ja vetreä neekeritär kädet täynnä lautasia. Hän oli puettu
neekereille ominaisesti lumivalkeaan pumpulipaitaan, tulipunaiseen
pumpulihameeseen ja samasta aineesta valmistettuun loistavan
keltaiseen päähineeseen, joka loisti kuin meri-merkki peninkulmien
päästä. Hän asetti lautaset pöydälle ja kantaja pyysi juhlallisella
kädenliikkeellä Filammonia istumaan. Vaimo vetäytyi nöyrästi herransa
ja mestarinsa tuolin taa, eikä tämä näyttänyt aikovan esitellä
munkille mustaihoista kaunotartaan, joka yksin muodosti hänen
haareminsa... Mutta se kohteliaisuus olisi ollutkin turha sillä
tuskin oli ensimmäinen kalan pala kadonnut Filammonin suuhun, kun
neekeritär hypähti hänen viereensä, tarttui hänen päähänsä ja peitti
sen tulisilla suuteloilla.
Pikku mies myös ponnahti parahtaen ylös, heiluttaen veistä toisessa
ja sipulia toisessa kädessään, ja Filammon, yhtä hämmästyneenä,
hyppäsi myös pystyyn ja riuhtaseutui irti naisesta. Huomattuaan,
ettei hän enää voinut vuodattaa tunteitaan Filammonin kasvoille
muutti tämä silmänräpäyksessä menettelytapaansa ja heittäytyen
lattialle, alkoi intohimoisesti suudella hänen jalkojaan.
"Mitä tämä merkitsee? Aivan silmieni edessä! Ylös sinä häpeämätön
elukka, taikka olet kuolemalla kuoleva!" ja kantaja riuhtasi hänet
polvilleen.
"Hän on se munkki, se sama munkki, josta sinulle kerroin, se joka
toissa yönä pelasti minut juutalaisten kynsistä. Mikä hyvä enkeli
lähetti hänet tänne saadakseni häntä kiittää?" vaimo parka puhui
kyynelten valuessa pitkin mustankiiltäviä poskia.
"Minä olen se hyvä enkeli" kantaja vastasi hyvin itsetyytyväisesti.
"Nouse ylös, Erebon tytär. Sinulle on annettu anteeksi, kun olet
vain nainen. Mitä sanookaan runoilija? 'Vaimo on himojen orja,
mutta jalompi mies häntä ja himoja hallitsee.' Nuorukainen, lennä
syliini! Oikeassa on filosofi sanoessaan että kaikkeus on täynnä
taikoja ja vetää salaperäisen vetovoiman avulla yhtäläiset yhteen.
Profeetallinen vaistoni hyvistä töistä, joita minulle tulisit
tekemään, veti minua aina ensi näkemästä asti puoleesi kuin
näkymättömällä nuoralla, tai riimuilla tai ankkuriköydellä. Sinun
sielusi, veljeni, oli sukua minun sielulleni vaikket sitä itse
tiennytkään. Sen vuoksi en sinua kehu, en edes kiitä sinua vaikka
oletkin pelastanut sen ainokaisen palmun, joka väsyneitä askeleitani
varjostaa, sen ainokaisen lotuskukan -- tässä tapauksessa mustan
eikä valkean -- joka minulle kukkii tämän aineellisen Borboron
autioilla ja liejuisilla niityillä. Sen minkä olet tehnyt, olet
tehnyt vaistomaisesti, jumalaisesta pakosta; sinä et voinut olla
sitä tekemättä, yhtä vähän kuin voit olla tuota kalaa syömättä; etkä
ansaitse siitä sen parempaa kiitosta."
"Kiitän", Filammon sanoi.
"Ymmärrä minua oikein. Koulumme teoria tällaisissa tapauksissa on
-- on ollut ainakin kuutena viimeisenä kuukautena -- että yhden
alkuperäisen lähteen yhtäläisiä osia löytyy sinussa ja minussa.
