"Eikö siinä piile ylpeyttä, veljeni? Sinäkö muuttaisit kansojen
kohtaloita ja hallitsijain sydämiä, jotka ovat kuningasten kuninkaan
käsissä? Jos sinä olit heikko ja tehtäväsi jäi vaillinaiseksi --
sillä uskoton et koskaan ole ollut -- niin asetti Hän sinut sille
sijalle siksi ettet ollut täydellinen ja että siten kaikki tapahtuisi
niin kuin tapahtuman piti. Sinulla on siis vain oma taakkasi
kannettavanasi -- etkä sitäkään sinä kanna, vaan Hän, joka sen
edestäsi kantoi."
"Miksi sitte nuo öiset näyt minua kiusaavat?"
"Elä niitä pelkää, ystäväni. Ne ovat pahoja henkiä ja siis
valhettelevat. Jos ne hyviä henkiä olisivat eivät ne puhuttelisi
sinua muuten kuin surkutellen, anteeksi antaen ja rohkaisten.
Olivatpa ne sitte aaveita tai haltijoita, niin pahoja niiden täytyi
olla, koska ne sadattelevat kuten itse pääpiru, joka pyhimyksiä
sadattelee. Hän on valheen isä ja hänen lastensa täytyy olla samaa
lajia. Mitä sanoikaan siunattu Antonius? Hän sanoi, ettei munkin
pidä maalata pirua seinälle eikä jättäytyä toivottomuuteen, vaan
tulee hänen pysyä rohkealla mielellä, kuten ainakin sen, joka tietää
olevansa lunastettu ja Herran turvissa, missä ei mikään paha henki
voi häntä vahingoittaa. 'Sillä', tapasi hän sanoa, 'pahat henget
käyttäytyvät meitä kohtaan aina sen mukaan minkälaisessa tilassa
me olemme. Jos ne näkevät meidät toivottomina ja alakuloisina,
peloittelevat ne meitä yhä enemmän, saattaakseen meidät epätoivoon.
Mutta jos ne näkevät meidät täynnä uskoa ja luottamusta Herraan,
sielumme täynnä sitä ihanuutta, joka osaksemme on tuleva, silloin ne
häpeissään vetäytyvät takaisin ja hämmästyneinä pakenevat!' Rohkaise
mielesi ystäväni! Tuollaiset ajatukset ovat peruisin yön pimeydestä
ja hetkistä, jolloin saatana ja pimeyden henget vallitsevat, mutta
päivänvaloa ne pakenevat."
"Ja kuitenkin selvenee ihmisille asioita heidän nukkuessaan ja
öisissä näyissä."
"Myönnettäköön. Sinulle ei kuitenkaan ole nukkuessasi selvinnyt
mitään muuta, kuin mitä jo itse tiedät paremmin kuin saatana,
nimittäin että sinä olet syntinen, Mutta minä, ystäväni, vaikka
en epäilekään, ettei öisiä näkyjä olisi olemassa, näen kuitenkin
ilmestyksiä vain päivällä."
"Miksi niin --?"
"Siksi, että minä päivällä näen lukea siitä kirjasta, joka kuten
Siinailla annettu laki, on Jumalan oman käden kirjoittama."
Arsenius katsoi kysyvästi häneen. Pambo hymyili.
"Sinä tiedät, etten minä, kuten monet muutkaan vanhan kansan pyhät
miehet, ole mikään kirjanoppinut ja etten edes kreikankieltä osannut
ennenkuin sinä veljellisessä ystävällisyydessäsi sen minulle opetit.
Mutta etkö ole koskaan kuullut, mitä Antonius vastasi eräälle
pakanalle, joka häntä moitti vaillinaisista kirjatiedoista? 'Kumpiko
on tärkeämpi,' hän sanoi, 'henkikö vai kirjain? -- Henki, vastaat
kai. Tiedä silloin, ettei terve henki kaipaa kirjaimia. Minun
kirjanani on koko luomakunta. Se on aina avoinna edessäni ja siitä
minä voin lukea Jumalan sanan milloin vain haluan!'"
"Etköhän oppia liian vähäpätöiseksi arvostele, ystäväni?"
