kuin muulillakaan, jolla hän ratsasti. Hän oli luonnostaan suuri
kujeilija, iloinen, kekseliäs ja viisas, ja kun hänen kreikkalaista
kauneudenaistiaan oli nuoruudesta asti järkiperäisesti kehitetty,
oli hänestä tullut kieltämättä paras eläinnäyttelijätär, tanssijatar
ja soittajatar, joka tyydytti Aleksandrian teatterin ylellistä
makua. Lapsuudestaan saakka oli hän elänyt vain huvitellakseen
ja turhamaisuuttaan tyydyttääkseen, eikä kaivannut mitään muuta.
Mutta hänen kiintymyksensä goottilaisen rakastajansa voimakkaaseen
miehuuteen -- taikka oikeammin sen kunnioitus -- oli herättänyt
hänessä uuden halun. Hän halusi pitää hänet luonaan -- elää häntä
varten -- seurata häntä maailman loppuun vaikka rakastajansa
häneen kyllästyisikin, kohtelisi häntä huonosti, hylkäisi hänet.
Ja vähitellen olivat Wulfin ivapuheet saaneet hänet pelkäämään,
että amaali ehkä sittekin hänet hylkäisi... mistä syystä, sitä
hän ei osannut arvata. Mutta mitähän naisia nuo alrunat olivat,
joista Wulf lauloi ja joista amaali ja hänen miehensä puhuivat
aivan kuin olisivat ne olleet eivät ainoastaan häntä vaan heitä
itseäänkin jalompia olentoja? Ja mitähän se oli, jonka Wulf
oli Hypatiassa löytänyt ja joka oli tuon karkean ja jäykän
soturivanhuksen taivuttanut hänen jalkojensa juureen ja saanut
hänet antamaan Hypatialle julkisen tunnustuksen... Ei se ollutkaan
vaikea arvata... Mutta miksi se teki Hypatian ja muut samanlaiset
niin puoleensavetäviksi... Ja tuo pieni luonnonlapsi parka tuijotti
hämillään outoihin kysymyksiin samoin kuin ehkä perhonen kummastelee
kirjanlehteä, jolle se on lentänyt. Hän oli surullinen ja tyytymätön
-- ei kuitenkaan itseensä, sillä olihan hän täydellinen Pelagia --
vaan toisten omituisiin päähänpistoihin. Miksi ei kukin tahtonut olla
niin onnellinen kuin voi olla? Ja kenpä olisi paremmin tiennyt kuin
hän, miten olla onnellinen ja saattaa muutkin onnellisiksi?
"Katsos tuota vanhaa munkkia tuolla katukäytävällä, Amalrik! Miksi
hän noin minuun tuijottaa? Käske häntä menemään tiehensä."
Munkki, jota hän tarkoitti, oli kunnioitusta herättävä vanhus,
valkopartainen ja miellyttävän näköinen. Tämä näytti sanat kuulleen
sillä hän kääntyi säpsähtäen poispäin ja peittäen käsillään kasvonsa
purskahti Pelagian hämmästykseksi itkemään.
"Mitä hän moisella käytöksellään tarkoittaa? Tuo hänet heti luokseni!
Tahdon tietää syyn", Pelagia huudahti tahtoen saada ajatuksillensa
uuden suunnan.
Eräs gootti meni heti itkijän luo, joka vastustelematta tuli Pelagian
muulin viereen.
"Miksi niin säädytön olit, että minun silmieni edessä rupesit
itkemään?" Pelagia kärsimättömästi tiuskasi.
Vanhus katsoi häneen surullisen hellästi ja vastasi hiljaa aivankuin
ei olisi tahtonut muiden sanojansa kuulevan:
"Miten voisinkaan olla itkemättä kun näen niin kauniin olennon, kuin
sinä olet, olevan ikuiseksi helvetin tuleen tuomittu?"
"Helvetin tuleen?" Pelagia väristen kysyi. "Miksi?"
"Etkö sitte tiedä?" vanhus kysyi suruisen hämmästyneesti. "Oletko
unhoittanut, mikä olet?"
"Minäkö? En ole kärpäsellekään pahaa tehnyt?"