Yhtäläisissä tapauksissa tuottavat ne yhtäläisiä tuloksia. Meidän
sympatiat, antipatiat ja vaikutelmat ovat senvuoksi yhtäläisissä
oloissa aivan samanlaisia; ja sen vuoksi sinä toissa yönä teit --
aivan samoin kuin minä sinun asemassasi olisin tehnyt."
Filammonista väitelmän viimeinen osa ei ollut niinkään varma, mutta
äskeinen hämminki ei ollut keskeyttänyt hänen syöntiään ja nytkin
hänen suunsa oli niin täynnä kalaa, ettei häntä haluttanut ryhtyä
väittelyyn.
"Ja senvuoksi", pikku mies jatkoi, "täytyy meidän tästä lähtien
olettaa olevamme yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sinä ehkä olet
saanut ruumiillisessa jaossa paremman osan -- mutta se on sielu,
joka henkilön muodostaa. Saat olla varma siitä, etten veljeyttämme
häpäise. Jos joku sinua tästäpuoleen loukkaa, niin kutsu vain minua
avuksesi, ja jos olen kuuluvissa niin tämä oikea käsivarsi --"
Ja hän yritti taputtaa Filammonia päälaelle, mutta kun pituudessa
oli pään ja hartioiden eroitus, olisi sitä ainakin näyttämölliseltä
kannalta voitu pitää epäonnistuneena. Sitte pikku mies tarttui
oluthaarikkaan, täytti siitä juomasarven ja asettaen peukalonsa sen
ohuempaan päähän, kohotti sarven korkealle ilmaan.
"Kymmenennelle runottarelle ja sinun kohtauksellesi hänen kanssaan."
Ja ottaen peukalonsa sarven päästä, antoi hän sen sisällyksen
yhtämittaisena virtana valua kitaansa. Tyhjennettyään sarven
yhteen hengenvetoon, kuivasi hän huulensa ja ojennettuaan sarven
Filammonille, kävi hän ahneesti kalan ja sipulien kimppuun.
Filammon, josta kaikki oli kovin hullunkurista, ei muistanut
muita kuin yhden, jonka onneksi olisi voinut juoda, mutta
sellaisessa mielentilassa ei hän katsonut olevansa kelvollinen sitä
tekemään. Senvuoksi hän koetti matkia pikku miehen temppua, mutta
luonnollisesti sillä seurauksella, että kaatoi oluen silmilleen ja
vaatteilleen ja oli lopuksi itse läkähtyä. Naurahtaen virkkoi silloin
isäntä:
"Vai oletkin moukka, tottumaton vanhoihin, klassillisiin tapoihin,
joita tässä sivistyksen keskipisteessä Aleksanderin uroiden
jälkeläiset vielä säilyttävät. Judith! Korjaa pöydältä! Nyt
runottarien pyhättöön!"
Filammon nousi ja lopetti ateriansa munkkien rukouksella. Heikko ja
varovainen "amen" kuului huoneen toisesta päästä. Neekeritär sen oli
sanonut. Huomattuaan Filammonin katsovan häneen, loi hän silmänsä
kainosti alas ja korjasi ruuan tähteet kiireesti pois, isännän
vieraineen poistuessa.
"Vaimosi on siis kristitty?" Filammon kysyi ulos päästyään.
"Hm -- barbaari on taikauskoisuuteen taipuvainen. Vaikka hän
onkin vain nainen ja neekeritär, on hän kuitenkin hyvä ihminen ja
toimelias, vaikka tarvitseekin toisinaan kuritusta kuten kaikki
alhaisemmat eläimet. Minä nain hänet filosofisista syistä. Vaimo on
minulle välttämätön useista syistä, mutta muistaen, että filosofin
tulee tukahuttaa aineellinen nälkänsä ja kohota sikamaisten
lihan pyyteitten yläpuolelle, vaikka luonto niiden tyydyttämistä
vaatiikin, päätin minä tehdä nautinnon niin vastenmieliseksi kuin
mahdollista. Tarjolla oli useita raajarikkoja. Heidän vanhempansa,
jotka, kuten minäkin, polveutuivat vanhoista makedonialaisista
suvuista, eivät olleet ensinkään vastahakoisia; mutta minä tarvitsin
taloudenhoitajaa, ja sellaiseksi ei raajarikko olisi kelvannut."
