Kautta taivaan, sinä olet munkiksi liian uhkea. Mikä teillä
roistoilla on mielessä, kun koetatte vapaata miestä orjaksi
raastaa? Eikö se jo teille riitä, että panette lukkojen taa kaikki
tyttöhupsut, jotka saatte narratuiksi; vieläkö teidän pitäisi --"
"Teidän ylhäisyytenne, täällä on hänen herransa, joka voi vannoa
ostaneensa hänet."
"Kyllä hän on valmis vannomaan mitä tahansa Jumalan kunniaksi. Pois
tieltä! Varo itseäsi, sinä suuri roisto siellä, etten vain saa sinua
käpälälautaan. Sinä olet jo pitkät ajat ollut mustassa kirjassani!
Tiehesi!"
"Hänen herransa vaatii roomalaisena itselleen oikeuksia, jotka laki
hänelle myöntää", Pietari sanoi työntäen Arseniusta esiin.
"Jos hän on roomalainen, esittäköön vaatimuksensa laillisessa
muodossa huomenna virastossani. Mutta minä huomautan teille, vanhus,
että ennenkuin kaupan otan käsiteltäväkseni, minä vaadin todistukset
kansallisuudestanne."
"Sitä ei laki määrää", Pietari intti.
"Iske tuo mies kumoon, apparitori!"
Tämän käskyn kuultuaan Pietari hävisi ja pahaa ennustava murina
kuului munkkijoukosta.
"Mitä minun nyt on tehtävä, jalo herra?" Filammon kysyi.
"Mitä vain haluat huomispäivän kolmanteen hetkeen asti -- jos olet
niin pähkähullu, että silloin saavut virastooni. Minusta olisi
parasta, että nyrkeilläsi raivaat tien itsellesi tuon roskajoukon
läpi ja juokset sitte henkesi edestä."
Näin sanoen Orestes läksi edelleen ajamaan.
Filammon huomasi neuvon hyväksi ja teki työtä käskettyä. Seuraavassa
tuokiossa hän jo juosta vilisti suoraa päätä Pelagian talon porttia
kohti, tusinan verran munkkeja kintereillään.
Onneksi ulkoportti, mistä gootit juuri olivat ulos tulleet, oli vielä
auki; mutta sisäportti, joka johti pihaan, oli kiinni. Hän koetti
työntää sitä auki, mutta turhaan. Oikeanpuoleisessa seinässä oli
avonainen ovi; hän hyökkäsi siitä sisään, juoksi useiden pihattojen
läpi ja joutui suoraan Wulfin ja Smidin syliin, jotka todellisten
soturien tapaan olivat siellä itse riisumassa ja ruokkimassa
hevosiaan.
"Kautta isäini sielujen!" Smid huudahti. "Tuossahan se nuori
munkkimme lentää takaisin syliimme! Mikä sinut, kiharapäinen poikani,
moisella kiireellä tänne toi?"
"Pelastakaa minut noiden roikaleiden kynsistä!"
Filammon sanoi viitaten munkkeihin, jotka ovella pälyivät.
Wulf näytti silmänräpäyksessä ymmärtävän asian. Hän tempasi raskaan
ruoskan kouraansa, hyökkäsi vihollisen kimppuun ja muutamalla
hurjalla huimauksella puhdisti ovikäytävän vainoojista. Lukittuaan
oven palasi hän takaisin toisten luo.
Filammon rupesi selittämään ja kiittelemään, mutta Smid keskeytti
hänet.
"Kaikkea vielä, nuori mies, sinä olet meidän vieraamme nyt. Käy
sisään, olet yhtä tervetullut nyt kuin muulloinkin olisit ollut.
Siinä näet mikä siitä seuraa, kun ensin karkaat meidän seurastamme."
"Et näy paljon voittaneen vaihtaessasi meidät munkkiseuraan," Wulf
vanhus puhui. "Tule sisätietä kattomme alle. Smid käy ajamassa nuo
munkit pois porttikäytävästä."
