toisen ja ehkä tärkeämmän vertauskuvan. Voitko arvata minkä?"
Filammon vaivasi turhaan päätänsä.
"Eikö se merkitse, että samoinkuin jokainen akselia vastaan
kohtisuora kartioleikkaus muodostaa ympyrän, samoin voit kaikesta
kauniista ja sopusuhtaisesta löytää jumaluuden, jos vain erittelet
sen oikealla ja sopusuhtaisella tavalla."
"Ihanaa!" Filammon sanoi ja vanhus lisäsi:
"Ja emmekö vielä siitä huomaa, että kaikkien suurien kirjailijoitten
teoksista voi löytää tuon ainoan täydellisen ja alkuperäisen
filosofian, jos vain olemme saavuttaneet sellaisen tieteellisen
sivistysasteen että sen löytämään kykenemme."
"Kyllä, isäni, mutta nyt tahtoisin vain, että Filammon teoksessani
esitettyjen ajatelmieni avulla saisi luonnosta tuon korkeamman ja
henkisemmän käsityksen, jonka kautta huomaamme, että luonnossa
-- taikka ainakin sen kauneimmissa ja jaloimmissa muodoissa --
asustaa itse jumaluus. Minä tahtoisin hänen älyävän, ettei riitä
tuo kristittyjen väite, että Jumala on luonut maailman, jos sillä
vakuutuksella tahdomme puolustaa uskoa ettei Jumala enää ole siinä
läsnä."
"Tuskinpa kristityt sitä väittävätkään", huomautti Filammon.
"Eivät kyllä suoranaisesti. Mutta kieltämättä he selittävät, että
jumaluus on luonut elottoman koneiston, joka kerran valmiiksi
saatuna, liikkuu sen jälkeen itsestään. He nimittävät kerettiläiseksi
jokaista filosofista ajattelijaa, olipa hän gnostikko tai
platoonilainen, joka ei tyydy niin elottomaan, hedelmättömään
ja alhaiseen käsitykseen ihanasta kaikkeudesta, vaan tahtovat
kunnioittaa Jumaluutta tunnustamalla sen läsnäolon kaikkialla ja
uskovat rehellisesti raamatun sanoihin, että Hän elää, liikkuu ja on
maailmassa."
Filammon kainosti huomautti ettei se paikka raamatussa aivan niin
kuulu.
"Ei kyllä; mutta jos lause on oikein, on se myös kääntäen oikein. Jos
maailma elää, liikkuu ja on Hänessä niin eikö Hänen silloin täydy
olla läsnä kaikessa?"
"Miksi niin? Suo typeryyteni anteeksi ja selitä tuo väitös minulle."
"Jos Hän ei olisi kaikessa läsnä, niin se missä Hän ei olisi läsnä,
olisi kuin aukko Hänen olemuksessaan ja siis ilman Häntä."
"Niin kyllä, mutta se olisi kuitenkin Hänen piirissään."
"Järkevästi huomautit. Mutta se ei kuitenkaan eläisi Hänessä, vaan
itsessään. Jotta se Hänessä voisi elää, täytyy Hänen olla siinä
läsnä. Pidätkö uskottavana -- pidätkö edes Jumaluuden arvolle
sopivana sellaista väitettä, että Jumaluuden äärettömässä ihanuudessa
voi olla olemassa jotain, jolla on voimaa sulkea piiristänsä pois
juuri se olio, josta sen arvo riippuu, ja jonka sen on täytynyt
läpitunkea antaessaan sille elämän ja olemuksen? Vetäytyisikö Hän
luomisen jälkeen pois siitä piiristä, jossa Hän luomisen aikana
asusti, sen alentavan välttämättömyyden pakoittamana, että Hänen
täytyi antaa tilaa omille luomillensa, ja sietäisikö Hän sitä
kärsimystä -- kaikkea aineellista luontoa vertaillessa näet huomaa,
että se on kärsimystä -- minkä aiheuttaa vieras esine, joka tunkeutuu
Hänen olemukseensa kuin orjantappuran piikki lihaan? Usko ennemmin,
että Hänen viisautensa ja ihanuutensa virkeänä ja läpitunkevana
tulena ikuisesti ja vastustamattomalla voimalla täyttää jokaisen
orgaanisen atoomin, ja että jos pienimmänki kukan terälehti jäisi
hetkeksikään sitä vaille, vain raaka aine ja se kuollut kaaos, josta
se on muodostettu, jäisi sen kauneudesta jälelle..."