"Miksi niin peljästyneeltä näytät, rakkaani? Mitä sinä vanha lurjus
olet hänelle sanonut?" sanoi amaali ja kohotti ruoskaansa.
"Oi, elä lyö häntä. Tule huomenna luokseni ja selitä minulle mitä
sanoillasi tarkoitat."
"Ei, emme halua kattomme alle munkkeja tyhmiä naisiamme
pelottelemaan. Tiehesi, mies, ja kiitä neitoa siitä, että pääset
ehjin nahoin pakoon."
Amaali tarttui Pelagian muulin suitsiin ja kiiruhti edelleen jättäen
vanhuksen surullisena tuijottamaan seurueen jälkeen.
Mutta nähtävästikään ei ihana syntinen ollut se, mikä munkki
vanhuksen oli erämaasta tuonut hänelle näin vieraaseen ympäristöön.
Toinnuttuaan muutamassa silmänräpäyksessä mielenliikutuksestaan hän
näet kiiruhti museon ovelle ja pysähtyi sinne tarkastelemaan sieltä
tulijoiden kasvoja. Luonnollisesti hän sai myös osansa nuorukaisten
nokkaviisauksista.
"No, vanha kissa, minkälaista hiirtä nyt täällä kolon suulla vaanit?"
"Tuleppa sisään niin saamme nähdä eikö hiiri viiksiäsi kärvennä."
"Tässä on hiireni, hyvät herrat," vanhus vastasi hymyillen kumartaen
kun kätensä Filammonin käsivarrelle laski ja näytti hämmästyneelle
nuorukaiselle Arseniuksen miellyttävät piirteet ja taaksepäin
kaareutuvan korkean otsan.
"Isäni!" huudahti Filammon jälleennäkemisen ensi huumauksessa, mutta
sitte -- hän oli jo kauan odottanut jotain tällaista kohtausta, mutta
kun se nyt viimeinkin oli tapahtunut, hän valahti kuolon kalpeaksi.
Oppilaat huomasivat hänen mielenliikutuksensa.
"Irti hänestä, sinä Vanha Heautontimorumenos! Hän kuuluu nyt meidän
veljeskuntaamme. Munkille eivät pojat kuulu enempää kuin vaimotkaan.
Hätistämmekö hänet pois sinua puolestasi, Filammon?"
"Elkäähän liiaksi komeilko, hyvät herrat; gootit ovat vielä
kuuluvissa!" vastasi Filammon, joka jo oli oppinut miten nokkavia
vastauksia oli annettava. Kun hän pelkäsi nuorten keikarien
pistopuheita eikä tahtonut, että Arsenius, jota hän kunnioitti ja
rakasti, joutuisi heidän pilansa esineeksi, veti hän vanhuksen hiljaa
mukaansa ja läksi hänen rinnallaan vaieten astumaan katua ylös.
Pelolla hän odotti mitä tuleman piti.
"Ja nuoko ovat ystäviäsi?"
"Taivas varjelkoon! Minulla ei ole muuta yhteistä moisten elukoiden
kanssa kuin liha, veri ja paikka luentosalissa."
"Sen pakananaisenko?"
Kuten peloissaan olevat nuorukaiset tavallisesti tekevät, tarttui
Filammonkin epätoivoisesti käsiksi itse asiaan vain siksi että hän
pelkäsi Arseniuksen ottavan sen aivan tyynesti puheeksi.
"Niin, sen pakananaisen. Luonnollisesti tapasit Kyrillon ennenkuin
tänne tulit?"
"Tapasin, ja --"
"Ja sinulle", Filammon keskeytti, "on syötetty kaikki valheet, joita
intohimot, typeryys ja kostonhalu voivat keksiä. Sinulle on kerrottu,
että minä olen ristin jalkoihini tallannut -- uhrannut kaikille
pantheonin jumalille -- ja ehkä vielä -- (hän karahti tulipunaiseksi)
-- että olennoista puhtain, ja pyhin -- jota, ellei hän olisi se,
mitä ihmiset pakanaksi nimittävät, kunnioitettaisiin pyhimysten
kuningattarena -- minkä hän ansaitseekin -- että hän ja minä --."
Hän vaikeni.