Ryskytettyään hetkisen turhaan portteja oli joukkio jo seurannut
Pietarin hätäisiä pyyntöjä. Tämä oli selittänyt, että jos nuo pirut
ihmisten hahmossa kerran käyvät heidän kimppuunsa, niin eivät ne
jätä ainoatakaan kristittyä henkiin koko Aleksandriassa. Sen vuoksi
päätettiin jättää vain muutamia vartioimaan Filammonin ulostuloa
ja muut, kiukuissaan saaliinsa menettämisestä käänsivät vihansa
vimman prefektiä vastaan. He liittyivät toveriensa pääjoukkoon, joka
ilkitöihin valmiina yhä parveili prefektin vaunujen ympärillä.
Turhaan koetti avuton kansan paimen ajaa edelleen. Apparitorit
olivat peloissaan ja epäröivät ja ilman heidän apuaan oli mahdotonta
pakoittaa hevosia tuon ihmismuurin läpi, jossa heiluvat nyrkit ja
hulmuavat parrat olivat joka taholla vastassa. Asema näytti toden
teolla käyvän uhkaavaksi.
"Nitrian sydämikkäimpiä roistoja, teidän ylhäisyytenne," eräs
vartijoista kuiskasi kasvot kalpeina. "Ainakin pari sataa. Aivan
varmaan sama joukkue, joka äskettäin Diosburon murhasi."
"Jos te pyhät veljeni, ette aijo sallia minun eteenpäin päästä,"
Orestes puhui, koettaen näyttää tyyneltä, "niin en kai rikkone
kirkkokuria jos käännyn takaisin. Jättäkää hevoset rauhaan. Mitä
Jumalan nimessä te tahdotte?"
"Luuletko meidän Hierakaan unhoittaneen?" ääni joukosta huusi.
Samassa alkoi kuulua huuto toisensa perään ja joukko, melustaan
rohkaistuneena rupesi peittelemättä uhkailemaan.
"Kostakaa Hierakas, siunattu marttyyri!" "Kostakaa kirkon kärsimät
vääryydet!" "Alas pakanoiden, juutalaisten ja barbaarien suosija!"
"Alas Hypatian suosikki!" "Tyranni!" "Teurastaja!"
Tämä viimeinen arvonimi sattui niin joukon hienoon makuun, että
samassa kajahti huuto "tappakaa teurastaja!" ja muuan raivoisa
munkki yritti kiivetä vaunuihin. Eräs henkivartijoista sysäsi hänet
alas; mutta samassa oli hän itsekin maassa. Munkit tulivat yhä
lähemmäksi. Vartijat, jotka huomasivat vihollisia olevan kymmenen
yhtä vastaan, heittivät kiireimmän kautta aseensa pois ja pötkivät
pakoon. Seuraavassa tuokiossa olisi Hypatian ja jumalien toivo
ollut ikuisesti mennyttä kalua, ja Aleksandria olisi menettänyt
hallitsijansa, joka oli hienoimmin sivistynyt mies Välimeren
eteläpuolella, ellei apu olisi odottamatta tullut. Mutta kuka ja mikä
oli vaarassa siitä ennätämme saada tuonnempana kuulla.
2 Luku.
VALON VÄLÄHDYS.
