niin mielittelevästi hymyillen, ettei hän voinut suuttua. "Minäpä
osaan totta vie leikkiä niin kauniisti palloillani -- ja olen nyt
elänyt viimeiset neljäkymmentä vuotta vain tehdäkseni nuoria ihmisiä
onnellisiksi. Sinun ei sentähden tarvitse arkailla hyväsydämistä
mummoparkaa. No, sinähän pelastit eilen Oresteen hengen?"
"Miten olet sen saanut tietää?"
"Minäkö? Minä tiedän kaikki. Tiedän mitä pääskyset puhelevat
toistensa ohi liidellessään, ja mitä kalat kesälämpimässä meressä
miettivät. Sinäkin saat kerran oppia arvaamaan paljon, mitään
taikakalua tarvitsematta. Mutta nyt sinun pitää astua Oresteen
palvelukseen. Noo, mitä epäröit? Etkö tiedä hänen suuresti suosivan
sinua? Hän on tekevä sinut kirjurikseen, ja eräänä päivänä hän
koroittaa sinut kamariherraksi, jos vain ymmärrät oikein käyttää
onneasi."
Filammon seisoi hämmästyksestä mykkänä. Viimein hän sanoi:
"Senkö miehen palvelijaksi? Mitä hänestä ja hänen
suosionosotuksistaan välitän? Miksi kidutetaan minua niin kovin? En
halua mitään muuta maan päällä kuin nähdä sisareni."
"On paljon mahdollisempaa nähdä hänet, jos olet jonkun korkean
virkamiehen hovissa -- ehkäpä enemmänkin kuin pelkän virkamiehen --
kuin jos pysyisit rutiköyhänä munkkina. En siltä että uskoisin sinun
puhuvan totta. Onko se ainoa halusi maan päällä, hä? Etkö lainkaan
halua nähdä kaunista Hypatiaa?"
"Minä? Miksi en häntä saisi nähdä? Enkö ole hänen oppilaansa?"
"Hänellä ei enää kauvan tule olemaan mitään oppilaita, lapseni. Jos
haluat kuulla hänen viisauttaan -- ja olkoon se sinulle suureksi
hyödyksi -- niin pitänee sinun tästälähin ennemminkin käydä Oresteen
palatsiin kuin luentosaliin. Sinä säpsähdät, huomaan. Olisinko nyt
ehkä keksinyt syyn, joka tepsii? Elä kysele mitään! En selitä mitään
munkeille. Mutta ota nämä kirjeet. Mene huomenna varhain kolmannella
hetkellä Oresteen palatsiin ja kysy hänen sihteeriään, kaldealaista
Ethania. Sano rohkeasti tulevasi asioissa, jotka ovat valtakunnalle
ylen tähdellisiä, ja seuraa sitte johtotähteäsi; se on onnekkaampi
kuin luuletkaan. Kas niin, tottele nyt minua, muuten et saa nähdä
sisartasi."
Filammon tunsi käyneensä ansaan. Mutta mitä tuo merkillinen
nainen ehkä voisikaan tehdä hänen hyväkseen? Häntä totteleminen
tuntui olevan, jollei ainoa, niin ainakin lähin tie Pelagian luo.
Joka tapauksessa hän oli eukon vallassa ja hänen täytyi alistua
kohtaloonsa; sen vuoksi hän otti kirjeet ja lähti.