"Olenko sanonut uskoneeni kaikki mitä ehkä olen kuullut?"
"Et -- ja koska se kaikki on vain halpaa panettelua, ei siitä
asiasta kannata enää puhua. En sillä tahdo sanoa, etten suurimmalla
mielihyvällä vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita sinä, rakkain
isäni, tahdot tehdä--."
"Olenko mitään kysynyt, lapseni?"
"Et. Voimme siis muitta mutkitta ruveta muusta puhumaan, --" ja
hän rupesi innokkaasti kyselemään vanhukselta hänestä itsestään,
Pambosta, ja jokaisesta Lauran asukkaasta. Pojan lohdutukseksi
vastaili Arsenius kaikkeen herttaisesti ja yksityiskohtaisesti,
vieläpä suvaitsi hymyilläkin, kun Filammon leikillisesti huomautti
miten räikeitä vastakohtia Nitrian ja Sketiksen munkit olivat.
Arsenius oli kyllin viisas älytäkseen mitä tuossa sanatulvassa piili
ja tietääkseen, että Filammonin vertaus oli ehkä aivan yhtä lähellä
totuutta kuin Kyrillon ja Pietarin; mutta omista syistään vastasi hän
vain hellällä katseella.
"Kasvanut olet, mutta näytät kuitenkin laihalta ja kalpealta, poikani."
"Opiskellut," Filammon selitti, "opiskellut. Keskiyön lamppua ei
rankaisematta polteta. Palkkani on kuitenkin ollut runsas ja on tästä
puoleen oleva vielä runsaampi."
"Toivokaamme sitä. Mutta ketä nuo gootit olivat, jotka äsken ohi
kulkivat?"
"Ahaa, isäni!" Filammon huudahti. Hän oli iloinen aina kun sai
vaihtaa keskustelunainetta, mutta samalla vähän levoton ja
epäluuloinen, kun selvään huomasi että Arsenius oli päättänyt
välttää käyntinsä varsinaisen tarkoituksen mainitsemista. "Sinä se
siis olitkin, jonka tuolla kadun toisessa päässä näin pysähtyvän ja
puhuttelevan Pelagiaa. Mitähän sanomista sinulla moiselle olennolle
olikaan?"
"Jumala tiesi. Joku salainen myötätuntoisuus liikutti sydäntäni...
Lapsi parka! Mutta miten sinä tulit hänet tuntemaan?"
"Koko Aleksandria tuntee sen häpeämättömän kauhistuksen", sanoi
eräs ääni heidän vieressään. Puhuja ei ollut kukaan muu kuin pikku
kantaja, joka koko matkan oli seurannut ja tarkastellut heitä.
Nyt hän ei enää jaksanut kauempaa hillitä kieltään. "Hyvä olisi
monelle rikkaalle nuorukaiselle, ollut, ettei Mirjam olisi muutamana
onnettomana päivänä tuonut häntä tänne Atheenasta."
"Mirjam?"
"Hän juuri, munkki. Ei se nimi kuulemma ole tuntematon palatseissa
eikä orjamarkkinoilla."
"Muuan ilkeäsilmäinen juutalaisakkako?"
"Juutalainen hän on, kuten nimestäkin jo voinette päättää. Mitä
hänen silmiinsä tulee, niin pidän niitä tai pidin niitä, sillä hänen
vääryyttä kärsineen kansansa on fanaattinen roskajoukkonne aikoja
sitte karkoittanut Aleksandriasta -- samalla kertaa jumalaisina ja
demoonisina, nimittäköötpä kurjat, taikauskoiset munkit niitä miksi
tahansa."
"Mutta miten sinä poikani tunnet tuon Pelagian. Hänen seuransa ei ole
sinulle sopiva."
Filammon kertoi peittelemättä matkastansa Niilillä ja Pelagian
kutsusta.
"Ethän toki hänen luoksensa mennyt?"
"Taivas varjelkoon Hypatian oppilasta sillä tavoin alentamasta
itseään!"
Arsenius pudisti surullisena päätään.
"Et kai olisi toivonut minun sinne menneen?"