Hypatia ja hänen koulunsa suunta, samoinkuin muutkin rappiolle
joutuneet filosofiset koulut, käytti mieluummin korulauseita
dialektiikan ja synteesejä todistelujen asemasta. Niinpä hän nytkin
jatkoi:
"Katso tuota lotuskukkaa, joka kuin Afrodite kohoaa laineista, missä
se on yönsä nukkunut, ja joutsenen lailla kaulaansa taivuttaen
tervehtii aurinkoa, jota se ihaillen seuraa ympäri koko sen
kierroksen. Eikö siinä ole mitään muuta kuin alhaista ainetta, soluja
ja suonia, värejä ja muotoja ja tuota tarkoituksetonta, tolkutonta
elämää, jota ihmiset kasvullisuudeksi nimittävät? Älykkäämpiä
olivat muinaiset Egyptin papit, jotka noiden hohtavan valkoisten
terälehtien ja kullan keltaisten heteitten luvussa ja muodossa,
tuossa salaperäisessä öisessä kasteessa, josta se joka aamu uuteen
elämään herää, olivat huomaavinaan jonkun jumalallisen tarkoituksen,
salaperäisen lain, joka on yhteinen kukalle itselleen, sille
valkopukuiselle papittarelle, joka sitä temppelijuhlissa kantoi, ja
sille jumalattarelle, jolle he molemmat olivat pyhitetyt... Isiksen
kukka!... Niin, niin; luonnossa on myös surullisia vertauskuvia yhtä
hyvin kuin kauniitakin. Sitä mukaa kuin harhaan johdetulta kansalta
on tuon uuden alhaisen taikauskon takia unhoittunut sen jumalattaren
kunnioitus, jota se suuruudestaan saa kiittää, sitä harvinaisemmaksi
on hänen pyhä kukkansa käynyt, ja nyt se -- sattuvana tunnusmerkkinä
niistä juhlamenoista, joissa se ennen tuoksuaan levitti -- esiintyy
vain tällaisissa puutarhoissa ja on siellä rahvaasta harvinaisuus ja
minun laisistani viimeinen muistomerkki menneiden aikojen viisaudesta
ja loistosta."
Filammon oli nähtävästi uudella urallaan jo pitkälle ehtinyt, koska
hän silmää räpäyttämättä nieli nuo puheet Isisjumalasta. Koettipa hän
kaunista surijaa lohdutellakin.
"Tuskinpa filosofi", hän virkkoi, "tarvinnee surra, vaikka joku
ulkonainen epäjumalanpalvelus onkin unhoittunut. Jos näet luonnosta
otetuissa vertauskuvissa piilee henkinen totuus, kuten sinä näyt
luulevan, niin se ei voi kuolla. Siksi täytyy lotuskukankin merkitys
säilyä niin kauvan kuin kukka on olemassa."
"Epäjumalanpalvelus", Hypatia hymysuin puhui. Oppilaani ei saa toista
kertaa minulle lausua tuota kristittyjen kulunutta parjaussanaa.
Miten alhaiseen epäjumalanpalvelukseen hurskas rahvas lienee
langennutkaan, ovat nyt kuitenkin kristityt eivätkä pakanat ne,
jotka epäjumalia palvelevat. Niillä jotka uskovat kuolioiden luilla
olevan ihmeitä tekevän voiman, jotka ruumishuoneita temppeleinä
pitävät ja ihmiskunnan alhaisinten olentojen kuvia kumartavat,
niillä toden totta ei ole oikeutta syyttää epäjumalanpalveluksesta
kreikkalaista tai egyptiläistä, joka symboolisen kauniissa muodoissa
ruumiillistuttaa ajatukset, joita sanoin ei voi kuvata.