"Ohoo," nauroi Mirjam itsekseen Filammonin lähdettyä, "sinä luulet
saavasi hänet käsiisi tehdäksesi hänestä katujattaren, nunnan,
nais-erakon; pakoittaaksesi hänet koettamaan lepyttää sinun
Jumalaasi ryömimällä parikymmentä vuotta käsin jaloin muumioitten
parissa, kahle kaulassa ja paino jalassa ja koko ajan kuvitellen
olevansa nazarealaisen morsian? Ja sinä luulet vanhan Mirjamin sitä
varten jättävän hänet käsiisi? Ei, ei ikinä, munkkihyväni, silloin
olisi parempi että tyttö olisi kuollut. Seuraa sinä vain suloista
syöttiäsi, seuraa sitä kuin aasi heinäkimppua, jota ajaja alati pitää
kyynärän päässä sen turvasta. Sinä olet minun vallassani, ja Orestes
on vallassani. Minun täytyy kai huomenna keskustella tuosta uudesta
lainasta, luulen mä. Enkä koskaan saane maksua. Tuo koira saattaa
minut viimein keppikerjäläiseksi. Miten paljon sitä nyt onkaan --
katsotaampas?" -- Hän rupesi selailemaan velkakirjoja ja kuitteja
arkussaan. -- "Minä en saa milloinkaan maksua, mutta entä kun mulla
on valtaa! Nähdä miten nuo pakanakoirat ja kristityt koirat punovat
juoniaan ja pöyhistelevät, luulotellen olevansa maailman herroja,
uneksimattakaan olevansa meidän leikkikalujamme, joita me täysin
ohjaamme -- me, lupauksen lapset, me, valittu kansa, me, Abrahamin
siemen. Hupsuparat! He minua miltei säälittävät ajatellessani miltä
he näyttävät, kun Messias tulee, ja he huomaavat, ketkä todellisia
maailman herroja ovat olleet. Mutta hänen pitää päästä Etelän
keisariksi tuon Oresteen; se hänestä pitää tulla, vaikka minun
täytyisikin lainata hänelle Rafaelin jalokivet. Sillä hänen pitää
naida tuo kreikatar. Hänen täytyy. Tietysti tyttö vihaa häntä, mutta
sitä voimallisempi on kostoni. Ja tyttö rakastaa tuota munkkia, sen
luin hänen silmistään puutarhassa. Sitä parempi sekin seikka minulle.
Munkki kyllä riippuu mielellään Oresteen kantapäillä saadakseen olla
tyttöä lähellä -- se hupsu poikaparka! Teemme hänestä kirjurin tai
kamariherran. Hänellä sanotaan olevan kyllin päätä siksi tai miksi
hyvänsä. Orestes ja hän tulevat niiksi kahdeksi kynneksi pihdissäni,
joilla nipistän ulos mitä vain haluan tuosta kreikkalaisesta
Isebelistä... Ja sitte käyn käsiksi mustaan agaattiin."
Palasiko hän juhlallisen puheensa lopussa takaisin halpaan
jokapäiväisyyteen? Ehkäpä ei, sillä viimeisiä sanoja lausuessaan hän
otti povestaan esiin särkyneen loihtukalun, joka riippui vitjassa
hänen kaulassaan ja oli vallan sen näköinen, mitä hän niin kiihkeästi
halusi. Hän katseli sitä kauvan hellin silmäyksin, suuteli sitä,
itki ja puheli sille kuin äiti lapselleen, hyväili sitä ja lauloi
sille kehtolaulunpätkiä. Hänen karkeat kuihtuneet piirteensä tulivat
lempeämmiksi, puhtaammiksi ja jalommiksi ja osoittivat hetkisin
aikaa millaiseksi ne kerran muinen olisivat voineet muodostua; ne
kuvastivat tässä tuokiossa sitä persoonallista ihannetta, jonka kukin
sielu tuo mukanaan elämälle ja joka hämäränä ja kehittymättömänä
kajastaa esiin jokaisen uinuvan lapsosen kasvoissa niin kauvan
kuin ne eivät vielä ole rypistyneet, rumentuneet ja kovettuneet
elämän pitkällisen murhenäytelmän kuluessa. Mirjam oli noita-akka,
parittaja ja orjakauppias, korviansa myöten vajonnut valheeseen,
julmuuteen ja ahneuteen; mutta kuitenkin sisälsi tämä kurja kivi
hänelle toden, henkisen, saavuttamattoman, ostamattoman aarteen,
johon verrattuina hänen kunnianhimoiset pyrintönsä ja kaikki hänen
aarteensa olivat yhtä arvottomia hänelle itselleen kuin ne olivat
Jumalan enkeleillekin.
Mutta vähät tiesi Mirjam, että samana hetkenä voimakas,
rotevavartaloinen munkki seisoi Kyrilloksen yksityishuoneessa.
