kuin konsanaan sinä. Elä luule että
puhtaan maun sääntöjen loukkaaminen minuun koskee vähemmän kuin
muunkaan. Toivon että kerran opit surkuttelemaan ja suomaan anteeksi
sitä ikävätä tinkimistä sen välillä minkä pitäisi tapahtua, ja sen
mikä todella voi tapahtua, johon meidän usein estettyjen ja aina
väärinkäsitettyjen valtiomiesparkain täytyy tyytyä. Ah, niin! Mutta
katuhan tässä näyttämön pensastoissa noita fauneja ja dryaadeja,
jotka ovat seisahtaneet ihmeissään sen soiton ensi sävelistä, millä
jumalattaren ilmoitetaan lähteneen temppelistään."
"Temppelistään? Missä näytelmä sitte oikeastaan tapahtuu?"
"Teatterissa tietysti. Missäs muualla pantomiineja esitetään?"