"Epäjumalanpalvelustako? Palvelenko Farosta, siksi että sitä
vertauskuvana Hellaan kaikki voittavasta mahdista tuntimäärin
ihailen? Palvelenko papyros-kääröä, johon Homeron sanat ovat
piirretyt, siksi että ihastuksella tervehdin niitä taivaallisia
totuuksia, jotka se minulle ilmaisee, ja että ylistän ja rakastan
itse aineellista kääröä sen sisällön vuoksi? Luuletko, että muut
kuin alhainen rahvas itse esinettä palvelevat ja luulevat että se
voi heitä kuulla ja auttaa? Erehtyykö rakastaja luulemaan, että
hänen rakastettunsa muotokuva onkin elävä, puhuva todellisuus?
Me palvelemme sitä aatetta, jonka symbooli kuva on. Moititko
meitä siitä, että tuon kuvan kautta teemme aatteen rakkautemme
esineeksi emmekä anna sen jäädä kuivaksi käsitteeksi, oman järkemme
haavekuvaksi?"
"Sinä siis kunnioitat pakanoiden jumalia?" Filammon empien kysyi
jaksamatta uteliaisuuttaan hillitä.
Häntä ihmetytti miksi tuo kysymys Hypatiasta oli loukkaava; mutta
nähtävästi tämä sitä loukkaavana piti koska hyvin ylevästi vastasi:
"Jos Kyrillos sen kysymyksen olisi tehnyt, en siihen olisi mitään
vastannut. Sinulle minä sanon, että ennenkuin siihen voin vastata,
sinun tulee oppia tietämään mitä ne ovat, joita pakanallisiksi
jumaliksi nimität. Rahvas -- taikka oikeammin ne, jotka huomaavat
etujensa mukaiseksi solvata rahvasta saadakseen filosofitkin siihen
sekoitetuiksi -- voi kyllä käsittää jumalat suorastaan inhimillisiksi
olennoiksi, jotka kuten ihmisetkin tuntevat tuskaa ja joita
persoonallisuus rajoittaa. Meitä sensijaan ovat Kreikan muinaiset
filosofit, Egyptin papit ja Babylonin viisaat miehet opettaneet
käsittämään ne yleisiksi luonnonvoimiksi, kaikki elähyttävän hengen
lapsiksi, jotka ovat vain alkuperäisen ykseyden erilaisia ilmaisuja
-- taikka paremmin tuon ykseyden eri puolia, sellaisia, miksi
eri kansojen viisaat ovat ne rotunsa ja maansa ilmanalan mukaan
käsittäneet. Senvuoksi meidän käsityksemme mukaan se, joka monta
palvelee, juuri siten korkeammalla ja täydellisemmällä tavalla
palvelee tuota ykseyttä, jonka täydellisyydestä nuo monet ovat vain
osittaisia kuvia. Kukin niistä on kyllä täydellinen, mutta jokainen
on vain kuva ykseyden yhdestä ainoasta täydellisyydestä."
"Miksi sitte et kristinuskosta pidä?" Filammon kysyi saamaansa
selitykseen sangen tyytyväisenä. "Eikö sekin voisi olla yksi noista
monista käsitystavoista?"
"Siksi", Hypatia vastasi keskeyttäen hänet kärsimättömästi, "että
se itse kieltää olevansa yksi niistä käsitystavoista ja perustaa
oppinsa juuri siihen kieltoon. Siksi että se itsekkäisyydessään
väittää yksin saaneensa jumalallisen ilmestyksen, eikä huomaa että
oppinsa yhtäläisyys muiden uskontojen kanssa kumoo tuon väitteen.
Ei ole ainoatakaan dogmia galilealaisen opissa, jota ei muodossa
tai toisessa löytyisi jossain niistä uskonnoista, joista mitään
lainatakseen se selittää olevansa liian ylevä."
"Lukuunottamatta sitä dogmia," Theon virkkoi, "jonka mukaan
kristinusko muka kohottaa kaikkea, mikä on inhimillistä, alhaista ja
raakaa."
"Niin, sitä lukuunottamatta -- mutta, näettekö, luolia tulee eräs,
jota en voi -- jota en halua tavata. Tulkaa tätä tietä -- pian!"
Hypatia valahti kalman kalpeaksi ja veti isänsä filosofille vähän
sopimattomalla kiireellä syrjäpolulle.
