sanon minä, etten minä ole ken tahansa toinen? Mistä minä sen
tiedän? Mistä minä tiedän, että on joku toinen, joka minä en
ole? Minä, tai mieluummin joku, tuntee joukon aistimuksia,
haluja, ajatuksia, haaveita -- suuri piru ne kaikki periköön
-- uusia joka hetki ja jokainen kynsin hampain toisia vastaan.
Ja minä olen niin epäjohdonmukainen, että tämän loppumattoman
moninaisuuden ja ristiriitaisuuden nojalla, josta vain minä yksin
olen tietoinen, lyön rintoihini ja sanon että 'minä olen minä' ja
vannon juhlallisesti että minä olen yksi olio, vaikka kaikki mistä
minä olen tietoinen, on hitto tiesi miten monta oliota. Kaikista
merkillisistä johtopäätöksistä, joita kokemuksen nojalla on
tehty, lienee tämä merkillisin. Eikö olisi enemmän filosofillista
päätteleminen, että minä, joka en koskaan ole nähnyt enkä tuntenut
enkä kuullut sitä, jota itsekseni nimitän, olen sitä, jota minä
olen nähnyt, kuullut ja tuntenut, en enempää enkä vähempää -- että
minä olen tuo aistumus, jolle minä annan nimeksi tuo aasi, tai nuo
neljäkymmentätuhatta kaksijalkaista aasia, jotka tuolla näkyvät
juoksevan henkensä edestä, siksi että kukin heistä luulee olevansa
yksi olio -- minä näet älyttömän tapaani oletan, että heitä vaivaa
sama ajatushäiriö kuin minua itseäni -- ristiinnaulitkaa tuo sana.
Esi-isieni -- jos minulla sellaisia on ollut -- hulluus estää minut
parempaa sanaa keksimästä... Miksi minä en voisi olla kaikkea
mitä minä aisteillani havaitsen -- tuo taivas nuo pilvet -- koko
kaikkeus? Kautta Herkuleen! Mikä luova voima minun havaitsemiskykyni
mahtanee ollakaan! Minäpä kirjoitan runoteoksen koomillisen
epoksen seitsemässäkymmenessä kahdessa kirjassa -- jonka nimeksi
panen Kaikkeus eli Rafael Aben-Ezra, ja esikuvana käytän Homeron
Margitesta. Homeronko? Ei kun omaani! Miksikäs ei Margites, yhtä
hyvin kuin kaikki muukin olisi voinut kuulua minun aistimuksiini?
Hypatia tapasi sanoa, että Homeron runot olivat osia hänestä --
vaikka hän ei voinutkaan sitä todistaa -- mutta minä olen todistanut,
että Margites on osa minusta... ei siltä pidä luulla, että omia
todistuksiani uskoisin -- siitä epäuskoisuuteni varjelkoon! Voi,
jos koko tämä kiusallinen kaikkeus hävitettäisiin, vaikka vain
siksi, että siten sopivan kokeen kautta nähtäisiin, jäisikö silloin
ainoatakaan noista herroista 'minä' jälelle. -- Minua hölmöä ja
dogmatikkoa! Mistä tiedän, että se saataisiin sillä tavoin selville?
Ja vaikka saataisiinkin -- niin mitä apua siitä olisi?"
"Kaikkeen tähän löytyy kyllä sopiva vastaus. Minäkin voisin
kirjoittaa sen puolessa tunnissa. Mutta minä en sitä uskoisi --
enkä sen vastatodistusta -- enkä tuosta vastatodistuksesta tehtyjä
vastaväitteitä... Siksi... Minä olen sekä uninen että nälkäinen --
taikka ehkä oikeammin uni ja nälkä ovat minä. Mitä se on? -- Ho-hoi."
Rafael lopetti mietelmänsä valtavaan haukotukseen.
Tämä toivorikas puhe pidettiin sille sopivassa luentosalissa,
nimittäin Rooman Campagnessa eräässä tulen kärventämässä tornissa.
Se seisoi kummulla, josta ruoho oli ruskeaksi palanut ja jota
muutamat savun mustaamat synkät männyt ympäröivät. Siellä istui
Rafael Aben-Ezra, valmistellen viimeistä jäsentä suuressa maailman
probleemissa: "minä olen tunnettu -- Jumala on löydettävä."