"En poikani. Mutta kauanko sitte olet oppinut itseäsi Hypatian
oppilaaksi nimittämään ja pitämään sitä itsensä alentamisena jos
menee syntisimmän luo, kun on toivoa että siten ehkä voisit tuoda
kadotetun lampaan takaisin Hyvän Paimenen helmaan? Joka tapauksessa
olet kuitenkin liian nuori sellaiseen tekoon -- ja epäilemättä tahtoi
hän vietellä sinut."
"Sitä en usko. Hän näytti hyvin hämmästyvän kun puhuin atheenalaista
kreikkaa ja sanoin olevani Atheenasta."
"Milloin hän itse tuli Atheenasta?" Arsenius hetkisen vaiettuaan
kysyi. "Tietääkö ken?"
"Heti sen jälkeen kuin barbaarit Atheenan ryöstivät", ehätti kantaja,
joka jotain salaisuutta vainuten puikkelehti ja vilkuili ympärilleen
kuin hermostunut papukaija. "Se vanha rouva toi hänet tänne samalla
kertaa kuin laivalastillisen vangiksi otettuja poikia ja tyttöjä."
"Aika sopii... Voiko tuota Mirjamia saada tavata?"
"Viisas ja kohtelias kysymys, joka munkille erinomaisesti sopii. Etkö
tiedä että Kyrillos jo neljä kuukautta sitte ajoi kaikki juutalaiset
pois kaupungista?"
"Todellakin, todellakin... Voi," vanhus itsekseen puhui, "miten
tietämättömiä tämän maailman mahtavat ovat omasta voimastaan! He
liikauttavat välinpitämättömästi sormeaan ja unhoittavat, että tuo
sormi voi murhata sadottain olentoja, joiden nimet heille ovat
tuntemattomat -- mutta joista jokainen on Jumalan silmien edessä yhtä
kallisarvoinen kuin Kyrillos itse."
"Miten asiat oikeastaan ovat, isäni?" Filammon kysyi. "Tuo nainen
näyttää mieltäsi kovin liikuttavan..."
"Ja hän on Mirjamin orja?"
"Jo neljä vuotta sitte antoi Mirjam hänelle vapauden," kantaja sanoi.
"Se hyvä rouva näki hyväksi -- syistä, jotka itsestään kai ovat aivan
erinomaisia, mutta filosofille kuitenkin sangen epäselviä -- laskea
hänet vapaaksi Aleksandrian yhdyskuntaan, etsimään kenen hän saisi
niellä."
"Jumala häntä auttakoon! Ja sinä olet aivan varma ettei Mirjam ole
Aleksandriassa?"
Kantaja punastui ja samoin Filammon, mutta hän muisti lupauksensa ja
vaikeni.
"Molemmat te tiedätte jotain hänestä, huomaan. Vanhaa valtiomiestä
ette voi pettää, herrani, vaikka hän onkin nyt köyhä munkki",
Arsenius puhui kääntyen käskevän näköisenä kantajaan. "Jos näet
hyväksi kertoa minulle kaikki mitä tiedät, lupaan ettet sinä eikä
hän tule luottamuksessa minuun tappiolle joutumaan. Päinvastaisessa
tapauksessa minä kyllä keksin keinot, millä vaimo löytää."
Molemmat vaikenivat.
"Filammon poikani! Oletko sinäkin liitossa minua -- ei minua, vaan
itseäsi vastaan, harhaan joutunut poika raukkani?"
"Itseäni vastaan?"
"Niin sanoin. Mutta jollet minuun voi luottaa, en minäkään voi sinuun
luottaa."
"Olen antanut lupaukseni."
"Ja minä, herra valtiomies, tai munkki, tai molemmat tai ei
kumpikaan, minä olen vannonut, kuolemattomien jumalien kautta!"
kantaja sanoi hyvin mahtipontisesti.
Arsenius mietti.
