puhua! Olemme teille liian suuressa velassa ja kunnioitamme teitä
liiaksi erotaksemme tällä tavoin vain hetken päähänpiston vuoksi! Jos
joku sanani on teitä loukannut -- unhoittakaa se, suokaa minulle se
anteeksi, minä pyydän teitä!"
Hän tarttui Rafaelin molempiin käsiin.
"Hyvä herrani," juutalainen rauhallisesti virkkoi, "sallikaa minun
tehdä teille samanlainen anteeksipyyntö. Minä vakuutan, että entisen,
miellyttävän seurustelumme vuoksi en ole unhoittava lupaustani
maatilanne lunastamisesta. -- Mutta nyt meidän täytyy erota.
Suoraan sanoakseni oli minusta puolen tuntia sitte vähällä tulla
kristitty. Olin toden teolla viekoitellut itseni siihen luuloon, että
galilealaisten Jumaluus voi sittekin olla vanhojen hebrealaisten
esi-isiemme, Adamin ja Eevan, Abrahamin ja Davidin ja kaikkien
niiden Jumala, jotka uskoivat, että lapset ja kohdun hedelmällisyys
olivat perintö ja lahja, joka tulee Herralta. Kuvittelin että Paulus
sittekin oli oikeassa -- aivan todella oikeassa -- väittäessään, että
kirkko oli täydellistynyt kehitysmuoto meidän vanhasta, kansallisesta
valtiolaitoksestamme... Minä olen teille kiitollisuuden velassa
siitä, että avasitte silmäni huomaamaan erehdykseni, jonka jokainen
nunna ja munkki olisi minulle olemassaolollaan paljastanut, ellei
hetken huumaus olisi näköäni hämmentänyt. Minun täytyy nyt varata
eloon herännyt uskoni jollekin sellaiselle Jumaluudelle, jolle ei ole
mieleen, että hänen luomansa olennot polkevat olemuksen peruslait
jalkoihinsa. Hyvästi!"
Prefekti jäi hämmästyksestä jähmettyneenä paikalleen seisomaan ja
Rafael vetäytyi aluksen syrjäisimpään sopukkaan mutisten itseksensä:
"Enkö jo epäillytkin, että tämä valon välähdys tuli liian äkkiä ja
oli liian kirkas kauemmin kestääkseen. Enkö jo tiennyt että hänkin,
samoin kuin kaikki muutkin osoittaisi olevansa -- aasi?... Hullu
mies, kun moisessa maailmassa toivonkin selvää järkeä tapaavani...!
Takaisin kaokseen, Rafael Aben-Ezra! Puno köyttä hiedasta siksi kuin
tämä narripeli loppuu!"
Hän lyöttäytyi sotamiesten seuraan eikä vaihtanut sanaakaan prefektin
ja hänen lastensa kanssa. Berenisen satamaan saavuttua pisti hän
kaulanauhan Victorian käteen ja hävisi laiturille kerääntyneeseen
ihmisjoukkoon. Ei kukaan tiennyt, minne hän kulkunsa suuntasi.
3 Luku.
PREFEKTIÄ KOETELLAAN.
Kun viimeksi Filammonin jätimme oli kohtalo, hänen etsiessä kahta
ihmisen elämälle tärkeätä seikkaa: vapautta ja sisarta, vienyt hänet
vanhojen ystäviensä, goottien pariin. Ensinmainitun hän oli heti
löytänyt suuressa salissa, missä gootit joutilaina ryypiskellen
loikoivat. Hän vetäytyi likimpään salin kolkkaan ja unhoittaen
äskeisen kauhunsa ja raivonsa jäi sinne seisomaan uuden ajatuksen
valtaamana. -- Hänen sisarensa oli ehkä tässä huoneessa!... Ja tämän
viehättävän unelman kiihoittamana rupesi hän itsekseen arvostelemaan
kuka noista iloisista tyttäristä olisi se, joka äkkiä oli tullut
hänelle rakkaammaksi ja kalliimmaksi kuin kukaan muu taivaassa ja
maassa. Tuokohan kauniskutrinen, pyöreäpiirteinen italialaisnainen
-- vaiko tuo raju, intohimoinen, koukkunenäinen juutalaistyttö,
taikka tuo viehkeä tummaverinen, vinosilmäinen koptilaisnainen? Ei.
