tyttö heittäytyi maahan huutaen isänsä nimeä. Rafael työnsi hänet,
hellävaroen syrjään ja kaikki voimansa ponnistaen sai vedetyksi ulos
raunioista rotevan, korkean upseerin pukuun puetun, vanhahkon miehen.
Hän hengitti vielä. Tyttö kohotti hänen päänsä syliinsä ja peitti
sen tulisilla suuteloilla. Rafael silmäili ympärilleen vettä
löytääksensä, huomasi lähteen ja rikkinäisen saviastian ja valeli
haavoittuneen ohimoita kunnes tämä avasi silmänsä ja näytti rupeavan
toipumaan.
Tyttö istui hänen vieressään yhä hyväillen löydettyä aarrettaan ja
kostuttaen sen harmaahapsista päätä kuumilla kyynelillään.
"Tämä ei kuulu minuun", Rafael virkkoi. "Bran tule pois!"
Tyttö ponnahti jaloilleen, heittäysi Rafaelin jalkoihin ja suuteli
hänen käsiään nimittäen häntä Jumalan lähettämäksi pelastajaksi ja
vapauttajaksi.
"Erehdystä, lapseni. Kiittäkää opettajaani, tuota koiraa, elkääkä
minua."
Hän seurasi neuvoa ja kietoi pehmeät käsivartensa Branin kaulaan.
Bran ymmärsi sen, heilutti häntäänsä ja nuoleksi ystävällisesti tytön
hempeitä kasvoja.
"Sietämättömän järjetöntä tämä kaikki!" Rafael sanoi. "Meidän täytyy
lähteä, Bran."
"Jätättekö meidät? Ettehän toki voi jättää vanhaa miestä tänne
kuolemaan?"
"Miksikäs en jättäisi? Voisiko mitään parempaa hänelle tapahtua?"
"Ei mitään", mutisi upseeri ensi kerran suutaan avaten.
"Voi Jumalani, hänhän on minun isäni!"
"Entäs sitte?"
"Hän on isäni!"
"Entäs sitte?"
"Teidän täytyy hänet pelastaa! Teidän täytyy!"
Ja tunteittensa valtaamana hän tarttui Rafaelin käteen.
Tämä kohautti olkapäitään, mutta tunsi omituista halua totella häntä.
"Voinhan minä yhtä hyvin tehdä sen kuin jotain muuta, kun minulla ei
ole mitään tekemistä. Minne lähdetään?"
"Minne vain tahdotte. Sotajoukkomme on hajalla, kotkamme ovat
vihollisen käsissä. Olemme teidän vankejanne sodan oikeuden mukaan.
Me seuraamme teitä."
"Voi onnea! Uusi vastuunalaisuus! Miksi en saa paikaltani liikahtaa
elävien eläinten -- kirpuista ylöspäin -- heti minuun takertumatta?
Eikö se jo riitä että hartioillani on yhdeksän elävää penikkaa ja
kintereilläni vanha hurtta, joka itsepäisesti tahtoo pitää minua
hengissä, koskapa taakkaani vielä pitäisi lisätä kunnianarvoisa
kapinoitsija ja hänen tyttärensä? Miksi ei kohtalo salli minun vain
itsestäni huolehtia? Herrani, minä lahjoitan teille molemmille
vapauden. Maailma on kyllin avara meille molemmille. En mitään
lunnaita pyydä teiltä."
"Näytätte olevan filosofisella tuulella, ystäväni."
"Minäkö? Taivas varjelkoon! Sen suon yli olen jo kahlannut ja päässyt
onnellisesti toiselle laidalle. Ja että viimeisetkin sen jättämät
tahrat ovat minusta hävinneet, siitä en tarvitse kiittää tulikiveä ja
manauksia, vaan teidän sotureita ja heidän tänä aamuna suorittamaa
työtä. Filosofia on joutava maailmassa, jossa kaikki ovat hulluja."