"Olen kauvan elänyt munkkien parissa ja nähnyt paljon heidän
elämästään. Ja yksinkertaisuudessani olen ollut näkevinäni myös
seuraavaa: moni rasitti itseään luvuilla ja kiusasi sieluaan
tutkistelemalla, uskoiko hän siinä ja siinä kohdassa oikein, mutta
ei tiennyt että paljot tiedot tuovat paljon huolia mukanaan, kuten
Salomo sanoo. Hän ei myöskään huomannut, että mitä enemmän hän
Jumalan sanan kirjaimia tutki, sitä kauemmaksi hän erkani sen
hengestä."
"Ja mistä tiedät että niin kävi?"
"Siitä, että näin hänen kehittyvän yhä oppineemmaksi teologiksi,
ja yhä tarkemmaksi kirjaimen seuraajaksi mutta samalla yhä enemmän
menettävän rakkaudestaan ja armeliaisuudestaan, uskostaan Jumalaan
ja luottamuksestaan itseensä ja tovereihinsa. Lopulta hän näytti
kokonaan pimittäneen sielunsa väittelyillä, jotka vain riitaa
synnyttävät, ja täydellisesti unhoittaneen sen sanoman, joka on
siunatun Antoniuksen tarkoittamassa kirjassa luettavana."
"Mistä sanomasta puhut?"
"Katso", apotti vanhus sanoi ojentaen kätensä itäistä aavikkoa kohti.
"Katso, ja päätä itse, kuten viisaan miehen tulee!"
Hänen puhuessaan valahti pitkä, vaakasuora valovirta kalliolta
alas laaksoon ja loihti jokaisen kiven ja kalliokielekkeen
selväpiirteisenä esiin. Erämaan öisestä usvasta kohosi aurinko
nopeasti suurena, punaisena pallona ja valoi kultaista valoansa
laaksoon. Sumu kohosi viuhkamaisina hetaleina ilmaan ja puro kimmelsi
kallionlohkareitten välillä kuin olisi se loistavin, vilkkuvin silmin
katsellut koko maisemaa. Pääskyset lehahtivat satalukuisina lentoon
kallioilta ja alkoivat ilmatanssinsa, hyppyhiiri salakähmäisesti
hyppiä loikki luostarin puutarhassa varkain syödyltä aterialtansa
takaisin pesäänsä, ruskeat hietasisiliskot aukaisivat kivien alta
kukin toisen silmänsä ja nähtyään että päivä todella oli tullut,
laahustivat pöhömahansa ja piiskamaisen pyrstönsä ulos hiedalle
polttavimpaan päivän paahteeseen ja vetäydyttyään vilun varalta vielä
varmuuden vuoksi yhteen kasaan, vaipuivat uudelleen sikeään uneen.
Hiirihaukka, joka piti itseään laakson valtiaana, päästi herätessään
pitkän, valittavan äänen, kohosi suurissa kaarissa korkealle
ilmaan aivankuin olisi levon jälkeen jäseniään verrytellyt ja jäi
sitte liikkumattomana tarkastelemaan leivosia, jotka liverrellen
leijailivat kallioiden yläpuolella. Alhaalta Niilin puolelta rupesi
kuulumaan heräävien pelikaanien kurnutus, hanhien kaakatus ja
rantakurppien ja isokuikkien kimakammat äänet ja lopuksi virittivät
munkit yhteisesti aamuvirren voimakkaaseen itämaiseen sävelmään.
Sketiksessä oli alkanut uusi päivä, aivan samanlainen kuin edelliset
ja samanlainen kuin seuraavatkin tulisivat viikottain, kuukausittain
ja vuosittain olemaan: työtä ja rukousta yhtä rauhallista kuin öinen
lepokin.
"Mitä tämä sinulle opettaa, Aufugus ystäväni?"
Arsenius oli vaiti.
"Minulle tämä opettaa, että Jumala on valo ja ettei hänessä ole
mitään pimeyttä, että Hänen läheisyydessään on elämä ja ijankaikkinen
ilo; että Hän on antaja, joka omista lahjoistaan iloitsee, että Hän
on rakkaus, jonka armo ulottuu kaikkiin Hänen käsialoihinsa -- miksi
ei siis sinuunkin, oi sinä heikkouskoinen? Katso noita tuhatlukuisia
lintuja. -- Ei ainoakaan niistä putoa maahan ilman Isämme tahtoa.