Tultuaan osalliseksi siitä harvinaisesta kunniasta, että sai itsensä
patriarkan läsnäollessa nauttia maljan hyvää viiniä, antoi hän tälle
ja Arseniukselle seuraavan tilin matkastaan:
"Huomattuani juutalaisten osanneen hankkia itselleen tämän
merirosvolaivan, menin merirosvopäällikön puheille; sain armon
hänen silmissään ja palkkauduin soutajaksi alukseen. Siitä mitä
olin saanut tietää kuuntelemalla juutalaisen puhetta, päätin
varmuudella, että aluksen oli määrä niin pian kuin suinkin saattaa
uutiset Aleksandriaan. Suorittaakseni pyhän patriarkan minun heikolle
kyvylleni uskoman tehtävän menin sen vuoksi laivaan ja soudin
herkeämättä muiden soutajain parissa, mutta kun olin tottumaton tähän
työhön, sain kirkon asian tähden kärsiä paljon iskuja ja häväistyksiä
-- minkä toivon vastedes luettavan hyväkseni. Sitäpaitsi meni saatana
minuun ja tahtoi repiä minut, niin että annoin usein ylen ja inhosin
kaikkea ruokaa. Siitä huolimatta soudin tarmokkaasti ja herkeämättä
ylenantaessanikin, niin että pakanat tulivat täyteen ihmetystä
ja lakkasivat lyömästä minua, antaen sen sijaan säälistä minulle
väkevää juomaa. Sitte soudin sitä vahvemmin yötä päivää, toivoen
pyhänyhteisen kirkon minun arvottoman henkilöni kautta edes vähässä
määrin voittavan."
"Niin onkin tapahtunut", vastasi Kyrillos. "Miksi et istuudu,
ystäväni?"
"Suokaa anteeksi," sanoi munkki surkean näköisenä; "lopulta väsyy
istumiseenkin kuten kaikkiin muihin lihallisiin nautinnoihin."
"Millä voin palkita sinua tekemästäsi hyödystä?" virkkoi Kyrillos.
"Olen kyllin palkittu tietäissäni olleeni hyödyksi. Jos pyhä
patriarkka kumminkin ilman aihetta on minulle suosiollinen, niin on
muuan vanha kristitty vaimo, äitini lihassa -- -- --"
"Tule luokseni huomenna, niin saa hän kyllä apua. Ja -- saammepa
nähdä ettenkö tee sinusta kaupungin diakoonia ylentäessäni Pietarin."
Munkki suuteli esimiehensä kättä ja meni. Kyrillos kääntyi
Arseniuksen puoleen; ihastuksissaan hän käyttäytyi tällä kertaa
vallattomasti, löi polviinsa ja sanoi:
"Noo, tällä kertaa olemme totta vie voittaneet pakanat, vai mitä?"
Sitte hän lisäsi papin tavallisella, teeskennellyllä äänellä:
"Minkä neuvon isäni antaisi minulle osatakseni oikein käyttää
hyväkseni sitä etua, joka niin armollisesti on käsiimme annettu?"
Arsenius vaikeni.
"Tekisipä mieleni", jatkoi Kyrillos, "tämäniltaisessa saarnassani
mainita tuosta suuresta uutisesta."
Arsenius pudisti päätään.
"Miksikä ei, miksikä ei?" kysyi Kyrillos kärsimättömästi.
"On parempi säilyttää salaisuutta, kunnes muut puhuvat siitä.
Säästetty tieto on aina säästettyä tietoa. Jos miehellä on pahoja
aikeita kirkkoa vastaan, joita en toivo hänellä olevan, niin anna
hänen ensin rikkoa, ennenkuin käytät tietoasi häntä vastaan. On
totta, että omatunto voi epäillä, onko oikein sallia syntiä, jota voi
ennakolta estää. Minusta tuntuu kuin olisi synti vasta itse teossa,
ja että välistä -- sanon vain välistä -- voisi pelastaa syntisen,
antamalla hänen vääryytensä kantaa hedelmän ja antamalla hänen
täyttyä omista teoistaan."
"Vaarallinen oppi, arvoisa isä."
"Aivan kuin kaikki terveellinen oppi -- elämän tuoksu tai kalman
haju, aina sitä mukaa kuin sitä sovelletaan. En olekaan puhunut tätä
seurakunnalle, vaan valitulle veljelle. Ja jos asiaa valtioviisauden
kannalta katsellaan, niin anna hänen julkisesti osoittaa, onko
hänellä todellakin kapinallisia aikeita mielessä, ja puhu sitte ja
muserra maahan hänen Baabelin torninsa."
"Luuletteko sitte ettei hänellä jo ole tiedossa Heraklianuksen
tappio?"
"Jos hän siitä tietää, niin pitää hän kyllä sen salassa kansalta,
ja meidän toiveemme äkillisen keikauksen aikaansaamisesta
kansanjoukoissa ovat miltei yhtä suuret."