"Jotkut ovat sitä mieltä, että vala, joka on vannottu epäjumalan
kautta, mikä ei ole mitään, ei oikeastaan olekaan mikään vala. Minä
en kuitenkaan ole sitä mieltä. Jos sinä pidät valasi rikkomista
syntinä, niin on se sinulle synti! Ja sinulle, poika parkani, on
lupauksesi pyhä, olitpa sen antanut vaikka Judas Iskariotille
itselleen. Mutta kuulkaahan! Eikö joku teistä voisi vaimolta
itseltään kysymällä vapautua sen verran lupauksestaan, että kykenisi
hankkimaan minulle tilaisuuden päästä hänen puheilleen? Kertokaa
hänelle -- jos hän nimittäin on Aleksandriassa, minkä Jumala suokoon
-- -- kaikki mitä tässä olemme puhelleet ja sanokaa että Arsenius,
jonka nimen hän kyllä tuntee, vannoi kristillisen uskonsa kautta,
ettei hän vahingoita eikä ilmaise häntä. Tahdotteko sen tehdä?"
"Arsenius", pikku kantaja huudahti kasvoillaan kunnioituksen ja
säälin ilme.
Vanhus hymyili.
"Niin, Arsenius, jota ennen keisarien isäksi nimitettiin. Mirjamkin
on siihen nimeen luottava."
"Minä menen heti paikalla, herra; minä lennän!" ja pikku mies riensi
tiehensä.
"Mies paha unhoittaa," Arsenius myhäillen virkkoi, "miten paljon
hän jo on ilmaissut ja miten helppoa nyt olisi seurata häntä sen
vanhan akan pesään... Filammon poikani... Monta kyyneltä on minun
vielä vuodatettava sinun vuoksesi... mutta se täytyy jättää vähän
tuonnemmaksi. Olen saanut nyt sinut turvaan!" vanhus jatkoi puristaen
Filammonin käsivartta. "Ethän jätä vanhaa isä raukkaasi? Ethän jätä
minua sen pakananaisen vuoksi?"
"Lupaan jäädä luoksesi, jos -- jos et tee vääryyttä hänelle."
"En puhu pahaa kenestäkään, enkä syytä ketään muuta kuin itseäni. En
sano ainoatakaan kovaa sanaa sinulle, poika parkani. Mutta kuulehan
nyt! Sinä tiedät olevasi Atheenasta kotoisin. Tiedätkö myöskin että
minä sinut sieltä tänne toin?"
"Sinäkö?"
"Minä, poikani! Mutta tuotuani sinut Lauraan pidin parhaana, ettet
jalosukuisena poikana saisi koko asiasta mitään tietää. Mutta sano
minulle, muistatko äitiäsi tai isääsi, sisartasi tai veljeäsi, tai
jotain kodistasi Atheenassa?"
"En."
"Jumalan kiitos! Mutta Filammon, jos sinulla olisi ollut sisar -- no,
no, hiljaa! -- Ja jos -- minä vain sanon jos --"
"Sisar!" Filammon keskeytti. "Pelagia?"
"Siitä Jumala varjelkoon, poikani. Mutta sisar sinulla kerran oli --
näytti olevan noin kolme vuotta vanhempi sinua."
"Mitä? Tunsitko hänet?"
"Vain kerran hänet näin -- eräänä surullisena päivänä. -- Teitä lapsi
parkoja! En tahdo saattaa mieltäsi murheelliseksi kertomalla missä ja
miten teidät näin."
"Mutta miksi et tuonut häntä kanssasi tänne? Eihän liene sinulla
ollut sydäntä eroittaa meitä toisistamme?"
"Voi, poikani! Mitä oikeutta munkki vanhuksella oli kauniiseen
nuoreen tyttöön? Ja vaikka olisin askeleen uskaltanutkin, olisi
se kuitenkin ollut mahdoton. Oli toisia, minua rikkaampia, joiden
himokkaille pyyteille hänen nuoruutensa ja kauneutensa näytti olevan
kallisarvoinen saalis. Nähdessäni hänet viimeisen kerran, oli hän
erään vanhan juutalaisnaisen seurassa. Taivas suokoon, että tuo
Mirjam olisi juuri se nainen."
"Ja minulla on sisar!" Filammon huudahti silmät kyynelissä. "Meidän
täytyy hänet löytää! Autathan sinä minua? -- Nyt -- heti paikalla!
Muuta ei tästä puoleen kannata ajatella, ei puhua, ei tehdä,
ennenkuin hänet olemme löytäneet!"