Ovettomasta porttiaukosta hänellä oli laaja näköala tasangolle,
jonka peittivät taittuneet puut, poljetut vainiot, savuavat talot
ja muut äskeisen taistelun kammottavat merkit. Kaukana etäisyydessä
siinti punertava vuorijono ja hopeankirkas meren ulappa, jota kohti
samosivat liikkuvien pisteiden pitkät rivit toisinaan yhtyen ja taas
hajaantuen, pysähtyen ja työntyen taas uuteen suuntaan. Tuontuostakin
välähti tummissa joukoissa kirkas valoviiva... Afrikan herttua oli
heittänyt arpaa maailman herruudesta -- ja hävinnyt.
"Sinä vanha, kunnon Aurinko!" Rafael virkkoi. "Miten somasti
sinä välähteletkään tuolla miekanterällä etkä ollenkaan välitä
vaikka jokaista välähdystä seuraakin kuolonparahdus! Miksi se
välittäisikään? Eihän se siihen kuulu. Tähtitieteilijät ovat hulluja.
Sen tehtävänä on loistaa; ja ylipäänsä on se yksi harvoja mieluisia
aistimuksiani. Mitä nyt? Tuo on vähemmän mieluista!"
Eräs joukko-osasto marssi vainion yli suoraan hänen suojapaikkaansa
kohti.
"Jos nuo aistimukseni huomaavat minut, muuttavat he epäilemättä
minut toiseksi aistimukseksi, jolle eivät mitkään aistimukset ole
enää mahdolliset... Mutta toisekseen, -- parempaa palvelusta eivät
he minulle voisi tehdäkään... Mutta mistä tiedän, että he sen
minulle tekevät? Onko se todistettu, että jos joku kaksijalkainen
haaveksi ja sysää terävän, harmaankiiltävän haavekuvan keskelle
minun aistimuksiani, se olisi minun viimeinen aistimukseni? Onko se
tosiasia, että minä käyn kalpeaksi, jään liikkumatta makaamaan ja
päivässä tai parissa muutun korppien ruuaksi, hyväksyttävä todistus
siitä, etten sen jälkeen enää mitään tuntisi. Ja mistä tiedän, että
niin kävisi? Näin kyllä niin käyvän eräille silmieni aistimuksille,
joita nimitän sotamiehiksi; mutta onko olemassa mitään yhtäläisyyttä
sen välillä, miten noille sotamiehiksi nimitetyille aistimuksille
käy, ja sen, miten käy tai ei käy tuolle kaikkien aistimuksieni
summalle, jota minäkseni nimitän. Kantaisinko minä hedelmiä, jos
joku haavekuva näyttäisi minut istuttavan? Miksi siis minun pitäisi
kuolla, jos toinen haavekuva tulisi ja näyttäisi pistävän minua
kylkiluitteni väliin?"
"Mutta sitä en tahdo kieltääkään -- en näet ole dogmatikko. Nuo
haavekuvat marssivat nähtävästi suoraan torniani kohti! Turvallisinta
lienee pötkiä pakoon. Mutta mitä tulee aistimuksien loppumiseen,"
jatkoi hän nousten istualtaan ja kokoillen homehtuneet korppunsa
laukkuunsa, "niin se on yhtä mahdotonta todistaa, kuin kaikki muukin.
Kun minä jo nyt, kun minulla on jonkinlainen syy kuvitella olevani
_yksi_ olio _yhdessä_ paikassa, olen lukemattomista aistimuksistani
hulluksi tulla, niin miten silloin käy, kun minä olen syöty, tomuksi
hajonnut ja kieltämättä muuttunut _moniksi_ olioiksi _monessa_
paikassa? Eivätkö aistimukseni silloin monistu -- sietämätöntä! Minä
manaisin sitä ajatusta, jos minulla olisi jokin, minkä kautta manata.
Muuttua nelisenkymmenen ilettävän korpin, parin kolmen ketun ja vielä
jonkun suuren kovakuoriaisen aistimukseksi! -- Minä juoksen tieheni,
kuten tekisi kuka muu tahansa -- jos muita on olemassa. Tule, Bran!"