"Miksi et oikeata äkäpussia ottanut?" Filammon kysäsi.
"Sattuva huomautus! Sokrateen loistava esimerkki houkutteli kyllä
minua hyvinkin usein. Mutta mitä filosofisesta tyyneydestä ja
käsittämättömän rauhallisesta tutkistelemisesta olisi silloin tullut?
Niistä nautinnoista en voinut kieltäytyä. Kun Hypatian ja hänen
oppilaittensa anteliaisuuden avulla olin saanut pienen rahasumman
säästetyksi, menin siis ja ostin neekerittären, vuokrasin kuusi
huonetta siitä kivimuurista, jonka juuri jätimme ja pidän nyt
vuokralaisinani jumalaisen filosofian opiskelijoita."
"Onko sinulla nykyisin vuokralaisia?"
"Tuota -- eräs hieno nainen asuu muutamissa huoneissa. Ennenkaikkia
karttaa filosofi jaarittelua. Kielensä hillitseminen on --.
Mutta siellä on eräs sivuhuone käytettäväksesi, ja mitä siihen
vastaanottohuoneeseen tulee, josta juuri läksimme, niin -- olethan
kipinä samaa juurta ja sukua kuin minäkin! Voimmehan yhdistää
ateriamme samoin kuin sielumme jo ovat yhdistetyt."
Filammon kiitti häntä sydämellisimmästi tarjouksesta, vaikka ei
uskaltanutkaan ottaa sitä vastaan.
Kymmenen minuutin kuluttua seisoi hän saman talon ovella, jota hän
edellisenä yönä oli tarkastanut. Hän se siis oli, jonka hän oli
nähnyt!... Musta ovenvartija jätti Filammonin sorean orjattaren
johdettavaksi ja tämä vei hänet pylväikköjen ja käytävien läpi ylös
kirjastoon, missä viisi tai kuusi nuorukaista Theonin johdolla
työskenteli, jäljentäen käsikirjoituksia ja piirtäen mittausopillisia
kuvioita.
Filammon silmäili uteliaasti noita hänelle oudon tieteen merkkejä
ja ihmetteli, olikohan koskaan se päivä koittava, jolloin hänkin
niiden merkitystä ymmärtäisi. Mutta hän loi taas pian katseensa alas,
kun huomasi nuorukaisten peittämättömällä ylenkatseella silmäilevän
hänen repaleista lammasnahkaansa ja takkuista tukkaansa. Vaivalla
sai hän maltetuksi mieltään senkään vertaa että tuli huomanneeksi
vanhuksen viittaukset, joilla tämä pyysi Filammonin seuraamaan
itseään. Oppilasten nauraa tirskuessa vei hän munkin ulos samasta
ovesta, josta hän äsken oli tullut sisään ja johti erään käytävän
kautta muutamalle ovelle, jolle hän kunnioittavasti koputti...
Siellä sisällä oli varmaan _hän_!... Viimeinkin!... Filammonin
polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Mies parka!...
Kerran hän oli jo vähällä pötkiä pakoon ja juosta pois koko
talosta... Mutta eikö tämä ollut juuri tuo hänen ainoa toiveensa,
hänen ainoa pyrkimyksensä?... Mutta miks'ei tuo vanhus virkkanut
mitään? Jos hän jotain sanoisi... Jos hän olisi edes näyttänyt
tyytymättömältä tai ylenkatseelliselta. Mutta ei; vanhus pysyi yhtä
mykkänä ja juhlallisena kuin ennenkin aivan kuin koko asiassa hänellä
ei olisi mitään sanomista ja aivankuin tahtoisi sen ohjattavansakin
ymmärtävän. Hän avasi oven ja Filammon astui sisään... Siinä hän
oli, ihanampana kuin koskaan ennen, ihanampana kuin luennoilla,
kun oma kaunopuheisuutensa sai hänet haltioihinsa, ihanampana kuin
viime yönä, kun kuunvalo hänen kultakutreilleen loistoaan valoi ja
hänen kasvonsa yli-inhimillisiksi kirkasti. Hän ei sormeaankaan
liikauttanut toisten sisäänastuessa. Isäänsä tervehti hän hymyllä,
joka korvasi kaiken hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vanhusta
kohtaan. Sitten hän suuntasi suuret, harmaat silmänsä suoraan
Filammoniin.