Etkö sinä ole suurempiarvoinen kuin monet varpuset, sinä jonka edestä
Jumala lähetti poikansa kuolemaan?... Ah, ystäväni, meidän tulee
pitää silmät auki ja katsella ympärillemme, nähdäksemme minkälainen
Jumala on. Kun itsepintaisesti pakoitamme katseemme sisäänpäin ja
nuuskimme omia puutteitamme, silloin me vähitellen laitamme Jumalan
oman mielemme mukaiseksi ja kuvittelemme, että meidän pimeytemme ja
kovasydämisyytemme olisi kuva Hänestä joka on valo ja rakkaus."
"Sinuahan luulisi puheestasi päättäen filosofiksi eikä katuvaiseksi
kristityksi. Omasta puolestani minä ainakin tunnen tarvitsevani
kääntää katseeni entistä enemmän sisäänpäin. Minä kaipaan syvempää
itsetutkistelua, vielä täydellisempää yksinäisyyttä kuin mitä
täälläkään on tarjona. Minä halajan -- suo minulle se anteeksi --
päivä päivältä minä yhä enemmän halajan yksinäisyyteen. Tämä maa on
ihmisen synnin vuoksi kirottu ja mitä vähemmän sitä näemme -- siltä
se minusta tuntuu -- sitä parempi meille."
"Puhunenpa sitte kuin filosofi tai pakana, mutta siltä minusta
tuntuu, että -- kuten sanotaan -- parempi vähä kuin ei mitään.
Viisas mies käyttää parhaansa mukaan hyväksensä kaiken mikä hänelle
on tarjona, eikä hylji tietoja siksi että ne ovat revityistä ja
kuluneesta kirjasta luettavat. Sen maakin jo minulle opettaa.
Pitäisikö minun sulkea silmäni noilta Jumalan näkymättömiltä
ominaisuuksilta, jotka luotujen kautta niin selvään ilmenevät,
siksi että ne joskus ovat selvemmin huomattavissa kuin nyt? Mutta
yksinäisyydestä puhuaksemme: vietämmekö sitte niin maallista elämää
täällä Sketiksessä?"
"Ei niin, ystäväni. Kullakin ihmisellä on kutsumuksensa ja jokaiselle
on joku elämäntapa ylentävämpi kuin joku toinen. Mitä minuun tulee,
niin en edes täällä, vaikka pakoittautuisinkin, pääse vapaaksi niistä
tavoista, joihin maailmassa totuin. En voi olla seuraamatta toisten
toimia ja tutkimatta heidän luonteitaan. Minä suunnittelen heille
toimialoja ja koetan arvata heidän kohtalonsa. Ei sanaakaan lausuta,
ei pienintäkään liikettä tehdä tässä pienessä perheessämme, joka ei
kääntäisi ajatuksiani pois siitä ainoasta tarpeellisesta."
"Luuletko sitte, että erakko majassansa vähemmän häiriytyy?"
"Mikäpä häntä muu häiritsisi kuin välttämättömimmän ruumiinravinnon
hankkiminen ja senkin voi hän supistaa muutamiin juuriin ja
yrtteihin. Ihmiset ovat jo tarpeeksi petojen lailla eläneet
voidakseen samaan aikaan enkeleinä elää. Miksi se minulle olisi
mahdotonta?"
"Ja sinäkö olet tuo viisas maailmanmies -- muiden sydänten tutkija
ja omasi tarkka tuntija? Etkö vielä ole tullut huomanneeksi,
että paitsi nälkäistä vatsaansa ihminen kuljettaa mukanaan
turmeltuneen sydämensäkin? Monta olen nähnyt, jotka kiireisesti
paetessaan ulkonaisia vihollisiaan, ovat unhoittaneet sulkea
sydämensä oven pahemmilta vihollisilta, jotka olivat valmiit
pujahtamaan sinne sisään. Moni munkki, ystäväni, muuttaa paikkaa,
mutta ei sieluntilaansa. Olen tuntenut niitä, jotka jouduttuaan
yksinäisyydessä hautomaan ajatuksiaan, ovat epätoivossaan
heittäytyneet alas kallioilta, taikka raastaneet rikki ruumiinsa
koettaessaan päästä vapaiksi ajatuksista, joista heidät yhden
ainoan toverin ystävällinen ääni olisi vapauttanut. Olen tuntenut
niitäkin, jotka juuri noista katumusharjoituksistaan, jotka olivat
nöyryytykseksi tarkoitetut, ovat tulleet niin pöyhkeiksi että ovat
kaikkia armonvälikappaleita, Pyhää Ehtoollistakin, halveksineet
aivankuin olisivat jo täydellisiä, ja eläneet itserakkaissa
unelmissa ja näyissä, joita pahat henget heissä synnyttivät. Yhden
sellaisenkin olen tuntenut, joka suuruuden hulluudessaan ei tahtonut
kenenkään kuolevaisen neuvoa kuulla, selittäen ettei hän tahdo
ainoatakaan ihmistä mestariksi kutsua. Ja miten kävikään hänen?