"Lasketteko itsennekin niihin kuuluvaksi?"
"Luonnollisesti, herra hyvä. Elkää luulkokaan, että tekisin
minkäänlaisia poikkeuksia. Jos jollain tavalla voin todistaa
hulluuteni teille, niin teen sen mielelläni."
"Auttakaa sitte minut ja tyttäreni Ostiaan."
"Sangen sopiva keino! Koirani sattui valitsemaan juuri sen tien;
ja sitäpaitsi näyttää minusta teidän osaksi langenneen riittävästi
inhimillistä heikkopäisyyttä kelvataksenne minun seuralaisekseni.
Toivon kumminkin ettette te kuvittele olevanne viisas mies?"
"En todellakaan -- Jumala paratkoon. Enkös ole Heraklianuksen miehiä?"
"Todellakin, ja tämä nuori neiti tässä käyttäytyi teidän vuoksenne
niin hassumaisesti, että koiranikin sai siitä tartunnan."
"Me kolme hullua lähdemme siis yhdessä matkalle."
"Ja suurimman hullun täytyy tietysti muita auttaa. Mutta minulla
on ennestään yhdeksän penikkaa. Enhän minä niitä ja teitä kykene
kantamaan!"
"Minä kannan ne," tyttö sanoi.
Bran katseli ensin vaihdosta hyvin epäilevin silmin mutta näytti
sitte tyyntyvän ja työnsi luottavasti turpansa tytön käden alle.
"Vai luotat sinä häneen Bran!" Rafael hiljaa virkkoi. "Kyllä minun
täytyy silloin lakata sinun opetuksiasi seuraamasta, jos vain
minultakin vaadit samanlaista yksinkertaisuutta. Seis! Tuolla vaeltaa
muuli ilman ratsastajaa. Voimmehan pakoittaa sen meitä palvelemaan".
Hän otti muulin kiinni, ja nosti haavoitetun sen satulaan. Saattue
läksi liikkeelle poiketen eräälle syrjätielle minkä upseeri, joka
näytti perinpohjin tuntevan seudun, vakuutti vievän Ostiaan vähemmän
kuljettujen seutujen halki.
"Jos me ehdimme sinne ennen auringon laskua, olemme pelastetut," hän
sanoi.
"Ja sillä välin," Rafael vastasi, "voimme tuon koiran ja tämän
tikarin avulla, joka on riittämään asti myrkytetty, pitää rosvot
meistä erillään. Mikä huolehtiva hullu minä sittenkin olen!" hän
itsekseen jatkoi. "Mitä ihmettä minulla on tuon ympärileikkaamattoman
kapinoitsijan kanssa tekemistä! Pienin paha tästä on se, että jos
joudumme kiinni -- mikä on hyvin luultavaa -- niin ristiinnaulitaan
minut avullisuudesta hänen pakoonsa. Mutta vaikka pelastuisimmekin,
niin olen tämän kautta sitonut uuden siteen itseni ja noiden
kirppuveljieni välille, joista erilleni päästäkseni olen nälkäiseksi
kerjäläiseksi ruvennut. Ken tietää, mikä tästä lopuksi on tuleva."
"Ääh! Mies on tietysti muiden kaltainen. Ennen iltaa hän kyllä
nahkansa näyttää, unhoittaa kiitollisuuden, on olevinaan suuri
sankari tai jollain muulla tavalla tarjoaa minulle tilaisuuden
sanoa hänelle hyvästit. On se kuitenkin sangen omituista, että noin
vakava ja kunnianarvoisa mies, -- ja vieläpä tytär mukanaan, -- on
sekoittunut moiseen hassutukseen. Olenpa aivan utelias tietämään,
mihin kirppujen muunnokseen minun on hänet luettava."