* * * * *
"Bran, sinä onneton eroamaton aistimukseni, missä olet? Joko
vatsantäytettä keräilet noiden kuolleiden sotilasten laukuista?
Surkeata, että nurinkurinen makuni estää minua seuraamasta sinun
esimerkkiäsi, vaikka olenkin nälkäinen. Miksi minun pitääkin
ottaa oppia noista sotilashaavekuvista eikä koirahaavekuvastani?
Epäjohdonmukaista! Bran! Bran!"
Hän vihelsi turhaan koiraansa.
"Bran, sinä onneton haavekuva, joka et häviä päivin etkä öin, vaan
uneksiessanikin makaat rinnallani; sinä joka et edes sallinut
minun hävitä problemin ratkaistakseni -- vaikka en, uskokaan,
että problemia on olemassa --; miksi sinä vedit minut ylös
merestä siellä Ostian luona? Miksi et sallinut minun muuttua
äyriäisparveksi? Olitko sinä sen varmempi kuin minäkään, etteivät
ne voisi olla iloisia veitikoita, joita eivät mitkään filosofiset
epäilykset vaivaa?... Mutta ehkä siellä ei ollutkaan äyriäisiä
vaan äyriäisten haavekuvia... Taikka toisekseen: jos äyriäisen
muotoisilla haavekuvilla on hauskat aistimukset, niin miksi ei
korppien muotoisilla olisi? Saman tekevä siis, olipa se kummin puolin
tahansa. Voin siis yhtä hyvin odottaa tässä, kunnes näytän muuttuvan
korppi-haavekuvaksi -- mikä sangen varmaan tuleekin tapahtumaan...
Bran!... Miksikäs minä häntä odottaisin? Mitä huvia minulla siitä
on että aina tunnen nelijalkaisen, täplikkään, leikkokorvaisen ja
tylppäturpaisen olion niiden välillä, jotka näyttävät jaloiltani?
Tuolla hän onkin! Missä sinä olet maleksinut, rouvani? Etkö näe, että
olen matkavalmiina, sauva kädessä ja laukku selässä? Tule nyt?"
Mutta koira katsoi häntä silmiin niin kuin vain koirat voivat katsoa,
juoksi takaisin raunioille, uudelleen isäntänsä luo ja takaisin
raunioille, kunnes sai hänet seuraamaan.
"Mitä tämä on? Tässähän on, hitto vieköön, uusi aistimus! Voi
mikä aineellisten olioiden paljous! Eikö niitä jo ennestään ollut
tarpeeksi, kun sinun piti vielä näillä lisätä niiden lukua? Bran,
Bran! Etkö voinut valita toista päivää hivelläkseni korviani yhden --
kahden -- kolmen -- yhdeksän sokean penikan vikinällä?"
Bran vastasi juoksemalla kivenkoloon, jossa hänen uusi perheensä
vikisten ryömi, ja toi hampaissaan yhden pienistä pennuistaan
isäntänsä jalkojen juureen.
"Turhaa vaivaa, minä vakuutan. Minulle on asema jo täydelleen
selvillä. Mitä, toisenkin? Mummo höperö, -- kuvitteletko, kuten
hienot rouvat tekevät, että maailman rasittaminen itsesi älisevillä
jäljennöksillä on jotain, josta kannattaa ylpeillä? Mitä, sehän
kantaa esiin koko parven!... Mitä viimeksi mietinkään?... Aha, jo
muistan -- mutta se väitelmähän onkin ristiriitainen, koska minä en
voi todistaa sitä käyttämättä samoja perusteita, joiden totuuden
minä kielsin. Ja miksi se sitte ei saisi olla ristiriitainen? Miksi
ei? Täytyyhän ajatella sekin mahdolliseksi. Miksi ei joku asia voisi
olla oikea ja väärä samalla kertaa? Mitä pahaa siinä on että asia
on väärä? Miksi sen välttämättä pitäisi olla tosi? Tosi? Mikä on
totuus? Miksi asia olisi pahempi siksi, että se on epäjohdonmukainen?