Viimeinen sinertävä viiru Sardinian mantereesta häipyi nopeasti
luoteiseen taivaanrantaan ja tasainen tuuli keinutteli Heraklianuksen
laivaston jäännöksiä epätoivoisella kotimatkalla Afrikan rantoja
kohti. Sininen taivas oli pilvetön ja kimaltelevilla laineilla
paistoi ylt'ympäriinsä valkoisia purjeita. Ne näyttivät nyt häpeätä
ja pettymystä, kauhua ja tuskaa kuljettaessaan yhtä iloisilta
kuin vajaa kuukausi sitte, jolloin ne vain rajattomia toiveita
ja hurjaa uskallusta eteenpäin kiidättivät. Kenpä voisi mitata
sen kurjuuden, joka tuohon pakomatkaan liittyi?... Ja kuitenkin
oli se vain vähimmän tunnettu ja jokapäiväisin tuon murheen ajan
murhenäytelmistä, vain vähäpätöinen korahdus siinä hirveässä
kuolonkamppailussa, joka Lännen Babylonista loppua teki. Sen aika
oli tullut... Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään oli ennustanut, se
kypsyi tuskassa ja vaivassa hyvin ansaittuun tuomioonsa. Ylellisyyden
avulla se oli kansoja hirmuvaltansa alla pitänyt, perustanut
voimansa petettyjen orjiensa eläimellisiin taipumuksiin. Mutta
se oli pettänyt itseänsä vielä enemmän kuin orjiansa. Katkerasti
se sai kokea, etteivät sen maalliset vasallikuninkaat olleetkaan
antaneet valtaa ja voimia sille itselleen, vaan tuolle salaperäiselle
pedolle, johon sen valtiomahti oli perustettu. Heidän julmuudestaan
ja nautinnonhimostaan, jota Rooma itse oli niin ovelasti heissä
kiihoittanut, tulikin sen kirous ja häviö... Pyhimysten verestä
juopuneena, itserakkautensa ja kateutensa sokaisemana se ei älynnyt
että se oli vuosisatojen kuluessa keskuudestaan hävittänyt kaiken
jalon, puhdistavan, uudesta synnyttävän, kaiken jumalaisen. Se oli
nyt raihnainen ja vanhuuden höperö, jokaisen uuden seikkailijan
helppo saalis, omien orjiensa orja... "Ja maalliset kuninkaat, jotka
hänen kanssaan olivat syntiä tehneet, vihasivat porttoa ja tekivät
hänet autioksi ja paljaaksi ja söivät hänen lihansa ja polttivat
hänet tulessa."... Kaikkialla aistillisuutta, hajaannusta, vihaa,
petosta, julmuutta, epävarmuutta ja pelkoa... Jumalan vihan malja
valui yli äyräittensä... Mikä on kaiken tämän loppu oleva, kysyi
kukin toiseltaan ja sai vastaukseksi aina "parempi on kuolla kuin
elää."
Oli kuitenkin yksi laiva tuossa surullisessa laivastossa, jossa
vallitsi rauha keskellä häpeää ja kauhua, keskellä haavoitettujen
valituksia ja nälkäisten huokauksia, keskellä sulaa epätoivoa. Suuret
kolmi- ja nelisoutuiset laivat sivuuttivat paon kiireessä hitaat
kuljetuslaivat vähääkään välittämättä vaikka jättivätkin suurimman
osan tovereistaan jälkijättöinä turvattomiksi. Ainoastaan yhdestä
pienestä kalastaja-aluksesta ei kuulunut kirouksia ja sadatteluja,
kun nuo suuret alukset sen sivuuttivat. Toinen toisensa perästä
niitä pohjoiselta ulapalta ilmestyi. Ne olivat kuin satajalkaisia
merihirviöitä, jotka kuin pelosta olisivat ähkyneet ja värisseet joka
kerta kun airot loiskahtaen veteen iskivät. Niiden mahtavat kyljet
halkoivat kohisten laineita ja niiden keuloista gorgo tai kimeera,
norsu tai villisika tuijotti kuparisine silmineen Afrikan rannikkoa
kohti aivankuin nekin, samoinkuin ihmisetkin, joita ne kuljettivat,
eivät olisi mitään muuta kuin pikaista pakoa ajatelleet. Toinen
toisensa jälkeen riensivät ne ohi ja tuon tuostakin kajahti niiden
perästä huuto, joka sai kaikkien sydämet jähmettymään: keisarin
neapelilainen laivasto ajaa takaa täyttä vauhtia... Ja pienen aluksen
väki katsoi äänettömänä ja vakavana vanhan prefektin äänettömiin
kasvoihin ja Victoria näki hänen värisevän ja kääntävän katseensa
muualle... Ja Victoria nousi puhumaan karkeille sotureille kuin
jumalatar ja huusi korkealla äänellä:
"Jumala omiansa varjelee!" Ja he uskoivat häntä ja olivat ääneti.