Hänen sisarensa oli atheenalainen kuten hän itsekin. Oliko se sitte
tuo pitkä laiska kreikatar, jonka sinisistä silmistä tuon tuostakin
leimahti salama, puhuen voimakkaista, vaikkakin kehittymättömistä
tunteista ja ajatuksista, joista tytöllä itsellään tuskin lienee
ollut käsitystäkään? Tuoko --taikka olisiko tuo hänen sisarensa --
vai tuo toinenko? Taikka -- olisikohan se itse Pelagia, kaunein
ja synnillisin kaikista? Kauhea ajatus! Hän punastui korviaan
myöten sitä kuvitellessaankin, mutta sittekin -- hänen sydämensä
sisimmässä tuntui kuin olisi tämä oletus kaikista viehättävin.
Äkkiä muisti hän, että joku tytöistä goottien aluksella oli sanonut
häntä Pelagian näköiseksi. Omituista, ettei hän ennemmin ollut sitä
tullut ajatelleeksi! Sen täytyi olla niin. Mutta miten heikosta,
hajanaisista viittauksista ja arvailuista punotusta langasta tämä
täytyi riippuakaan! Hän tahtoi malttaa mielensä, tahtoi odottaa,
olla kärsivällinen. Kärsivällinen, kun sisar ei ollut vielä löydetty,
kun tämä voi olla kadotukseen joutumaisillaan? Mahdotonta!
Äkkiä saivat hänen ajatuksensa uuden suunnan, kun eräs tytöistä
alhaalla huudahti täyttä kurkkua:
"Tulkaa katsomaan! Kadulla tapellaan!"
"Enkä viitsi", huudahti eräs jättiläismäinen gootti, joka loikoi
sohvalla Filammonin takana.
"Voi tule urooni!" eräs tytöistä puhui. "Siellä on niin hauska
tappelu käymässä ja itse prefekti on kuumimmassa kahakassa. Emme ole
vielä tässä kuussa sellaista nähneet."
"Päälliköt eivät salli minun iskeä noita aasinratsastajia vasten
kuonoa ja minun käy vain kateeksi, kun näen toisten iskevän. Anna
tänne viinihaarikka... Hitto vieköön! Tyttöhän juoksi sittekin
tiehensä!"
Melu ja askeleiden kopina kuului yhä lähempää ja samassa riensi Wulf
portaita alas, juoksi salin läpi naisten pihaan ja amaalin luo.
"Prinssi -- tässä on meille hyvä tilaisuus tarjona. Nuo
kreikkalaisroistot murhaavat prefektin aivan ikkunaimme alla."
"Senkö kavalan rakkikoiran? Paraiksi kun meitä narrasi. Onhan
hänellä henkivartioita tarpeeksi asti. Miksi se hullu ei pidä
puolustuksestaan huolta?"
"Ne ovat pötkineet pakoon jok'ainoa; eräänkin näin väkijoukkoon
piilottautuvan. Niin totta kuin elän, mies on hengettömänä, jos vielä
viisikään minuuttia viivymme."
"Mitä sitte jos kuoleekin?"
"Miksi jättää mies kuolemaan, kun voimme hänet pelastaa ja voittaa
iki-ajoiksi hänen suosionsa? Miesten käsiä kutittaa taistelunhalu ja
oikea kasvattaja antaa koiriensa tuon tuostakin verta maistaa, ettei
niiltä metästyshalu menisi."
"No niin, eihän siihen viittä minuuttia kauempaa kuluisi."
"Ja uroot olisivat näyttäneet voivansa unhoittaa, kun heidän
vihamiehensä joutuu pulaan."
