Yli kivien ja kantoin se ilman vaivaa
Lens nuolena.
Lumihankien peitossa, pensastossa
Mä seisoin väijyen vartoomassa
Sen tuloa."
Sitte korotti hän ääntään, ja hänen kasvonsa loistivat hurjasta
ihastuksesta kun hän jatkoi:
"Helähti kaar', ja mun nuoleni tuima
Sen lapahan lensi, ja kaatui huima,
Heleijaa!
Kuin hukka sen kurkkuhun veitseni painoin
Ja hurmeella sammutin kaulani janon,
Heleijaa!"
Hän päätti laulunsa huikealla "heleijaalla", joka kajahti seinistä ja
kumisi aina katonkin yli. Samassa hän kavahti seisaalleen kasvoillaan
niin hurja ilme ja niin rajuilla eleillä, että Filammon värähti
taapäin. Mutta urhon vimmaa kesti vain lyhyt tuokio, ja Wulf vanhus
istahti uudelleen mutisten tyytyväisesti itsekseen:
"Sepä kuului vähänkin soturinlaululta. Se panee vanhan vereni taas
kuohuksiin. Mutta tässä lemmon uuninhelteessä ei kukaan ihminen
voi säilyttää ruumiinsa voimia, rohkeuttaan, rahojaan eikä mitään
muutakaan. Kirotkoot jumalat sen päivän, jolloin ensikerran näin
tämän maan!"
Filammon ei virkkanut mitään; hän oli vallan ällistynyt nähdessään
Wulfin vastoin tavallista kylmähköä pidättyväisyyttään ja ylpeätä
itsehillitsemistään tuolla tapaa riehahtavan, ja häntä puistatti
ajatus että vanhusta mahdollisesti hallitsi pahahenki, niinkuin
kristittyjen ja uusplatoonilaisten luulon mukaan sangen usein oli
näitten barbaarien laita. Mutta vieläkin pahempata odotti häntä,
sillä seuraavassa tuokiossa viskattiin kartanon ovet kiivaasti
selälleen ja sisään tulvasi koko bakkanaalinen joukkue, jonka Wulfin
kaikuva "heleijaa" oli houkuttanut paikalle. Orestes Amaalin ja
Pelagian taluttamana, hoiperteli keskessä, kiharoissaan seppele ja
viinimalja kädessä.
"Täällähän on minun filosofini, pelastajani, suojeluspyhimykseni",
sammalsi hän. "Tuokaa hänet syliini, jotta saan koristaa hänen
kauniin kaulansa Intian helmillä ja barbaarien kullalla."
"Jumalan nimessä, auttakaa minua pääsemään pakoon", kuiskasi Filammon
Wulfille, kun koko seurue tulla remusi häntä kohden. Wulf avasi heti
oven, ja Filammon syöksyi ulos. Mutta sitä ennen ojensi ukko hänelle
kätensä sanoen:
"Käyppäs tervehtimässä minua, poika -- minua yksinäni. Vanha soturi
ei tahdo sinulle pahaa."
Äänessä oli niin ystävällinen väre ja silmissä niin lämmin hohde,
että Filammon lupasi noudattaa kutsua. Ennenkuin pakeni, silmäsi
hän vielä kerran taaksensa portinaukosta ja näki, miten gootit ja
neitoset vilisten pyörivät ikivanhan teutoonisen tanssin hurjassa
tahdissa. Korkealla heidän päittensä päällä näki hän Pelagian ihanan
vartalon mahtavan Amaalin käsivarsien kohottamana. Neitonen tempasi
seppeleen liehuvista kutreistaan ja sirotti ruusut tanssivien päälle.
Ja tuoko ehkä oli hänen sisarensa! Hän peitti kasvonsa ja pakeni;
portti kätki hurjan, meluavan joukon hänen katseiltaan, ja onpa aika
että se kätkeytyy meidänkin katseiltamme.