"Niin," jatkoi hän itsekseen tyynnyttyään; "jos tuo galilealainen
taikausko tyytyisi vaatimattomasti asettumaan rinnan muiden
valtakunnassa sallittujen uskontojen kanssa, voisi sitä sietää
jonakin antropomorfisena jumaluuden kuvailemistapana, joka sopii
alhaiselle ja orjamaiselle rahvaalle, -- ehkä aivan erityisesti sille
koska se sitä erityisesti imartelee. Mutta nyt --"
"Tuossa on taas Mirjam", Filammon sanoi, "aivan edessämme."
"Mirjam?" Hypatia ankarasti kysäsi. "Tunnet siis hänet? Miten se on
selitettävissä?"
"Hän asuu, Eudaimonin talossa, kuten minäkin", Filammon kiertelemättä
vastasi. "En ole kuitenkaan vaihtanut enkä halua vaihtaa ainoatakaan
sanaa niin alhaisen olennon kanssa."
"Pysy erilläsi hänestä, minä pyydän sinua", Hypatia melkein
rukoilevasti huudahti.
Mutta mahdotonta oli enää välttää akkaa ja pakostakin kohtasi Hypatia
nyt kiusanhenkensä.
"Vain sana, vain hetkinen, ihana neito", akka rupesi orjamaisen
nöyrästi puhumaan. "Ei, ei, elkää noin säälimättömästi ohitse
työntäykö. Minulla on -- katsokaapa mitä minulla on teille! Salomonin
sateenkaari!"
Hän kohotti sormusta salaperäisen näköisenä.
"Ah, arvasinpa sinun pysähtyvän -- ei kuitenkaan sormuksen vuoksi,
eikä edes hänenkään vuoksi, joka kerran sitä sinulle tarjosi. --
Voi, missä hän nytkin lienee? Ehkä kuollut rakkauteensa. Tässä
nyt kuitenkin tuon hänen viimeisen muistonsa sille ihanimmalle,
sille julmalle... Mutta ehkä kaunotar onkin oikeassa... Päästä
keisarinnaksi -- keisarinnaksi! -- Onhan se paljon enempi kuin mitä
juutalaisparka voi tarjota... Mutta sittekin -- keisarinnan ei
pitäisi sulkea korviaan alamaistensa esityksiltä."
Kaiken tämän hän saneli nopeasti ja imartelevalla äänellä ja hänen
vartalonsa oli koko ajan käärmemäisessä liikkeessä. Ainoa mikä
hänessä oli liikkumatta, olivat nuo kiiluvat silmät, jotka näyttivät
muodostavan jonkunlaisen tukikohdan koko hänen ruumiilleen. Ja niiden
silmien salaperäistä voimaa oli mahdoton paeta, niin kauan kun hän
halusi toista vankina pitää.
"Mitä tarkoitat? Mitä tämä sormus minuun kuuluu?" Hypatia kysyi vähän
pelästyneenä.
"Hän, jonka oma se kerran oli, tarjoo sitä nyt sinulle. Sinä kai
muistat vielä pienen, mustan akaatin... turhanpäiväisen koristeen...
Jos sitä et vielä ole heittänyt pois, mikä kuitenkin on hyvin
luultavaa, niin haluaa hän lunastaa sen takaisin tällä opaalilla,
joka paremmin sopii sellaiseen käteen kuin sinulla on."
"Hän antoi minulle akaatin ja minä pidän sen."
"Mutta tämä opaali on ainakin kymmenen tuhannen kultarahan arvoinen
ja tuosta rikkinäisestä kivenpalasta, johon hän tämän vaihtaisi, ei
makseta yhtäkään kolikkoa."
"En ole laisesi nappisaksa, enkä arvostele esineitä niiden raha-arvon
mukaan. Jos sillä akaatilla olisi jotain raha-arvoa ollut, en olisi
sitä ottanut vastaan."
"Ota sormus, tyttäreni, ota se", Theon hätäisesti kuiskasi. "Sillä
maksaisimme kaikki velkamme."
"Aivan niin -- maksaisitte hyväkseenkin", sanoi akka, joka sittekin
oli Theonin sanat kuullut.