"Aivan oikein! Amaalikin voi unhoittaa!"
Amaali hyppäsi pystyyn ja huusi miehet seuraansa.
"Hyvästi impyeni! -- Mutta Wulf", huudahti hän saliin juostessaan,
"täällähän se meidän munkki taas on! Kautta Odinin, terve tuloasi,
komea poikani! Tule sinäkin vähän ottelemaan, nuori mies, mitäs muuta
varten sinä tuollaiset käsivarret olisit saanut?"
"Hän on minun miehiäni." Wulf virkkoi laskien kätensä Filammonin
olalle, "ja verta hänen on maistettava."
Ja kaikin kolmin kiiruhtivat he ulos. Filammon, kaikesta
välinpitämättömänä, oli valmis vaikka mihin.
"Piiskat mukaan! Miekoista ei väliä. Nuo retkaleet eivät ole sen
arvoisia!" Amaali huusi juosten alas käytävää ja heilutellen
raskasta, noin kymmenen jalan pituista nahkaruoskaansa. Hän sysäsi
portin auki, mutta samassa hänen täytyi vähän peräytyä ihmistulvan
tieltä, joka oviaukosta syöksähti sisään. Mutta seuraavassa tuokiossa
jo se tunkeutui takaisin ulos kun gootti sekä voimiaan että painoaan
käyttäen raivasi peloittavine tovereineen itselleen tien suoraan
väkijoukon halki, kaataen jokaisella piiskaniskulla jonkun raukan
maahan.
He tulivat viimeisellä hetkellä. Prefektin valkea, jalorotuinen
nelivaljakko makasi potkien ja kieriskellen maassa ja Orestes
horjahteli vaunuissa, kasvot verisinä ja parisenkymmentä raivoisaa
munkkia kimpussaan.
"Taaskin munkkeja!" Filammon ajatteli. Huomatessaan heidän joukossa
useita vihattuja kasvoja, jotka Kyrillon pihamaalla tuona onnettomana
yönä olivat hänen mieleensä painuneet, valtasi hänet hurja kostonhalu.
"Armoa!" kurja prefekti huusi -- "Olen kristitty! Minä vannon olevani
kristitty! Piispa Attilus kastoi minut Konstantinopelissa!"
"Alas teurastaja! Alas pakana-tyranni, joka ennemmin kieltäytyy
evankeliumin kautta vannomasta kuin lepyttää patriarkan! Raastakaa
hänet pois vaunuista!" munkit kirkuivat.
"Jänishousu!" Amaali virkkoi äkkiä pysähtyen. "En minä moista viitsi
auttaa!"
Mutta samassa hyökkäsi Wulf eteenpäin ja jakeli iskuja oikealle ja
vasemmalle. Munkit peräytyivät ja Filammon, joka kaikin mokomin
tahtoi estää hänelle vielä niin kalliille uskonnolle häpeällisen
teon, hyppäsi vaunuihin ja sulki Oresteen syliinsä.
"Olette turvassa, herrani, elkää vastustelko", kuiskasi hän munkkien
käydessä hänen kimppuunsa. Kivi tai parikin sattui häneen, mutta
se vain rohkaisi hänen mieltänsä. Samassa hän jo kuuli piiskojen
vinkunan ympärillään ja munkkien parkuen pakenevan, ja siitä tiesi
hän olevansa turvassa. Hän kantoi taakkansa turvaan Pelagian talon
porttikäytävään keskelle pälyileviä ja parkuvia tyttösiä, ja
parikymmentä Aleksandrian kauneinta kätöstä kantoi prefektin sieltä
pihatolle.
"Aivan kuin uusi Hylas nymfien kantamana", virkkoi hän mielestään
sukkelasti. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi haaremista pää
silkkiliinoilla sidottuna ja yhtä häpeämättömänä kuin ennenkin.
"Teidän ylhäisyytenne -- uroot kaikki -- olen teidän nöyrä orjanne...
