kiireistä ja tapahtumista rikasta aikaa. Mutta heidän työnsä oli niin
yksitoikkoista ja tapahtumat kehittyivät niin hitaasti, että me aivan
nopeasti sivuutamme tämän ajan ja vain sen seurauksissa kuvaamme sen.
Tuo voimakas ja tulinen erämaan poika oli muuttunut kalpeaksi ja
ajattelevaksi tutkijaksi, jota painoivat punnitsevat mietteet ja
monet muistot. Mutta nuo muistot olivat tuoreita. Uusi elämä oli
hänelle alkanut samalla kun hän rupesi Hypatian oppilaaksi ja sai
pilkistää kreikkalaisten ihanaan ajatusmaailmaan. Laura, Pambo ja
Arsenius olivat hänestä nyt vain hänen edelliseen olemassaoloonsa
kuuluvia haamuja, jotka päivä päivältä yhä enemmän häipyivät
saavutettujen uusien ja hämmästyttävien tietojen tieltä.
Mutta vaikka lapsuuden ystävät ja muistot olivat hänen mielestään
niin pian häipyneet, ei hän siltä ollut yksin. Hänen sydämensä oli
löytänyt suloisemman, joskaan ei ehkä terveellisemmän turvapaikan
kuin mitä sillä koskaan ennen oli ollut. Komean nuorukaisen ja
Hypatian välille oli näin kehittynyt tuollainen puhdas, mutta
kuitenkin lämmin ystävyys -- ellemme sitä pyhän Augustinuksen lailla
nimittäisi mieluummin rakkaudeksi -- joka nuorukaisen nuorukaiseen
tai tytön tyttöön liittäessään jo on kaunis ja pyhä, mutta joka
vasta miehen ja naisen välillä saavuttaa täydellisyyden. Aviollista
rakkautta lukuunottamatta ei maailmassa löydy kauniimpaa suhdetta
kuin se epäitsekäs kunnioitus, jota nuori impi voi tuntea voimakasta
ja pyhää pappia kohtaan, taikka se ihailu, jolla haaveksivainen
poika voi kiintyä älykkääseen ja helläluonteiseen neitoon, joka
ylevästä kauneudestaan välittämättä ja keskellä maailman melua ja
emännyysaskareita pysähtyy häntä neuvomaan ja rohkaisemaan. Tämä
viimemainittu suhde, vaikka enemmän äidillisenä kuin sisarellisena
oli kiinnittänyt Filammonin Aleksandrian ihmeelliseen impeen.
Siitä alkaen kuin Filammon oli ruvennut käymään Hypatian luennoilla,
oli tämä sovittanut esityksensä sellaisiksi kuin hän oletti
Filammonin erikoisten henkisten tarpeitten vaativan. Tärkeämmissä
paikoissa kohtasi nuorukaista usein katse, joka sai hänen sydämensä
rajusti sykkimään, sillä se näytti huomauttavan, että ne sanat
olivat erityisesti hänelle tarkoitetut. Ei ollut vielä kuukauttakaan
kulunut, kun jo Hypatia hänen tavattomaan tarkkaavaisuuteenpa
mielistyneenä, sai isänsä ottamaan hänet oppilaakseen kirjastoon.
Siellä vietti hän nyt päivänsä toisten nuorukaisten joukossa,
joiden työnä oli jäljentää ja tutkia siihen aikaan muodissa olleita
kirjailijoita.
Alussa he tapasivat toisiaan vain harvoin -- harvemmin kuin ehkä
olisivat toivoneet. Mutta Hypatia pelkäsi niin hyvin pakanoiden
kuin kristittyjenkin juoruja ja tyytyi sen vuoksi päivittäin
tiedustelemaan isältään pojan edistystä. Ja kun hän toisinaan tuli
hetkiseksi kirjastoon, missä Filammon istui kirjoituksiensa ääressä,
taikka kulki hänen ohitse museoon, vaihtoivat he katseen, joka
Hypatian puolelta ilmaisi kehoittavaa hyväksymistä ja Filammonin
puolelta kunnioittavaa kiitollisuutta. Se oli kummallekin tarpeeksi.
Immen viehätysvoima vaikutti varmasti, ja tämä oli niin varma
asiastaan ja voimastaan, ettei hän millään tavoin tahtonut kiirehtiä
sitä muutosta, jonka hän oppilaassaan niin hartaasti toivoi
tapahtuvan.