Mutta samalla kuin Rafael näin isästä puhui, ei hän voinut olla
tytärtä ajattelematta. Vähän väliä tapasi hän itsensä tätä
katselemasta. Hän oli kieltämättä mitä ihanin impi. Hänen piirteensä
eivät olleet niin säännölliset kuin Hypatian eikä hänen ulkomuotonsa
niin käskevä. Mutta hänen kasvonsa loistivat selväjärkistä ja
ilomielistä päättäväisyyttä ja hellää naisellisuutta -- jotain,
jota Rafael ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt samoihin kasvoihin
yhdistettynä. Voimakkain, kevein askelin käveli hän isänsä rinnalla,
kokoili valloilleen päässeitä kutrejaan, nauroi vikiseville
kannettavilleen ja rohkaisevasti katseli isänsä vähitellen
virkistyviin kasvoihin. Rafael ei voinut olla vähän väliä heittämättä
häneen salavihkaisia silmäyksiä ja hämmästyksekseen huomasi hän, että
tyttö vastasi niihin vähääkään kainostelematta tai keikailematta,
huulillaan iloinen kiitollisuuden hymy.
"Vallasnainen hän on", Rafael itsekseen päätteli; "mutta
nähtävästikään ei kaupunkilainen. Hänessä on puhdasta ja
väärentämätöntä luonnollisuutta, vapaata ihmisten höysteistä ja
koristeluista."
Ja tyttöä katsellessaan alkoi hän tuntea mielihyvää, jota hän ei
ollut vuosikausiin tuntenut, yksistään siitä, että sai katsella häntä.
"Kyllä sitä sittekin näkyy olevan jotain huvia siinä, että saa toiset
kirput hymyilemään... Mikä aasi minä olenkin! Aivan kuin en olisi jo
kauvan sitte juonut sen likavesimaljan aina pohjasakkaan asti!"
He vaelsivat hetkisen äänettöminä. Sitte upseeri kysyi:
"Saanenko luvan kysyä ken ja mitä te vaitelias pelastajani olette,
jota minun jo kauvan sitte olisi pitänyt kiittää, ellei surkuteltava
heikkouteni, joka nyt jo alkaa mennä ohi, olisi minua siitä estänyt?"
"Kirppu, herrani, kirppu -- enkä mitään muuta."
"Patrisilainen kirppu ainakin puheestanne ja käytöksestänne
päättääkseni."
"Ei aivan niin. Totta kyllä on, että olen ollut rikas, kuten
sanotaan. Sanotaan myöskin, että voisin jälleen olla rikas, milloin
vain minua haluttaa."
"Ah olisimmepa me vain rikkaita!" tyttö huokasi.
"Te olisitte silloin hyvin onneton, neiti hyvä. Uskokaa kirppua, joka
on sitä perin pohjin koetellut."
"Mutta me voisimme silloin lunastaa veljeni! Nyt emme voi saada rahaa
ennenkuin pääsemme takaisin Afrikaan."
"Emmekä sittekään", upseeri matalalla äänellä sanoi. "Sinä unhoitat
lapseni, että olen koko maatilamme pantannut, pannakseni legionani
liikkeelle. Emme saa salata, itseltämme asiain todellista tilaa."
"Ah, ja hän on vankina! Hänet myydään orjaksi, tai ehkä -- ehkä,
ristiinnaulitaan, kun hän ei ole roomalainen! Voi, voi, hänet
naulitaan ristille!" ja tyttö purskahti katkeraan itkuun... Äkkiä hän
pyyhkäsi pois kyyneleensä ja kasvonsa kirkastuivat jälleen. "Ei, suo
anteeksi, isä! Jumala on omaansa suojeleva!"
"Neiti hyvä," Rafael sanoi, "jos teistä todella tuntuu sellainen
veljenne kohtalo vastenmieliseltä, ja tarvitsette muutamia likaisia
kolikoita, joilla hänet pelastaisitte, niin voinen ehkä minä auttaa
teitä Ostiaan päästyämme."
Tyttö silmäili hyvin epäilevästi hänen ryysyjään; mutta karahti sitte
äkkiä punaiseksi ja pyysi siten anteeksi ajatuksiaan.