Teitä saan hengestäni kiittää ja teidän apunne arvon voittaa vain
lääkkeenne suloisuus. Mielelläni soisin uudelleen haavoittuvani, että
minua sellaiset kätöset uudelleen vaalisivat ja sellaiset jalat minun
vuokseni ympärilläni liikkuisivat."
"Tuota et olisi viisi minuuttia sitte sanonut", amaali huomautti
katsellen prefektiä kuin karhu apinaa.
"Mitä sinä niistä käsistä ja jaloista puhelet, eihän ne kuitenkaan
sinulle kuulu!" huomautti eräs ääni, arvattavasti Smidin, huoneen
perältä. Seurue rähähti nauramaan.
"Pelastajani, veljeni!" Orestes puhui nauramatta. "Miten voinkaan
Teille kaiken palkita. Onko jotain mitä virkani sallii minun teidän
hyväksenne tehdä -- en sano palkitakseni teitä, sillä se sana kai
loukkaisi teidän arvoanne vapaina barbaareina -- mutta hyvittääkseni
teidän mieltänne?"
"Anna meille lupa ryöstää kolme päivää tätä korttelia", joku huudahti.
"Ai, ai, oikea urhoollisuus on taipuvainen pitämään kaikkia esteitä
vähäpätöisinä; te unhoitatte miten pieni lukunne on."
"Kuulehan prefekti, kuulehan mitä sanon!" Amaali ivallisesti virkkoi.
"Jos tarkoitat, ettemme me neljäkymmentä goottia kykenisi kolmessa
päivässä tekemään kaikki Aleksandrialaiset -- sinut itsesikin muiden
mukana -- päätä lyhemmiksi, ja samalla vielä pitämään sotamiehesi
aisoissa --"
"Puolet heistä liittyisivät meihin!" eräs huusi. "Ovathan he samaa
lihaa ja verta kuin mekin!"
"Anteeksi, ystäväni, tuota kaikkea en hetkeäkään epäile. Olen
tarpeeksi maailmaa nähnyt, tietääkseni ettei löydy ainoatakaan
paimenkoiraa, joka sopivan tilaisuuden sattuessa ei olisi valmis
avittamaan sen lampaanlihan syömisessä, jota sen oli vartioitava!
Vai mitä te arvelette, arvoisa herrani?" Prefekti kääntyi, kumartaen
Wulfiin päin.
Wulf virnisti pahasti ja sanoi saksaksi amaalille jotain vieraiden
hyvänä pitämisestä.
"Suonette varmaan anteeksi, sankarilliset ystäväni," Orestes
puhui, "että teidän suosiollisella luvallanne huomautan, että
olen vielä äskeisistä tapauksista vähän väsynyt ja hermostunut.
Olisi sopimatonta käyttää teidän vieraanvaraisuuttanne kauemmin
hyväkseen. Jos sen vuoksi saisin lähettää orjan etsimään jonkun
henkivartioistani --"
"Ei, ei, kautta kaikkien jumalien!" amaali jyrisi, "sinä olet nyt
minun vieraani tai ainakin naiseni vieras eikä kukaan ole vielä
talostani raittiina lähtenyt jos vain se minusta on riippunut. Pankaa
kokit liikkeelle, miehet! Pidämme prefektille oikein keisarilliset
pidot ja lähetämme hänet kotiinsa niin juovuksissa kuin häntä vain
haluttaa. Käy sisään, hyvä prefekti. Me gootit olemme koruttomia
miehiä, mutta kautta valkyrian, ei kukaan voi sanoa, ettemme
vieraitamme hyvin pitäisi."
"Suloinen sellainen pakko on", sanoi Orestes sisään käydessään.
"Mutta kuulkaas! Sivumennen kysyen, eikö joku teistä miehistä ottanut
vangiksi erästä munkkia?"
"Täällä hän on prinssi, kädet selän taakse sidottuina."
Miehet laahasivat esiin kookkaan, luisevan, puolialastoman munkin.