Miksi johdonmukaisuutta pitäisi ollenkaan olla olemassa? Olenko
koskaan nähnyt minkään pienen elukan lentävän johdonmukaisuuden
leima selässään? Tiedänkö minä siitä muuta kuin että se on joku oman
mieleni aistimus -- jos minulla mieltä onkaan? Seuraako siitä, että
minun on sitä toteltava eikä sen minua? Jos kirppu minua puree, niin
voin minä päästä vapaaksi siitä aistimuksesta; ja jos johdonmukaisuus
minua kiusaa, niin voin päästä vapaaksi siitäkin. Täytyy opettaa
haavekuvia kuuliaisesti häviämään. Ainoa mahdollisuus saada rauhaa
on meillä siinä, että koetamme edes heikosti vastustaa kiusallisten
aistimustemme hirmuvaltaa. Sen jokainen filosofikin tunnustaa. Ja
mikä jumala johdonmukaisuus sitte on, jos saan luvan kysyä kun se
saisi olla ainoana poikkeuksena?... Mitä nyt mummo? Sanon sinulle
suoraan jo edeltäpäin, että tänään on sinun nunnan lailla valittava
velvollisuutesi ja perhesiteittesi välillä."
Bran tarttui hänen hihaansa ja veti hänet pentujensa luo, kohotti
yhtä niistä häntä kohti ja toisti saman tempun toisella.
"Sinä häpeämätön vanha rakki; ethän vain luulottele, että minä
rupeaisin penikoitasi kantamaan?"
Hän läksi menemään.
Bran istuutui, häntä koipien välissä, ja rupesi ulvomaan.
"Jää hyvästi koira vanhus! Sinä olet kaikessa tapauksessa ollut
mieluisa uni... Mutta jos tahdot kulkea kaikkien haavekuvien tietä..."
Hän jatkoi matkaansa.
Bran juoksi haukkuen hänen rinnallaan, muisti sitte perheensä ja
nelisti takaisin, koetti kulettaa penikoitansa hampaissaan yhden
kerrallaan ja sitte kaikki viidellä kertaa, mutta kun ei siinä
onnistunut, istuutui ja jatkoi ulvontaa.
"Tule, Bran, tule pois!"
Bran juoksi puolitiehen hänen luokseen, sitte takaisin ja taas
isäntäänsä kohti; mutta lopetti sitte äkkiä turhan vaivan ja häntä
hervottomana roikkuen käveli hitaasti sokeiden pentujensa luo,
murahtaen samalla hyvin moittivasti.
"..."! ärähti Rafael, karkeasti kiroten. "Taidat olla sittekin
oikeassa! Yhdeksän oliota on ilmestynyt maailmaan. Olivatpa ne
haavekuvia tai eivät, niin täällä ne ovat, sitä en voi kieltää. Ne
ovat jotain ja sinä, koiravanhus, olet jotain, taikka ainakin näytät
olevan jotain. Sinä et ole minä, mutta olet yhtä hyvä kuin minä ja
samaten kai nekin, ja teillä on yhtä suuri oikeus elämiseen kuin
minullakin. Kautta seitsemän kiertotähden ja muun moskan; minä otan
ne kantaakseni!"
Hän palasi takaisin, poimi penikat vaippaansa ja läksi kannoksineen
liikkeelle. Bran ilossaan haukkui, tyrkki häntä ja nelisti hänen
ympärillään.
"Eteenpäin! Minne vain haluat, sinä vanha rouva! Maailma on avara.
Sinä olet oleva minun oppaani, opettajani, minun kuningattareni
filosofiassa terveen järkesi takia. Eteenpäin, sinä uusi Hypatia!
Lupaan, että kuuntelen tänään yksistään sinun opetuksiasi!"
Hän samosi edelleen, tuontuostakin harpaten kuolleen soturin yli ja
poiketen tieltä muurin toiselle puolen välttääkseen pillastunutta
hevosta tai ilettäviä ruumiinrosvoja, jotka jo olivat aloittaneet
kamalan työnsä... Hypätessään erään mustaksi hiiltyneen rakennuksen
edustalla aitauksen yli, joutui hän keskelle korkeata ruumiskasaa.
Kolmisen tuntia sitte oli siinä tulinen taistelu raivonnut.
"Päästä minut kurjuudestani! Ole armelias ja lopeta päiväni!"
vaikeroi ääni hänen jalkojensa juuressa.