Niin kului monta päivää ja monta laivaa sivuutti venhosen. Lopuksi
olivat hitaat kuljetuslaivatkin jättäneet jälkeensä tuon purren, joka
pyrki eteenpäin vain yhden nelikulmaisen purjeen avulla, ja se oli
nyt yksin meren ulapalla.
Mutta missä oli Rafael Aben-Ezra?
Hän istui Branin pää polviensa välissä venheen keulaan laaditun
tilapäisen katoksen edustalla, joka suojeli haavoitettuja auringolta
ja tyrskyiltä. Siinä istuessaan hän kuuli Victorian ja tämän veljen
äänet, kun he kuni palvelevat enkelit antoivat sairaille hoivaa tai
lukivat heille taivaallisen toivon ja lohdutuksen sanoja -- mihin
hänen koditon sydämensä ei tuntenut osalla olevansa.
"Niin totta kuin elän, vaihtaisin mielelläni paikkaa noiden
raajarikkoisten renttujen kanssa, jos vain tuo ääni tuollaisia sanoja
minulle puhuisi -- ja minä niitä uskoisin."
Ja hän syventyi jälleen kädessään olevan käsikirjoituksen tutkimiseen.
* * * * *
"No niin," huokasi hän itsekseen hetkisen kuluttua. "Onhan tämä
ainakin imartelevin ellen sanoisi toiverikkain käsitys meidän
tarkoituksestamme, mitä olen tavannut aina siitä saakka kun
hylkäsin imettäjäni uskon että Davidin siemen on määrätty maailmaa
hallitsemaan ja perustamaan Jerusalemiin uuden Rooman valtakunnan,
joka on kuitenkin oleva nykyistä pahempi, sillä siellä yhtyisivät
hirmuvaltaan ja rosvoamiseen vielä taikauskon ja tekopyhyyden
perkeleet."
Käsi laskeutui hänen olalleen ja ääni kysyi:
"Missä niin toivorikas tulevaisuus odottaa?"
"Ah, kenraali!" Rafael puhui vanhukseen katsahtaen. "Tänään saan minä
panna kaiken keittotaitoni liikkeelle, sillä ruokatavarat eivät ole
juuri runsaat. Jos emme viime yönä olisi onnistuneet peijaamaan sitä
haikalaa pyydykseemme; olisi minun täytynyt keittää lihavan dekurio
ystäväni suuret saappaat."
"Lihava soppa niistä varmaan olisi tullutkin teidän taikakätenne
valmistamina."
"Kieltämättä on lohduttavaa huomata sittekin oppineensa jotain
hyödyllistä Aleksandriassa! Menenkin siksi nyt heti taitoani
koettamaan."
"Sanokaa minulle kuitenkin ensin, mistä toivorikkaista unelmista
äsken kuulin teidän itseksenne juttelevan"
"Kiertelemättä sanoakseni -- ellette virka siitä mitään pojallenne
ettekä tyttärellenne ettekä katso minun millään tavoin muuttaneen
mieltä -- tutkin Paulus Tarsolaisen käsitystä meidän jäykkäniskaisen
kansamme historiasta ja tarkoituksesta. Katsokaapa, mitä tyttärenne
on saanut minut lukemaan."
Hän näytti heprealaisepistolan käsikirjoitusta.