"Oi poikani, poikani! Parempi, parempi ehkä olisi jättää hänet
Jumalan käsiin! Entä jos hän on kuollut? Se tieto tuottaisi sinulle
vain hyödytöntä surua. Ja entä jos -- suokoon Jumala, ettei niin
olisi -- entä jos hänellä olisi vain nimi enää jälellä ja hän olisi
hukkunut syntisiin iloihin? --"
"Me hänet pelastaisimme tai kuolisimme häntä pelastaessamme! Eikö se
minulle riitä että hän on minun sisareni."
Arsenius pudisti päätänsä. Ei hän käsittänyt minkä oudon valon,
minkä lämmön hänen sanansa olivat nuoreen sydämeen valaneet...
"Sisar!" Mikähän salaperäinen voima piilikään tuossa koruttomassa
sanassa, kun se sai Filammonin sydämen niin hurjasti sykkimään ja
aivot niin kiihkeästi toimimaan? Sisar -- se ei ollut vain ystävä,
lähimmäinen, auttaja, jonka Jumala itse oli hänelle lahjoittanut
ja jonka rakastamisesta ei kukaan, eivät edes munkitkaan voineet
häntä moittia. Se ei ollut vain hento, heikko, kaunis olento --
sillä kaunis hänen luonnollisesti täytyi olla, -- jota hän saisi
helliä, ohjata, auttaa, vapauttaa, jonka puolesta hän saisi kuollakin
ja kuolla ilolla! Ei -- paljon enempi sisälsi tuo pyhä sana. Nuo
vaillinaiset aavistukset asiain oikeasta tilasta olivat liian
nopeasti hänen ajatuksissaan välähtäneet häiritäkseen sellaista
tunteitten tulvaa, mikä hänet nyt oli vallannut. Arseniuksen
viittaukset sisaren syntisestä ja vaaranalaisesta tilastakin oli
hän kuullut vain toisella korvalla, tai ei ollenkaan. Itse tuolla
sanalla oli hänelle oma merkityksensä; sillä oli oma vaikutuksensa
tuohon isättömään ja äidittömään löytölapseen, se kun ensi kerran
avasi hänen silmänsä näkemään miten syvä, katoomaton, taivaallinen
todellisuus sellaiseen sukulaisuuteen sisältyi... Sisar! --
samaa lihaa ja verta kuin hänkin -- samasta äidistä syntynyt --
hänen, hänen ikuisesti! Miten sisällyksettömiltä ja katoavaisilta
tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki nuo "henkiset" sukulaisuudet,
jotka ihmisen huikentelevainen mielikuvitus ja oikullinen tahto oli
keksinyt! Arsenius -- Pambo -- itse Hypatia -- mitä he nyt olivat
hänelle? Kysymyksessä oli nyt todellinen sukulaisuussuhde... Sisar!
Kannattiko muusta koko maan päällä huolehtia?
"Ja hän oli Atheenassa samaan aikaan kuin Pelagia", Filammon viimein
virkkoi -- "ehkä tunsikin hänet --. Mennään heti Pelagian luo."
"Taivaan tähden!" Arsenius huudahti. "Meidän täytyy odottaa ainakin
siksi kuin olemme saaneet Mirjamin vastauksen."
"Voinhan odotellessamme ainakin hänen asuntonsa minulle neuvoa, että
voit itse mennä hänen luokseen milloin tahdot. Minä en pyydä päästä
mukaan. Tule! Minusta tuntuu aivan siltä kuin riippuisi sisareni
löytäminen jollain tavoin Pelagiasta. Jollen minä olisi tavannut
häntä kadulla, en ehkä koskaan olisi saanut kuulla, että minulla on
sisar. Jos hän kerran oli Mirjamin seurassa täytyy Pelagian hänet
tuntea -- ehkä hän on juuri nyt Pelagian luona!"
Arseniuksella oli painavat syynsä epäilläksensä Filammonin olevan
liiaksikin oikeassa. Hän suostui kuitenkin nuorukaisen innokkaisiin
pyyntöihin ja läksi hänen rinnallaan astelemaan tanssijattaren
asuntoa kohti.