"Erinomaista! Tuokaa hänet sisään. Hänen ylhäisyytensä voi tuomita
hänet päivällistä odotellessamme ja Smid saa toimekseen miehen
hirttämisen. Smid ei vahingoittanut ketään mellakoissa, hän ajatteli
päivällistään."
"Joku roisto purasi palasen säärestäni; siksi minä kaaduin kumoon",
Smid murisi.
"No, maksa sitte tälle miehelle velkasi. Orjat, tuokaa tuoli! Kas
tässä, prefekti, istu ja tuomitse."
"Kaksi tuolia!" joku huusi. "Amaali ei saa seisoa itse keisarinkaan
edessä."
"Eihän toki, hyvät ystävät. Amaali ja minä olemme kuin kaksi Cæsaria,
joilla kummallakin on valtakuntansa. Arvatakseni olemme jotenkin yhtä
mieltä siitä, että tämä kunnonmies on hirtettävä."
"Hirttäminen käy liian nopeasti."
"Juuri sitä aijoin huomauttaa. Löytyy muutamia oikeudellisia
muodollisuuksia, joiden, vaikka eivät olekaan välttämättömiä Rooman
keisarikunnan olemassa ololle, kuitenkin katsotaan yleensä olevan
hyödyksi sen yhtenäisyydelle --"
"Elä nyt niin pitkiä puheita pidä", muuan huusi.
"Jos itse haluat hänet hirttää, niin hirtä! Luulimme vain sinulta
vaivat säästävämme."
"Ah, arvoisa ystäväni, aikoisitko minulta kostonnautinnon ryöstää?
Aijon kuluttaa huomenna ainakin neljä tuntia tämän hurskaan
marttyyrin tappamiseen. Hänellä on oleva tarpeeksi ajatusaikaa
toimituksen alun ja lopun välillä."
"Kuuletkos sitä, herra munkki?" Smid virkkoi nykäisten vankia
leuvasta. Muu seurue näytti pitävän kohtausta vain hauskana pilana ja
sangen peittelemättä naureskelevan prefektille ja hänen uhrilleen.
"Veriuhrin kantanut mies on sen sanonut. Minä olen marttyyri", munkki
vastasi nöyrästi.
"Taitaa kestää hyvän aikaa ennenkuin sinusta marttyyri tulee."
"Kuolema voi viipyä, mutta kunnia on ikuinen."
"Totta kyllä, sen aivan unhotinkin. Minä säästän kyllä sinulle sen
kunnian pariksi vuodeksi jos vain voin. Kuka heitti minua kivellä?"
Ei vastausta.
"Sano minulle, ja samana hetkenä kuin hän on liktorieni käsissä,
armahdan minä sinut."
Munkki nauroi.
"Armahdat? Armahdat minut autuudesta ja sanoin selittämättömästä
ihanuudesta, jonka Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä
rakastavat? Tyranni ja teurastaja! Minä sinua heitin, sinä uusi
Diokletianus -- minä sen kiven viskasin -- minä, Ammonius! Kunpa se
olisikin sinut, uuden Siseran, lävistänyt kuin Jael kenitiläisen
naula!"
"Kiitoksia ystäväni. Uroot, kai teillä on kellari munkkeja samoin
kuin viinejäkin varten? Minä vaivaisin teitä tänä yönä tämän sankarin
virrenveisuulla ja lähettäisin apparitorini aamulla hänet noutamaan."
"Jos hän vain rupeaa ulisemaan meidän levolle mentyä, niin eivät
miehenne enää huomisaamuna suuriakaan tähteitä tavanne," Amaali
sanoi. "Mutta johan orjat päivällisille kutsuvat."
"Odottakaapa," Orestes sanoi, "tuolla on vielä eräs, jonka kanssa
minulla vielä on pieni juttu selvitettävänä -- tuo nuori filosofi
tuolla."