"Se on kurjaa kreikankieliä; mutta järkevää filosofiaa, sitä en voi
kieltää. Minun mielipiteeni mukaan -- jos mielipiteeni tässä asiassa
on jonkin arvoinen -- tuntee hän Platonin paremmin kuin Aleksandrian
rouvat ja herrat yhteensä."
"Olen yksinkertainen soturi, enkä kykene sellaisia asioita
arvostelemaan. Tunsiko hän Platonin tai ei, sitä en tiedä; mutta sen
tiedän varmaan, että hän tuntee Jumalan."
"No, no, ei niin kiirettä", Rafael hymyillen virkkoi. "Ette ehkä
tiedä, että viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt ihmisten parissa,
jotka myöskin väittävät Jumalan tuntevansa."
"Augustuskin vietti kymmenen elämänsä parasta vuotta samanlaisten
parissa, ja siitä huolimatta hän nyt taistelee samoja harhaluuloja
vastaan, joita hän kerran itse opetti."
"Hän kai kuvittelee löytäneensä nyt jotain parempaa?"
"Hän on todella sen löytänyt. Mutta teidän on parasta itse puhutella
häntä ja väitellä tästä asiasta sellaisen kanssa, joka väittelemään
kykenee. Minulle se ala on aivan outo."
"Ehkä vielä sitäkin rupeaa mieleni tekemään. Onhan ainakin
perinpohjin kääntynyt filosofi -- Synesius parka näet tuntuu minusta
usein puolipakanalta ja egyptiläiseen viisauteen taipuvaiselta --
merkillinen ilmiö, ja niin kuuluisan ja oppineen miehen kanssa
puhelee aina huvikseenkin. Mutta väittelyihin hänen tai kenen tahansa
muun kanssa minulla ei ole vähääkään halua."
"Miksi ei?"
"Herra hyvä, johtopäätökset ja oletukset ja syyt ja vastasyyt etovat
mieltäni. Mitä siitä välittäisin vaikka eri näkökantoja toisiinsa
verrattaessa yhdeksäntoista naulaa epäluotettavia vastaväitteitä
kumottaisiinkin kahdellakymmenellä naulalla yhtä epäluotettavia
todisteita? Ettekö älyä, että uskoni voitolle päässeeseen näkökantaan
perustuu vain tuohon kahteenkymmenenteen naulaan, joka sillä oli
enemmän kuin toisella, ja että nuo muut yhdeksäntoista naulaa eivät
merkitse minulle kerrassaan mitään?"
"Sitä en todellakaan älyä."
"Silloin olette onnellinen. Minä taas olen ikävien kokemusten kautta
oppinut sen älyämään. -- Minä haluan uskoa, joka ei todisteluja
tarvitse, uskoa, johon minä omaksi tyydytyksekseni voin uskoa
huolimatta siitä voinko sitä todistaa lakimiesten mielen mukaan tai
en, ja jonka johdolla voin toimia yhtä empimättä ja arvelematta
kuin nykyisin uudelleen keksimäni persoonallisen olemukseni nojalla
toimin. Minä en halua omistaa uskoa, enkä myöskään halua uskoa joka
minut omistaa. Ja jos minä kerran niin pitkälle pääsen, niin tapahtuu
se, uskokaa minua, sellaisen käytännöllisen todistuksen avulla, kuin
tämä katos on minulle antanut."
"Tämä katosko?"