"Mitä? -- Isäni! Kehoitatko sinäkin minua moiseen kaupantekoon? Vaimo
hyvä," hän jatkoi Mirjamille, "minä en voi toivoa, että sinä syyt
kieltooni käsittäisit. Sinulla ja minulla on arvosta niin erilaiset
käsitteet. Mutta jos en muun, niin ainakin akaattiin kaiverretun
talismanin vuoksi en siitä voi luopua."
"Ahaa, talismanin vuoksi! Se kuuluu joltain! Se on jaloa! Niin
filosofin kaltaista! Voi, voi, en virka enää sanaakaan. Profeetta
-- kaunotar pitäköön akaatin, ja opaalin lisäksi, sillä siinäkin
on taikasana: nimi, jonka avulla Salomon haltijat käskyläisikseen
pakoitti! Katsos! Mitähän et tekisikään, jos tietäisit, miten sitä on
käytettävä, miten saada mahtavat ja loistavat, kuusisiipiset enkelit
jalkojesi juureen ja kumartaen sanomaan: Missä olen, haltijattareni,
käske vain minua! Vilkaisehan vain!"
Hypatia otti viekoittelevan syötin käteensä ja tarkasteli sitä
uteliaammin kuin olisi myöntänyt. Vanhus jatkoi:
"Mutta viisas neito tietysti tietää miten akaattia on käytettävä?
Aben-Ezra sen tietysti hänelle selitti, vai kuinka?"
Hypatia vähän punehtui. Häntä hävetti tunnustaa, ettei Aben-Ezra
ollut hänelle salaisuutta ilmaissut, arvatenkin siksi ettei hän
itsekään uskonut siinä mitään salaisuutta piilevän. Talismani oli
ollut hänelle vain jonkunlainen eriskummainen leikkikalu, jossa hän
tänään luuli piilevän jonkun salaisen voiman, mutta huomenna jo
nauroi luulollensa pitäen sitä kovin epäfilosofisena ja barbarisena.
Siksi hän sangen tuikeasti vastasi, että hänen salaisuutensa
kuuluivat vain yksistään hänelle.
"Vai niin; hän siis tietää kaikki -- onnellinen neito! Ja talismani
on hänelle ilmaissut onko Heraklianus voittanut vai menettänyt Rooman
ja onko hänestä itsestään tuleva uuden ptolemealaisen hallitsijasuvun
kanta-äiti, vai onko neitsyeen kuolema tuleva hänen osakseen, mistä
häntä neljä pääenkeliä varjelkoot! Ja se suuri pirukin on kai jo
käynyt hänen luonaan kun talismanin tasaista puolta hieroi, vai?"
"Mene, mielipuoli. Minä en ole, kuten sinä, lapsellisen
taikauskoisuuden narri."
"Lapsellisen taikauskoisuuden! Ha, ha, ha!" akka nauroi ja entistään
syvempään kumartaen poistui. "Eikä hän ole vielä enkelejäkään
nähnyt!... No, niin, ehkä hän vielä kerran kun haluaa tietää miten
talismania on käytettävä, alentuu sallimaan vanhan juutalaisnaisen
näyttää se hänelle."
Mirjam hävisi sakeimpaan pensaikkoon ja haaveilijat jatkoivat
kävelyään.
Tuskinpa voi Hypatia aavistaa, että akka heti näkyvistä päästyään
viskautui maahan, kieriskeli ruohikossa ja pureskeli lehtiä kuin
raivoisa peto... "Minun täytyy se vielä saada käsiini! Minun täytyy,
vaikka repisin sen mukana hänen sydämensä."
TOINEN OSA.
1 Luku.
VENUS JA PALLAS.
Kun Hypatia samana iltana meni luentosaliinsa, pysäytti hänet
keskelle katua kulkue, jonka muodosti parikymmentä goottia ja
naikkosta. Kulkueen etupäässä istui itse Pelagia valkoisen muulin
selässä, yllään komeimmat vaippansa ja loistavimmat jalokivensä.
Hänen vierellään ratsasti amaali, jonka pitkät koivet, kuten
ennen norjalaisen Gånge Rolfin, melkein maata hipoivat. Uroon
suunnaton paino näytti vähällä rutistavan allensa pienen, hinterän
berberiläishevosen, parhaan ratsun mikä Aleksandriassa oli tarjolla.