"Niin on, miten näette hyväksi olettaa. Mutta minun koirani on ollut
teille jo niin kohtelias, että luulen hänen mielellään lahjoittavan
teille kaulanauhansa. Menemme sitte rabbiinien luo ja järjestämme
kaikki asiat oikealle tolalle. Elkää nyt itkekö! Minä vihaan itkua ja
penikoiden vikinä jo riittää murhenäytelmämme musiikiksi."
"Rabbiinien? Oletteko juutalainen?" upseeri kysyi.
"Juutalainen olen, herrani. Te ymmärtääkseni, olette kristitty, ja
sen vuoksi ehkä emmitte vastaanottaa lahjaa -- teidän lahkonne ei
yleensä siekaile anastaessaan -- meidän uppiniskaiseen ja uskottomaan
heimoon kuuluvalta mieheltä. Elkää sentään peljätkö omantunnon
vaivoja, sillä sydämeltäni olen yhtä vähän juutalainen kuin
kristitty."
"Jumala teitä silloin auttakoon!"
"Joku -- tai jokin -- on minua jo auttanut aivan liian paljon, kun
on syöttänyt minua kolme ja kolmekymmentä vuotta. Mutta anteeksi;
tällaiset puheet tuntuvat kai kristityistä kovin omituisilta."
"Teidän täytyy ensin olla hyvä juutalainen, herrani, ennenkuin voitte
hyväksi kristityksi tulla."
"Ehkä. Minä en kumminkaan aijo olla kumpainenkaan -- enkä hyvä
pakanakaan. Herra hyvä, jätetään jo tämä aine. Se käy yli
ymmärrykseni. Jos minä voisin olla yhtä hyvä eläin kuin tämä koirani
on, kun ensin olisi todistettu, että on hyvä olla hyvä -- niin
silloin olisin täysin tyytyväinen."
Soturi katsoi häneen kasvoillaan vakava, surullinen ilme. Rafael
huomasi hänen katseensa ja tunsi, ettei hän ollut minkään tavallisen
miehen seurassa.
"Taitaapa minun pitää vähän varoa sanojani. Muuten voin takertua
säännölliseen sokrateslaiseen kahdenpuheluun... Ja nyt, herrani,
sallinette minun tehdä teille äskeisen kysymyksenne: ken ja mitä te
olette? Aikomukseni ei toden totta ole ilmaista teitä kenellekään
Cæsarille, Antiokukselle, Tiglath-Pilesarille tai muille kirppuja
syöville kirpuille... Kyllä he saavat tarpeeksi ilman teidän
vertannekin. Minä teen sen kysymyksen vain sen suuren yleisen
Olemattomuuden tutkijana, jota ihmiset nimittävät kaikkeudeksi."
"Tänä aamuna olin legionan prefekti. Mitä minä nyt olen, sen tiedätte
te yhtä hyvin kuin minäkin."
"Juuri sitä en tiedäkään. Teidän iloisuutenne saattaa minut aivan
ymmälle, sillä kaikkien kirppuanalogian mukaan pitäisi teidän joko
vaikeroida kohtaloanne, kuten Akilleus Styxin rannalla, taikka
olla kestävinänne se ivahymy huulillanne, kuten minulle opetettiin
stoalaista leikkiessäni. Siihen lahkoon ette ainakaan kuulu, sillä
juuri äsken te myönsitte olevanne hullu."
"Ja kauvan kestäisi ennenkuin ainoankaan heistä saisitte sen
myöntämään? No niin, hullu olen. Mutta jos Jumala auttaa meidät
Ostiaan saakka, niin miksi en olisi iloinen?"
"Miksi sitte olisitte iloinen?"
"Voiko hullulle paremmin käydä kuin että Jumala osoittaa hänelle,
että hän on hullu, kun luulotteli olevansa viisaimmista viisain?