"Hyvä. Yhteisen kirkon olemassaolo Aleksandriassa riippuu juuri tästä
taistelusta, ja siksipä on parasta olla varovainen. Käyköön siis
kuten tahdot. Onnipa on minulle, että sinä olet neuvonantajani."
Kyrillos, joka muuten oli mitä hillittömin ja väkivaltaisin
juonienkutoja, mukautui siis sen miehen tahtoon, joka oli viisaampi
kuin hän itse -- niinkuin viisasten miesten aina pitäisi tehdä -- ja
päätti säilyttää salaisuuden omana tietonaan sekä käski munkinkin
tehdä samaten.
Filammon vietti unettoman yön ja virkisti sitte itseään mieluisella
käynnillä muutamassa niistä julkisista kylpylaitoksista, joita
roomalainen hirmuvalta -- viisaampi tavallaan kuin meidän aikamme
vapaa valtiomuoto -- niin anteliaasti tarjosi uhreilleen. Sitte
hän lähti prefektin palatsiin esittääkseen asiansa; mutta Orestes,
joka viime päivinä oli hämmästyttänyt Aleksandrian yleisöä vallan
tavattomalla työkyvyllä oli jo mennyt läheiseen basilikaan.
Sinne vei nuorukaisen muuan apparitori, joka johdatti hänet
koreilla seinämaalauksilla ja kirjavalla marmorimosaiikilla ynnä
pylväskäytävillä ja galerioilla koristetun suunnattoman salin
poikki, missä alemmat virkamiehet käsittelivät erilaisia juttuja ja
säätivät oikeutta roomalaisen lain monimutkaisten muodollisuuksien
mukaan. Levottomasti odottavan joukon halki nuorukainen astui salin
ylipäähän, missä prefektin valtaistuin oli tyhjänä, sekä sitte
erääseen sivuhuoneeseen, missä tapasi kirjurin, paksun kaldealaisen
eunukin, jolla oli kalpeat ilmeettömät kasvot, pienet porsaansilmät
ja päässä suunnaton turbaani. Kynän ritari vastaanotti kirjeen, avasi
sen juhlallisen näköisenä, mutta kavahti sitte pystyyn ja syöksähti
ulos huoneesta unhottaen kaiken arvokkaisuutensa. Filammon sai jäädä
seisomaan, täynnä odotusta ja ihmettelyä. Puolituntisen perästä
kaldealainen palasi; hänen pienet silmänsä näytti joku suuri ajatus
avanneen.
"Nuorukainen, sinun tähtesi on nousemassa. Olet kyllin onnellinen
tuodessasi meille hyviä sanomia. Jalo prefekti itse kutsuu sinut
puheilleen."
Sitte hän vei nuorukaisen mukaansa.
Huoneessa, jonka ovea aseelliset miehet vartioivat, kulki Orestes
kiihkeästi edestakaisin. Hänen kasvoissaan näki jälkiä viime
yön tapahtumista; silloin tällöin hän maistoi pöydällä olevasta
kultamaljasta.
"Katsos vain, ei kukaan muu kuin pelastajani itse! Nuorukainen,
minä tahdon luoda onnesi. Mirjam sanoo sinun tahtovan ruveta
palvelukseeni?"
Filammon, joka ei tiennyt mitä virkkaa, katsoi paraimmaksi vastata
syvimmällä kumarruksellaan.
"Ahaa, osaat kumartaa sulokkaasti, vaikket aivan tavan mukaan.
Mutta sen sinä pian hänelle opetat, kirjurini, vai miten? Nyt
asioihin! Anna tänne ne paperit, jotka minun on allekirjoitettava ja
varustettava sinetilläni. Asemien päällysmiesten johtajalle..."
"Tässä jalo herra!"
"Viljakaupan valvojalle... Kuinka monesta vehnälaivasta olet käskenyt
purkaa lastin?"
"Kahdesta, jalo herra."
"Hyvä. Se on tällä hetkellä tarpeeksi suuri almu. Rahvaan
asianajajalle -- hitto hänet periköön."
"Häneen voi luottaa, sillä hän on katkeran kateellinen Kyrilloksen
vaikutusvallasta. Sitäpaitsi hän on minun vähäpätöisyydelleni velkaa
paljon rahaa."
"Hyvä. Tänne vanginvartioille lähetettävät kirjeet, jotka koskevat
miekkailijoita!"