"Tässä on nuorukainen, tyttäreni. Sehän oli toivomukseni; ja minä
aina luotan siihen, että sinä parhaiten tiedät --."
Uusi hymy keskeytti hänen puheensa ja vanhus vetäytyi nöyrästi
toiselle ovelle. Mutta siellä ukko huolestuneen näköisenä pysähtyi ja
käsi lukolla katsoi taakseen.
"Jos apua tarvitset, niin kutsu vain -- me olemme kirjastossa."
Taas uusi hymy ja vanhus poistui jättäen toiset kahden kesken.
Filammon seisoi paikallaan vapisten, hämmentyneenä ja silmät lattiaan
luotuina. Missä nyt olivatkaan kaikki ne kauniit sanat, jotka hän
tätä tilaisuutta varten oli ulkoa opetellut. Hän ei uskaltanut
kohottaa katsettaan peläten, että nuo kasvot saisivat hänet kaiken
muun unhoittamaan. Mutta mitä kauemmin hän vältti niihin katsomasta,
sitä voimakkaammin hän tunsi niiden vaikutusta, tunsi, että ne häntä
tarkastelivat, ja sitä pahemmin hämmentyivät hänen kauniit sanansa...
Eikö Hypatia aijo puhuakaan? Taikka halusiko hän, että Filammon
keskustelun alkaisi. Mutta olihan alkaminen Hypatian velvollisuus,
koska hän oli Filammonin noudattanut... Mutta hän vain pysyi mykkänä
ja tarkasteli munkkia kiireestä kantapäähän liikkumattomana,
kädet sylissään ristissä käsikirjoituksen päällä. Vaikka hänen
uskaliaisuutensa olisikin punan hänen kasvoilleen nostanut, ei
Filammon olisi sitä huomannut, sillä kaikki pyöri hänen silmissään.
Eikö tästä sietämättömästä epävarmuudesta loppua tulekaan? Ehkä
hänkin oli yhtä haluton alottamaan puhelua. Mutta jommankumman täytyy
ensiksi lyödä; ja, kuten tavallista, teki sen nytkin heikompi puoli
pelkonsa pakottamana. Filammon teki lopun äänettömyydestä sanoen
puoleksi närkästyneellä, puoleksi anteeksi pyytävällä äänellä:
"Sinä kutsuit minut tänne!"
"Niin tein. Tarkastellessani sinua luennon aikana, sekä ennen
että sen jälkeen kuin minut röyhkeästi keskeytit, näytit minusta
siltä kuin loukkauksesi olisi johtunut vain poikamaisesta
tietämättömyydestä. Minusta näytti siltä kuin osoittaisivat sinun
kasvosi, että sinussa piili jalompi luonne, kuin minkä jumalat
tavallisesti munkille antavat. Päästäkseni varmuuteen siitä, olinko
arveluissani oikeassa vai väärässä, kysyn nyt sinulta missä mielessä
luokseni tulit?"
Sen tervetulleempaa kysymystä ei Hypatia olisi voinut tehdä. -- Hetki
oli käsissä. Vain suurella vaivalla sai munkki kuitenkin puserretuksi
esiin vastauksensa:
"Nuhtelemaan sinua synneistäsi."
"Synneistäni? Mistä synneistäni?" Hypatia kysyi suurissa, harmaissa
silmissään vakava, vähän kummastunut katse. Filammonin täytyi vasten
tahtoaankin luoda silmänsä alas sen katseen edessä. Mistä synneistä?