Ihmettelevän ja ihailevan väkijoukon seuraamana suuntasi seurue
kulkunsa suoraan museon ovelle, ja nousi siellä ratsuiltaan, jotka
orjat ottivat huostaansa.
Hypatian oli mahdoton pujahtaa pakoon ja ylpeys esti häntä
seuraamasta naisellista vaistoaan ja piilottautumasta väkijoukkoon.
Samassa jo amaali nosti Pelagian alas ratsultaan ja nuo Aleksandrian
kilpailevat kaunottaret seisoivat silmäkkäin ensi kerran elämässään.
"Athene suosikoon sinua tänään, Hypatia", Pelagia hempeimmin
hymyillen puhui. "Olen tuonut vartijani kuulemaan tänä iltana
viisauttasi. Haluan tietää kykenetkö sinä opettamaan heille
arvokkaampaa kuultavaa kuin ne lapselliset laulunpätkät ovat, jotka
Afrodite minulle opetti, kun hän minut merenvaahdosta kanssaan
kohotti ja antoi minulle nimeksi Pelagia."
Hypatia oikasihe mahdollisimman juhlallisen näköiseksi ja vaikeni.
"Luullakseni henkivartijani sietävät vertailun sinun seuralaistesi
kanssa. Ainakin ovat he prinssejä ja jumalien jälkeläisiä. Lienee
siis paikallaan, että he käyvät sisään ennen sinun seuruettasi.
Tahdotko viedä heidät sisään?"
Ei vastausta.
"Silloin minun täytyy itse heitä ohjata. Tule amaali!" Hän liiteli
ylös rappusista ja gootit seurasivat hänen perässään siirrellen
aleksandrialaiset pois tieltään kuin olisivat he olleet lapsia.
"Äh sinä kavala ilotyttö!" huudahti eräs nuori mies murisevasta
joukosta. "Vietyäsi meiltä viimeisenkin kolikon, minkä vain sait
meiltä narratuksi, tuhlaat sinä nyt isäimme perinnöt barbaarien
seurassa!"
"Anna meille lahjamme takaisin, Pelagia" toinen huusi, "ja iloitse
sitten rauhassa villihärkiesi seurassa!"
"Saatte paikalla!" Pelagia huudahti äkkiä pysähtyen. Hän tarttui
koruihinsa ja oli heittämäisillään ne väkijoukkoon.
"Tuossa on; pitäkää lahjanne. Pelagia ja hänen tyttönsä eivät viitsi
olla velassa poikanulikoille, kun heillä on näidenlaiset miehet
ihailijoinaan!"
Mutta amaali, joka nuorukaisten onneksi ei ollut sananvaihtoa
ymmärtänyt, tarttui hänen käteensä kysyen oliko hän tullut hulluksi.
"Ei, ei," Pelagia läähätti, kiihkosta melkein sanattomana, "anna
minulle rahasi -- kaikki mitä sinulla nyt on --. Nuo heittiöt
herjaavat minua lahjoilla, jotka he antoivat minulle ennen --
ennenkuin --. Oi amaali, ymmärräthän minua."
Hän tarttui rukoilevasti amaalin käsivarteen.
"Uroot, jokainen heittäköön kukkaronsa noille miehille. He sanovat,
että me ja naisemme elämme heidän murusistaan."
Hän heitti kukkaronsa väkijoukkoon ja samassa kaikki gootit
tekivät samoin. Jotkut vielä viskasivat säteilevän rintaneulan tai
kaulaketjun, vasten jonkun ällistyneen filosofasterin kasvoja.
"Minulla ei ole naista, nuoret ystäväni." Wulf vanhus puhui sangen
sujuvalla kreikankielellä, "enkä ole teille missään velassa. Siitä
syystä minä pidän rahani kuten teidänkin olisi pitänyt tehdä, ja
sinunkin Smid vanhus, jos olisitte olleet yhtä älykkäitä kuin minä
olen."
"Elä kitsastele, prinssi, kun goottien kunnia on kysymyksessä", Smid
nauraen vastasi.
