nuorukaisen käytännöllisiin armeliaisuudentöihin ennenkuin ilmaisi
hänelle miten hänen tuli Hypatian kutsun suhteen menetellä. Hän
ei ollut ottanut laskuihinsa niitä uusia ajatuksia jotka nyt
nuorukaisessa liikkuivat. Ehkä ne olisivatkin hänelle olleet
käsittämättömiä vaikka hän niistä olisi tiennytkin. Kyrillos
oli näet saanut ankaran dogmatillisen kasvatuksen noissa
suurissa luostarilaitoksissa, jotka olivat syntyneet Nitrian
salpietarikaivosten likistölle. Tuhannet siellä ahersivat
vapaaehtoisessa köyhyydessä leipureina, värjäreinä, räätäleinä,
puuseppinä ja tiilintekijöinä. Ansioitaan he eivät käyttäneet omiin
tarpeisiinsa -- heillä kun ei mitään tarpeita ollutkaan, -- vaan
kirkkoihin, sairashuoneihin ja vaivasapuihin. Kyrillos oli kasvanut
tässä käytännöllisen työn ja hurskasten hartaudenharjoitusten
maailmassa, jossa munkit matkan lyhyyden takia oppivat tuntemaan
sen maailman, jota he hylkivät ja halveksivat. Lapsuudestaan asti
oli hän ollut mukana kiivaan ja kunnianhimoisen setänsä Teofiluksen
keinotteluissa. Empimättä hän sitte seurasikin tätä Aleksandrian
patriarkan istuimelle ja oli valmis epäilyksittä ja säälittäkin,
missä sitä vaadittiin, omistamaan kaiken tarmonsa ja terävän
käytännöllisen järkensä kirkon palvelukseen. Mitenpä sellainen mies
voikaan ymmärtää kaksikymmenvuotiasta poika parkaa, joka äkkiä oli
Lauran hiljaisesta luolaelämästä joutunut keskelle myllertävän
maailman melskettä. Hänkin oli luostarissa kasvatettu. Mutta Nitrian
toimekas ja kiihkoisa ilmapiiri, missä jokaista hermoa pidettiin
alituisessa, pinnistetyssä jännityksessä, missä ei levolla, ei
luonnollisuudella eikä inhimillisillä tunteilla ollut sijaa, oli mitä
jyrkin vastakohta cenobitien eristetyille ja köyhille, vaikka ei
siltä vähemmin toimeliaille, yhdyskunnille, jotka olivat hajallaan
pitkin kalliolaaksoja aina Nubian erämaan sisä-osiin saakka.
Sellaisessa paikassa oli Filammon kunnianarvoiselta vanhukselta
saanut osakseen sekä äidin hellyyttä että isän huolenpitoa. Hän
kaipasi nyt rohkaisevia sanoja, ystävällisiä silmäyksiä ja tunsi
itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi... Ja Hypatian sanat kaikuivat
yhä hänen korvissaan kuin hivelevä sävelmä, eivätkä ottaneet
häipyäkseen. Tuo lennokas innostus, kaikessa voimakkuudessaankin
niin hempeä ja puhdas, -- tuo muiden sääliminen -- niin ihanassa
naisessa sitä ei voi ylenkatseeksi sanoa --; tuo viehättävä mielikuva
valitusta hengestä -- joka ei ole rahvaan kaltainen. -- "Mutta
olenkohan minä sitte rahvaan kaltainen?" Filammon itseltään kysyi
muuatta ähkyvää kuumesairasta kantaessaan. "Eiköhän löydy minulle
sopivampaa työtä kuin tämä, jota kuka rantajätkä tahansa voisi yhtä
hyvin tehdä? Eikö elämäni kulu turhaan tällaisissa puuhissa? Eikö
minullakin ole äly, maku ja järki? Kykeninhän minä käsittämään hänen
sanansa. -- Miksi pitäisi minun lahjojeni jäädä kehittämättä? Miksi
vain minulta on kaikki tieto kielletty? Onhan olemassa niin hyvin
kristillinen kuin pakanallinenkin tietoisuus. Mikä oli luvallista
Clemensille" -- hän oli vähällä sanoa Origeneelle, mutta hillitsi
itsensä niin räikeästä kerettiläisyydestä -- "se toki lienee
minullekin sallittua. Eikö juuri se, että minä tietoja janoan,
todista, että minä kykenen ne sulattamaan? Totta totisesti minun
paikkani on pikemmin lukukammiossa kuin kadulla!"