-- Vastausta siihen hän ei löytänyt. Näyttikö tuo neito Messalinalta?
Mutta eikö hän ollut pakana ja noita? Ja kuitenkin Filammon punastui
ja painoi päänsä alas änkyttäessään vastaukseksi:
"Rumista noitatempuista -- ja niitäkin pahemmasta irstaisuudesta,
johon sinun sanotaan --"
Hän ei päässyt edemmäksi. Hän näet kohotti katseensa ja näki
puhutellun kasvoilla musertavan, tyynen hymyn. Hänen sanansa eivät
olleet nostaneet punaa noille marmorivalkeille poskille.
"Sanotaan! Nuo ulkokullatut ja panettelijat kai niin sanovat, nuo
erämaan villipedot, kiihkoisat vehkeilijät, jotka hänen sanansa
huulillaan, jota he mestarikseen nimittävät, etsivät läpi taivaan
ja maan toisin uskovia, ja kun jonkun löytävät, tekevät hänet kahta
vertaa pahemmaksi helvetin lapseksi, kuin itse ovat. Mene. Minä
annan sinulle anteeksi. Sinä olet nuori, etkä vielä tunne maailman
salaisuuksia. Tiede on sinulle vielä opettava, että ulkokuori on
sielun sisällisen kauneuden kuvastin. Minä kuvittelin kasvojesi
kaunista sielua kuvastavan; mutta minä petyin. Vain ruma sydän niin
rumia epäilyksiä hautoo ja luulottelee, että muut ovat sellaisia
kuin miksi he tietävät itsensä kehittyvän. Mene! Näytänkö minä -- Jo
näiden, sormieni muotokin, jos sinä niiden merkkikieltä kykenisit
lukemaan, syyttäisivät sinua valheesta."
Ja kuten peilistä auringonsäteet, leimahti nyt hänen kasvojensa koko
hurmaava kauneus suoraan Filammonia kohti.
Filammon parka! Missä olivat nyt kaunopuheiset väitteesi, missä
puhdasoppiset teoriasi? Kaikin voimin taisteli hän omaa inhimillistä
sydäntänsä vastaan; mutta yhtä hyvin olisi magneettineula voinut
vastustaa pohjoisnavan vetovoimaa. Yhtäkkiä valtasi hänet
vastustamaton häpeä ja katumus ja halu saada anteeksi. Masentuneena
lankesi hän polvilleen Hypatian eteen ja rukoili katkonaisin sanoin
häneltä anteeksi.
"Mene -- minä annan sinulle anteeksi. Mutta tiedä, ennenkuin menet,
että se taivaallinen maito, joka Herran rinnasta valui ja joka
koskettamansa kukkasen ikiajoiksi lumivalkoiseksi kirkasti, ei ohut
tahrattomampi kuin Theonin tyttären sielu."
Polvistuneesta asennostaan katsahti Filammon neidon silmiin.
Pettämätön vaisto sanoi silloin hänelle, että nuo sanat olivat tosia.
Hän oli munkki ja siis tottunut pitämään siveettömyyttä pahimpana
kaikista synneistä, aivan tuona "suurena pahennuksena", johon
verraten kaikki muut olivat anteeksiannettavia. Missä siveyttä oli,
niin siellä kai täytyi muitakin hyveitä löytyä. Kaikki muut puutteet
häipyivät huomaamattomiin tuon hurmaavan kauneuden vaikutuksesta ja
Filammon jatkoi itsenöyryyttämistään.