Hän, joka kehuskeli vaeltavansa ruuatta ja juomatta päivän matkan
ulos aavikolle, hän, joka kerskasi kykenevänsä elämään kokonaisen
kuukauden yhteen mittaan ainoastaan yrteillä ja siunatulla leivällä,
hän pakeni sisäisen polton pakoittamana, pois majastaan takaisin
teaattereihin, sirkuksiin ja kapakoihin ja päätti kurjat päivänsä
mielettömänä mässääjänä, pitäen kaikkia vain houreina ja kieltäen
oman ja itse Jumalankin olemassaolon."
Arsenius pudisti päätään.
"Voi olla. Mutta minun suhteeni on toisin. Minulla on vielä enemmän
tunnustettavaa. Päivä päivältä minua yhä enemmän vainoo muisto siitä
maailmasta, josta pakenin. Tunnen, että jos sinne palaisin, en
löytäisi mitään huvia siitä komeudesta, jota minä siinä eläessänikin
halveksin. Voinko enää kuulla laulavien miesten ja naisten ääniä,
tai eroittaa mitä minä syön ja mitä juon? Ja kuitenkin pyörii
jok'ainoa hetki mielikuvituksessani tuo seitsemän kummun kaupunki
valtiomiehineen ja sotapäälliköineen, heidän vehkeilynsä, heidän
tappionsa ja voittonsa -- sillä he voisivat vieläkin nousta
alennuksestaan ja voittaa!-He houkuttelevat minua takaisin luokseen,
kuten koita kynttilä, jossa se jo on kerran siipensä kärventänyt.
Heidän vetovoimansa on niin kammottavan väkevä, että minun heikon
miesparan täytyy lopulta vasten tahtoanikin sen mukaan taipua, ellen
pelastaudu sen vaikutuksesta pakenemalla kauas erämaahan mistä paluu
on mahdoton."
Pambo hymyili.
"Uudelleen ihmettelen, että sinä olet se viisas mies, sydämien
tutkija! Sinä tahdot paeta pienestä Laurasta, jossa ajatuksesi
toisinaan kääntyvät pois sellaisista turhuuksista, pois erämaahan,
missä sinun on kerrassaan mahdotonta vapautua noista unelmista.
Mitä se haittaa, ystäväni, jos toisinaan sinua vaivaakin huolenpito
jostain veljestä? Parempi on pitää huolta muista kuin vain itsestään.
Parempi on että on jotakin, jota itkeäkin -- kuin yksinäisessä
luolassa muodostaa omasta olemuksestaan maailmansa -- vieläpä
Jumalansakin, kuten useamman kuin yhden tuntemani ihmisen on käynyt."
"Tiedätkö, mitä nyt sanot?" Arsenius säpsähtäen kysyi.
"Minä sanon, että yksinäisyyteen paetessaan ihminen eroittautuu
kaikesta, mikä hänestä tekee kristityn; hän eroittautuu laista,
kuuliaisuudesta, lähimmäisen rakkaudesta, itseuhrautuvaisuudesta,
vieläpä pyhien yhteydestäkin."
"Kuinka niin?"
"Mitenkä voisit pitää yhteyttä niiden kanssa, joille et voi mitään
rakkautta osoittaa? Ja mitenkä muuten kuin rakkaudentöillä voit
rakkauttasi osoittaa?"
"Voinhan ainakin rukoilla yöt ja päivät ihmiskunnan puolesta. Eikö
rukous ole minkään arvoinen -- taikka paremmin, eikö se ole tärkein
-- pyhäin yhteydessä?"
"Ken ei voi rukoilla veljien puolesta, jotka hän näkee ja joiden
synnit ja viettelykset hän tuntee, hänen rukouksensa, veli Aufugus,
ovat kovin heikkoja niiden puolesta, joita hän ei näe, ja kaiken muun
puolesta myöskin. Ken ei tahdo työskennellä veljiensä hyväksi, hän
lakkaa pian heidän puolestaan rukoilemasta, heitä rakastamastakin. Ja
onhan sitäpaitsi kirjoitettu: ken ei rakasta veljeänsä, jonka hän on
nähnyt, mitenpä hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt?"