"Tässä jalo herra."
"Hypatialle... Ei, tahdonpa valittua morsiantani kunnioittaa omalla
korkealla läsnäolollani. Niin totta kuin elän, tämän aamupäivän työ
on kylliksi sille, jolla on polttava päänporotus."
"Jalo herra, sinulla on seitsemän miehen voima. Eläös
ijankaikkisesti!"
Oresteen työkyky oli tosiaankin, kun hän sille tuulelle sattui,
erinomaisen suuri. Kylmä veri ja vielä kylmempi sydän tekevät monen
asian helpoksi.
Mutta Filammonin koko sielu kiintyi sanoihin "valittu morsiameni".
Johtuiko tämä jostain itsekkäästä toiveesta, jonka Mirjamin eiliset
viittaukset olivat herättäneet, vai tunsiko hän vain sääliä ja kauhua
sen johdosta, että sellainen kohtalo oli määrätty Hypatialle -- hänen
epäjumalalleen? Joka tapauksessa seisoi hän siinä viisi minuuttia
aivan kuin unessa, mutta heräsi sitte kuullessaan toisen, vielä
rakkaamman nimen lausuttavan.
"Ja nyt Pelagiaan. Voimmehan ainakin koettaa."
"Ehkäpä se loukkaa goottia, jalo herra."
"Hitto hänet nielköön! Hän saa valita itselleen mielityn kaikista
Aleksandrian kaunokaisista ja tulla Pentapoliksen käskynhaltijaksi,
jos tahtoo. Mutta näytelmä minun pitää saada, eikä kukaan muu kuin
Pelagia voi esiintyä Venus Anadyomenena."
Filammonin veri virtasi ankarasti sydämeen ja siitä takaisin päähän.
Hän vapisi kauhusta ja häpeästä.
"Kansa käy hurjaksi ihastuksesta saadessaan vielä kerran nähdä hänet
näyttämöllä. Nuo elukat eivät aavistaneet minun alati ajattelevan
heidän huvejaan, vaikka olisin juopunut kuin Silenius."
"Sinä elät vain orjiesi hyväksi, jalo herra."
"Kuulehan, poika, niin sorea tyttö tarvitsee sorean sanansaattajan.
Minä otan sinut heti palvelukseeni; sinun pitää viedä tämä kirje
Pelagialle. Noo -- mikset tule ja ota sitä?"
"Pelagialle?" nuorukainen huudahti. "Teatterissako? Julkisesti? Venus
Anodyomenako?"
"Niin, sinä hupsu! Olitko ehkä päissäsi illalla?"
"Hän on minun sisareni."
"Entä sitte? Ei siltä että uskon sinua, sen hulttio! -- Ahaa!" sanoi
Orestes, joka heti älysi asianlaidan. "Apparitorit!"
Ovi avautui, ja vartio näyttäytyi.
"Tässä on muuan kiltti poika, jonka tekee mieli käyttäytyä hupsun
tavalla. Estäkää häntä muutaman päivän aikana aikaansaamasta mitään
rettelöitä! Mutta elkää tehkö pahaa hänelle; pelastihan hän eilen
henkeni, kun te, sen heittiöt, livistitte tiehenne!"
Pitemmittä mutkitta onneton nuorukainen siepattiin kiinni ja vietiin
holvikäytävää myöten vahtihuoneeseen. Apparitorit, jotka hänen
eilispäivänä osottamansa rohkeuden vuoksi näyttivät kantavan kaunaa
häntä vastaan, pilkkasivat häntä ja tuntuivat olevan ylen halukkaat
panemaan hänet raskaihin rautoihin. Sitte he tyrkkäsivät hänet
päätäpahkaa vankiluolaan, sulkien hänet sinne ja jättäen hänet omiin
mietteisiinsä.
5 Luku.
HÄN TAIPUU SAADAKSEEN HALLITA.
"Mutta ajattelehan, ihanin Hypatia, että olisit saanut ison
kiven vasten kasvojasi, että satamäärin roistoja olisi hypellyt
kuin villipedot ulvoen ympärilläsi -- vielä pari minuuttia, niin
olisit revitty kappaleiksi! Mitähän olisitkaan tehnyt sellaisessa
tapauksessa?"
"Olisin antanut heidän repiä itseni kappaleiksi ja kuollut kuten olin
elänytkin."