Oli kulunut noin neljä hetkeä. Juopuneet haihduttivat nukkumalla
humalaansa ja kuu heloitti kirkkaana ja kylmänä pihalle, kun Wulf
mahtavaa viiniruukkua kantaen tuli ulos, seurassaan Smid, jolla oli
malja kummassakin kädessään.
"Tänne toveri, keskelle pihaa, jotta saamme tuntea tuulahduksen
viileää yöilmaa. Nukkuvatko kaikki nuo houkkiot siellä sisällä?"
"Jok'ikinen sielu. Ah, miten viileää täällä onkaan siihen verraten
mitä sisässä oli! Mikä vahinko, etteivät kaikki ole saaneet niin
vankkoja päitä kuin me!"
"Suurikin vahinko", virkkoi Wulf ja täytti maljansa.
"Miten paljon hauskuutta he siten menettävätkään tässä elämässä!
Siellä ne nyt viruvat ja kuorsaavat kuin karhut! Sinussa ja minussa
on kyllä miestä yksinämmekin tyhjentämään tämä ruukku."
"Onpa kyllä, ja sitte vielä toisenkin ruukun, jollemme sitä ennen ole
ehtineet päättää keskusteluamme."
"Mitä, aijotko pitää sotaneuvottelua?"
"Miltä kannalta sen vain otat. Kuulehan, Smid, luulenpa että vaikka
epäilisinkin kaikkia muita, niin sinuun ainakin voin luottaa, vai
kuinka?"
"Sepä merkillinen kysymys sille, ken viitenäkolmatta vuotena on
marssinut, nähnyt nälkää, ryöstänyt, voittanut ja tullut voitetuksi
sinun vierelläsi jok'ainoassa maassa Weserin ja Aleksandrian
välillä!" sanoi Smid äkäisesti, laskien maljan kädestään.
"Minä olen tullut vanhaksi, ja sen vuoksipa ruvennen epäilemään
kaikkia. Mutta kuuleppas nyt, sillä ennen, kun viha ja viini
loppuvat, täytyy minun saada se sanotuksi. Näithän tuon alrunan?"
"Tottahan toki."
"Entä sitte?"
"Mitä sitte?"
"Etkö luule hänen sopivan vaimoksi kelle hyvänsä?"
"Entä sitte?"
"Miksei hän sopisi Amaalillekin?"
"Se koskee häntä yhtä hyvin kuin tyttöäkin, ja tyttöä yhtä hyvin kuin
meitäkin."
"Tyttöäkö? Eikö hänen pidä katsoa liiankin suureksi kunniaksi joutua
naimisiin Odinin jälkeläiselle? Tarvitseeko hänen olla hienompi kuin
Placidia?"
"Mikä oli kyllin hieno keisarin tyttärelle, sen pitää olla kyllin
hyvä hänellekin."
"Kyllin hyväkö? Ataulf oli vain balttilainen, mutta Amalrik on oikea
vesa Amaalien heimoa, hän polveutuu Odinista sekä isän että äidin
puolelta."
"Enpä tiedä tokko tyttö sitä käsittää."
"Sitte opetamme hänet käsittämään sen. Miksemme veisi häntä pois ja
naittaisi Amaalille, tahtoopa sitte itse tai ei? Hän kyllä tyytyisi
prinssiimme viikon kuluessa, sen takaan."
"Mutta tuo Pelagia on tiellä."
"Pois hänkin sitte!"
"Mahdotonta!"
"Tänä aamuna se oli mahdotonta, mutta eipä ehkä mahdotonta
viikon päästä. Kuulin tän'iltana erään lupauksen, joka tekee sen
mahdolliseksi, jos vain hiventäkään gootin mieltä on jälellä siinä
sekapäisessä poikaparassa, josta puhumme."
"Oh, sydän on hänellä kyllä oikealla paikalla; elä ole huolissasi
hänen suhteensa! Mutta mikä lupaus se oli?"