He olivat jo melkein portin edustalla, kun kiireiset askeleet heidän
takanaan ja äänet, jotka huusivat heitä nimeltään, saivat heidät
katsahtamaan taakseen. Ja kenpä siellä tulikaan ellei Pietari
esilukija seurassaan parvi munkkeja. Arseniukselle näytti kohtaus
olevan yhtä vastenmielinen kuin Filammonillekin.
Filammonin ensimmäinen ajatus oli pujahtaa pakoon ja Arseniuksellakin
näytti oheen sama aikomus tarttuessaan toverinsa käsivarteen.
"Ei!" nuorukainen ajatteli. "Enkö ole vapaa mies ja filosofi?"
Pyörähtäen tulijoihin päin jäi hän odottamaan vihollisiaan.
"Ahaa, nuori luopio! Olette siis löytänyt hänet, kunnianarvoisa,
huonosti kohdeltu herrani. Jumalalle kiitos näin pikaisesta
menestyksestä!"
"Hyvä ystävä," Arsenius väräjävällä äänellä kysyi, "mikä sinut tänne
tuo?"
"Enhän toki voinut jättää teidän pyhyyttänne turvatta tuon katalan
nuorukaisen ja hänen turmeltuneitten toveriensa solvausten ja
raakuuksien esineeksi. Olemme seurailleet teitä koko aamun sydän
täynnä nöyrää levottomuutta."
"Suuret kiitokset, mutta huolenpitonne on nyt kuitenkin tarpeeton.
Poikani tässä, jolta olen vain hellyyttä saanut osakseni, ja jonka
toden teolla luulen olevan viattomamman kuin puheistanne voisi
luulla, aikoo kaikessa rauhassa liittyä jälleen seuraani. Vai kuinka
Filammon?"
"Voi isäni," Filammon väkinäisesti sai sanotuksi "uskaltanenkohan
puhua suoraan -- mutta minä en voi seuraasi liittyä."
"Et voi?"
"Minä vannoin etten ennen astuisi sen kynnyksen yli, kuin --"
"Mutta Kyrillos pyytää. Hän todella pyysi minua vakuuttamaan sinulle,
että hän on valmis ottamaan sinut jälleen pojakseen ja anteeksi
antamaan ja unhoittamaan kaikki entiset."
"Antamaan anteeksi ja unhoittamaan? Se kai on minun asiani eikä
hänen. Tahtooko hän puolustaa minua tuota tyrannia ja hänen
joukkuettansa vastaan? Tahtooko hän julkisesti julistaa, että olen
viaton ja vainottu mies, että minua on syyttä lyöty ja pakoitettu
poistumaan kun hänen omia käskyjään täytin? Siksi kuin hän on sen
tehnyt, en unhoita olevani vapaa mies."
"Vapaa mies?" Pietari virkkoi ilkeästi virnistäen. "Siinäpä se temppu
onkin, kopea nulikka. Siihen tarvitaan pätevämpiä todistuksia kuin
tuo komea filosofin vaippa ja nuo käherretyt kiharat, jotka viime
tapaamastamme olet itsellesi hankkinut."
"Tarvitaanko todistuksia?"
Arsenius pyysi kädenliikkeellä Pietaria vaikenemaan.
"Ei auta. Kuten jo teille selitin, ei muuta keinoa enää ole jälellä.
Häpeän, jos siinä sitte häpeämistä onkaan, saa siitä kantaa tämä
onneton nuorukainen, jonka paatumus meidät siihen keinoon pakoittaa."
"Herran tähden sääli minua!" vanhus huudahti vetäen Pietaria syrjään.
Filammon seisoi hämmästyneenä. Hän kuohui kiukusta, mutta samalla
häntä painoi epämääräinen pelko.
"Enkö ole sinulle jo monen monet kerrat sanonut, etten voi ketään
kristittyä orjakseni nimittää -- kaikkein vähimmän häntä, hengellistä
poikaani?"