"Hänen täytyy alkaa alusta", Hypatia ajatteli. "Matematiikka ja
Parmenides ovat hänelle toistaiseksi kylliksi. Ilman tieteellisiä
tutkimuksia hän ei voi saavuttaa niiden jumalien arvoista vakaumusta,
joille kerran aijon hänet esittää. Muutoin hänen kristillinen
tietämättömyytensä ja kiihkoisuutensa sekoittuisi kaikessa
raakuudessaan noiden jumalien kunnioitukseen, joiden alttareja
eivät saa lähestyä muut kuin henkevät miehet, jotka sitä ennen ovat
vaeltaneet tieteitten ja filosofian muodostamien esipihojen läpi."
Mutta pian tunsi hän itse yhtä suurta vetovoimaa oppilaaseensa,
kuin hän toivoi tämän tuntevan. Seuraus oli että Filammon sai
ruveta jäljentämään käsikirjoituksia Hypatiaa itseään varten. Tämä
korjasi omakätisesti hänen kirjoitus- ja puheharjoituksensa; ja
näytettyään niitä ensin ihailevalle ja kadehtivalle isännälleen,
piiloitti Filammon kyhäyksensä huolellisesti pieneen vinttikamariinsa
kuin olisivat ne olleet tärkeitä kunniakirjoja. Siten ahersi
hän varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja piti viikon kovia
ponnistuksia runsaasti palkittuina, kun sai osakseen pienenkin
hymyilyn tai hyväksyvän sanan. Iloisena meni hän asuntoonsa ja
kevensi siellä sydäntään isännälleen jutellen hänen kanssaan tuosta
loppumattomasta, heille yhteisestä puheenaiheesta -- Hypatiasta ja
hänen täydellisyydestään. Monasti olisi hän oppilastovereilleenkin
laverrellut samasta aineesta, mutta häntä esti siitä heidän
hienostunut kaupunkilaiskäytöstapansa ja etenkin heidän siveellinen
kantansa, jota hän sangen pätevillä syillä epäili. Hänen teki mieli
julistaa julkisesti koko maailmalle siitä aarteesta, jonka hän
oli löytänyt, ja kutsua kaikkia jakamaan se kanssaan. Sillä hänen
puhtaassa rakkaudessaan ei ollut merkkiäkään kateudesta. Vaikka hän
olisi nähnyt ihailunsa esineen jakavan tuhansille muille paljon
suurempia suosionosotuksia, kuin mitä hän oli osakseen saanut,
olisi hän vain iloinnut siitä, että maailmaan oli tullut niin
monta uutta onnellista, ja hän olisi rakastanut heitä veljinään
koska he kerran olivat ansainneet Hypatian huomaavaisuuden. Kun
hänen ensimmäinen huumauksensa oli ohi, ei hän enää puhunut neidon
kauneudestakaan -- eikä edes ajatellut sitä. Tietysti hänen täytyi
olla kaunis. Sehän oli hänen oikeutensa, olihan se hänen muitten
avujensa luonnollinen kruunu. Mutta Filammonille se oli vain sitä,
mitä äidin hymy lapselle, auringonpaiste leivoselle, vuoristo
tuuli metsämiehelle -- virkistävä elinaine, josta hän tietämättään
nautti. Ainoastaan silloin kun hän epäili jotain neidon erikoisen
kummallista ja pilventakaista väitöstä, huomasi hän väittäjän
lumoavan kauneuden. Ja silloin hänen sydämensä tukahutti epäilykset
huomauttamalla: "voivatko nuo täydellisen kauniit huulet lausua muita
kuin tosia sanoja, ja voiko tuo kuninkaallinen pää hautoa muuta kuin
kuninkaallisia ajatuksia?"... Poika parka! Mutta eikö se ollut aivan
luonnollista?
Mutta jonkun ajan kuluttua kävi jo niin että Hypatia, kulkiessaan
nuorukaisen ohi, joka istui puutarhassa kirjansa ääressä, kehoitti
merkitsevällä silmäyksellä tätä liittymään seuraan. Hän käveli
silloin isänsä kanssa ympärillään parvi utelevia tyhjäntoimittajia,
jotka kuvittelivat olevansa nuorukaisia, jotka muinoin Akademon
lehdoissa kävelivät atheenalaisten viisaitten opetuksia kuunnellen.