Kuulkaa kun kerron, herrani! Neljä kuukautta sitte oli vielä
osakseni suotu terveyttä, kunniaa, maatiloja, ystäviä -- kaikkea
mitä ihmissydän voi toivoa. Kun sitte hillitön kunnianhimo sai
minut panemaan ne kaikki yhdelle kortille ja siten menettelemään
vastoin uskollisimman ystäväni ja viisaimman pyhän miehen vakavia
varoituksia, niin enkö iloitsisi kun huomaan -- vaikkapa näinkin
kovan koettelemuksen kautta -- että tuo ystäväni, joka ei koskaan
ennenkään ollut minua pettänyt, oli nytkin oikeassa, ja että Jumala,
joka nelikymmenvuotisten ponnistusten ja taistelujen aikana on
minua hillinnyt ja ohjannut aina kun olen yrittänyt oman pääni
mukaan elämään, ei nytkään ole minua unhoittanut eikä herennyt minua
kasvattamasta, niin kiittämätöntä työtä kuin se onkin."
"Ja ken on tuo verraton ystävänne, jos saan luvan kysyä?"
"Augustinus Hippolainen."
"Hänkö! Parempi olisi ollut koko maailmalle yleensä, jos se suuri
dialektikko olisi kohdistanut taivutuskykynsä itse Heraklianukseen."
"Sen hän tekikin mutta turhaan."
"Luonnollisesti. Tunnen sen viekkaan ruhtinaan kyllin hyvästi
ymmärtääkseni miten saarna hänen kettumaisiin päätöksiinsä
vaikuttaa... 'Olen välikappale Jumalan kädessä... Meidän täytyy
seurata Hänen kutsumustaan, aina kuolemaan asti' j.n.e."
Ja Rafael nauroi ivallisesti.
"Tunnetteko herttuan?"
"Niin hyvin kuin ketään ihmistä välitän tuntea."
"Valitan silloin arvostelukykyänne," prefekti vakavasti virkkoi,
"ellette niin jalossa luonteessa ole sen enempää huomannut."
"En ollenkaan epäile hänen oivallisuuttaan, enkä myöskään hänen
kekseliäisyyttään. Miten hyvin hän valitsikaan sopivan hetken vanhan
toverinsa Stilikon murhauttamiseksi! Mutta, suoraan sanoakseni,
meidän olisi maailman miehinä jo pitänyt älytä, että kullakin
ihmisellä on hintansa..."
"Voi vaijetkaa jo!" tyttö kuiskasi. "Ette tiedä miten kovasti sananne
koskevat häneen. Hän kunnioittaa herttuaa. Ei se ollut kunnianhimo,
kuten hän sanoo, vaan ainoastaan uskollisuutensa Heraklianukselle,
joka sai hänet vastoin tahtoansa tänne mukaan."
"Suokaa minulle anteeksi, arvoisa neiti. Teidän tähtenne vaikenen."
"Hänen tähtensä? Kauniita sanoja minun suussani. Mitenhän pitkälle
joutunenkaan?" Rafael itsekseen puheli. "Voi Bran, Bran; tämä on
kokonaan sinun syysi!"
"Minunko vuokseni? Miksi ei teidän itsenne vuoksi? Miten surullista
onkaan kuulla sellaisen -- sellaisen kuin te olette, vain ivailevan
ja pahaa puhuvan."
"Miksi niin? Jos hullut ovat hulluja ja minä voin heitä vaaratta
siksi nimittää, niin miksi en sitä tekisi?"
"Kun Jumala oli niin armelias että lähetti oman Poikansa heidän
puolestaan kuolemaan, niin eikö meidän pitäisi olla siksi armeliaita,
ettemme heidän virheitään liian ankarasti tuomitsisi?"
"Voi rakas neitiseni, säästäkää väsynyt filosofi uusista
antropologisista teorioista! -- Kyllä meidän nyt toden totta täytyy
vähän kiirehtää kulkuamme, jos aijomme Ostiaan yöksi ennättää."