"Niin, mutta -- jos tosi todellakin olisi ollut kysymyksessä ja
kuolema sinua silmiin tirkistänyt?"
"Miksi ihmisen pitäisi pelätä kuolemaa?"
"Hm... Tietysti en pelkää kuolemaa itseään, vaan kuolemista. Se
olisi moisissa olosuhteissa lievimmin sanoen epämiellyttävää.
Jos esikuvamme, Julianus Suuri, huomasi lievän teeskentelyn
tarpeelliseksi ja siltä oli paljon parempi kristitty, kuin mitä
minä itsestäni koskaan voin väittää, niin miksipä en minäkin saisi
teeskennellä? Pidä minua alempana olentona, suureen joukkioon
kuuluvana, jos niin tahdot -- minä olen joka tapauksessa katuvainen
jäsen tuosta suuresta joukkiosta ja annan sinulle kaiken mahdollisen
korvauksen tekemällä mitä hullutuksia suinkin suvaitset minulle
määrätä. Jos vain kerran saan vallan käsiini, niin tahdonpa osoittaa
itseni yhtä kelvolliseksi ja taipuvaiseksi kuin itse Julianus."
Sellaista puhetta pitivät Hypatia ja Orestes keskenään puolituntisen
sen jälkeen kuin Filammon oli saatettu uuteen asuntoonsa.
Hypatia loi prefektiin tyynen, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi
ylenkatsetta, vaan samalla hieman pelkoakin.
"Ja mikähän lienee vaikuttanut tämän äkillisen innon jalossa
prefektissä? Neljä kuukautta ovat lupauksesi olleet täyttämättä."
Hän ei maininnut miten iloiseksi hän sydämessään olisi tuntenut
itsensä, jos ne edelleenkin olisivat jääneet silleen.
"Olen tänä aamuna saanut sanomia, jotka kohteliaisuudesta ensin
mainitsen sinulle. Tahdomme pitää huolta, että koko Aleksandria ennen
päivän laskua tuntee ne. Heraklianus on voittanut."
"Voittanut?" Hypatia huudahti kavahtaen pystyyn.
"Hän on voittanut ja Ostian luona täydellisesti tuhonnut keisarin
sotajoukon. Niin kertoo sanansaattaja, johon täydellisesti saatan
luottaa. Ja vaikka sanoma osoittautuisikin vääräksi, niin voin estää
huhun siitä leviämästä -- miksi muuten olisinkaan prefekti? Sinä
epäilet? Etkö älyä että asiamme on voittanut, jos vain viikonkaan
verran voimme pitää tätä kuvittelua vireillä?"
"Miten niin?"
"Olen jo neuvotellut kaupungin kaikkien virkamiesten kanssa,
jok'ainoa heistä on ollut kyllin viisas luvatakseen minulle apuaan --
vaikka tietysti edellyttäen Heraklianuksen menestystä. Kaikki ovat
yhtä tyytymättömät kuin minäkin pappien hallitsemaan Bysantiumin
hoviin. Sitäpaitsi ovat asemien päällysmiehet jo puolellani, samaten
kaikki joukot pitkin Niilin vartta. Ah, olet kuvitellut minun olleen
toimettomana näinä neljänä kuukautena, mutta sinä unohdat olevasi
itse palkintoni kaikista vaivoistani! Voinko hidastella, kun minulla
on sellainen päämäärä silmieni edessä?"
Hypatiaa värisytti, mutta hän vaikeni. Orestes jatkoi:
"Olen purkanut lastin monesta vehnälaivasta jakaakseni suunnattomassa
määrässä viljaa kansalle. Nuo kirotut munkit Tabennessa olivat miltei
joutua edelleni, niin että olin pakotettu lahjomaan pari diakoonia,
ostamaan heidän tänne lähettämänsä varaston ja jakamaan sen muka
omanani. On todellakin liian hupsua heiltä, että itsepintaisesti
tahtovat pitää puolet kaupungin köyhistä ilmaiseksi leivässä! Mitä
ihmettä heillä on Aleksandrian kanssa tekemistä?"
"He tahtovat saavuttaa kansansuosiota, arvaan."
"Aivan niin. Mutta miten voi hallitus pitää kurissa joukkoa
heittiöitä, jotka tulevat ravituiksi ilman sen apua?"
"Julianus lausui ihanassa kirjeessään Galatian ylimmäiselle papille
saman valituksen."