"Hän tulee kanssamme ruualle. Hän ei ole luullakseni vielä kertaakaan
elämässään ollut juovuksissa, mies parka, ja aika on jo hänenkin
aloittaa."
Amaali laski ystävällisesti karhunkämmenensä Filammonin olkapäälle,
mutta nuorukainen vetäytyi empien syrjään ja heitti Wulfiin
rukoilevan katseen.
Wulf vastasi päätään pudistamalla, mikä rohkaisi Filammonin
sopertamaan kohteliaan kiellon. Amaali päästi kaikuvan kirouksen ja
oikaisten väkevän kätensä tyrkkäsi Filammonia niin että tämä hoippuen
lensi puoliväliin pihattoa. Wulf tuli nyt väliin.
"Poika on minun, prinssi. Hän ei ole juopottelija enkä minä tahdo
hänestä sellaista tulevankaan. Suokoon taivas," lisäsi hän hiljaa,
"että samoin voisin eräistä toisistakin sanoa. Lähettäkää illallinen
meille tänne alas, kun ensin itse olette syöneet. Lampaan puolikas
riittänee suunnilleen meille kahdelle ja lähetä myös viiniä,
väkevintä lajia, millä lihan saan kurkusta alas huuhdelluksi. Smid
kyllä määrän tietää."
"Minkä vuoksi et sisään tule?"
"Ennenkuin kaksi tuntia on kulunut tuo roskaväki yrittää kyllä
uudelleen murtaa portit, ja kun jonkun täytyy vahtia pitää, on
parempi, että vahtina on mies, jonka korvia eivät viini ja naisten
suutelot ole tukkineet. Poika jää minun seuraani."
Seurue meni sisään jättäen Wulfin ja Filammonin kahden kesken
ulkopihattoon.
Puolisen tuntia istuivat miehet toisiaan syrjäsilmin katsellen ja
kumpikin koettaen turhaan arvailla mitä toisen mielessä liikkui.
Vaikka Filammonin ajatukset olivatkin sisareen kohdistuneet, ei
hän voinut olla huomaamatta synkkää surumielisyyttä, joka tuon
vanhan soturin arpisilta ja ahavoittuneilta kasvoilta kuvastui.
Ärtyisyys, jota hän heidän ensi kerran kohdatessaan oli osoittanut,
näytti nyt muuttuneen ainaiseksi alakuloisuudeksi. Rypyt suun
ja silmien ympärillä olivat syvenneet ja saaneet terävämmät
muodot. Yhtämittainen mielenkarvaus näytti painaneen leimansa
hänen rypistettyyn otsaansa ja ulkonevaan ylähuuleen. Vaieten ja
liikahtamatta istui hän puolisen tuntia, nojaten poskeaan käsiinsä
ja käsiään kirveensä ponteen. Nähtävästi hän oli vaipunut syviin
mietteisiin ja ivamielin kuunteli sisähuoneesta kuuluvaa lasien ja
lautasten kalinaa.
Filammon tunsi liian suurta, kunnioitusta hänen ikäänsä ja ylevää
suruansa kohtaan häiritäkseen hiljaisuutta. Viimein tavallista
äänekkäämpi naurunremahdus herätti vanhuksen mietteistään.
"Miksi tuota nimität?" kysyi hän kreikaksi.
"Hulluudeksi ja turhuudeksi."
"Ja miksi hän -- se alruna -- se ennustajanainen nimittää sitä?"
"Ketä tarkoitat?"
"Sitä kreikatarta, jota kuulemassa tänä aamuna olimme?"
"Hulluudeksi ja turhuudeksi."
"Miksi hän ei voinut parantaa siitä tuota roomalaista
tukankihertäjää?"
Filammon vaikeni. -- "Todellakin, miksikähän ei!"
"Luuletko, että hän voi ketään siitä parantaa?"
"Mistä?"
"Juopottelusta ja siitä, että tuhlataan voima, maine ja vaivalla
ansaitut aarteet mässäykseen, hienoihin pukuihin ja huonoihin
naisiin."