Mutta syystä tai toisesta ei Rafael enää ollenkaan ivaillut
kokonaiseen puoleen tuntiin.
Jo paljon ennen kuin he olivat Ostiaan päässeet, saavutti kuitenkin
yö kulkijat ja heidän asemansa ei enää ollut niinkään turvallinen.
Tuon tuostakin ilmestyi tielle metsän pimeydestä kammottavalle
aterialleen hiipivä susi ja vastaukseksi Branin murinaan näytti
kiiltävän valkoisia hampaitaan. Toisinaan kaikui hiljaisuudessa
rosvojoukkueiden, raaka ja kova-ääninen melu, joka sai seurueen
epätietoisena hetkeksi pysähtymään. Ja kaiken lopuksi alkoi kaukaa
kentällä kumista kuin ukkosen jyrinä keisarillisen ratsuväen
säännöllinen poljenta. Ne marssivat Ostiaa vastaan. Mitähän jos
ne ennättävät sinne ennenkuin lyöty armeija ehtii järjestyä ja
puolustautua siksi että pääsee takaisin laivoihinsa?... Mitähän, jos
-- ja tuhannet hirvittävät mahdollisuudet alkoivat pyöriä mielessä.
"Mitäs sitte, jos Ostiaan saapuessamme näemme sen porttien olevan
suljetut ja keisarillisten leirissä sen ympärillä?" Rafael puoleksi
itsekseen sanoi.
"Jumala on omaansa suojeleva", tyttö vastasi. Eikä Rafael hennonut
riistää häneltä sitä toivoa vaikka hän näkikin heidän onnistumisensa
mahdollisuuksien käyvän joka hetki yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.
Muuli oli väsyksissä ja samoin tyttö parka, jonka täytyi vähän
väliä nojata Rafaelin käsivarteen. He vaelsivat eteenpäin niin
hitaasti, ettei voinut epäilläkään ettei nopeasti etenevä
ratsujoukko ennättäisi Ostiaan ainakin tuntia ennen heitä. Siellä
se yhtyisi takaa-ajajien etujoukkoihin ja auttaisi niitä kaupungin
piirittämisessä. Tytön kengät, jotka eivät olleet sellaista matkaa
varten aijotut, olivat jo aikoja sitte kuluneet rikki ja hänen
jalkansa jättivät verisiä jälkiä joka askeleelta. Rafael huomasi sen
hänen hoipertelevasta käynnistään; mutta hän huomasi myöskin, ettei
pienintäkään valitusta päässyt tytön huulilta. Mutta hänellä ei ollut
mitään, millä häntä auttaa ja hän alkoi kiroilla päähänpistoaan joka
oli saanut hänet pitämään sandaalejakin stoikon riippumattomuudelle
arvottomina.
Niin laahustivat he yhä eteenpäin. Rafael ja prefekti arvasivat
toistensa epätoivoiset ajatukset ja siunasivat pimeyttä, joka peitti
heidän synkät kasvonsa tytön katseilta. Tyttö taas vain puheli
iloisesti ja melkein naureskellen äänettömälle isälleen.
Viimein tyttö parka polkasi tavallista terävämmälle kivelle. Hänen
ruumiinsa hätkähti ja lapsi raukka vaipui parahtaen maahan. Rafael
nosti hänet ylös; hän koetti jatkaa matkaa, mutta vaipui uudelleen
maahan... Mikä nyt neuvoksi?
"Tätä jo odotinkin", prefekti verkkaan ja vakavasti virkkoi. "Kuulkaa
nyt, herrani! Olittepa te juutalainen, kristitty tai filosofi,
näyttää minusta kuitenkin siltä kuin olisi Jumala antanut teille
sydämen, johon voin luottaa. Teidän huostaanne uskon tämän tytön,
joka, kuten minäkin, kuuluu sodan oikeudella teille. Nostakaa hänet
tämän muulin selkään ja viekää hänet nopeasti minne vain haluatte --
Jumala on kanssanne kaikkialla. Hän kohdelkoon teitä niin kuin te
tytärtäni tästä puolen kohtelette. Vanhalla, kunniansa menettäneellä
soturilla ei ole muuta jälellä kuin kuolema."