"Pian olet sinä saattava kaiken tämän oikealle tolalle, ymmärräthän.
Muuten en juuri nyt erittäin pelkää Kyrilloksen valtaa. Tunnen huvia
voidessani sanoa, että hän kaikkien rikasten ja sivistyneitten
silmissä on suunnattomasti vahingoittanut asiaansa karkoittamalla
juutalaiset. Ja mitä hänelle uskolliseen rahvaaseen tulee, niin ovat
jumalat -- täällä ei toki ole ainoatakaan munkkia, jotta voin mainita
onneni oikeat luojat -- juuri otollisena hetkenä lähettäneet meille
lahjan, joka saattaa roisto joukon niin hyvälle tuulelle kuin ikänä
voimme toivoa."
"Mitä sitte?" Hypatia kysyi.
"Valkosen norsun."
"Valkosen norsun?"
"Niin", Orestes vastasi, huomaamatta tai tahtomatta huomata
värettä neidon kysymyksessä. "Todellisen, elävän Valkosen norsun,
jommoista sataan vuoteen ei ole Aleksandriassa nähty. Sen ynnä kesyn
tiikerin oli määrä mennä lahjaksi Bysantiumin poikaselle joltakin
satavaimoiselta pikkukuninkaalta etäisessä Taprobanessa tai jossain
muussa kaukaisen Idän nimettömässä maassa. Otin vapauden panna
elukat takavarikkoon kun niitä kuletettiin kaupungin läpi, ja hieman
puhuteltuani ja muistuteltuani vartioita kidutuspenkistä ovat norsu
ja tiikerit nyt käytettävänämme."
"Mitä hyötyä meillä niistä on?"
"Jalo Hypatia, ajattele miten voimmekaan voittaa alhaison ilman
näyttelemistä? Milloin on ollut useampia kuin kaksi keinoa valloittaa
koko Rooman valtakunta tai osa siitä? Toinen on asevoima, toinen
loistavat näytelmät. Voitko edes ajatellakaan jotain kolmatta?
Edellinen keino on vaivaloinen ja ikävä; tätä nykyä sitä tuskin
on mahdollinen käyttää. Jälellä on jälkimmäinen keino; ja juuri
tuo Valkonen norsu taanneekin meille loistavan menestyksen. Minun
on joka viikko annettava joku näytelmä. Kansa on väsynyt tuohon
pantomiiniin, ja sittekuin juutalaiset on karkotettu, on esiintyjä
käynyt veltoksi ja laiskaksi, koska on kadottanut innokkaimmat
ihailijansa. Kilpa-ajoihin he ovat ylen kyllästyneet. Ajatteles, jos
nyt niin pian kuin mahdollista lupaisimme esittää niille näytelmän --
näytelmän jonka veroista tämä sukukunta ei ikäni ole nähnyt! Sinä ja
minä istumme vieretysten, minä juhlan toimeenpanijana, sinä -- vain
tilapäisesti -- muinaisajan vestaalin edustajana. Joku kunniallinen
henkilö saa toimekseen, kansan ihastuksesta raivotessa, huutaa:
Kauvan eläköön Orestes Cæsar! Toinen muistuttaa Heraklianuksen
voitosta... kolmas yhdistää sinun nimesi minun nimeeni. Kansa puhkee
suosionilmauksiin. Joku Marcus Antonius astuu esiin, tervehtää
minua keisariksi, Augustukseksi, miksi vain tahdot -- kansa yhtyy
huutoon. Minä kieltäydyn yhtä vaatimattomasti kuin itse Julius
Cæsar, mutta minut pakotetaan punastuen ottamaan vastaan minulle
tarjottu arvo. Nousen ylös, pidän puheen etelämantereen vastaisesta
riippumattomuudesta, Epyptin yhdistämisestä Afrika-maakuntaan,
tulevaisuuden keisarikunnasta, joka ei enää ole jaettu Itäiseen ja
Läntiseen vaan Pohjoiseen ja Eteläiseen. Valtavat eläköön huudot
kahden drakman hintaan hengeltä kajahtavat pilviin. Kukin luulee
kaikkien muiden suostuvan tähän ja tekee kuten toisetkin. Ja peli on
voitettu."
"Mutta, sanohan minulle," virkkoi Hypatia, tyrehyttäen ylenkatsettaan
ja epätoivoaan, "millä tavalla tämä jumalien palvelusta edistäisi?"