"Sitä en ilmaise ennenkuin tarvitaan. En tahdo suinkaan saattaa
kansaani ja jumalien verta häpeään. Mutta jos tuo juopunut prefekti
sen muistaa -- niin, muistakoon hän sen vain! Sitäpaitsi -- tuo
munkkipoika, joka oli täällä tänä iltana..."
"Niin, todellakin vahinko sellaista kelpo poikaa!"
"Hän tekee enemmänkin kuin epäilee -- ja jos hän puhuu totta, niin
luulenpa hänen olevan oikeassa -- että Pelagia on hänen sisarensa."
"Hänen sisarensa! Entä sitte?"
"Hän tahtoo tietysti viedä tytön pois ja tehdä hänestä nunnan."
"Ethän salline hänen tehdä niin pahoin tuolle lapsiparalle?"
"Ken kerran on tielläni, Smid, hänen täytyy musertua. Sitä pahempi
sille ketä se kohtaa, mutta ukko Wulf ei vielä milloinkaan ole
antanut ihmisten tai petojen estää itseään -- eikä niin saa nytkään
käydä."
"Ylipäänsä voi se olla vallan oikeinkin tuolle nartulle. Mutta entä
Amalrik?"
"Mikä on piilossa se on piankin unhotettu."
"Mutta prefektin sanotaan tahtovan naida tuon tytön."
"Hänkö naisi? Tuo hyviltä hajuilta tuoksuva apina? Tyttö ei ainakaan
ole niin typerä."
"Se on prefektin aikomus, ja tytön myöskin. Koko kaupunki puhuu
siitä; meidän täytyy ensin raivata prefekti tieltämme."
"Miksikäs ei? Se kävisi helposti laatuun ja olisi suuri voitto
Aleksandrialle. Mutta jos tuhoisimme hänet, täytyisi meidän myöskin
valloittaa kaupunki; ja siihen luulen meitä olevan liian vähän."
"Hänen henkivartijansa ehkä käyvät meidän puolellemme. Jos tahdot,
niin menen huomenna heidän kasarmiinsa ja puhelen heidän kanssaan.
Mutta kuules Wulf -- tiedämme kyllä sinun aina olevan oikeassa --
mitä oikeastaan hyödyttää naittaa tuo Hypatia Amaalille?"
"Mitäkö se hyödyttää?" sanoi Wulf, paiskaten maljansa kivilattiaan.
"Sinä vanha, likinäköinen elohiiri, joka vain ajattelet omain
poskipussiesi täyttämistä! Sitä että annamme hänelle vaimon, kyllin
arvokkaan sankarille, mikä hän joka tapauksessa on, vaimon, joka
tekee hänestä raittiin miehen juoppolalluksen asemasta, yritteliään
miehen nahjuksen asemasta, vaimon, jolla on vaikutusvaltaa tämän
kaupungin rikkaisiin ja joka voi hankkia meille vankan jalansijan
täällä; ja kun sen kerran olemme saaneet, niin tahdonpa tietää ken
siitä voisi järkyttää meitä enää. Jos he molemmat hallitsisivat
Aleksandriassa, tulisimme me kolmessa kuukaudessa Afrikan herroiksi.
Lähettäisimme sanan vandaaleille Espanjaan ja kehoittaisimme heitä
valloittamaan Karthagon; kehoittaisimme myöskin Adrian meren toisella
puolella asuvia longobardeja nousemaan maihin Pentapoliksessa.
Menettämättä ainoatakaan miestä puhdistaisimme silloin koko rannikon,
nyt kun tuo hullu Heraklianus on retkensä kautta Roomaa vastaan
jättänyt sen meille alttiiksi. Antaisimme vandaalien ja longobardien
puristaa toistensa käsiä täällä Aleksandriassa ja heittää arpaa
osistaan rannikosta ja sitte!"
"No, entä mitä sitte?"