"Kunnioitettavin herrani, vain hellyytenne ja armeliaisuutenne
voittaa teidän intonne. Mutta eikö pyhä patriarkkakin vakuuttanut
teille, että epäilyksenne ovat aivan perusteettomat. Vai luuletteko,
ettei hänestä ja minusta orjuus sellaisenaan olisi yhtä hyljättävä
kuin teistä? Taivas varjelkoon! Mutta kun kuolematon sielu on
vaarassa, kun kadotettu lammas on tuotava takaisin paimenensa luo
niin ette kai silloin jättäne käyttämättä oikeuksia, jotka laki
teille myöntää pelastaaksenne siten kalliin aarteen, joka teidän
hoitoonne on uskottu? Voiko vakuuttavampaa todistusta ajatella kuin
se minkä tänä aamuna hänen pyhyydeltään kuulimme? Kristityn tulee
omantunnon vuoksi totella tämän maailman lakeja vaikka hän ei niitä
sellaisinaan hyväksyisikään eikä tunnustaisi niiden pätevyyttä.
Samoin täytyy olla hänelle sallittua käyttää hyväksensä noiden
samojen lakien myöntämiä etuja, jos hän sen kautta voi edistää
Jumalan kunnioittamista!"
Silmät kyynelöiden Arsenius yhä epäröi, mutta Filammon itse lopetti
väittelyn.
"Mikä on kaiken tämän tarkoituksena? Oletko sinäkin samassa liitossa
minua vastaan? Puhu Arsenius!"
"Se on kaiken tämän tarkoituksena, sinä sokea syntinen," Pietari
huudahti, "että sinä olet lain mukaan Arseniuksen orja, jonka hän
laillisesti rahalla osti Ravennan kaupungissa. Ja sitäkin tämä
merkitsee, että hänellä on valta -- jota hän toivoakseni sinut
pelastaakseen käyttääkin -- pakoittaa sinut seuraamaan häntä."
Filammon, silmät uhmaa säkenöiden, peräytyi käytävän toiselle
puolen... Orja! Taivas musteni hänen silmissään... Voi, jos Hypatia
ei saisi tietoa hänen häpeästään!... Mutta se oli mahdotonta, se oli
liian kamalaa ollakseen totta.
"Sinä valehtelet!" hän karjasi. "Olen jalosukuinen poika. Arsenius
sen omin huulin juuri äsken minulle sanoi!"
"Vaikka; mutta hän osti sinut -- osti sinut julkisilla
orjamarkkinoilla ja sen voi hän näyttää toteen."
"Kuule minua, kuule minua poikani!" vanhus huudahti juosten häntä
kohti.
Filammon raivoissaan käsitti väärin hänen liikkeensä ja tyrkkäsi
hänet rajusti luotaan.
"Poikasi? -- Orjasi! Elä häpäise pojan nimeä käyttämällä sitä
minusta. -- Niin, herrani; orjasi ruumiillisesti; mutta en
sielultani! Sitokaa vain minut -- raastakaa pakolainen kotiinsa --
pieskää häntä -- merkitkää hänet polttoraudalla -- kahlehtikaa hänet
polkumyllyyn jos voitte. Mutta sellaisenkin varalta on vapaalla
sydämellä keinonsa. Jollette anna minun filosofina elää, niin saatte
nähdä minun filosofina kuolevan!"
"Ottakaa nulikka kiinni, veljet!" Pietari huudahti.
Arsenius ei kyennyt liittymään kummankaan puolelle. Hän peitti
kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.
"Roistot!" Filammon karjasi. "Elävänä ette minua kiinni ota niin
kauan kuin minulla vielä on kynnet ja hampaat jälellä. Kohdelkaa vain
minua kuin eläintä niin puolustaudunkin minä kuin eläin."
"Pois tieltä, räyhääjät! Tietä prefektille. Mitä te akkamaiset munkit
täällä rähisette?" kuulivat he takanansa käskettävän. Väkijoukko
jakaantui ja sieltä tulivat Oresteen apparitorit ja heidän perässään
Orestes itse täydessä virkapuvussa.
Uusi toivo välähti äkkiä Filammonin mieleen ja samassa hän jo oli
tunkeutunut väkijoukon läpi ja hypännyt prefektin vaunuihin.
"Olen vapaasyntyinen atheenalainen ja nuo munkit aikovat väkisin
viedä minut takaisin orjuuteen. Minä pyydän teidän suojelusta."