Hän koetti laskeutua alas satulasta, mutta vaipui haavoistaan
heikontuneena muulin kaulalle. Rafael ja tyttö riensivät häntä
tukemaan.
"Isä! Isä! Mahdotonta! julmaa! Oi -- luuletko että seurasin sinua
vastoin hartaita pyyntöjäsi Afrikasta tänne erotakseni sinusta nyt?"
"Tyttäreni, minä käsken!"
Tyttö vaikeni, mutta pysyi lujana.
"Milloin olet oppinut minulle tottelemattomaksi? Nostakaa kunniaton
vanhus alas satulasta, herrani, ja jättäkää hänet kuolemaan oikealle
paikalleen -- sinne minne hänen päällikkönsä hänet asetti."
Tyttö vaipui maahan hillittömästi itkien.
"Minun täytyy siis tulla toimeen omin voimin, huomaan ma", sanoi
soturi pudottautuen alas muulin selästä. "Vaikutusvalta loppuu
vanhuuden ja nöyryytyksen mukana, Victoria! Eikö isälläsi jo
ennestään ole tarpeeksi syntejä vastattavana, kun vielä tahdot
lähettää hänet Jumalan eteen sinun vereesi vikapäänä?"
Tyttö istui yhä itkien maassa, ja Rafael, joka kokonaan oli joutunut
pois suunniltaan, pani parhaansa vakuuttaakseen itselleen, ettei tämä
ollenkaan häneen kuulunut.
"Olen jommankumman tai kummankin teidän palvelijanne kun vain nyt
pikaisesti päättäisitte... Helvetti! Siinä on nyt päätös, ja päätös
joka paukkaa."
Hänen näin sanoessaan kuului polulta nopeasti lähenevää kavioiden
kopsetta.
Silmänräpäyksessä ponnahti Victoria pystyyn -- väsymys ja kivut
olivat hävinneet.
"Yksi mahdollisuus on vielä -- mahdollisuus hänen pelastamiseen!
Nostakaa hänet muurin yli! Minä juoksen heitä vastaan. Minun
kuolemani viivyttää heitä siksi, että ehditte hänet pelastaa!"
"Kuolemanne?" huudahti Rafael tarttuen immen käsivarteen. "Jos siinä
olisi kaikki --"
"Jumala on omaansa suojeleva," vastasi tämä rauhallisesti ja kohotti
sormensa huulilleen. Samassa hän sankariutensa voimalla riuhtasihe
irti ja hävisi yön pimeyteen.
Vanhus yritti seurata häntä, mutta kaatui ähkyen kasvoilleen. Rafael
nosti hänet ylös ja koetti laahata hänet jyrkän muurin yli; mutta
polvet pettivät ja kylmä hiki tuntui herpasevan hänen jäntereensä...
Seurasi hiljaisuus, joka tuntui ijankaikkisuudelta... Kavioiden kopse
läheni lähenemistään... Kuu pilkisti äkkiä esiin pilven raosta ja
valaisi Victoriaa, joka käsivarret kohotettuina seisoi keskellä tietä
aivan hevosten päiden edessä. Taivaallinen sädekehä näytti ympäröivän
häntä -- vai olivatko ne Rafaelin silmissä kiiluvat kyyneleet?...
Hevosten kaviot karskahtivat kovasti hietikossa, kun ne pysähtyäkseen
hypähtivät pystyyn... Rafael käänsi kasvonsa poispäin ja sulki
silmänsä.
"Ken olet?" karjasi ääni.
"Victoria, Majoricus prefektin tytär."