Rafael katsahti alas. Mies parka oli niin pahasti haavoittunut ja
silvottu, ettei pelastuksesta enää ollut toivoa.
"Mielelläni ystäväni, koska sitä haluat."
Hän paljasti tikarinsa. Mies parka ojensi esiin kaulansa ja kamala
hymy kasvoillaan jäi odottamaan surmaniskua. Rafael huomasi hänen
hymynsä, säpsähti ja keskeytti aikeensa.
"Mikä on sinun neuvosi, Bran?"
Mutta koira juoksi jo kaukana, kärsimättömästi haukkuen.
"Minä tottelen", Rafael sanoi ja läksi koiransa jälkeen. Haavoitettu
jäi surkeasti valitellen rukoilemaan häneltä armoa.
"Ei hänen kuitenkaan tarvitse kauan odottaa. Nuo rosvot eivät ole
niin turhan tarkkoja kuin minä... Luulin jo kokemukseni Armeniassa
vapauttaneen minut moisesta herkkätuntoisuudesta... Mutta vain
jostain vastaanpanemisen halusta en voinut tappaa tuota miestä
yksistään siitä syystä, että hän pyysi minua sen tekemään. Se on
enemmän kuin mikä mahtuu suureen, ylösalasin käännettyyn pyramidiin
'minä olen minä'... Saman tekevä; kuuntelen ensin tarpeeksi koirani
opetuksia. Mitä nyt aijot, Bran? -- Ah, kuka olisi tällaista muutosta
uskonut mahdolliseksi? Tämähän on sama talo, jonka ohi eilisaamuna
kuljin. Silloin seisoivat puutarhatuolit kukkaispenkkien keskellä
aivan samassa asennossa kuin nuoret naiset ne olivat jättäneet,
ja riikinkukot ja fasaanit juoksentelivat sinne tänne kummaillen
miksi heidän soreat emäntänsä eivät tulleet heitä ruokkimaan. Ja
mikä hävityksen kauhistus naisia nyt kohtaakaan, kun he Roomasta
palaavat! On heillä syytä valittaa sodan julmuutta, kun se on
tallannut maan tasalle heidän kauniit ruusupensaansa, ja soturien
raakuutta, kun he ovat lappaneet ja syöneet kaikki heidän rakkaat,
kesyt tunturikyyhkysensä! -- Kas, tuollapa viruu komea mies tuon
hedelmäpuun alla!"
Rafael lähestyi ruumisrengasta, jonka keskellä puoleksi istuvassa
asennossa nukkui puun runkoa vasten viimeistä untaan kookas,
jalonnäköinen, mieheksi juuri kehkeytynyt päällikkö. Hänen
kullalla runsaasti koristettu kypäränsä ja haarniskansa oli
täynnä satojen iskujen jättämiä kuhmuja, hänen kilpensä oli
kappaleina ja jähmettynyt kätensä puristi vielä katkenneen miekan
kahvaa. Joukostaan erotettuna hän oli viimeisen kerran tehnyt
vastarintaa puun alla, seisoen polviansa myöten väririkkaiden
kesäkukkien keskellä. Siinä makasi hän nyt ja luonto-äiti oli
ivaten -- tai säälien -- sirotellut hänen päälleen kuihtuneita
kukkia ja kullankarvaisia hedelmiä, jotka taistelun tuoksinassa
olivat pudonneet puusta. Rafael seisoi katsellen häntä säälin hymy
huulillaan.
"Kalliistapa olet myynyt luulotellun persoonasi! Montako onkaan
ruumiina?... Yhdeksän... Yksitoista!... Sinä itserakas! Ken sinulle
sanoi, että sinun henkesi oli noiden yhdentoista arvoinen, jotka sinä
olet maksuksi ottanut?"
Bran lähestyi ruumista, luullen sitä ehkä sen asennon takia eläväksi,
nuuhkasi kylmennyttä poskea ja peräytyi surullisesti ulvoen.
"Vai niin. Silläkö tavalla tätä ilmiötä on käsitettävä? Minä
surkuttelen sinua kaikessa tapauksessa -- melkein pidän sinusta...
Kaikki haavasi ovat etupuolella, kuten miehelle sopii. Keikari
raukka! Laikset ja Taikset eivät enää koskaan hypiskele noita hienoja
kutrejasi! Mikä korkokuva sinun kilvessäsi onkaan? Venus vastaanottaa
Psyken jumalien asuntoon!...Kai jo näihin aikoihin olet tarpeeksi
saanut Psyken siipiä koetella... Mistä minä sen tiedän? Mutta miksi
minä terveestä järjestäni huolimatta -- jos minulla sitte sellaista
onkaan -- puhelen sinulle, pidän sinusta ja surkuttelen sinua,
vaikka et nyt ole mitään ja ehkä et koskaan ole ollutkaan mitään?
Bran, millä oikeudella sinä häntä surkuttelit, ilmaisematta syitäsi
tyydyttävällä tavalla, kuten Hypatia olisi tehnyt? -- Mutta anteeksi,
herrani -- oletpa sinä olemassa tai et, niin minä en voi jättää tuota
kaulanauhaasi ruumiinrosvojen viinaan juotavaksi."
Näin sanoen hän kumartui ja hyvin hellävaroen irroitti ruumiin
kaulasta upean ketjun.
"Vakuutan, etten tätä ota itseäni varten. Kuten Aten kultainen omena,
on se kauneimmalle aijottu. Kas tässä, Bran!"
Hän kääri jalokivinauhan koiransa kaulaan ja tämä koristeestaan
ylpeillen läksi haukkuen nelistämään edelleen ja ohjasi, pitäen
sitä luonnostaan lankeavana, kulkunsa takaisin Ostiaan päin. Rafael
seurasi sitä välinpitämättömänä ja jatkoi, levottomien ja itseensä
tyytymättömien ihmisten tapaan, keskustelua itsensä kanssa.
"... Ihminen puhuu ylpeästi arvostaan ja järjestään, taivaallisesta
syntyperästään ja taipumuksestaan näkymättömään, kauniiseen ja
äärettömään -- ja kaikkeen, mikä ei ole hänen kaltaistaan. Miten
hän sen todistaa? Nuo miehen roikaleet, jotka täällä ympäri kenttää
viruvat, ovat toden totta kauniita ihmissuvun edustajia! --
Mitenkähän paljon heitäkin on syntymisestään asti vaivannut kaiken
äärettömyyden kaipaus -- äärettömän hapanta viiniä lukuunottamatta?
He syövät ja juovat, hävittävät jonkun määrän sukunsa edustajia
ja synnyttävät sijaan uusia, joista kaksi kolmannesta kuolee jo
lapsena ja siten aiheuttaa äideillensä turhaa tuskaa ja oletetuille
isillensä turhia kuluja -- ja heidän kohtalonsa -- mitä sanookaan
Salomo? Heille käy samoin kuin eläimillekin. Samoin hekin kuolevat.
Sama henki on siis molemmissa eikä ihmisellä eläimeen nähden ole
mitään etusijaa, sillä kaikki on katoovaista. Kaikki menevät samaa
tietä, kaikki on maasta tullut ja maaksi jälleen, tulee. Ken tietää,
että ihmisen henki kohoaa ylöspäin ja että eläimen henki laskeutuu
alas maahan? Kenpä todellakaan, arvoisa esi-isäni! En minä ainakaan.
Rafael Aben-Ezra, miksi sinä olisit eläintä parempi? Onko sinulla
mitään etusijaa tuohon koiraasi nähden, taikka edes niihin kirppuihin
nähden, joita sinä niin äkäisesti kiroat? Ihmisen täytyy otsansa
hiellä ansaita itselleen koti, vaatteet, lämpö. Sangen viisasta
todellakin! Jokainen kirppu on niin kekseliäs, että se laittaa
viitastani itselleen paljon mukavamman verhon, kuin mitä se minulle
on. Ihminen valmistaa vaatteita ja kirput asuvat niissä... Kumpi on
viisaampi?..."
"Mutta ihminen on langennut ja sitä ei ole kirppu. Se on siis parempi
kuin ihminen, sillä hän on, miksi hänet on aijottu ja täyttää siis
kutsumuksensa... jota ei kukaan voi sanoa meistä punaverisistä.
Ja vaikka se vanha taru olisikin tosi, jonka mukaan ihminen yksin
lankesi, koska hänellä oli korkeampi tarkoitusperä kuin kirpulla
-- niin todistaako se muuta kuin ettei hän kyennyt kutsumustaan
täyttämään?"
"Mutta hänen taiteensa ja tieteensä?... Joutavia! Kokonaisen
sukupolven aikana esiintyy jokunen itserakas aasi, joka lisää työtä
ja murhetta täällä ja kuolee sitte hullun kuoleman; mutta muut
kymmenen miljoonaa ovat tomppeleita ja orjia, ja pysyvät samalla
asteella kuin heidän esi-isänsä olivat ja heidän lapsensa tulevat
olemaan. Aina vaan samaa nyt kuin ennenkin; ei mitään uutta auringon
alla..."
"Ja mitä sitte tulee palatseihinne, kaupunkeihinne ja temppeleihinne...
katsokaa tätä Campagnaa ja päättäkää! Kirpunpuremat häviävät
ajan pitkään -- samoin teidän rakennuksennekin. Mitäpä ne muuta ovat
kuin nystyröitä, joita me ihmiskirput puremme maaemon pintaan?...
Valmistammeko ne? Me vain aiheutamme ne kuten kirput puremansa...
Mitä muuta ovatkaan ihmisten tekeleet, kuin sairaalloisia ilmauksia
tämän maan epäkuntoon joutuneessa ihossa, ja me itse muita kuin
joku suurempi kirppulaji, joka juoksentelee niiden maaemon
ihokarvojen seassa, joita me puiksi nimitämme? Miksi ei maa voisi
olla eläin? Siksikö että se on niin suuri? Joutavia! Mikä on suuri
ja mikä on pieni? Siksikö ettei sillä ole eläimen muotoa?...
Vilkaise kalastajan nuottaan ja katso miten kummallisia muotoja
siellä esiintyy! Siksikö, ettei se puhu? Kai sillä on liian kiire,
joutaakseen puhelemaan. Taikka ehkä sillä ei ole sen viisaampaa
sanottavaa kuin meilläkään... Molemmissa tapauksissa se osoittautuu
viisaaksi kun vaikenee. Siksikö, että se liikkuu yhteen määrättyyn
suuntaan?... Mistä sen tiedän? Voinko väittää ettei se juuri
tänä hetkenä kulje halki kaikkien seitsemän taivaan? Mutta jos se
kulkeekin sitä tietä -- sen viisaammaksi se osottautuu, jos se
tie on sille sopivin. On se sangen purevaa ivaa meistä ja meidän
käsityksestämme kauniista ja sopivasta, kun väitämme ettei esine
voi olla elävä ja järjellinen siksi, että se aina kulkee omaa
tietänsä eikä järjettömästi hypi ja kiipeile kuten me ja kirput
teemme kehdosta hamaan hautaan asti! Sitäpaitsi -- jos muun maailman
mukana väität että kirppu on meitä alhaisempi olento siksi, että
se on meidän loiseläin, niin silloin täytyy sinun myös myöntää,
että me olemme maata alhaisempia olentoja, loiseläimiä... Se tuntuu
todellakin paljon uskottavammalta kuin kaikki muu, mitä moneen
päivään olen nähnyt... Ja vielä -- eivätkö maanjäristykset, tulvat ja
rutot olekin vain eri tapoja, joilla viisas maaemo raapii itseään kun
ihmiskirput ja niiden palatsi- ja kaupunkipuremat käyvät sille liian
kiusallisiksi?"
Näistä lohduttavista mietteistään herätti hänet eräässä tien
käänteessä parahdus, jonka kimakkuus ilmaisi sen lähteneen naisen
suusta. Hän kohotti katseensa ja näki erään talon raunioiden välistä
tulevan kaksi rosvoa, ajaen edelleen nuorta tyttöä, jonka kädet oli
sidottu selän taakse. Tyttöparka pälyi taakseen aivankuin jotain
raunioiden seasta nähdäksensä ja yritti tuontuostakin turhaan päässä
pakoon roistojen käsistä.
"Tuo käytös ei sovi kai millekään kirpulle -- vai mitä, Bran? Mutta
mistä minä sen tiedän? Eikö tuo voi olla onneksi hänelle, jos
hän kykenisi sen älyämään? Mitä hänelle tapahtuu? Hänet viedään
Roomaan ja myydään orjaksi. Lukuunottamatta vähäistä epämukavuutta
kuljetettaessa ja sitä ennakkoluuloa, joka muutamilla on sitä vastaan
että heidät asetetaan muutamiksi tunneiksi mitä ohuimmissa pukimissa
lavalle kiireestä kantapäähän tarkasteltaviksi ja tunnusteltaviksi,
saa hän luultavasti lopuksi monta vertaa paremman asunnon ja
ruuan, paljon enemmän koristeita ja hyväilyjä kuin monikaan hänen
sisarkirpuistaan -- kunnes hän alkaa käydä vanhaksi -- mikä hänen
kohtalonsa kaikessa tapauksessa on. Jos hän siihen mennessä ei
ole älynnyt rakastella herraltansa itselleen vapautta ja sievää
rahasummaa niin se on hänen oma syynsä. Vai mitä, Bran?"
Mutta Bran ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Tarkasteltuaan pää
kallella hetkisen rosvoja, läksi se äkkiä, verikoiran tapaan ääntä
päästämättä, hiipimään niitä kohti ja nujersi tuossa tuokiossa toisen
rosvoista maahan.
"Oho! Sekö tässä tapauksessa onkin 'sopivaa ja kaunista', kuten
Aleksandriassa sanotaan? No niin -- minä tottelen. Näyt olevan
ainakin käytännöllisempi opettaja kuin Hypatia oli. Taivas suokoon,
ettei noita olisi useampia raunioiden joukossa!"
Juosten toisen rosvon kimppuun, hän kaasi sen yhdellä tikarinsa
iskulla hengetönnä maahan ja kääntyi sitte toiseen, jota Bran piti
kurkusta kiinni.
"Armoa, armoa!" roisto parkui. "Säästäkää edes henkeni!"
"Tuolla puolisen peninkulman päässä muuan mies pyysi että minä
tappaisin hänet. Kummanko mieltä nyt seuraan; sillä molemmat ette kai
voine olla oikeassa!"
"Henkeni, vain henkeni säästäkää!"
"Se on vain lihallinen halu, jota ihmisen täytyy oppia hillitsemään",
vastasi Rafael kohottaen tikarinsa... Silmänräpäyksessä oli kaikki
ohi ja Rafael ja Bran nousivat. -- Minne tyttö oli joutunut? Hän oli
juossut takaisin rauniolle, minne Rafael häntä seurasi. Bran juoksi
penikoittensa luo, jotka Rafael oli jättänyt kivelle, ja täytti
äidilliset tehtävänsä.
"Mitä haluat, tyttö parka?" kysyi hän latinaksi. "Minä en tee sinulle
pahaa."
"Isäni! Isäni!"
Rafael irroitti siteet hänen veristävistä ja turvottuneista
ranteistaan, ja sanallakaan pelastajaansa kiittämättä juoksi tyttö
muutamalle kivi- ja pölkkyröykkiölle ja alkoi kaikin voimin kaivaa,
huudellen lakkaamatta isäänsä.
"Siinä näet kirppujen kiitollisuuden. Mikähän voima se on, joka
meissä, totuttuamme nimittämään toista henkilöä isäksi, synnyttää
tuollaisen rakkauden... Hassu tapa!... Mitä palveluksia voi tuo isä
tehdä tai on voinut tehdä, että hän ansaitsisi. -- Täällähän Bran jo
onkin!... Mitä sinä tuosta ajattelet, filosofittareni?"
Bran istuutui katselemaan. Tyttö paran hennot kätöset olivat kivissä
verille naarmuttuneet. Hänen kullankarvaiset kutrinsa olivat
valahtaneet silmille ja sekaantuivat kärsimättömästi ahertaviin
sormiin; mutta luin vain jatkoi hurjana työtään. Bran näytti äkkiä
oivaltavan asian, juoksi apuun ja alkoi hänkin kaikin voimin kaivaa.
Rafael nousi olkapäitään kohauttaen ja liittyi toisten puuhaan.
* * * * *
"Hitto nämä eläimelliset vaistot vieköön. Tässähän aivan hikoaa.
Mitäs se oli?"