"Kun olemme laskeneet Afrikan valtamme alle, ottaisin mukaani joukon
valituita sankareita ja purjehtisin heidän kanssaan etelään päin
etsimään Asgardia -- sillä kertaa laskisin alas Punaista merta -- ja
näkisin Odinin kasvoista kasvoihin tai kuolisin häntä etsiessäni."
"Vai sillä tapaa", Smid huokasi. "Toivonpa että sallit minun tulla
mukaasi etkä tahdo minua pysähtymään puolitiehen lohikäärmeitten
ja norsujen pariin. Niinpä niin, järkimies on kuin neva -- miten
pitkälle ratsastaakin kovalla maalla, joutuu lopulta suon sisään.
Minä kuitenkin käyn prefektin henkivartiossa huomenna, jollei päätäni
porota."
"Ja minä tahdon puhella pojan kanssa Pelagiasta. Juokaamme nyt
juonemme menestykseksi."
Molemmat rautakallot kallistivat maljojaan, kunnes tähtien tuike
sammui ja itäisen pylväskäytävän varjot häipyivät sarastavaan
päivänkoitteeseen.
4 Luku.
JUUTALAISET KRISTITYITÄ VASTAAN.
Vietyään Arseniuksen sanoman Mirjamille pieni kantaja palasi joutuin
takaisin etsiäkseen Filammonia ja tämän kasvatusisää; mutta kun
ei heitä löytynyt, juoksenteli hän koko illan edestakaisin niin
järjettömästi, että korttelin asukkaat pelkäsivät hänen kadottaneen
järkensä. Vihdoin nälkä ajoi hänet kotiin syömään illallista; tämän
aterian aikana hän koetti purkaa kiihottuneita tunteitaan pieksämällä
rakkaan tapansa mukaan vaimoansa. Mirjamin molemmat syyrialaiset
orjattaret, jotka kuulivat neekerinaisen hätähuudot, riensivät
tälle apuun, valoivat sangollisen vettä miehen niskaan ja ajoivat
hänet tiehensä. Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vertasi vain
myhäillen itseään Sokrateehen, joka sai Xantippalta selkäänsä, ja
mukautui filosofin tyyneydellä olosuhteisiin. Pari seuraavaa tuntia
hän hyppeli sitte kuin kesy harakka edestakaisin kadunkulmauksessa ja
lasketteli virtanaan nenäkkäitä sukkeluuksia ohikulkijoille, joilta
useat kerrat oli saada kouraantuntuvan ojennuksen. Vihdoin saapui
Filammon, joka henkimenossa kiiruhti kotiinsa, suoraan hänen syliinsä.
"Hiljaa, seuraa minua! Sinua yhäti johtaa onnellinen tähti. Hän
kutsuu sinut luoksensa."
"Kuka?"
"Mirjam itse. Ole mykkä kuin hauta! Sinua hän tahtoo nähdä ja
puhutella, mutta Arseniuksen viestin hän hylkäsi moisilla sanoilla,
että filosofin huulien on tarpeetonta toistaa niitä. Tule, mutta
puhele hänelle hyviä sanoja, niinkuin ainakin puhellessa noitanaisen
kanssa, joka voi seisauttaa tähdet kulussaan ja komentaa kolmannen
taivaan henkiä."
Filammon kiiruhti kotia Eudaimonin seurassa. Vähät hän välitti siitä,
että Hypatia oli varottanut häntä Mirjamista. Hänhän etsi sisartaan.
"Kas vain sen hulttio, oletko täällä taas!" huusi toinen tytöistä,
kun tulijat kolkuttivat Mirjamin asunnon ulko-ovelle. "Mitä
ajatteletkaan, kun tuot tänne nuoria miehiä tähän aikaan yöstä?"
"Olisi parempi että menisit alas pyytämään vaimoparaltasi anteeksi.
Hän on itkenyt koko illan ja rukoillut ristiinnaulitun kuvaa sinun
edestäsi, mokoma kiittämätön apina!"