"Niin, herrani, juuri tämä katos, jonka varjossa olen nähnyt teidän
ja lapsenne menettelevän tavalla, joka minulle juutalaiselle on
aivan yhtä uusi kuin se olisi Hypatia pakanalle. Monet päivät
olen toimianne seurannut enkä sitä ole tehnyt turhaan. Kun näin
teidän, kokeneen sotilaan, hidastuttavan pakoanne haavoitettuja
keräämällä, minä vain kummastuin. Mutta nähtyäni teidän ja tyttärenne
ja -- mikä on kaikista merkillisintä -- nuoren elämänhaluisen
ja alkibiadesmaisen poikanne näkevän nälkää ruokkiaksenne noita
miesparkoja halvinten orjain lailla, lohduttavan heitä tavalla,
jolla minua ei vielä kukaan ole lohduttanut, syyttävän kaikesta vain
itseänne, rasittavan vain itseänne, huolehtivan kaikista muista vain
ei itsestänne; kun te kaiken tämän teitte toivomatta siitä mitään
kunniaa tai palkintoa, tahtomatta sillä lepyttää mitään jumalaa tai
jumalatarta, yksistään vain siksi että piditte sitä oikeana -- kun
tämän näin ja vielä paljon muuta, ja kun minä tätä kirjaa lukiessani
odottamatta huomasin, että nuo korkeat, siveelliset periaatteet,
joita te seuraatte, näyttivät välittömästi ja ikäänkuin luonnollisina
seurauksina johtuvan siitä korkeasta opista, olipa se sitte oikea
tai väärä, johon ne perustuivat -- silloin, herrani, rupesin
ajattelemaan, että uskolla, josta sellaiset teot kuin viime päivinä
täällä näkemäni ovat seurauksena, ehkä on puolellaan ei ainoastaan
tuo vähäinen mahdollisuuksien ylipaino, vaan myöskin se, mitä me
juutalaiset kerran, kun siihen uskoimme -- tapasimme nimittää Jumalan
mahtavaksi voimaksi."
Puhuessaan katseli hän prefektiä silmiin kuin mies, joka taistelee
elämästä ja kuolemasta ja niin jännitetty ja kammottavan totinen oli
hänen katseensa että tuo vanha soturikin loi sen edessä silmänsä alas.
"Ja sen vuoksi, prefekti," hän jatkoi, "varokaa omia ja lastenne
tekoja! Jos niissä ilmenee jotain hassutusta tai ala-arvoista,
sellaista mitä olen nähnyt jok'ainoassa ihmisolennossa, jonka tähän
asti olen tavannut tällä kirotulla hullujen näyttämöllä, ja te siten
muserratte jälleen elpyneen toivoni että löytyy jossain jotain, joka
voi tehdä minusta sellaisen miksi minun pitäisi tulla ja miksi minä
voin tulla -- jos, sanon minä, tuon toivoni huonoilla teoillanne
muserratte, niin silloin olisi parempi että olisitte surmannut minun
esikoiseni. Sellaisella vihalla -- vihalla jota vain juutalainen voi
tuntea -- olen minä teitä ja teidän omaisianne vihaava."
"Jumala meitä auttakoon ja tukekoon!" soturivanhus virkkoi ylevän
nöyrästi.
"Ja nyt", Rafael puhui iloisemmin saadessaan tällaisen tavattoman
tunteittenpurkauksen jälkeen vaihtaa puheenainetta, "nyt meidän
täytyy vielä kerran ottaa vakavasti pohtiaksemme, onko viisasta
edelleenkin purjehtia tähän suuntaan. Jos palaatte Karthagoon tai
Hippoon --."
"Niin minut mestataan."
"Aivan varmaan. Vaikka sitä pitäisitte kuinkakin suurena voittona
itsellenne, niin poikanne ja tyttärenne tähden --."
"Hyvä herrani," prefekti keskeytti, "tarkoituksenne on kyllä
ystävällinen, mutta elkää, pyydän minä, elkää johdattako minua
kiusaukseen. Herttuan rinnalla olen kolmisenkymmentä vuotta
taistellut ja hänen rinnallaan tahdon myös saada sellaisen lopun kuin
olen ansainnut."
"Victoria, Victoria!" Rafael huusi, "tulkaa avukseni! Teidän
isänne," hän jatkoi nuorien lähestyessä puhujia, "pysyy yhä vain
itsepintaisesti päätöksessään menettää päänsä ja viedä meidätkin
surman suuhun Karthagoon menemällä."