"Uudelleen kysyn, tiedätkö mihin väitteesi johtavat?"
"Olen yksinkertainen mies, enkä väitteistä mitään tiedä. Jos asia on
tosi, saa se viedä minne tahtoo, sillä se vie sinne, minne Jumala
tahtoo."
"Mutta tämän mukaanhan olisi parasta ottaa vaimo ja saada lapsia ja
antautua kaikkien maallisten suhteitten vilinään, että olisi niin
monta kuin mahdollista, joita rakastaa ja joiden vuoksi huolehtia ja
ahertaa."
Pambo oli hetkisen ääneti.
"Olen munkki enkä mikään väittelijä. Mutta sen minä vain sanon, ettet
Laurasta erämaahan minun suostumuksellani lähde. Soisin mieluummin
sinun asettuvan jonnekin likemmäksi pääkaupunkia -- Troeen tai
Kanopoon esimerkiksi -- missä sinun viisautesi olisi tilaisuudessa
taistelemaan Herran puolesta. Miksipä sinulle olisi maallista
viisautta annettu, ellei siksi että käyttäisit sitä kirkon hyväksi?
Mutta tämä jo riittää. Menkäämme luostariin."
Vanhukset astelivat laakson poikki kotiaan kohti. Eivät he
aavistaneet mikä käytännöllinen vastaus heidän väittelyynsä oli
Pambon kammiossa heitä odottamassa. Kookas äreännäköinen pappismies
istui siellä ja sammutti ahneesti nälkäänsä taateleilla ja hirssillä
eikä myöskään näyttänyt hylkivän palmuviiniä, luostarin ainoata
herkkua, jota vain vieraan kunniaksi nyt oli tuotu pöytään.
Itämaiden runsas ja kohtelias vieraanvaraisuus ja kristillisten
munkkien pidättäytyvä ystävällisyys esti apottia häiritsemästä
vieraan ateriaa. Siksipä hän vasta tämän lopetettua kysyi hänen
nimeään ja asiaansa.
"Pietari esilukijaksi minun arvottomuuttani nimitetään. Tulen
Kyrillon luota ja tuon kirjeitä ja tietoja veli Aufugukseile."
Pambo nousi ja kumarsi kunnioittavasti.
"Hyvä maineenne, herra, innokkaana yhteisen kirkon asian
puolustajana, on meillekin asti ennättänyt, Ehkä tahdotte tulla
kanssamme Aufuguksen kammioon."
Tärkeän näköisenä seurasi Pietari heitä juhlallisin askelin pieneen
kammioon, veti siellä povestaan esiin Kyrillon kirjeen ja ojensi
sen Arseniukselle. Tämä istui kauan otsa rypyssä lukien sen moneen
kertaan ja Pambo tarkasteli häntä kunnioittavasti uskaltamatta
sanallakaan häiritä hänen mietiskelyjään, joita hän arveli äärettömän
tärkeiksi.
"Nämä ovat todellakin niitä viimeisiä päiviä," Arsenius vihdoin
virkkoi, "joista profeetta puhuu ja jolloin on paljon erimielisyyttä.
Vai niin, että Heraklianus on todella purjehtinut Italiaan?"
"Aleksandrialaiset kauppamiehet kohtasivat hänen laivastonsa kolme
viikkoa sitte kaukana merellä."
"Ja Orestes paaduttaa sydäntänsä yhä enemmän ja enemmän?"
"Ah, hän on oikea Farao. Oikeastaan paaduttaa häntä kuitenkin se
pakanallinen nainen."
"Sitä naista minä aina olen pelännyt enemmän kuin kaikkia
pakanallisia oppeja yhteensä", Arsenius virkkoi. "Mutta ruhtinas
Heraklianus, jota minä aina pidin viisaimpana ja oikeamielisimpänä
miehenä! No niin, no niin. Mitäpä hyveet enää silloin auttaisivat,
kun kunnianhimo täyttää sydämen!"
"Kamala todellakin on tuo samainen vallanhimo", Pietari sanoi. "Mutta
mitä häneen tulee, niin en ole luottanut häneen aina siitä alkaen kun
hän rupesi suosimaan noita donatistilaisia."
"Liiankin totta. Niin synnyttää toinen synti toisen."
"Ja minun mielestäni on syntisten suosiminen kaikista suurin synti."