"Naisellista taikauskoisuutta -- mutta suon sen hänelle anteeksi...
Hiljaa raakalaisnaiset! Olen tuonut tänne tämän nuoren filosofin oman
emäntänne käskystä."
"Sitte hän saa odottaa eteishuoneessa. Muuan herrasmies on nyt
emäntäni luona."
Filammon sai siis odottaa pimeässä ja likaisessa eteishuoneessa,
jota ylellisesti koristivat vaalenneet seinäverhot ja seiniä
pitkin asetetut sohvat. Hän odotti levottomana ja kärsimättömänä,
ja molemmat tytöt, jotka koruompelunsa ylitse häntä varkain
tähystelivät, päättivät hänen olevan kovin kömpelön, koskei hän
lainkaan vastannut heidän hiukeaviin silmäyksiinsä.
Sillävälin kuunteli Mirjam sisähuoneessa ilkeän tyytyväisesti
hymyillen tummapintaisen ja ahavoittuneen nuoren juutalaisen
kertomusta.
"Minä tiesin, oi Israelin äiti, että kaikki riippui minun
nopsuudestani. Senvuoksi lähdin Ostiasta ja ratsastin yötä päivää
Tarentia kohti. Mutta ympärileikkaamattomien sanansaattajalla oli
parempi ratsu kuin minulla. Siksi lahjoin erään orjan lamauttamaan
hänen hevosensa. Toisena päivänä pääsinkin majapaikan välin hänen
edelleen; mutta siitä huolimatta tuo filistealainen yllätti minut
yöllä, sillä saatanan enkelit auttoivat häntä, ja minun sieluni
vihastui."
"Mitäs sitte tapahtui, Jonabad Bar-Zebudah?"
"Muistelin Jehua ja Joabiakin, kun Asabel tätä takaa-ajoi, mietinpä
syvästi oliko moinen teko luvallinen, sillä minä en ole mikään
verenvuodattaja. Mutta siitä huolimatta jouduimme pimeässä yhteen, ja
minä tapoin hänet."
Mirjam taputti käsiään.
"Sitten puin, niinkuin kohtuullista oli, hänen vaatteensa päälleni,
anastin hänen kirjeensä ja valtakirjansa ja olin olevinani keisarin
lähetti. Siten suoritin lopun matkastani pakanain kustannuksella.
Tässä annan sinulle takaisin sen kautta keräytyneen säästön."
"Siitä ei sanaakaan! Pidä se itsellesi Jakobin arvokas poika! Entä
mitä muuta?"
"Tarentiin tultuani purjehdin edelleen merirosvoilta vuokraamallani
aluksella. Sen miehistö oli kelpo väkeä ja piti vannomansa valan.
Sillä soudettuamme kaikista voimistamme liki puoli matkaa, tuli
toinen alus vanaveteemme ja yritti kiertää meidät. Tunsin sen hyvin
olevan kotoisin Aleksandriasta, samoin laivurinkin, joka väitti sen
tulleen Aleksandriasta Brundusiumiin, mukanaan kirje Oresteelta."
"Mitä vielä?"
"Minusta tuntui häpeälliseltä, jotta tuo alus kiertäisi meidät,
ja vielä häpeällisemmältä, jotta sinä ja vanhempamme suotta
olisitte maksaneet moisia kustannuksia. Sen vuoksi rupesin
keskusteluihin merimiehen kanssa luvaten hänelle paitsi vuokraa
kaksisataa kultarahaa omistani. Ole hyvä ja maksa ne laskuuni rabbi
Hesekielille, joka asuu Pelusiumissa Vesiportin luona. Silloin
merirosvot neuvoa pidettyään päättivät purjehtia vihollisen upoksiin;
meidän aluksemme oli näet terävänokkainen liburnialainen, ja heidän
vain kevyt sanansaattaja-alus."
"Teittekö niin?"