"Hän on itse puhdas ja saarnaa puhtautta kaikille, jotka tahtovat
häntä kuulla."
"Hiiteen saarnat. Minä olen saarnannut jo neljä kuukautta."
"Ehkä hän voisi puhua vakuuttavammin -- ehkä --"
"Ymmärrän. Sellaista ihanaa olentoa ehkä kuultaisiin vaikka
minunlaistani harmaahapsista karhua sanotaankin vanhaksi houkkioksi.
Eikö niin? Onhan se luonnollistakin."
Pitkä äänettömyys.
"Hän on komea nainen. Moista en ole ennen nähnyt laikka olenkin
monta nähnyt. Kerran oli eräässä Weser-virran saaressa tietäjätär --
kun hänet näki, teki mieli, ennenkuin hän edes oli sanaa lausunut,
heittäytyä maahan hänen jalkojensa juureen ja sanoa: astu päälleni;
en ole kelvollinen edes jalkojesi pyyhkimeksi! Moni soturikin teki
sen... Kai minäkin sen kerran tein... Ja tämä muistuttaa häntä
harvinaisen paljon. Hän sopisi vaikka prinssin vaimoksi."
Filammon säpsähti. Mikähän tuo uusi tunne olikaan, joka sai hänet
Wulfin viittauksesta niin närkästymään?
"Kauneus? Mitä on ruumis ilman sielua? Mitä on kauneus ilman
viisautta? Mitä on kauneus ilman puhtautta? Älytön elukka, joka
kieriskelee mudassa, missä kaikki siat ovat rypeneet!"
"Kaunis nainen ilman säädyllisyyttä on kuin kultanauha sian kärsässä!"
"Ken sen sanoi?"
"Salomon, Israelin kuningas."
"En tunne sitä miestä. Mutta oikea tietäjä oli sen sanoja, olipahan
ken tahansa, ja hän, se toinen, on siveä tyttö?"
"Nuhteeton kuin" -- pyhä neitsyt, yritti hän sanoa, mutta vaikeni.
Niihin sanoihin oli surullisia muistoja yhdistetty.
Wulf istui hetken äänettömänä ja Filammonin ajatukset kääntyivät
heti tuohon päämaaliin -- sisaren löytämiseen -- joka hänestä tuntui
ainoalta mitä varten kannatti elää. Yksistään tämä ajatus oli
muutamassa tunnissa muuttanut ja muodostanut pojan mieheksi. Tähän
asti hän oli ollut kuin lehti tuulessa, jokaisen uuden vaikuttimen
leikkikalu, mutta nyt kohtalo, joka tähän asti kuukausmäärin
oli häntä sangen hellävaroen ohjaillut, oli kääntynyt hänen
vihollisekseen. Hän ponnisti kaikki voimansa, kaiken nokkeluutensa
ja kaikki vähäiset tietonsa ihmisistä ja olosuhteista taistellakseen
kynsin hampain uuden päämaalinsa saavuttamiseksi. Wulf ei ollut
enää hänelle ihmeellinen ilmiö, vaan hyödyllinen välikappale.
Vanhuksen äskeiset häilyvät viittaukset tyytymättömyydestään Pelagian
läsnäoloon antoivat nuorukaiselle uutta toivoa, ja hän rupesi
varovaisesti vihjailemaan että niitä kyllä oli, jotka mielihyvällä
veisivät tytön pois sieltä. Nämä vihjaukset kiinnittivät Wulfin
huomiota ja hän vastasi niihin tutkistelevilla kysymyksillä, kunnes
Filammon, huomaten viisaammaksi puhua suunsa puhtaaksi, kertoi
avomielisesti kaikista aamun tapauksista ja siitä salaisuudesta,
jonka Arsenius oli puoleksi ilmaissut. Häntä yhdellä haavaa puistatti
sekä ilo että kauhu kun Wulf, viisi pitkää minuuttia mietittyään
asiata, vastasi:
"Ajatteles jos Pelagia itse olisikin sinun sisaresi!" Filammonilta
oli päästä kiihkoinen vastaus, mutta vanhus keskeytti hänet ja jatkoi
verkalleen, katsellen nuorukaista läpitunkevin silmäyksin:
"Kun rutiköyhä munkki väittää olevansa sukua naiselle, joka juo
Cæsarien viinimaljasta ja on asemassa, josta kuningasten tyttäret
ovat ylpeilleet ja taas piankin tulevat ylpeilemään -- silloin ei
vanha mies, jos hän on liian hyväluontoinen kutsuakseen heti moista
väitöstä valheeksi, voi olla uskomatta, että nuorukainen ajattelee
omaa etuaan, vai mitäs sanot?"