-- Toisinaan meni hän niinkin pitkälle että viittasi Filammonin
vierelleen jonnekin puutarhan syrjäiseen kolkkaan, missä hän isänsä
kanssa kahden kesken istui. Silloin hän antoi nuorukaisen jostain
vakavasta ja persoonallisesta, vaikkakin hyvin ylimalkaisesta ja
arvokkaasta huomautuksesta älytä, että hän tunsi tätä kohtaan
suurempaa myötätuntoisuutta ja harrastusta, kuin muita oppilaitaan
kohtaan, ja että Filammon ei ollut hänen silmissään vain oppilas,
jota hän opetti, vaan sielu, jota hän halusi kasvattaa. Ja nämä
suloiset, auringonpaisteiset hetket uudistuivat yhä tiheämmin ja
kestivät yhä kauvemmin, sillä joka kerralla Hypatia mielihyväkseen
huomasi, ettei hän ollut erehtynyt oppilaan kyvyistä ja
kehittymismahdollisuuksista ja että tämän käytös näytti kerta
kerralta varmistuvan. Sillä paitsi tuota luontaista nuorteutta
ja arvokkuutta, joka aina seuraa ruumiillista kauneutta, ja sitä
vaatimattomuutta ja vakavuutta, jonka Lauran kuri oli hänessä
kasvattanut, alkoi Filammonin kreikkalainen luonne esiintyä
kaikessa herkkyydessään, älykkäisyydessään ja monipuolisuudessaan.
Lopulta hän Hypatiasta näytti jättiläiseltä niiden lavertelevien
teeskentelijöiden rinnalla, jotka muodostivat hänen valitun piirinsä.
Mutta ihminen ei voi elää yksistään platoonisesta rakkaudesta,
yhtä vähän kuin saman sairauden hedelmällisemmistäkään laaduista.
Ensimmäisen kuukauden kuluessa olisi Filammon kai saanut monena
iltana mennä nälkäisenä levolle ja pysyä valveilla alhaisemmista
syistä kuin filosofisista mietteistä, ellei olisi ollut hänen
jalomielistä isäntäänsä, jonka mieli ei koskaan masentunut olipa
sitte kysymys hänestä itsestään tai muista. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan siitä että Filammon kävisi hänen kanssa työssä
elatuksensa ansaitsemassa. Eikö Filammon käsittänyt, että jos
nuo munkkiroistot sattuisivat tapaamaan hänet, he heti kävisivät
hänen kimppuunsa ja veisivät hänet väkisin mukaansa? Ja olisihan
se sitäpaitsi suorastaan jumalatonta, jos sallisi niin lupaavan
oppilaan syrjäyttää "jumalainen käsittämättömyys" vatsan alhaisten
pyytteitten vuoksi. Filammon ei siis saanut maksaa mitään huoneen
vuokraa; ja mitä suuhun pantavaan tuli -- no niin, voihan hän raataa
vähän enemmän, että molempien elatuksen ansaitsisi. Olihan kaikilla
naapureilla lapsilaumat elätettävillään, jota vastoin hän, kiitos
siitä kuolemattomille jumalille, oli ollut niin viisas, ettei ollut
lisännyt maan taakkaa elukoilla, joilla isänsä rumuuden lisäksi
olisi vielä ollut äitinsä tataarilainen ihonväri. Ja voihan Filammon
sitäpaitsi korvata kaiken sittenkun hänestä tulee suuri sofisti ja
saa hyvät tulot -- mikä epäilemättä tulee ennemmin tai myöhemmin
tapahtumaan. Voisihan sillä välin häntä onni jotenkin potkaista --
ainahan jumalien suosikkeja onnistaa. Ja sitäpaitsi -- hän oli aivan
varma siitä, että sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran Filammonin
tapasi, planeetit olivat olleet suotuisassa asennossa, Merkurius oli
ollut jossain sellaisessa -- hän oli unhoittanut minkälaisessa --
suhteessa Heliokseen, että se hänen mielestään ennusti Filammonille
samanlaista uraa kuin kunniakkaalla ja hurskaalla keisari
Julianuksella oli ollut.
Filammonista tuntui tämä viittaus vähän vastenmieliseltä, se
kun näytti koskettavan kiusallisen läheltä todellisuutta; mutta
filosofiaa hänen täytyi lukea ja leipää hänen täytyi syödä; siksi hän
mukautui.