"Muuten emme olisikaan nyt täällä. Herra antoi heidät meidän
käsiimme, niin että puhkasimme heidän aluksensa vallan keskeltä ja he
upposivat kuin Farao ja kaikki hänen joukkonsa."
"Niin hukkukoot kaikki valitun kansan viholliset!" huudahti Mirjam.
"Ja nyt sanot, ettei mitään uusia sanomia voi tulla tänne kymmeneen
päivään?"
"Merirosvopäällikkö vakuutti sen olevan mahdotonta yltyvän tuulen
takia, joka uhkaa muuttua etelämyrskyksi."
"Kas tässä, ota tämä kirje ylirabbinille; äiti Israelissa siunaa
sinua. Olet miehekkäästi taistellut kansasi puolesta, ja sinä astut
hautaasi rikkaana vuosista ja kunniasta, rikkaana palvelijoista ja
palvelijattarista, kullasta ja hopeasta, lapsista ja lapsenlapsista.
Jalkasi on polkeva pakanoiden niskoja, ja Abrahamin, Isakin ja
Jakobin siunaus on vuotava ylitsesi. Sinä saat syödä siitä hanhesta,
joka korvessa lihoitetaan ja Leviathanista, joka on piilotettuna
isoon mereen, siksi kunnes se viimeisenä päivänä antaa lihansa
ruuaksi kaikille oikeille israelilaisille."
Kääntyessään poispäin ja astuessaan ulos huoneesta oli tämä
juutalainen sokeassa kiihkossaan kukaties onnellisin mies koko
Egyptissä.
Hän poistui eteishuoneen kautta, katsahtaen kierosti orjattariin ja
uhkaavasti Filammoniin. Tämä saatettiin nyt Mirjamin luo.
Eukko istui kiemurassa kuin käärme matalalla sohvalla ja kirjoitti
ahkerasti polvillaan olevaan tauluun; tyynyillä hänen vieressään
kimalteli komeita jalokiviä, joita hän äsken oli käsitellyt kuin
lapsi leikkikalujaan. Hän katsahti ylös vasta muutamien minuuttien
perästä; ja kärsimättömänäkin täytyi Filammonin silmäillä
ympärilleen pienessä huoneessa ja verrata sen likaista komeutta
ynnä sisällä vallitsevaa väkevää viinin, ruuan ja hajuaineiden
tuoksu, aistikkaiden kreikkalaisten asumusten valoisuuteen ja
puhtauteen. Pitkin seiniä seisoi haaveellisilla veistoksilla
koristettuja kaappeja ja arkkuja, kirjavan koreita pergamenttikääryjä
virui kasottain nurkissa, omituisen muotoinen lamppu riippui
katossa, luoden himmeätä ja kamalaa valoa eräälle esineelle joka
tuokioksi tyrehdytti nuorukaisen veren. Muutamalla hyllyllä oli
nimittäin salaperäinen uurroksilla koristettu kultainen vati, jossa
oli balsameerattu lapsenpää, sellainen "terafim", jommoisesta
Filammon tiesi itämaiden velhonaisten väittävän voitavan kuulla
ennustuslauseita.
Vihdoin Mirjam katsahti ylös ja sanoi terävällä, kimeällä äänellä:
"Mitäs nyt, kaunis poikaseni, mitä poloiselta vanhalta ja kiusatulta
juutalaiseukolta haluat? Himoatko jotain niistä kauniista esineistä,
joita hän on osannut antaa palvelevain henkiensä pelastaa kristityn
rosvojoukon käsistä?"
Filammonin asia oli pian kerrottu. Eukko kuunteli sitä, katsellen
häntä terävästi palavilla silmillään, ja vastasi sitte verkalleen:
"No, entäs sitte, vaikka olisitkin orja?"
"Olenko se, sano, olenko se?"