"Minun vuokseni -- meidän vuoksemme -- isä!" Victoria huudahti
kietoen käsivartensa vanhuksen kaulaan.
"Ja minunkin vuokseni, arvoisa prefekti", Rafael hymyillen virkkoi.
"En kyllä ole niin epäkohtelias, että vaatisin palkintoa siitä
avusta, jonka teille ehkä olen voinut tarjota. Mutta minä toivon
teidän ottavan huomioonne, että minullakin on henki menetettävänä,
ja että menettelynne tuskin on puolustettavissa, jos sen perikatoon
viette, kuten nyt aijotte. Jos Heraklianusta voisitte auttaa
tai hänet pelastaa, en virkkaisi mitään. Mutta kun yksistään
kunniantunnon vuoksi aijotte viedä varmaan kuolemaan viisikymmentä
soturia, jotka eivät kykene vasenta kättä oikeasta eroittamaan --
Kysynkö heidän mielipidettään?"
"Aijotteko nostaa kapinan minua vastaan, herrani?" vanhus tiukasti
kysäsi.
"Miksi en kapinoisi Filip juopunutta vastaan Filip raittiin
pelastaakseni? Mutta minä kyllä tottelen teitä kun vaan te nyt
tottelette meitä... Miten määritteleekään Hesiodes miestä, joka
ei neuvo itseään eikä tottele muiden neuvoja?... Eikö teillä
esimerkiksi ole tunnetuita ystäviä Kyrenessä?"
Prefekti oli vaiti.
"Oi kuule, isä! Miksi emme Euodion luo voisi mennä? Hän on vanha
toverisi ja suosii tätä -- tätä retkeä... Ja ajattele, että
Augustinuskin arvattavasti on nykyisin siellä. Olihan hän meidän
Karthagosta lähtiessä valmis purjehtimaan Bereniseen neuvotellakseen
Synesiuksen ja pentapolilaisten piispojen kanssa."
Augustinuksen nimen kuullessaan vanhus epäröi.
"Augustinus voi todellakin olla siellä. Ja tämän ystävämme täytyy
saada häntä tavata. Voisinhan samalla kysyä Augustinukselta neuvoa.
Jos velvollisuuteni hänen mielestään on paluu Karthagoon, on minun
sinne mentävä kaikesta huolimatta. Mutta sotamiehemme?"
"Synesius ja pentapolilaiset tilanomistajat", Rafael sanoi, "nykyisin
mielelläänkin elättävät ja palkkaavatkin heidät ja kaikki muut
asestetut, urheat miehet, sillä he eivät -- siitä maurilaisille
kiitos -- suinkaan ole hengestään varmoja. Ja ystäväni Victorius
tässä luullakseni kai halusta lähtee pienelle sotaretkelle noita
mustia ryöväreitä vastaan."
Vanhus nyökäytti ääneti päätään. Voitto oli saavutettu.
Nuori tribuuni, joka koko ajan oli levottomana seurannut isänsä
kasvonilmeitä, huomasi nyökäytyksen ja keulaan kiiruhtaen ilmoitti
sotamiehille suunnitelman muutoksen. Ilohuudot kajahtivat
vastaukseksi ja tuossa tuokiossa olivat purjeet muutetut, peräsin
käännetty ja navakan luoteisen kuljettamana kiisi alus Sisilian
länsikulmaa kohti.
"Ah," Victoria ihastuksissaan huudahti, "nyt saatte tavata
Augustinuksen! Teidän täytyy luvata keskustelevanne hänen kanssaan."
"Sen ainakin lupaan, että kaikkea mitä se suuri sofisti nähneekin
hyväksi puhua, on hänen sofisti-veljensä kärsivällisesti kuunteleva.