Mutta eräänä iltana, muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli
päässyt Theonin oppilaaksi, löysi hän suureksi hämmästyksekseen
kiiltävän kultakolikon kamarinsa pöydältä. Hän vei sen seuraavana
aamuna isännälleen ja pyysi häntä ottamaan selville ken rahan oli
kadottanut ja toimittamaan sen takaisin omistajalleen. Mutta miten
hän hämmästyikään, kun kantaja viittoen ja kumarrellen selitti,
ettei raha suinkaan ollut erehdyksestä Filammonin pöydälle jäänyt,
että hänen vuokransa oli maksettu ja että hän taivaan valtojen
vaikutuksesta tulisi vastedes joka kuukausi löytämään samanlaisen
rahan pöydältään. Turhaan Filammon pyysi saada tietää ken hyväntekijä
oli. Eudaimon säilytti uskollisesti salaisuuden ja manasi
turhanpäiten vielä vaimonsa alimmaiseen manalaan siltä varalta, että
tämä naismaisessa kielevyydessään -- vaikka vaimoparka tuskin koskaan
suutansa aukaisi -- ehkä ilmaisisi niin tärkeän salaisuuden.
Ken oli tuo tuntematon ystävä. Löytyi vain yksi henkilö, joka olisi
voinut sen tehdä... Mutta Filammon ei rohjennut uskoa että se oli hän
-- se ajatus oli liian mieluinen. Hyväntekijä täytyi siis olla hänen
isänsä. Vanhus oli useat kerrat kysynyt hänen taloudellista tilaansa.
Hän aina oli kyllä vastannut vältellen; mutta vanhus oli kai älynnyt
asiain todellisen tilan. Eikö hänen pitäisi -- eikö hänen täytyisi
-- mennä kiittämään? Ei; ehkä vaikeneminen oli kohteliaampaa. Jos
vanhus -- hän -- sillä tietysti hän oli suostunut lahjaan, ehkä sitä
ehdottanutkin -- jos he olisivat halunneet Filammonin kiittävän
heitä, niin miksi he näin tarkoin anteliaisuutensa salaisivat? Olkoon
sillänsä koko asia!... Mutta miten mielellään hän heille tämän
palkitsisikaan! Miten suloiselta tuntui olla hänelle kiitollisuuden
velassa jostain -- kaikesta! Voi, jos saisi häntä olemassaolostakin
kiittää!
Filammon otti siis rahan, osti sillä itsellensä kaapun mitä
filosofisinta kuosia ja jatkoi aherrustaan.
Mutta hänen kristinuskonsa? Minne se oli joutunut?
Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa: se ei ollut kuollut;
mutta se nukkui siihen aikaan sikeää unta. Hän ei ollut uskostaan
luopunut -- hän olisi loukkautunut jos joku olisi sitä hänestä
väittänyt, -- mutta -- hänellä oli silloin tarpeeksi muuta uskomista
-- geometriaa, kartioleikkauksia, luomisoppia, sielutiedettä ja
sen semmoista. Siksi hänellä silloin ei sattunut olemaan aikaa
uskoa kristinoppiin. Aika-ajoin hän muisti sen olemassa olon, mutta
silloinkaan hän ei sitä myöntänyt eikä kieltänyt. Kun hän ensin oli
ratkaissut nuo suuret kysymykset -- ne, joita Hypatia piti kaiken
tiedon alkulähteenä -- maailman synnystä, pahuuden juuresta ja
hänen omasta persoonallisuudestaan, ja sitte vielä kysymyksen siitä
oliko hänellä ollenkaan omaa persoonallisuutta sekä vielä muutamia
muita alustavia seikkoja, niin sitte olisi aika ryhtyä laajentunein
tiedoin uudelleen kristinoppia tutkimaan. Ja jos kristinoppi hänen
laajentuneille tiedoilleen näyttäisi ristiriitaiselta, kuten Hypatia
näytti luulevan, niin luonnollisesti silloin. -- Mitä silloin? Hän
ei tahtonut ajatella sellaisia vastenmielisiä mahdollisuuksia.