"Olet varmasti. Arsenius on puhunut totta. Näin hänen ostavan sinut
Ravennassa täsmälleen viisitoista vuotta sitte. Samalla kertaa ostin
minä sisaresi. Hän on nyt kahdenkolmatta vanha. Luulisin sinun olevan
häntä neljää vuotta nuoremman."
"Oi taivas, tunnetko vielä sisareni? Onko se Pelagia?"
"Sinä olit kaunis poika", jatkoi eukko, joka ei näyttänyt kuulleen
Filammonin kysymystä. "Jos olisin luullut sinun kasvavan niin
kauniiksi ja nokkelaksi kuin nyt olet, olisin itse ostanut
sinut. Gootit olivat juuri poislähdössä, ja Arsenius antoi
vain kahdeksantoista kultarahaa sinusta -- vai oliko se ehkä
kaksikymmentä. Luulenpa käyväni vanhaksi, unohdan kaikki. Mutta minä
olisin saanut maksaa kasvatuksesi, ja sisarta harjoittaakseni olen
kuluttanut noin -- huh, minkälaisia, rahamääriä! Ei siltä, ettei se
kullannuppu ollut niiden kolikoiden arvoinen, joita sain kouraltaa
kukkarostani hänen hyväkseen."
"Ja sinä tiedät missä hän on? Sano se minulle, ole laupias ja sano!"
"Miksi niin?"
"Miksikö? Eikö rinnassasi syki inhimillinen sydän? Eikö hän ole
sisareni?"
"Entä sitte? Olethan, viitenätoista vuonna hyvin tullut toimeen ilman
sisartasi, miksi et voisi nytkin tulla yhtä hyvin toimeen hänettä?
Ethän muista häntä, et rakasta häntä."
"Ettenkö rakasta häntä? Tahtoisin kuolla hänen edestään -- tahtoisin
kuolla sinun edestäsi, jos vain toimitat niin että saan tavata hänet."
"Ohoo, vai tahtoisit sinä semmoista? No, entäpä jos veisin sinut
hänen tykönsä, mitä silloin tekisit? Ajatteles, jos hän olisi Pelagia
itse, mitä sitte? Hän on nyt hyvin rikas ja onnellinen. Voitko sinä
tehdä hänet onnellisemmaksi tai rikkaammaksi?"
"Kuinka voitkaan niin kysyä? Minun täytyy, minä tahdon pelastaa hänet
siitä häpeästä, jossa varmasti tiedän hänen elävän."
"Ahaa, hyvä munkkiseni! Sitä juuri odotinkin. Tiedänpä paremmin kuin
kukaan muu, mitä nuo kauniit sanat merkitsevät. Palanut lapsi kammoo
tulta, mutta palanut eukko sammuttaa sen, sen saat nähdä. Kuulehan
nyt! En sano ettet saisi nähdä sisartasi -- en sano ettei Pelagia ole
juuri se nainen jota etsit -- mutta -- sinä olet minun vallassani.
Elä rypistä otsaasi, eläkä näytä niin äkäiseltä! Minä voin milloin
tahdon jättää sinut Arseniuksen käsiin hänen orjanaan. Sana minulta
vain Oresteelle, niin lyödään sinut karkulaisena rautoihin."
"Minäpä pakenen!" huusi nuorukainen kiihkoisasti.
"Pakenisitko käsistäni!" eukko nauroi ja osoitti lapsenpäätä. "Vaikka
pakenisit Kaf'in toiselle puolelle tai upottaisit itsesi valtameren
syvyyteen, niin voisin saada nuo kuolleet huulet ilmaisemaan
olopaikkasi ja käskeä demonien kantamaan siivillään sinut tänne
takaisin. Pakenisitko minun käsistäni! On parempi että tottelet minua
ja saat tavata sisaresi."
Filammonia puistatti, mutta hän alistui kuitenkin. Eukon silmien
taikamainen hohde, hänen pelättävät sanansa, jotka hän puolittain
uskoi, ja hänen oma palava halunsa saada nähdä sisarensa, voittivat
hänen vastuksensa, ja hän huudahti huohottaen:
"Tahdon totella sinua, mutta... mutta..."