"Oi, elä sysää minua luotasi! Elä aja minua pois. Minulla ei ole
kotia, ei ystävää, eikä opettajaa. Eilisiltana pakenin omien
uskontoverieni parista oikeudettomista solvauksista suuttuneena ja
heidän julmuuteensa, ahdasmielisyyteensä ja tietämättömyyteensä
kyllästyneenä. Minä en uskalla, en voi, en tahdo palata thebalaisen
Lauran hämäryyteen ja toimettomuuteen. Minulla on tuhansia
epäselvyyksiä selvitettävinä, tuhansia kysymyksiä tehtävänä siitä
muinaisesta maailmasta, josta minä en tiedä mitään, ja jonka
salaisuuksiin sinun yksin sanotaan tietävän tunnussanan! Kristitty
olen; mutta minä janoan tietoja... En lupaa sinua uskovani; mutta
salli minun sinua kuulla! Opeta minulle mitä itse tiedät, voidakseni
vertailla sitä siihen mitä minä tiedän... jos minä sitte (hän värisi
näitä sanoja lausuessaan) mitään tiedänkään."
"Oletko unhoittanut nimitykset, jotka minulle äsken annoit?"
"En, en! Mutta unhoita, unhoita sinä ne. Ne pantiin minun suuhuni.
Minä -- minä en uskonut niitä käyttäessänikään. Vaikeata oli minulle
niiden lausuminen, mutta tein sen kuitenkin sinun vuoksesi, sinut
pelastaakseni. Oi, sano, että saan tulla sinua kuulemaan! Vain kaukaa
-- luentohuoneesi etäisimmästä kolkasta! Vaiti olen, etkä tarvitse
minua nähdäkkään. Mutta eiliset sanasi herättivät minussa -- ei -- ei
epäilyksiä; mutta sittekin minun täytyy, minun täytyy saada kuulla
enemmän. Muuten jään yhtä köyhäksi ja kodittomaksi sisällisestikin
kuin nyt olen ulkonaisesti!"
Hänen katseensa rukoili myöntävää vastausta.
"Nouse ylös. Tällainen tunteitten purkaus ja tällainen käytös ei sovi
sinulle eikä minulle."
Filammon nousi ja Hypatia nousi myös, meni kirjastoon isänsä luo ja
palasi hetken kuluttua tämän kera.
"Tule mukaani, nuorukainen", Theon sanoi laskien ystävällisesti
kätensä Filammonin olkapäälle... "Loput tästä asiasta voimme me
kahden selvittää."
Filammon seurasi häntä uskaltamatta enää katsahtaa Hypatiaan. Huone
pyöri hänen silmissään.
"Vai niin, vai sanoit sinä ilkeitä sanoja tyttärelleni. No niin, hän
on antanut sinulle anteeksi --"
"Onko hän?" munkki kiihkeästi keskeytti.
"Ahaa, taidat ihmetellä. Mutta minäkin annan sinulle anteeksi. Kiitä
onneasi, etten kuullut sanojasi, muuten en tiedä mitä olisin tehnyt,
niin vanha mies kuin olenkin. Ah; et vielä tiedä, minkälainen hän
on" -- ja vanhuksen silmissä loisti hellivä ylpeys. -- "Suokoot jumalat
kerran sinullekin sellaisen tyttären -- jos nimittäin osoittaudut
ansaitsevasi sitä -- yhtä siveän kuin hän on viisas, yhtä viisaan
kuin hän on kaunis. Jumalat ovat runsaasti palkinneet työni heidän
hyväkseen. Katsoppa, nuori mies! Vaikka et sitä ollenkaan ansaitsisi,
on tässä sinulle todistus anteeksi annosta, vapaalippu kaikille
hänen luennoillensa, josta Aleksandrian rikkaimmat ja ylhäisimmät
maksaisivat ilolla unssittain kultaa! Nyt saat mennä. Osallesi on
langennut suosiota yli ansioittesi ja sinun pitäisi huomata, että
filosofi voi toteuttaa käytännössä sen mitä kristitty vain saarnaa;
hän palkitsee pahan hyvällä."
Vanhus pisti paperilipun Filammonin käteen ja käski erästä
kirjureistaan ohjaamaan hänet ulko-ovelle.