Elkää sanoistani pahastuko. Muistakaa, että minä, kuten kantaisäni
Salomonkin, olen huomannut, että viisaus on liian lähellä hulluutta
ja hassutusta. Ettehän voi toivoa, että minä ihmistä uskoisin, kun en
vielä Jumalaan usko?"
Victoria huokasi.
"Minä en tahdo sanojanne uskoa. Miksi te aina väitätte itsenne
huonommaksi kuin todellisuudessa olette?"
"Että sellaiset hellät sielut kuin te olette eivät tarvitsisi tuntea
tuskaa huomatessaan minut huonommaksi kuin miltä näytän... Kas niin,
nyt jätämme sen aineen. Minä vain toivon, että te vihaisitte minua?"
"Koetanko?"
"Se kai jää minun tehtäväkseni, pelkään, eikä teidän. Oli miten oli,
mutta ennen pitkää saatte syytä minun vihaamiseen, olkaa varma siitä."
Victoria huokasi uudelleen ja poistui sairaittensa luo.
"Ja nyt, herrani," prefekti puhui Rafaeliin ja poikaansa kääntyen,
"elkää ymmärtäkö minua väärin. Olen ehkä heikko, mikä väsyneille
ja toivottomille miehille on tavallista; mutta elkää pitäkö minua
miehenä, joka oman turvallisuutensa vuoksi taipui vastoinkäymisessä.
Niin totta kuin Jumala minua kuulee, en kaipaa muuta kuin kuolemaa,
ja minä suostun suunnan muutokseen vain sillä edellytyksellä, että
jos Augustinuksen neuvo käy siihen suuntaan, minun lapseni eivät
pidätä minua palaamasta Karthagoon ja kohtaamasta kohtaloani. Ainoa
mitä pyydän on, että minulle suotaisiin elämää siksi että näkisin
rakkaan tyttäreni nunnaluostarin turvissa."
"Nunnaluostarinko?"
"Aivan niin. Aina hänen syntymästään saakka on päätökseni ollut
omistaa hänet Jumalalle. Ja mikä voisi tällaisina aikoina olla
parempi turvattomalle tytölle?"
"Anteeksi", Rafael virkkoi. "Olen niin typerä, etten käsitä mitä
hyötyä tai huvia teidän Jumaluudellenne on tyttärenne neitsyeenä
elämisestä... paitsi yhdellä edellytyksellä, mikä minun kuitenkin
täytyy jättää vain sukupuolettomien pappien puhtaitten huulien
lausuttavaksi, kun nyt kerran minussa ovat säädyllisyyden ja pyhän
kunnioituksen jätteet uudelleen eloon heränneet."
"Te unhoitatte kristitylle puhuvanne, herrani."
"En suinkaan! Teidän hauskassa ja järkevässä seurassanne minä kyllä
olin sen unhoittanut aina viime hetkeen saakka. Mutta tästä puoleen
ei enää tarvitse peljätä että niin typerästi erehtyisin."
"Herrani!" Prefekti sanoi punastuen Rafaelin peittelemättä
osoittamasta ylenkatseesta... "Opittuanne vähän tarkemmin tuntemaan
Pyhän Paavalin epistolat, te ette enää loukkaa niiden mielipiteitä
ja tunteita, jotka hänen opetuksiaan seuratakseen uhraavat Jumalalle
kalleimmat aarteensa."
"Vai on se siis Paulus Tarsolainen, joka teille sen neuvon on
antanut. Kiitän teitä siitä ilmoituksesta, sillä se säästää minulta
vaivan sen enempää tutkia hänen teoksiaan. Sallinette minun
senvuoksi suuresti kiittäen palauttaa teidän kauttanne tämä hänen
käsikirjoituksensa tyttärellenne, jonka ikuisella vankeudella aijotte
mielistellä Jumaluuttanne. Mitä vähemmän tästä puoleen on minulla
yhteyttä teidän ja teidän perheenne jäsenien kanssa, sitä parempi."
Ja hän kääntyi poistuakseen.