"Mutta sinä et vielä olekaan mikään oikea mies, olethan vain
puolinainen munkki, häh? Siitä minun on vielä tultava selville,
ennenkuin autan sinua, kaunis poikaseni. Oletko vielä munkki, vai
oletko mies?"
"Mitä tarkoitat?"
"Ha ha ha!" nauroi eukko kimakasti. "Nuo kristityt koirat eivät tiedä
mitä mies on. Oletko siis munkki -- emme puhu miehestä, koska se käy
järkesi yli?"
"Minä? -- Minä olen Hypatian oppilas filosofiassa."
"Mutta et mikään mies?"
"Olen kai mies, luullakseni."
"Mutta sitä en minä luule; muuten olisit miehenä jo kuukausia sitte
tunnustanut rakkautesi tuolle pakanalliselle naiselle."
"Minäkö -- hänelle?"
"Niin, minä hänelle", toisti Mirjam pilkallisesti, matkien
nuorukaisen loukatun nöyrää äänensävyä. "Minä rutiköyhä oppilasparka,
hänelle, tuolle suurelle, rikkaalle, viisaalle, jumaloidulle
filosofinaiselle, jolla on hallussaan itätuulen sisimmän pyhäkön
avaimet! Ja minä olen mies, kauniin Aleksandriassa, ja hän on
nainen, turhamaisin nainen Aleksandriassa, ja juuri sen kautta minä
olen häntä väkevämpi ja voin kietoa hänet sormeni ympäri ja saada
hänet lankeemaan jalkojeni juureen kun vain niin tahdon, kun vain
avaan silmäni ja huomaan olevani mies. Noo, poikaseni, onko hän
koskaan opettanut sinulle sellaista, puhuessaan matematiikasta ja
metafysiikasta, jumalista ja jumalattarista?"
Filammon karahti tulipunaiseksi. Suloinen myrkky oli alkanut
vaikuttaa hänessä ja jokainen suoni hänen ruumiissaan paloi siitä
ensi kerran hänen elämässään.
Mirjam huomasi olevansa voitolla.
"Kas niin, elä säikähdä tästä uudesta opetuksesta! Olen pitänyt
sinusta siitä saakka kun sinut ensi kerran näin, usko se; kysyin
terafilta sinusta, ja se vastasi -- tietäisitpä vain minkä vastauksen
sain! Jonain kauniina päivänä saat sen tietää. Joka tapauksessa on
se viekotellut vanhan kiltin juutalaisvaimon tuhlaamaan rahojaan.
Oletko milloinkaan arvannut, keltä joka kuukausi olet saanut tuon
kultarahan?"
Filammon säpsähti, ja Mirjam purskahti kaikuvaan, kimakkaan nauruun.
"Hypatialta kai, vai miten? Tietysti tuolta sorjalta kreikattarelta,
koska -- sinä turhamainen lapsi -- et koskaan tullut ajatelleeksi
vanhaa juutalaiseukkoa."
"Sinäkö se olit, sinäkö todellakin?" huudahti Filammon. "Sinuako siis
saan kiittää tästä harvinaisesta lahjasta?"
"Sinun ei tarvitse kiittää minua, totella vain; sillä elä unhota,
että minä voin todistaa sinun velkasi minulle, jok'ikisen oboolin,
ja voin myös vaatia sen sinulta takaisin jos minua vain haluttaa.
Mutta elä pelkää, en ole kova sinua kohtaan, koska kerran olet
vallassani. Minä vihaan kaikkia, jotka sitä eivät ole. Heti kun olen
saanut jonkun ihmisen valtaani, rupean pitämään hänestä. Vanhukset
rakastavat lasten lailla leikkikalujaan."
"Olenko minä sitte sinun leikkikalusi?" kysyi Filammon kiihkeästi.