Nuorukaiset katselivat ihmeissään ja kateellisesti Filammonia, kun
tämä käveli heidän ohitsensa. Nähtävästi ei heitä enää loukannut
hänen lammasnahkainen pukunsa ja päivettynyt ihonsa. Hän meni ulos
mieli hämmennyksissä aivankuin sellainen, joka on tehnyt epätoivoisen
hypyn ja joutunut aivan uuteen maailmaan. Hän koetti olla hyvillään;
mutta ei uskaltanut. Kaikesta hän oli levoton ja epävarma. Hän oli
riistäytynyt irti entisistä siteistään ja oli nyt sillä suurella
virralla. -- Minnehän se vieneekään? Mutta -- olikohan tämä sitte
se suuri virta? Eikö koko ihmiskunta aina aikojen alusta asti ollut
sillä liukunut? Vai oliko tämä vain erämaan puro, joka vähitellen
kuihtuu hietaan? Oliko Arsenius lapsuuden uskossaan oikeassa? Ja
oliko vanhan maailman perikato lähellä ja Jumalan valtakunta ovella?
Vai oliko Kyrillos oikeassa ja tuliko yhteinen kirkko leviämään,
voittamaan, hävittämään ja uudesta rakentamaan kunnes tämän
maailman kuningaskunnat olivat muuttuneet Jumalan ja Hänen Poikansa
kuningaskunniksi? Jos niin oli -- niin mitä hyötyä silloin noista
muinaistiedoista, joita hän janosi? Mutta jos kaiken tuho olikin
käsissä eivätkä ajat muuttuisikaan paremmiksi vaan pahemmiksi, niin
-- miten se selittää?...
"Mitä kuuluu?" kysyi pikku kantaja, joka oli koko ajan odottanut
häntä oven ulkopuolella. "Mitä kuuluu sinulle, jumalien suosikki?"
"Minä tulen luoksesi asumaan ja kanssasi työskentelemään. Elä nyt
kysy sen enempää. Minä olen -- minä olen --"
"Nuori ystäväni; ne, jotka Trofonion luolaan astuivat ja
selittämättömän näkivät, olivat kolme päivää hämmennyksissä. Samoin
käy sinullekin!"
Ja he läksivät yhdessä ansaitsemaan leipäänsä.
Mutta mitä teki Hypatia samaan aikaan istuessaan korkealla
Olympollaan jokapäiväisen maailman melskeen yläpuolella.
Hän istuu yhä avattu käsikirjoitus edessään, mutta hän ajattelee
nuorta munkkia.
"Kaunis kuin Antinous!... Aivan kuin itse nuori Apollo, joka Python
hirviön surmattuaan säteilee. Miksikä ei hänestäkin voisi tulla
Pythonin kaltaisten ilettävien hirviöiden tuhooja, jotka ovat aineen
ja aistien muodosta siinneet? Miten rohkea ja vakava! -- Minä voin
antaa hänelle anteeksi nuo sanat jo sen vuoksi, että hän uskalsi ne
sanoa minulle täällä, isäni talossa... Ja samalla niin tunteellinen
ja valmis katumaan, ja ylevällä tavalla häpeämään! -- Se mies ei
ole plebeijiperua, patrisilaista verta virtailee varmasti hänen
suonissaan. Sen huomaa hänen ryhdistään, äänenpainostaan, jokaisesta
huuliensa ja käsiensä liikkeestä. Hän ei voi olla alhaissyntyinen.
Onko koskaan kuultu alhaisen janoavan tietoja itsensä vuoksi?...
Ja minä kun olen kaivannut itselleni todellista oppilasta, toivonut
löytäväni sellaisen noista veltostuneista, itsekkäistä narreista,
jotka ovat opetuksiani kuuntelevinaan. Luulin jo oikean löytäneeni
-- ja samassa kun hänet kadotan, löydän toisen, ja tämän sellaisen,
joka on nuorekkaampi, puhtaampi ja koruttomampi kuin Rafael oli
parhaimpina hetkinäänkään. Kaikkien fysionomian sääntöjen mukaan,
kaiken sen mukaan mitä voi liikkeistä, äänestä ja ulkomuodosta
päättää, oman sydämeni vaiston mukaan pitäisi tämän nuoren munkin
olla sopiva, altis, miehekäs ja kuuliainen välikappale toteuttamaan
kaikki minun unelmani. Jos vain voisin hänestä Longinon kasvattaa,
uskaltaisin hänen avullaan näytellä Zenobian osaa. Ja Odenatuksenani
-- Orestes? Kauheata!"
Hän peitti kasvonsa hetkeksi käsiinsä.
"Ei!" virkkoi hän sitten pyyhkäisten pois kyyneleet. -- "Tämän -- ja
mitä tahansa teen filosofian ja jumalien vuoksi!"
11 Luku.
JÄLLEEN LAURASSA.
Ei äännähdys, ei värähdyskään häirinnyt syvää hiljaisuutta
Sketislaaksossa. Vuorien varjot, vaikkakin yhä enemmän ja enemmän
vaalenivat aamun sarastaessa, sulkivat vielä notkon hämärään.
Sumuvaippa seurasi kiemurrellen pienen puron uomaa. Palmujen
töyhtölatvat riippuivat liikkumattomina aivankuin kohtaloonsa
alistuen olisivat odottaneet koittavan päivän paahtavaa kuumuutta.
Viimein kohosi luostaripuutarhan kasvipenkkien keskeltä kaksi
harmaata olentoa polvistuneesta asennostaan ja alkoi hitain
ja voimattomin liikkein kuokkia kivistä maata, häiriten siten
hiljaisuutta.
"Nämä pavut kasvavat harvinaisen hyvin, veli Aufugus. Jos Jumala suo,
saamme tehdä toisen kylvömme pari viikkoa aikaisemmin kuin viime
vuonna."
Puhuteltu ei vastannut mitään ja hänen toverinsa, tarkasteltuaan
häntä hetkisen äänettömänä, aloitti uudestaan --.
"Mikä sinua vaivaa, veljeni? Viime aikoina olen huomannut sinussa
alakuloisuutta, joka ei oikein sovi Jumalan miehelle."
Syvä huokaus tuli ainoaksi vastaukseksi. Puhuja heitti pois kuokkansa
ja laskien hellästi kätensä Aufuguksen olkapäälle, kysyi uudelleen:
"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Sinuun nähden en tahdo käyttää abotin
oikeuttani saadakseni tietää sydämesi salaisuudet. Mutta tuon rinnan
en usko kätkevän mitään, joka ei olisi minulle kertomisen arvoista,
vaikkakin minä voinen olla arvoton sitä kuulemaan."
"Miksi en minä saisi olla alakuloinen, Pambo ystäväni? Eikö Salomo
sano, että surulla on aikansa?"
"Kyllä; mutta sanoo myös, että hymylläkin on aikansa."
"Ei katujalle, jota monet synnit painavat."
"Muista, mitä siunattu Antonius tapasi sanoa: 'elä luota
vanhurskauteesi eläkä menneitä sure'."
"Sitä en teekään, Pambo."
"Elä ole liian varma siitä. Etköhän juuri siksi että itseesi luotat,
sure menneisyyttä, joka sinulle, osoittaa, ettet ole sellainen kuin
mielelläsi tahtoisit olevasi?"
"Pambo, ystäväni," Arsenius virkkoi juhlallisesti, "minä kerron
sinulle kaikki. Syntini eivät vielä kuulu menneisyyteen, sillä
oppilaani Honorius vielä elää ja hänessä elää Rooman heikkous ja
kurjuus. Syntinikö menneitä olisivat? Jos niin olisi, niin miksi
sitte jok'ainoa yö ilmestyisi eteeni syyttäviä haamuja, taistelussa
surmattuja miehiä, leskiä ja orpoja, Herran neitsyeitä, jotka
raakalaisten käsissä kirkuvat? Miksi seisovat he kaikki vuoteeni
vieressä ja valittavat: 'Jos sinä olisit velvollisuutesi täyttänyt,
emme tällaisessa tilassa olisi! Miten oletkaan täyttänyt sen korkean
tehtävän, jonka Jumala sinulle uskoi?'"
Ja vanhus peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.