"Jos minä kultaa otan, niin maksan minä raudassa", Wulf vastasi
osaksi paljastaen leveän ja pitkän miekkansa, jonka pahaa merkitsevät
ruskeat täplät nähdessään nuorukaiset vetäytyivät etäämmälle.
Koko seurue marssi tyhjään luentosaliin ja istuutui rauhallisesti
etumaisille penkeille.
Hypatia parka! Ensin hän ajatteli jättää koko luennon sikseen --
sitte aikoi hän lähettää noutamaan Orestesta -- sitte nostattaa
oppilaansa museon pyhyyttä puolustamaan. Mutta hänen ylpeytensä
ja viisautensa antoi hänelle toisen neuvon. Jos hän vetäytyisi
pois, olisi se sama kuin tunnustaa itsensä voitetuksi -- häväistä
filosofiaa -- kadottaa kaikki vaikutusvalta epävarmoihin ihmisiin.
Ei, hän menee edelleen, uhmaa kaikkea, loukkauksia, väkivaltaakin.
Vavisten ja kalpeana nousi hän puhujalavalle ja alkoi...
Hämmästyksekseen ja mielipahakseen huomasi hän kuitenkin
pian, että barbaariset kuulijat olivatkin hyvin säädyllisiä.
Lapsellisessa voitonriemussaan ja ehkä myös siksi että tahtoi
osoittaa halveksivansa vastustajaansa suomalla hänelle tilaisuutta
menestykseen. Pelagia pyysi seuralaisiaan pysymään vaiti ja
tarkkaavaisina ja hillitsi puolisen tuntia naurunhalua. Mutta
sitte alkoi amaalin äänekäs hengitys valtavina kuorsauksina kaikua
salissa. Kaksi kertaa oli Pelagia jo herättänyt hänet; mutta nyt
nukkui hän itsekin yhtä makeasti. Toinen censori otti nyt järjestystä
valvoakseen. Wulf vanhus ei ollut aina siitä asti kun Hypatia
luentonsa aloitti, kääntänyt katsettaan pois hänestä ja neidon
arka mieli sai uutta uskallusta kun hän näki miten älykkäinä ja
vilpittömän tyytyväisinä nuo arpiset ja parrakkaat kasvot hänelle
hymyilivät. Vähän väliä vanhus hyväksyen nyökäytti päätään ja paljon
ennen kuin luento oli lopussa, huomasi Hypatia puhuvansa yksinomaan
uudelle ihailijallensa.
Viimeinkin loppui luento ja peräpenkeillä istuneet oppilaat nousivat
nopeasti paikoiltaan ja olivat iloisia kun pääsivät ehjin nahoin
erilleen niin vaarallisista naapureista. He olivat lauhkeina asemaan
mukautuneet eivätkä ollenkaan halunneet "nolata" häiritsijöitä,
jotka heidät olivat niin perinpohjin nolanneet. Mutta sekä heidän
että Hypatian hämmästykseksi nousi Wulfkin paikoiltaan, asteli aivan
puhujalavan eteen, veti esiin rahapussinsa ja laski sen Hypatian
jalkojen juureen.
"Mitä tämä on?" Hypatia kysyi vähän peljästyen kun tuo jykevä
barbaari, jonkalaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, lähestyi
häntä.
"Maksu siitä, mitä tänään olen kuullut. Sinä olet sangen jalo nainen
ja suokoon Freija sinulle arvoisesi miehen ja tehköön sinusta
kuninkaitten äidin!"
Näin sanoen poistui Wulf seurueineen.
Julkinen tunnustus hänen kilpailijalleen ja vielä hänen silmäinsä
edessä! Pelagian teki mieli oikein vihata Wulfia.
Mutta olihan Wulf kuitenkin ainoa petturi. Muut gootit olivat
yksimielisiä siitä, että Hypatia oli jotenkin hullu nainen, kun
kulutti kauneutensa ja nuoruutensa puhuakseen aasinratsastajille.
Ja Pelagia nousi muulinsa ja gootit hevostensa selkään vaeltaakseen
riemukulussa jälleen kotiinsa.
Mutta Pelagian sydän oli voitonriemussakin surullinen. Oikea ja väärä
olivat hänelle yhtä tuntemattomia käsitteitä kuin sadoille tuhansille
muillekin barbaarille.