Ääni oli hiljainen mutta niin selvä ja tyyni, että jokainen tavu
kaikui Rafaelin korvissa.
Huudahdus -- -- parahdus -- -- monien äänien -- -- epäselvä humina
Hän aukaisi tahtomattaan silmänsä. Eräs ratsastaja oli hypännyt
maahan ja puristi Victoriaa rintaansa vasten. Rafaelin sydän, joka
vuosikaudet oli uinunut, heräsi äkkiä rajusti lyömään ja paljastaen
tikarinsa hyökkäsi hän joukkoon --.
"Roistot! Koirat! Minä nyljen teidät! Hänen on ensiksi kuoltava!"
Tikari välähti Victorian pään päällä... Samassa voimakas isku kaatoi
Rafaelin maahan, mutta raivoisana hypähti hän uudelleen pystyyn...
Mitä ihmettä... Pehmeät käsivarret Rafaelin kaulassa... Victorian!
"Pelastakaa hänet! Säästäkää häntä! Hän pelasti meidät. Herrani!
Tuo on veljeni! Me olemme turvassa! Voi säästäkää koiraa! Se isäni
pelasti!"
"Olemme todellakin erehtyneet toisistamme, herrani!" virkkoi nuori
tribuuni ilosta väräjävällä äänellä. "Missä on isäni?"
"Puolisensataa askelta tästä. Alas, Bran! Hiljaa! Oi, Salomon, oma
esi-isäni, miksi et estänyt minua näin surkeasti nolaamasta itseäni!
Nyt minun täytyy, itseäni puolustaakseni, pelata koko peli loppuun!"
Tarpeetonta on kertoa mitä tapahtui seuraavana viitenä minuuttina,
joiden kuluttua Rafael huomasi istuvansa sotaratsun selässä,
vieressään nuori tribuuni, jolla oli Victoria edessään satulassa.
Prefektiä tuki kaksi sotamiestä, jotka viiniannoksen ja miekkaparin
kärkien avulla vakuuttivat itsepäiselle kuormajuhdalle, ettei
eteenpäin kulkeminen sentään ollut niin mahdotonta kuin miksi se
sitä äsken oli kuvitellut. Samalla he siunailivat päällikköänsä ja
suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan.
"Teidän isänne sotamiehet näyttävät luulevan olevansa hänelle
kiitollisuuden velassa -- eivät kai kuitenkaan siitä että hän asetti
heidät sinne mistä he parhaiten pääsivät pakoon pötkimään?"
"Mies parat!" tribuuni virkkoi. "Joukkomme valtasi todella niin
kamala pakokauhu, ettei Arrianus eikä Polubius tiedä pahemmasta
kertoa. Mutta hän on ollut heille enemmän isä kuin päällikkö.
Usein ei tapahdu, että lyödystä armeijasta kaksikymmentä miestä
vapaaehtoisesti tarjoutuu ratsastamaan takaisin vihollisten keskelle
vain siinä epävarmassa toivossa että eräs vanha mies ehkä vielä
hengittäisi."
"Sinä tiesit siis mistä meidät löytäisit?" Victoria kysyi.
"Muutamat heistä tiesivät. Hän itse neuvoi meille tämän tien siltä
varalta että se ehkä olisi hyödyksi -- kuten nyt kävikin."
"Mutta minulle kerrottiin, että sinut on otettu vangiksi. Voi, mitä
tuskia olen sinun vuoksesi kärsinyt."
"Ajattelematon lapsi! Luuletko, että isäni poika otettaisiin elävänä
vangiksi? Ensimmäisen osaston mukana pääsin puutarhamuurin yli ja
kolmisen tuntia sitte raivasimme itsellemme tien tasangolle."
"Enkö sanonut teille," Victoria virkkoi Rafaeliin päin kumartuen,
"että Jumala on omaansa suojeleva?"
"Sanoitte", Rafael vastasi ja vaipui syviin mietteisiin.
14 Luku.
TENHOTTARIEN KALLIO.