"Omaa etuaniko!" huudahti Filammon parka ja kavahti pystyyn. "Laupias
Jumala, mitäpä muuta tarkoitusta minulla olisikaan kuin vapahtaa
hänet tästä häpeästä ja saattaa hänet pyhyyteen ja puhtauteen?"
Hän oli koskettanut väärään kieleen ukon sydämessä.
"Häpeästäkö, sinä kirottu egyptiläinen orja!" huudahti tämä
vuorostaan vihasta punottaen, kavahtaen pystyyn ja taotellen ruoskaa
joka riippui hänen päänsä päällä. "Häpeästäkö! Niinkuin ei hänen --
ja sinunkin -- pitäisi katsoa onneksi, että on saanut pestä Amaalin
jalkoja!"
"Ah, suo minulle anteeksi," sanoi Filammon, säikähtäen oman
tyhmyytensä seurauksia. "Mutta sinä unhotat, ettei hän ole naimisissa
prinssin kanssa."
"Naimisissa prinssin kanssa? Tuo vapautettu orjatyttö! Ei, kautta
Freijan, niin syvälle ei prinssi toki ole langennut; se ei koskaan
tule tapahtumaan, vaikka pitäisi minun tappaa tuo velho omalla
kädelläni. Vapautettu orjatar!"
Filammon parka! Hänhän oli samana aamuna saanut kuulla olevansa orja!
Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja pyrskähti rajuun itkuun.
"No, no, rauhoituhan toki", sanoi suuttunut soturi, jonka mieli
yht'äkkiä heltyi. "Naiskyyneleistä en mitään piittaa, mutta en tiedä
miksen koskaan ole voinut sietää ajatusta, että olisin syypää miehen
kyyneliin. Kun olet tyyntynyt ja oppinut tavallista kohteliaisuutta,
puhumme enemmän kaikesta tästä. Kas niin, herkeähän nyt. Kylläksi on
aina kylläksi. Tässä saamme ruokaa, minä olen nälkäinen kuin Loke."
Hän rupesi syömään kuin kaimansa, metsän harmaa susi; raa'assa
vierasvaraisuudessaan hän pakoitti Filammoninkin syömään vastoin
tämän omaa halua.
"Kas niin, nyt tunnen itseni onnellisemmaksi", lausui Wulf viimein.
"Tässä kirotussa pesässä ei olekaan muuta tekemistä kuin syödä. Minä
en saa tapella enkä metsästää, minä vihaan naisia, ja ne vihaavat
minua. Enpä muuten tiedäkään mitään jota en vihaisi, paitsi syömistä
ja laulamista. Mutta tyttöjen laimea harpunsoitto ja huilunpuhallus
on saanut aikaan, ettei kenkään viitsi kuunnella oikeata kumisevaa
sotalaulua. Kuulehan vain miten ne naukuvat, miten ne vikisevät
kaikki yhdellä haavaa kuin rastaat pilvisenä aamuna. Minäpä totta vie
tahdon myös laulaa ja voittaa heidän äänensä."
Näin sanoen hän viritti hurjan mutta kauniin sävelen ja lauloi ensin
hillityllä äänellä, säestäen lauluaan sanojen mukaisilla eleillä: