juoda odotellessaan oikean loven aukeamista. Ja kieltämättä he
olivat vallinneet viehättävimmän paikan tämän korkean tehtävänsä
täyttämiseen. Punaisesta ja vihreästä Porfyron marmorista hakatut
pilarit, joiden välistä hohti ihanien veistokuvien lumivalkoisia
jäseniä, ympäröivät vesiallasta ja suihkulähdettä, joka viileällä
sateellaan kostutti oranssien ja mimosain lehviä ja solinallaan
säesti niiden seassa lentelevien kuuman ilmanalan lintujen liverrystä.
Lähteen toisella sivulla, leveälehtisen vaivaspalmun siimeksessä
loikoili amaali untuvapatjoilla. Hänen keltakutrista päälakeaan
koristi viiniköynnöksestä punottu seppele ja kädessään piteli
hän kultaista maljaa, jonka partilainen Kosros oli ryövännyt
intialaiselta päälliköltä, Kosroolta roomalaiset kenraalit ja
roomalaisilta kenraaleilta nuo lampaan ja hevosen nahkoihin
puetut sankarit. Tuon unisen Herkules-Dionyson rinnalla loikoi
Pelagia nojautuen vesialtaan reunaa vasten. Joutessaan kasteli hän
sormenpäitään vedessä ja nautti täysin siemauksin olemassaolonsa
suloudesta.
Toisella puolen lähdettä lojuivat amaalin erikoisystävät ja
asetoverit Goderik Ermenrikin poika ja Agilmund Knivan poika, jotka
molemmat kehuivat, kuten amaalikin, jumalista polveutuvansa. Kullakin
heistä oli vieressään mustasilmäinen Hebe, joka täytti heidän
viinimaljansa ja tuontuostakin auttoi niiden tyhjentämisessä. Vielä
lojui siellä tärkein, milteipä pyhänä pidetty henkilö, Smid Trollin
poika, jota mainittiin ihmislapsista etevimmäksi. Ei näet siinä
kyllin, että hän osasi tehdä ja korjata mitä tahansa, ponttuusillasta
kultaiseen rannerenkaaseen asti, kengittää ja tohtoroida hevosia,
ajaa pois kaikki vaivat ihmisistä ja eläimistä, sepittää runoja,
selittää merkkejä, ennustaa ilmaa, nostaa tuulia ja juoda kaikki
pöydän alle, Wulfia Ovidan poikaa lukuunottamatta. Kaiken tämän
lisäksi oli hän puoleksi sivistyneiden mesogoottien parissa
oleskellessaan opetellut sangen paljon latinaa ja kreikkaa sekä
harjautunut jonkun verran lukemaan ja kirjoittamaan.
Jonkun matkan päässä makasi Wulf vanhus selällään, polvet koukkuun
vedettyinä ja kädet ristissä pään alla. Nukkuessaankin murahteli hän
huomautuksia seuraavaan ylentävään sanan vaihtoon:
"Jaloa viiniä tämä vai mitä?"
"Erinomaista. Ken osti tämän?"
"Mirjam vanhus sen osti joltain mahtavalta verojenvuokraajalta.
Mies oli tehnyt vararikon ja Mirjam sanoi saaneensa viinin puolesta
hinnasta."
"Paraisiksi sille penninpyörittäjälle. Olen sentään varma siitä, että
se vanha naaraskettu piti omasta ansiostaankin huolen."
"Vähät siitä. Totta kai kykenemme miehen lailla maksamaan, kun kerran
miehen lailla ansaitsemme."
"Emme siihen kauankaan kykene, jos tätä menoa jatkuu", murahti Wulf.
"Silloin lähdemme lisää ansaitsemaan. Minua väsyttää tämä jouten olo."
"Ei olisi pakko joutilaana olla jos vain ei tahtoisi", Goderik sanoi.
"Tässä muutamana aamuna olimme me Wulfin kanssa noilla hietakummuilla
metsästämässä. Viikkokauteen minulla ei ollut enää ruokahalua ollut,
mutta sen jälkeen olen syönyt kuin Tonavan hauki."
"Metsästämässäkö? Näilläkö pitkäkoipisilla aasinhäntäisillä
elukoilla, jotka ovat kuin kettu puujaloilla ja jotka prefekti
peijasi sinut ostamaan?"
"En sano muuta kuin että me saimme ylös kokonaisen lauman noita
-- miksikä ne nyt niitä sanovatkaan -- vuohen sarvilla siunattuja
hirviä."
"Vuorikauriitako?"
"Niin juuri -- ja ne koirat syöksivät lauman kimppuun kuin kotkat
hanhiparveen. Täyttä neliä lennätimme me Wulfin kanssa noiden
kirottujen hietakumpujen yli siksi kuin hevoset henkimenoissa
pysähtyivät. Kun sitte uudelleen läksimme ajoa seuraamaan,
löysimmekin kunkin koiraparin vuorikauriinsa kurkussa. Ja mitä muuta
voi toivoa, kun kerran ei saa tapella? Sinä syöt nyt saalistamme; elä
siis virnistele."
"Sitte ovatkin koirat ainoat omistamisen arvoiset kaikesta mitä
Aleksandria tarjoaa."
"Kauniita naisia lukuunottamatta!" eräs tytöistä huomautti.
"Tietysti. Naisia en ota lukuun. Mutta miehet --"
"Mitkä? Minä en ole nähnyt ainoatakaan miestä täällä, jotakuta
telakkatyömiestä lukuunottamatta. Kaikkihan ne ovat pappeja ja
hienoja herroja -- ja niitä et miehiksi nimitä?"
"Mitä hittoa ne muuta tekevät kuin aaseilla ratsastavat?"
"Ne filosofeeraavat, sanotaan."
"Mitä se on?"
"En minä tiedä; eikö liene jotain orjamaista kynällä sotkemista."
"Pelagia, tiedätkö sinä, mitä se filosofeeraaminen on?"
"En -- enkä välitäkään."
"Minäpä tiedän", Agilmund selitti hyvin viisaan näköisenä; "minä näin
filosofin muutama päivä sitte."
"Minkälainen hän oli?"
"Minä kerron koko jutun. Kävellessäni pitkin sitä suurta katua, joka
vie rantaan, näin suuren joukon poikia -- heitä sanotaan täällä
miehiksi -- menevän erääseen avaraan porttikäytävään. Minä kysyin
muutamalta heistä mitä siellä oli nähtävänä; mutta se vietävä osoitti
vastauksen asemesta jalkojani ja sai kaikki muut apinat nauramaan.
Minä annoin hänelle korvapuustin ja hän pyllähti kumoon."
"Niin ne kaikki täällä tekevät kun niille antaa korvapuustin",
amaali miettiväisenä sanoi, aivankuin olisi keksinyt jonkun uuden
luonnonlain.
"Ah", sanoi Pelagia huulillaan viehkein hymynsä, "he eivät ole
sellaisia jättiläisiä kuin sinä, joka saat pienen tyttö paran
vapisemaan kuin gasellin leijonan kynsissä."
"No niin -- minulle juolahti mieleen, että hän kreikkalaisena ei ehkä
minua ymmärtänyt, kun gootinkieltä puhuin. Sen vuoksi minä enempiä
kyselyjä välttääkseni ja omin silmin nähdäkseni astuin ovelle.
Ja siellä eräs nulikka ojensi kätensä minua kohti -- arvatakseni
rahaa saadakseen. Minä annoin hänelle pari kolme kultakolikkoa
ja korvapuustin, josta hän tietysti kellahti kumoon mutta näytti
kuitenkin hyvin tyytyväiseltä. Sitte minä astuin sisään."
"Ja mitä sinä näit?"
"Suuren salin, johon olisi tuhatkin urosta mahtunut. Se oli täynnä
noita egyptiläisiä heittiöitä ja ne töhersivät kynillään tauluihinsa.
Ja toisessa päässä huonetta oli kaunein nainen mitä koskaan olen
nähnyt, tukka sangen komea, silmät siniset. Hän puhui herkeämättä.
Minä en sitä ymmärtänyt; mutta ne aasinratsastajat näyttivät pitävän
sitä hyvin hyvänä, sillä he katsoivat ensin häneen ja sitten
tauluihinsa ja töllistelivät kuin sammakot auringonpaisteessa. Ja
totta totisesti hän oli kaunis kuin aurinko ja puhui kuin alruna. En
kyllä tiennyt mistä oli kysymys, mutta kyllä sen sittekin jotakuinkin
älyää, näettehän. -- Sitte minä nukahdin; ja kun minä sitte heräsin
ja menin kadulle, tapasin minä erään, joka minua ymmärsi ja hän sanoi
minulle, että se oli se kuuluisa neito, se suuri filosofi. Sen minä
tiedän filosofiasta."
"Vahinko vain että hän moisten pehmytkätisten nälkätaitureitten
vuoksi niin paljon itseään rasittaa. Miksi hän ei urosta nai?"
"Kun täällä ei ole sellaisia naitavissa", Pelagia sanoi. "Ja jos on,
niin he ovat jo luullakseni sidotut."
"Mutta mistä nuo filosofit puhuvat, ja mitä he ihmisille opettavat,
Pelagia?"
"Oh, eivät he kellekään mitään opeta -- ja jos opettavatkin, niin ei
kukaan, nähdäkseni, heidän opetuksiaan seuraa. He puhuvat auringoista
ja tähdistä, oikeasta ja väärästä, haamuista ja kummituksista ja sen
semmoisista; ja ettei pitäisi liiaksi huvitella. Mutta en minä ole
koskaan huomannut, että he olisivat muita onnellisempia."
"Kyllä, hän varmaan oli alruna neito", Wulf virkkoi puoleksi
itsekseen.
"Hän on hyvin ylvästelevä olento, ja minä vihaan häntä", sanoi
Pelagia.
"Minä uskon sinua", Wulf myönsi.
"Mikä alruna neito on?" eräs tytöistä kysyi.
"Jotain joka on yhtä paljon sinun kaltaisesi kuin kotka on kanan
kaltainen. Uroot, tahdotteko laulurunoa kuulla?"
"Kyllä, jos se vain on vilpoinen", Agilmund sanoi, "ja kertoo jäästä
ja männyistä ja lumimyrskyistä. Jos vielä kolmekin päivää tätä
kestää, paistun minä aivan ruskeaksi."
"Voi!" amaali virkkoi, "kunpa pariksikaan tunniksi pääsisimme taas
sinne Alpeille, ja saisimme kilpiemme päällä huristaa alas rinteitä
niin että viima korvissamme vinkuisi. Se oli urheilua se!"
"Niille, jotka pysyivät laskimillaan", Goderik huomautti. "Kuka se
olikaan, joka ajoi suin päin jäätikkörailoon, ja jota täytyi onkia
viisikymmentä jalkaa syvältä lumikinoksesta ja sitte lämmittää äsken
tapetun hevosen sisässä ennenkuin taas henkiin pääsi?"
"Et kai se ainakaan sinä ollut", Pelagia sanoi. "Oi sinä ihmeellinen
olento; mitähän kaikkea sinä oletkaan saanut aikaan ja mitä saanut
kärsiä!"
"No niin!" amaali virkkoi tyhmän itserakkaasti. "Olenhan minä yhtä ja
toista kokenut elämäni varrella."
"Niin, niin, Herkuleeni. Sinä olet suorittanut kaksitoista urotyötäsi
ja vapauttanut pienen Hesione parkasi kallioilta, jonne hänet oli
niiden kamalien merihirviöitten syötäväksi kahlehdittu. Ja nythän
hellien hoitaa sinua ja varjelee sinua onnettomuuksilta, itsensäkin
vuoksi."
Ja Pelagia kietoi kätensä amaalin tukevaan härän kaulaan ja veti sen
syliinsä.
"Tahdotteko nyt kuulla laulun?" Wulf kärsimättömästi kysyi.
"Mutta muista vain lumesta laulaa", Agilmund sanoi.
"Eikö sitte alruna-vaimoista?"
"Niistäkin", Goderik vastasi. "Äitini oli alruna ja minä puollan
heitä."
"Alruna hän oli, poikani. Muista olla hänen oikea poikansa. Nyt
kuulkaa, goottilaiset sudet!"
Ja vanhus tarttui pieneen luuttuunsa eli "fidliinsä" kuten hän itse
soitintansa nimitti, näpäytti sen kieliä ja alkoi laulaa:
Istuin ma muinoin
Urhojen leirissä
Keskellä kinosten
Tonavan rannalla.
Kuulin ma siellä
Satuja suuria.
Lauluja kauniita
Viisaitten, vanhojen
Partasuu-urhojen.
Laulunsa herätti
Korvessa karhut,
Metsässä huuhkajat.
Salojen hongat
Oksaansa ravisti,
Laulu kun kaikui
Taivasta kohti
Kertoen kuinka
Mahtavat, villit
Viikinkimiehet
Skandian mailta
Suksilla saapuivat
Skoringiin asti;
Mitenkä Gambara,
Freijan suosikki
Jalo oi' äiti
Ayon ja Iborin;
Kertoen kuinka
Vendien viikingit
Tulivat luokse
Vinilimiesten
Ambrin ja Assin,
Pilkaten puhuivat:
'Vähän on tietä;
Meidän on joukkomme
Suuri ja mahtava.
Veroja vaadimme,
Kultaa ja karjaa,
Hopeita, helyjä
Tahdomme teiltä.
Jollette suostu.
Tuomio tuima
Odottaa teitä.
Korppien ruuaksi
Miestemme miekat
Urhonne muuttavat!'
Kääpiön takomat
Terävät miekat
Vahvasti vyöttivät
Urohot ylleen.
Taisteluun kävivät
Vinilit kaikki,
Alrunan miehet
Ayo ja Ibor.
Ääneensä itkivät
Tyttäret, vaimot,
Alrunan kyyneleet
Raskaina valuivat.
Aamukoin siivillä
Ilmojen halki
Ihana Freija
Maan yli kiitää.
Edessään maailma
Jäinen ja kylmä;
Jälkeensä jättää
Lempeä Freija
Vihreiksi lehdot.
Kultaiset kutrinsa
Kukkia täynnä;
Niitä hän heittelee
Ihmisten tielle.
Pukunsa liepeistä
Etelätuulta
Puihin hän pudistaa.
Linnut ne laulamaan
Koivujen oksilla,
Immet ne toivomaan
Sulhoa suurta.
Näin yli maailman
Lempeä suoden
Freija nyt saapuu
Gambaran luokse.
'Viisain vaaloista,
Miksi sä itket?
Ylhäällä ilmoissa
Jumalten saleissa
Kuulin sun itkevän.'
'Itkeä anna mun,
Turha on lohdutus,
Ennenkuin urhomme,
Joukkomme pieni
Voiton on varman
Vendeistä saanut.
Poikia mulla on,
Uroita suuria,
Taistossa uljaita.
Kohta jo kotkat
Ruumiinsa raatelee,
Orjina vaimomme
Vendeille itkien
Myllyjä polkevat.'
Valitti näin tuo
Alruna vaimo.
Ihana Freija,
Suudellen häntä
Lohtuja lausui:
'Kaukana tuolla
Aamukoin maassa
Jumalten salissa
Yksi on aina
Ikkuna auki,
Alla on tunturit,
Ylhäällä pilvet;
Laitoja myrsky
Hurjasti ravistaa;
Kultaset hattarat
Verhoina liehuu;
Aamuisin sieltä
Pilvien alta
Katselee Odin,
Hymyillen uroille
Uljaille sodassa,
Hymyillen naisille
Jaloille kodissa,
Hymyillen seppien
Työlle pajassa.
Ken hänet tapaa.
Aamulla ensiksi
Häntä ken tervehtii,
Sille hän onnea
Sodassa antaa,
Kunniaa sille
Elossa suo hän.
Vannonut näin on
Mahtava Odin.'
Yhä vain itki
Alruna vaimo.
Hymyili Freija:
'Kuule nyt neuvoain,
Oppia ottaos.
Kootkaa ne kaikki
Tyttäret, vaimot.
Solmitkaa jalkoihin
Rautaiset kengät,
Rintaanne suojelkoot.
Kiiltävät haarniskat
Kasvoja peittäkööt
Mahtavat parrat.
Partasuu-urhoiksi
Luulee teit' Odin,
Kun häntä vastaan
Rannalle käytte.'
Päivä se ajaa
Kultaista hepoaan
Itäisten kirkkaitten
Lahtien ylitse;
Hulmusi harja,
Välkkyivät aallot.
Pilvien rannalta
Hymyili Odin,
Lempeä Freija
Rinnallaan seisoi.
'Rannalla tuolla
Ketä nuo suuret
Urohot partasuut?
Mitä ne minulta
Rukoillen pyytää?
Metsien pedoille
Kylliksi ruokaa
Miekoilla tuollaiset
Huimapää-urhot
Hankkivat varmaan!'
Lempeä Freija
Viekkaasti hymyili:
'Nimen sä annoit;
Kunniaks' heille
Kunniaks' sulle,
Nimi on varmaan.
Suo heille voitto.
Sinua ensiksi
Tervehti joukkonsa.
Suo heille voitto,
Puoliso armas.
Naisia ovat he,
Vaimoja uljaitten
Vinilimiesten.
Pieni on sodassa
Uroitten joukko,
Siksi he sinulta
Rukoillen pyytävät
Miehilleen voittoa.'
Hymyili silloin
Viisahin Odin
'Viekkaus viisaille
Sopiva aina.
Viisahat todella
Ovat nuo naiset,
Tarmokkaat, rohkeat;
Sodassa voiton
Suo heille Odin.
Partasuu heidän
Nimensä oleva!
Sellaisten naisten
Miehet on varmaan
Urhoiksi luodut.
Heidän on voitto,
Apua Odinin
Eivät he kaipaa.'
[Tämä legenda löytyy Paul Warnefridin satukokoelmassa. "Gesta
Longobardorum." Kertomuksen onnettomuudeksi väittävät kuitenkin
oppineet, ettei nimellä Langbardt ole mitään tekemistä parran kanssa,
vaan merkitee se arvattavasti "pitkämiekkaisia". Runomitassa on
koetettu jäljitellä aikaisempia Eddan runoja.]
"Kas niin!" Wulf lopetettuaan sanoi. "Onko se teille tarpeeksi
viileätä?"
"Vähän liiaksi viileätä, vai mitä Pelagia?" amaali nauraen virkkoi.
"Kas sellaisia olivat äitinne", vanhus katkerasti jatkoi "ja
sellaisia olivat sisarenne ja sellaisia tulee vaimojennekin olla jos
heimonne on kauemmin tämän maan päällä elettävä -- naisia, jotka
ajattelevat jotain muutakin kuin mehevää ruokaa, väkevää juomaa ja
pehmeätä vuodetta."
"Kaikki silkkaa totta, Wulf prinssi", Agilmund sanoi, "mutta en minä
sittekään siitä laulusta pidä. Siinä oli liian paljon sitä, mitä
Pelagia äsken sanoi filosofien puhuvan -- oikeata ja väärää ja sen
semmoista."
"Niin olikin."
"Mutta minä pidän oikeasta, hyvästä laulusta, joka kertoo jumalista
ja jättiläisistä, tulivaltakunnista ja lumivaltakunnista ja Esirista,
joka tekee miehiä ja naisia kahdesta puutikusta."
"Niin, jostain sellaisesta sen pitää kertoa, jota ei kukaan ole
todellisuudessa nähnyt, jotain oikein perinhullua kuten unet, joita
vahvasti juotuaan näkee; jotain suuremmoista, mitä ei jaksa käsittää,
mutta mikä antaa ajatuksille työtä seuraavaksikin päiväksi."
"Äitini oli alrunavaimo", Goderik sanoi, "ja minä en tahdo olla
lintu, joka oman pesänsä likaa. Mutta mielelläni minä kuuntelen
satuja villieläimistä ja kummituksista, ihmissyöjistä ja
tultasyöksevistä lohikäärmeistä ja meren haltijoista, jostain,
jonka voisi iskeä kuoliaaksi, jos siihen tilaisuus sattuisi kuten
isillemme."
"Eivät isänne koskaan olisi voittaneet meren haltijoita, jos he
olisivat olleet --"
"Meidän kaltaisia, aijot kai sanoa", amaali keskeytti. "Sanoppa nyt
prinssi, kun olet isäksemme tarpeeksi vanha, oletko koskaan meren
haltijaa nähnyt?"
"Veljeni näki kerran Pohjanmeressä sellaisen, joka oli kolme syltä
pitkä. Ruumis sillä oli kuin bisonihärällä, pää kuin kissalla, parta
kuin uroolla ja sen torahampaat olivat kyynärän pituiset. Se vaani
kalastajia; mutta veljeni ampui siihen nuolen ja se pakeni meren
pohjaan eikä koskaan enää noussut ylös."
"Mikä se meren haltija on, Agilmund?" eräs tytöistä kysyi.
"Se on merihirviö, joka syö merimiehiä. Niitä oli runsaasti siellä,
mistä isämme tulivat, ja ihmissusiakin siellä oli, jotka öisin
tulivat rämeistä, hiipivät saleihin missä soturit nukkuivat, ja
kävivät heidän päällensä ja imivät heidän verensä."
Laulun aikana oli Pelagia istunut näennäisesti välinpitämättömänä
lähteeseen katsellen ja vesipisaroilla leikitellen. Ehkä hän tahtoi
peittää kasvoilleen kohonnutta polttavaa punaa ja paria kuumaa
kyyneltä, jotka huomaamatta tipahtivat lähteeseen. Nyt hän äkkiä
kohotti kasvonsa ja kysäsi:
"Tietysti sinäkin olet tappanut jonkun tuollaisen hirvittävän pedon,
Almarik?"
"Niin hyvää onnea ei minulla ole koskaan ollut, lemmittyni.
Meidän esi-isämme vainosivat niitä niin innokkaasti, että meidän
syntyessämme niistä tuskin ainoatakaan oli enää jälellä."
"Niinpä niin, he olivat miehiä he", Wulf murahti.
"Suurin peto, minkä minä olen tappanut", jatkoi amaali, "oli eräs
käärme Tonavan rämeissä. Mitenkä pitkä se olikaan prinssi? Sinullahan
oli aikaa sen katselemiseen, kun sinä vain söit, katselit päältä
vaikka peto teki parhaansa luuni musertaakseen."
"Neljä syltä", Wulf vastasi.
"Sillä oli vieressään villi härkä, jonka se juuri oli tappanut. Minä
taisin häiritä sen aterian, vai mitä Wulf?"
"Taisitpa kylläkin," vastasi vanha juropää lauhtuneena. "Olihan se
sangen komea ottelu."
"Miksi sinä et siitä runoa tee, sen sijaan että laulat oikeasta ja
väärästä ja sen semmoisesta?"
"Siksi että minusta on tullut filosofi. Minä menen kuulemaan sitä
alrunaa vielä tänä iltana."
"Oikein! Menkäämme mekin pojat. Onhan se ainakin jotain ajan
kuluketta."
"Voi, ei, ei, ei! Elkää menkö! Ette saa mennä!" Pelagia melkein
parahtaen huudahti.
"Miksikäs emme saisi mennä, kaunottareni?"
"Hän on noita, hän on --. Minä en enää koskaan sinua rakasta, jos
uskallat mennä! Sinä menisit sinne vain siksi, että Agilmund häntä
kauniiksi kehuu."
"Ahaa! Sinä pelkäät että minä pitäisin hänen kultakutriaan sinun
mustaa tukkaasi kauniimpana?"
"Minäkö pelkään?" Pelagia hypähti pystyyn raivosta läähättäen.
"Tulkaa, menkäämme mekin -- heti paikalla -- ja uhmatkaamme sitä
nunnaa, joka luulee itseään liian viisaaksi naista puhutellakseen
ja liian puhtaaksi miestä rakastaakseen! Ottakaa esiin jalokiveni!
Satuloikaa valkoinen muulini. Me menemmekin komeasti. Emme häpeä
tytöt, Cupidon antamia, safraniviittoja ja muuta loistoamme! Tulkaa,
niin saamme nähdä eikö kesytön Afrodite sittekin voi kilpailla Pallas
Athenen ja hänen pöllönsä kanssa!"
Sanoi ja riensi ulos pilarisalista.
Nuoremmat miehet rähähtivät nauramaan ja Wulfin kasvoilla kuvastui
ivallinen tyytyväisyys.
"Vai tekee mielesi filosofia kuulemaan, prinssi?" sanoi Smid.
"Missä pyhä ja viisas nainen puhuneekaan, siellä ei soturin tarvitse
läsnäoloansa hävetä. Eikös Alarik käskenyt meitä säästämään Rooman
nunnia, toveri? Ja vaikka en ole kristitty, kuten hän, en pitänyt
Odinin miehelle ollenkaan häpeällisenä ottaa vastaan heidän
siunaustaan -- enkä häpeäisi tämänkään siunausta, Smid Trollin poika."
13 Luku.
KUILUN POHJALLA.
"Täällä siis viimeinkin olen!" Rafael Aben-Ezra puhui itselleen.
"Olen onnellisesti päässyt pohjattoman pohjalle ja huvitteleudun
alkuperäisen olemattomuuden vahvalla permannolla, huomaten uuden
elementtini sangen mukiinmeneväksi, kuten pojat uimaan opetellessaan.
Ei yksikään ihminen, enkeli eikä pahahenki voi nyt väittää, että
minä olisin kyllin heikko uskoakseni tai epäilläkseni ainoatakaan
ilmiötä tai teoriaa maassa tai taivaassa, taikka että maata, tai
taivasta, ilmiötä tai teorioita ollenkaan on olemassa -- taikka ei
ole olemassa --. Se kai perinpohjin selittänee mielipiteeni? Niin
suuri dogmatikko en ole, että kieltäisin -- taikka myöntäisin -- että
on olemassa aistimuksia liian paljon olion mukavuudelle--. Mutta kun
tulee kysymys johtopäätöksien tekemisestä induktionin, deduktionin,
analysin tai syntesin avulla, niin silloin ehdottomasti kieltäydyn
Araknen työstä, sillä en halua kutoa enempää hämäkinverkkoja
sisäiseen itseeni -- jos minulla sitte sellaista onkaan. Aistimuksia?
Mitäpä ne muuta olisivat kuin osia oliosta itsestään -- jos sitte
itseä on olemassa? Mistäpä se lapsellinen houre on meihin tullutkaan,
että ulkopuolellamme olisi jotain joka nuo aistimukset aiheuttaa?
Esiintyyhän unissammekin aivan samanlaisia aistimuksia, vaikka
tiedämme, ettei todellisuudessa ole mitään niitä vastaavaa -- Ei, et
tiedäkään! Kuinka uskallatkaan sitä väittää? Miksi eivät unesi voisi
olla yhtä todellisia kuin valveiset ajatuksesi? Miksi eivät unet
voisi olla todellisuutta ja valveiset ajatuksesi unia? Samantekevä
kumminpuolin se on."
"Saman tekevä todellakin. Vuosikausia olen jo tuijottanut -- ellei
sekin ole unta, mikä on sangen mahdollista -- jokaista '-ismiä',
mikä vain on filosofian pingoitetulla langalla tanssinut ja
hyppinyt; ja jok'ainoa niistä on eloton puunukke, jota liikutellaan
nyöreillä, mitkä ovat kaiken _petitiones principi_... Jokainen
filosofi pitää todisteena todistamatonta väitettä, tekee siitä
rohkeita johtopäätöksiä ja ylpeilee sitte kun jälestäpäin todistaa
kaikki oikeaksi. Eipä ihmekään, että hänen teoriansa soveltuvat
kaikkeuteen, kun hän ensin muodostaa kaikkeuden teoriansa mukaiseksi.
Enkö minäkin ole koetellut yhtä jos toistakin järjestelmää, ja
aloittanut mahdollisimman vähäisellä muovailemisella, sillä...
enpä kenenkään luule voivan aloittaa kauempaa kuin 'minä olen minä'
-- taikka -- mikä on aivan saman tekevä -- 'minä en ole minä'.
Muistan -- taikka uneksin -- tarjoutuneeni tuolle suloiselle unelle,
Hypatialle johtamaan kaikki asiat taivaassa ja maassa, Hipparkon
tähtitieteestä pääenkelin siiven sulkien lukuun saakka, tuosta
ainoasta yksinkertaisesta oletuksesta, jos vain hän ensin todistaisi
minulle sen oikeaksi ja siten antaisi _tou sto:n_ yläsalasin
käännetyn pyramiidini huipun perustaksi. Mutta hän ivasi ehtoani --
ihmiset tapaavat ivailla kaikkea, minkä tietävät olevan itsellensä
mahdotonta suorittaa. 'Se on selviö', sanoi hän 'kuten esim. sekin
että yksi ja yksi on kaksi.' Miten se suloinen uni närkästyikään kun
sanoin etten sitäkään pitänyt selviönä, ja että vaikka yksi ja yksi
meidän nähden olikin kaksi, niin oli sillä yhtävähän todistettu että
se todella oli kaksi eikä kolmesataa kuusikymmentäviisi, kuin että
mies ei ole roisto vaikka meistä hänen ulkomuotonsa näyttäisikin
kummalliselta. Eikä hän siitäkään pitänyt, kun hänen vedotessa
saavutettuihin kokemuksiin kysyin, miten hän todisti, että kaikkien
hullujen hulluudet yhdistettyinä muodostuivat viisaudeksi."