Mahdollisuuksiako? Se oli mahdotonta... Filosofia ei voi viedä
harhaan. Eikö Hypatia ollut määritellyt sen tutkisteluksi, jonka
avulla ihminen etsii näkymätöntä. Ja jos löytäisi näkymättömän sen
avulla tai näkymätön hänelle ilmestyisi, niin eikö tulos ollut aivan
sama? Ja hänen täytyi se löytää -- sillä logiikka ja matematiikka
eivät voineet erehtyä. Jos jokainen askel oli oikea, täytyi myös
tuloksen olla oikea. Hänen täytyi siis päästä oikealle polulle -- jos
näet kristinoppi on tuo oikea polku -- ja saada uudelleen aloittaa
taistelu kirkon puolesta miekalla, jonka hän oli vääntänyt Goliat
filistealaisen kädestä Mutta vielä ei ollut miekka hänen kädessään.
Hänen täytyi nyt kaikin voimin opiskella ja olihan kullekin päivälle
tarpeeksi omat ilonsa, kuten murheensakin.
Rahallinen apu, jonka hän kuukausittain sai, salli hänen kokonaan
antautua opiskeluihinsa ja sangen pian tuli hänestä sellainen, jota
Pietari muitta mutkitta olisi nimittänyt pakanaksi. Alussa hän kyllä
vielä omantunnon tottumuksesta hiipi kirkkoon. Mutta tottumus pian
unhoittui ja kiinnijoutumisen pelko teki nuo kirkossa käynnit yhä
vastenmielisemmiksi. Kun hän siten pysyttelihe niin paljon kuin
mahdollista erillään seurakunnasta ja piti yksinäisyydessä salaisia
jumalanpalveluksiaan, huomasi hän pian olevansa sydämeltäänkin yhtä
kaukana kristityistä kuin jokapäiväisessä elämässäänkin. Hän tunsi,
että he ja etenkin nuo suuria sanoja ja kukkaisikieltä käyttävät
saarnamiehet, joiden puheita seurakunta käsien taputuksilla ja
hyvähuudoilla palkitsi, eivät ajatelleet samoja asioita, eivätkä
pyrkineet samaan päämäärään kuin hän. Hän ei sitäpaitsi koskaan
puhellut kristittyjen kanssa, sillä hänen asuntonsa emäntäkin näytti
häntä välttävän joko kainoudesta tai pelosta. Kun hän siten oli
ulkonaisesti pyhien yhteydestä eroitettu, erkani hän heistä nopeasti
sisällisestikin. Siksi hän ei enää käynyt kirkossa ja Cæsareumin
ohi kulkiessaan käänsi hän tahtomattaan katseensa toiseen suuntaan.
Kyrillos kaikkine mahtavine järjestöineen muuttui hänelle toiseksi
maailmaksi, joka häntä liikutti paljon vähemmän kuin taivaan tähdet,
joiden salaperäisistä liikunnoista, merkityksestä ja vaikutuksesta
Hypatia tähtitieteellisillä luennoillaan puhui.
Hypatia seurasi tätä kehitystä yhä suuremmalla tyytyväisyydellä ja
uneksi rohkeimpienkin toiveittensa Filammonin avulla täyttyvän.
Naisten tavoin näki hän mielikuvituksessaan Filammonin omaavan ei
ainoastaan ne hyvät puolet ja luonteenominaisuudet, jotka hänellä
todella oli, vaan vielä kaikki nekin, jotka hän toivoi oppilaallaan
olevan. Filammon olisi kai sekä hämmästynyt että mielistynyt, jos
olisi nähnyt sen idealiseeratun värikuvan, jonka tuo ihana haaveilija
oli omaksi huvikseen hänestä maalannut.
Se oli toivorikasta aikaa Hypatia paralle. Orestes oli jostain syystä
jättänyt kosimishommansa kesken ja Ifigenia-uhri häipyi epämääräiseen
tulevaisuuteen. Ehkä hän saisikin ilman sitä kaikki toteutetuksi. Ja
sittekin -- odotusaika venyisi muuten kovin pitkäksi. Vuosia voisi
vielä kestää ennenkuin Filammon olisi täydellinen ja sillä välin
voisi mennä ohi moni sopiva tilaisuus, joka ei koskaan enää uudelleen
tarjoutuisi.
"Voi!" huokasi hän tuon tuostakin, "jos Julianus olisi elänyt
sukupolvea myöhemmin, että olisin voinut laskea kaikki vaivalla
kerätyt aarteeni tuon auringon runoilijan jalkojen juureen ja
huudahtaa: 'Sankari, soturi, valtiomies, tietäjä, valon Jumalan
pappi -- ota minut! Ota orjasi! Käske häntä -- lähetä hänet
marttyyrikuolemaan jos sen hyväksi näet!' Halpa olisi sekin hinta
ollut kunniasta saada olla apostoleista halvin, saada työskennellä
yhdessä Jamblikuksen, Maksinuksen, Libaniuksen ja muiden viisaitten
miesten kanssa, jotka viimeisen oikean Cæsarin valtaistuinta tukivat".