"Ei kai sentään kaikista suurin, kunnianarvoisa herra?" Pambo
kohteliaasti huomautti. Mutta Pietari jatkoi Arseniukselle
keskeytyksestä vähääkään välittämättä.
"Minkä vastauksen saan nyt viedä teidän viisaudellanne hänen
Pyhyydelleen?"
"Odottakaahan! Hän voisi --. Täytyy miettiä tarkemmin. -- Minun
pitäisi saada tietää enemmän puolueiden suhteista. Hän kai on ollut
yhteydessä Afrikan piispojen kanssa ja koettanut liittää heitä omaan
puolueeseensa!"
"Jo kaksi kuukautta sitte. Mutta ne jäykkäniskaiset eriuskolaiset
kadehtivat yhä häntä ja vetävät eri köyttä."
"Eriuskolainen on liian jyrkkä sana, ystäväni. Mutta onko hän
Konstantinopeliin viestiä lähettänyt?"
"Hän tarvitsee sanan viejää, joka on tottunut hoveissa liikkumaan.
Hän ajatteli mahdolliseksi, että teidän kokeneisuutenne ottaisi asian
suorittaakseen."
"Minä? Mitä minusta? Kas niin, uusia kiusauksia vain joka päivä!
Toimittakoon hän asian kenen kautta tahansa... Mutta sittekin -- jos
olisin -- edes Aleksandriassa -- voisin joka päivä antaa hänelle
neuvoja ja huomaisin paljon paremmin mitä olisi tehtävä... Voisihan
odottamattomiakin käänteitä sattua... Pambo ystäväni, olisiko sinun
mielestäsi synti totella pyhää patriarkkaa?"
"Ahaa!" Pambo nauraen vastasi. "Sinähän tunti sitte tahdoit kaikella
muotoa paeta erämaahan! Ja nyt kun kaukaa vainuat taistelua, sinä jo
polet jalkaa kuin vanha sotaratsu! Mene Jumalan nimeen! Ei se sinua
pahenna. Sinä olet liian vanha rakastuaksesi, liian köyhä piispan
istuimen ostaaksesi ja liian hurskas saadaksesi sen lahjaksi."
"Puhutko totta vai leikkiä?"
"Etkö muista mitä puutarhassa sinulle sanoin? Mene katsomaan
poikaamme ja lähetä minulle tietoja hänestä."
"Voi surkeaa maailmanmielisyyttäni! Olenhan kokonaan unhoittanut
kysyä hänestä! Miten nuorukainen voi, herrani?"
"Ketä tarkoitatte?"
"Filammonia, hengellistä poikaamme, jonka kolme kuukautta sitten
lähetimme luoksenne", Pambo vastasi. "Kai kohonnut kunniassa?"
"Hänkö? Hän on lähtenyt tiehensä."
"Lähtenyt tiehensä?"
"Niin juuri, se kurja meni matkaansa Juudaan kirous mukanaan.
Tuskin kolmea päivää oli hän seurassamme ollut, kun hän löi minua
julkisesti patriarkan pihamaalla, luopui kristinuskosta ja pakeni sen
pakanallisen naisen Hypatian luo, jota hän nyt rakastelee."
Vanhukset tuijottivat toisiinsa kasvot kauhusta kalpeina.
"Rakastelee Hypatiaa?" Arsenius viimein virkkoi.
"Se on mahdotonta!" Pambo nyyhkytti. "Poikaa on varmaan kohdeltu
raa'asti, vääryydellä! Joku on tehnyt hänelle vääryyttä, ja hän kun
oli tottunut vain hellyyteen, ei hän sitä sietänyt. Julmia ihmisiä
te olette ja uskottomia palvelijoita! Herra on vaativa pojan veren
teidän käsistänne!"
"Kas niin", Pietari virkkoi ponnahtaen kiivaasti pystyyn, "sellainen
se on maailman tuomio! Syyttää minua ja patriarkkaa, ja kaikkia
muita, vaan ei vain syyllistä! Aivan kuin ei kuumaverisyys ja
herkkämieliyys riittäisi täydellisesti selittämään kaikkea! Aivan
kuin eivät kauniit kasvot olisi koskaan panneet nuorta miestä
pyörälle!"
"Voi ystäväni", Arsenius huudahti, "miksi suotta toisianne
syytätte. Minä, minä yksin olen syypää. Minä neuvoin sinua Pambo!