15 Luku.
NEPHELOKOKKYGIA.
Hypatia oli aina keskusteluissaan Filammonin kanssa tarkoin välttänyt
kysymyksiä, joissa heidän uskontonsa toisistaan erosivat. Hänestä
oli tarpeeksi antaa filosofian jumalaisen valon vaikuttaa ja johtaa
omiin loppupäätöksiinsä. Mutta eräänä päivänä halutti häntä puhella
tavallista avonaisemmin oppilaansa kanssa. Muutamia päiviä ennen oli
Theon antanut Filammonin luettavaksi erään Hypatian matemaatillisen
teoksen, ja se ihastunut ja kunnioittava katse, jolla nuorukainen
tervehti opettajatartaan tämän tullessa museon puistikkoon,
viekotteli häntä ottamaan selville mitä ihmeitä hänen oma viisautensa
oli nuorukaisessa aikaan saanut. Hän pysähtyi ja kehoitti isäänsä
aloittamaan keskustelun Filammonin kanssa.
"No," vanhus rohkaisevasti nuorukaiseen silmäten virkkoi, "pitääkö
oppilaamme uudesta --"
"Tarkoitat kai kartioitani, isä? Eihän voine odottaa puolueetonta
vastausta minun läsnäollessani."
"Miksikäs ei?" Filammon sanoi. "Miksi en vastaisi teille yhtä hyvin
kuin koko maailmalle että ne ovat muutamissa tunneissa avanneet
eteeni uusia ja ihmeellisiä ajatusmaailmoita?"
"Minkälaisia sitte?" Hypatia kysyi hymyillen aivankuin olisi
edeltäpäin vastauksen arvannut. "Missä eroavat selitykseni
Apolloniuksen alkuperäisestä tekstistä, jota olen uskollisesti
seurannut?"
"Ah, se eroaa siitä yhtä paljon kuin elävä esine kuolleesta.
Sen sijaan että Apollonius kuivasanaisesti käsittelee suoria ja
vääriä viivoja, löytyy tässä kokonainen aartehisto runoutta ja
jumaluusoppia. Jok'ainoa ikävä matemaatillinen sääntö on kuin ihmeen
kautta muuttunut vertauskuvaksi jostain näkymättömän maailman
syvällisestä ja ylevästä perusohjeesta."
"Luuletko sitte ettei tuo pergalainen viisas sitä tiennyt,
tai että me syvämietteisyydessä voisimme vanhan ajan viisaat
voittaa? Voit olla varma siitä, että he, kuten runoilijatkin,
ainoastaan henkisiä tarkoittivat vaikkakin vain ruumiillisista
puhuivat, ja että he verhosivat taivaan maalliseen vaippaan vain
siksi, ettei vihkimättömän katse sitä tavoittaisi. Meidän, jotka
tänä turmeltuneena aikana elämme, täytyy sensijaan jokainen
yksityiskohtakin ihmisten hitaalle käsityskyvylle selittää ja
selventää."
"Luuletko sinä, nuori ystäväni," Theon kysyi, "että matematiikalla on
jotain muuta arvoa filosofille kuin että se on välikappale henkisten
totuuksien esittämisessä? Tutkimmeko lukuja vain siksi, että voisimme
laskea, vaiko Pythagoraan lailla siksi että niistä voisimme johtaa
lait, joita kaikkeus, ihminen ja itse Jumaluuskin seuraa?"
"Tuo tuntuu minusta jalommalta."
"Taikka tutkimmeko kartioita siksi että kykenisimme paremmin koneita
rakentamaan, emmekä siksi, että niistä voisimme saada selville
symboolit Jumaluuden suhteille sen eri ilmauksiin."
"Sinähän isäni väittelet kuin itse Sokrates", Hypatia virkkoi.
"Jos väittelen, on sillä määrätty tarkoituksensa. En tahtoisi
Filammonin tulevan siihen luuloon, ettei koko filosofia ole mitään
muuta kuin sanansaivartelua ja huomioiden analyseerausta, mikä on
Platonin tärkein puoli niiden mielestä, jotka, kuten tuo kristitty
sofisti Augustinus, kunnioittaessaan kirjainta hänen teoksissaan
unhoittavat kokonaan niiden henkisen tarkoituksen, eivätkä
huomaa, että nuo väitelmät, joita he pitävät pyhättönä, ovat vain
esipihoja..."
"Sano ennemmin peitteitä, isä."
"Taikka peitteitä, jotka ovat aijotut eksyttämään lihallismielisten
pahaa katsetta; mutta samalla ne ovat esipihoja, joiden kautta
valistunut sielu voi ohjautua sisäiseen pyhättöön, hesperiidien
puutarhoihin ja kultaisen hedelmän luo, joista Timaios ja oraakelit
puhuvat. Minusta nähden saisivat vaikka huomenna kaikki maailmassa
löytyvät kirjoitukset tuhkaksi kärventyä, jos vain nämä kaksi kirjaa
säilyisivät."
"Homeron suhteen sinun kuitenkin täytyy tehdä poikkeus, isä."
"Kyllä, rahvaan vuoksi... Mutta mitä hyötyä rahvaalle hänenkään
teoksistaan olisi ilman henkisiä selityksiä?"
"Ehkä ei rahvas niistä enempää viisastuisi kuin puuseppä ympyrästä,
jonka hän harpillaan piirtää."
"Mikä sitte on ympyrän tarkoitus?" Filammon kysyi.
"Sillä voi olla merkitystä loppumattomiin kuten jokaisella muullakin
luonnollisella ilmiöllä on ja mitä korkeammalle sielu on kohonnut,
sitä syvemmän merkityksen se siinä huomaa. Mutta ajatteleppa
eikö ympyrä täydellisenä kuviona ole sattuva vertauskuva koko
henkisestä maailmasta, joka, kuten ympyräkin, on näkymätön piirinsä
ulkopuolella, missä sitä aistinalaisen aineen kuolleet ja kouraan
tuntuvat ilmiöt rajoittavat. Ja samoin kuin ympyrä syntyy yhdestä
näkymättömästä keskipisteestä, -- pisteestä, jolla Euklideen mukaan
ei ole osia eikä suuruutta -- samoinhan henkimaailmakin kiertää yhtä
ääretöntä näkymätöntä ja määrittelemätöntä olentoa, joka, kuten
usein olen sanonut, itsessään ei ole mitään, sillä sen voi käsittää
ainoastaan siten että siltä kieltää kaikki ominaisuudet -- myöskin
järjen, hyveet ja voiman -- mutta joka kuitenkin on kaiken olevaisen
alku, kuten keskipiste on ympyrän alku."
"Ymmärrän", Filammon virkkoi. Tuo "ääretön jumaluus" kuitenkin vielä
tuntui hänestä kylmältä ja elottomalta -- mutta sehän ehkä johtui
hänen tylsästä käsityskyvystänsä. Oli miten oli, mutta oikea tuo
lopputulos täytyi olla, jos se kerran oli loogillisesti johdettu.
"Tämä toistaiseksi riittäköön. Tästä puoleen sinä oppinet --
luulen tuntevani sinut niin tarkoin, että voin sen edellyttää --
käsittämään, että ympyrän sisään piirretty tasasivuinen kolmio,
joka koskettaa sen kehää vain kärjillään, merkitsee niitä kolmea
olemuksen yliaistillisia perusmuotoa, jotka sisältyvät jumaluuteen
sellaisena kuin se esiintyy fyysillisessä maailmassa, ja koskettaa.
tuon maailman äärimmäistä piiriä, mutta jotka, kuten maailmakin, ovat
riippumattomia siitä näkymättömästä Keskusyksiöstä, jolle ei kukaan
rohkene nimeä antaa."
"Voi", Filammon parka huudahti typeryyttään punastuen; "minä en
todellakaan ansaitse, että niin paljon viisautta tuhlataan minun
epätäydellisen käsityskykyni vuoksi... Mutta -- uskallan kysyä --
eikö Apollonius väitä ettei ympyrä eivätkä muutkaan käyrät viivat
riipu keskipisteestään, vaan että se syntyy siten, että taso leikkaa
kartiota kohtisuorasti sen akselia vastaan?"
"Mutta eikö meidän täydy piirtää ympyrä, tai ainakin ajatella se
piirretyksi saadaksemme kartio syntymään? Ja eikö kartion akseli
silloin riipu ympyrän keskipisteestä?"
Filammon nolostui.