-- Minä lähetin hänet. -- Minun olisi pitänyt tietää. -- Mitä minä
vanha maailmanmies teinkään, kun lähetin viattoman poika paran
Babylonin viettelyksiin? Siinä on nyt seuraus suunnitteluistani
ja huolenpidostani! Ja nyt lankeaa hänen verensä minun päälleni
-- ikäänkuin ei entisessä syntitaakassani olisi ollut tarpeeksi
kantamista, kun minun piti vielä lisäksi myydä oma Josefini, vanhojen
päivieni lapsi, midianeille! Minä lähden kanssanne -- nyt -- heti.
Lepoa en suo itselleni ennenkuin olen hänet löytänyt, syleillyt hänen
polviaan kunnes hän säälii harmaita hapsiani! Heraklianus ja Orestes
menkööt menojaan, heistä en välitä -- mutta hänet minun täytyy
löytää. Oi Absalon, oma poikani! Olisipa Jumala suonut minun kuolla
puolestasi! Poikani, poikani!"
12 Luku.
ILOLEHTO.
Talo, jonka Pelagia ja amaali Aleksandriaan palattuaan olivat
vuokranneet, oli kaupungin komeimpia. Vähän yli kolme kuukautta
olivat he nyt siellä eläneet, ja sinä aikana oli Pelagia hienolla
maullaan hankkinut sinne sen vähän mikä tarvittiin muodostamaan
asumuksesta nautinnonhaluisten laiskottelijoiden paradiisin. Hän itse
oli varakas ja goottilaisilla vieraillaan oli ylenmäärin Roomasta
ryöstettyjä rikkauksia. He itse eivät ymmärtäneet miten niitä olisi
ollut käytettävä ja antoivat senvuoksi Pelagian ja hänen tyttöjensä
vapaasti ammentaa heidän puolestaan aarteita, jotka he monissa
verisissä taisteluissa olivat koonneet. Mitäpä he niistä välittivät!
Kun heillä oli tarpeeksi syömistä ja enemmän kuin tarpeeksi juomista,
niin mitenpä liikoja rikkauksia olisi voinut käyttää paremmin kuin
naisten hyvällä tuulella pitämiseksi! Ja kun kaikki entiset oli
loppuun kulutettu, niin lähtisivät he jonnekin -- saman tekevä minne
-- uusia hankkimaan. Koko maailma oli avoinna heidän ryöstettäväksi
ja he kyllä tehtävänsä täyttäisivät milloin vain heitä haluttaisi.
Toistaiseksi ei heillä ollut kiirettä. Egyptistä he saivat yllin
kyllin herkkuja, jotka olisivat kelvanneet hienommallekin pöydälle
kuin heidän. Ja mitä viiniin tuli -- harva heistä meni ainoanakaan
yönä selvänä levolle. Voisiko soturin sieluilla Valhallassakaan olla
paremmat päivät?
Näin päätteli seurue, joka asusti talon sisäosassa, eräänä helteisenä
iltana samalla viikolla, jolloin Kyrillon sanansaattaja niin
armottomasti häiritsi Sketiksen rauhan.
Heidän rauhaansa ei ainakaan vielä oltu häiritty. Suuri kaupunki
myllersi ulkopuolella, Orestes vehkeili ja Kyrillos vehkeili
vastaan, ja kokonaisen maanosan kohtalo riippui -- tai näytti
riippuvan -- heidän kamppailunsa tuloksesta. Mutta kaikki tämä ei
häirinnyt noita laiskoja jättiläisiä enempää kuin ajopelien jyrinä
papukaijoja ja merilintuja, jotka kultalankaisten aitausten takana
lentelivät rakennuksen tilavissa huoneissa. Mitäpä he moisella
itseään rasittaisivat. Mitäpä mellakat, mestaukset, salaliitot,
vararikot muuta merkitsivät kuin että hedelmä kypsyi poimittavaksi.
Heraklianuksen kapinakin ja Oresteen huhuiltu salaliitto oli
nuoremmista ja raaemmista gooteista jonkunlaista lapsellista
leikkiä, jota he aamusta iltaan nauraen katselivat ja josta he
löivät vetoja. Ymmärtäväisemmistä kuten Wulfista ja Smidistä se
oli yleisen mädännäisyyden merkki -- uusia aukkoja siinä korkeassa
muurissa, jonka yli he, oman voimansa tuntien, aikoivat nousta uusiin
voittoihin silloin kun heitä vain halutti.