Hänen työtoverinsa rupesivat siitä lähtien näyttämään hänestä --
sitä hän ei voinut itseltään kieltää -- vähemmän kunnianarvoisilta.
Koettipa hän miten vakavasti tahansa unhoittaa sen pappivanhuksen
moitteet, niin todellisuus oli aina hänen silmäinsä edessä. Nuo
miehet olivat raakoja, kiivaita, suurisuisia -- kokonaan toista
maata kuin Hypatia! Heidän puheensa olivat kuin mitäkin ämmien
juoruja -- hyvin usein vielä panettelevia ja epäoikeutettuja. He
puhuivat miten kunnianhimoinen se ja se mies oli, miten ylpeä se
ja se nainen, ken edellisenä sunnuntaina oli jäänyt ehtoolliselle
ja ken heti saarnan loputtua oli lähtenyt kirkosta, miten ne,
jotka lähtivät, olivatkaan uskaltaneet lähteä, ja ne, jotka
jäivät, olivat uskaltaneetkaan jäädä... Epäluuloa, ivaa, moitteita
loppumattomiin... Mitäpä sellaiset välittäisivät ikuisesta kunniasta
ja taivaallisista näyistä? Ainoa ihmisten ja asioiden mittapuu,
patriarkasta prefektiin saakka, näytti olevan: "voiko hän tai se
edistää kirkon asiaa" -- minkä Filammon pian huomasi tarkoittavan
heidän omaa asiaansa, omaa vaikutusvaltaansa, ylistystään. Ja kun
nuorukaisen virheiden näkemiskyky toveriensa vaikutuksen alaisena
edelleen kehittyi, oli hän niissä nöyrissä lauseparsissa, joita he
käyttivät puhuessaan rakkaudentöistään ja nykyisen nöyryytyksensä
vastaisesta palkitsemisesta, huomaavinaan huonosti salattua
ylpeyttä, oman erehtymättömyytensä ylistystä ja kiukkua jokaista
kunnianarvoistakin miestä kohtaan, joka pienimmässäkin seikassa erosi
heidän puolueestaan. He puhuivat ivaillen Augustinuksen taipumuksista
latinalaisuuteen ja julkisesti kiroilivat Krysostomusta lahkolaisista
kavalimmaksi ja jumalattomimmaksi -- ja mistäpä Filammon tiesi,
olivatko he väärässä. Mutta kun he, sanallakaan voitetulta ja
ryöstettyjä säälimättä, puhuivat entisistä ja vastaisista sodista ja
hävityksistä ikäänkuin Jumala niiden kautta olisi ansionmukaisesti
rangaissut kerettiläisiä ja pakanoita; kun he väittelivät valtaa
koskevasta kamppailusta, joka sen mukaan kuin hän heidän sanoistaan
sai selville, oli parhaillaan vireillä keisarin ja Afrikan herttuan
välillä, aivankuin se olisi koskenut heitä vain siksi että samalla
oli kysymys voittaisiko vai menettäisikö Kyrillos ja he tämän
henkivartioina, valtaa Aleksandriassa; ja kun he lopuksi, jonkun
mainitessa Oresteesta ja Hypatiasta tämän neuvonantajana, rupesivat
peittelemättä manaamaan heille Jumalan kirousta ja lohdutteleutuivat
sillä toivomuksella, että heitä molempia odotti ikuinen kidutus --
silloin kävi väristys Filammonin ruumiin läpi ja tahtomattaan hän
kysyi itseltään: Olivatko nämä evankeliumin julistajia? Tällaisetko
olivat Kristuksen hengen hedelmät?... Ja hänen sielunsa sisimmässä
värähti kuiskaus: Oliko evankeliumia olemassa? Oliko Kristuksen
henkeä olemassa? Eivätkö niiden hedelmät olisi toisenlaisia kuin nämä?
Heikkona, kaukaisena kuului tuo kuiskaus, kuin maanjäristyksen
murina peninkulmia maanpinnan alapuolella. Ja kuitenkin oli se
maanjäristyksen lailla siinä tuokiossa järkyttänyt kaikki hänen
vakaumuksensa, toiveensa ja muistonsa hiuskarvan verran entisiltä
sijoiltaan -- vain hiuskarvan verran. Mutta se riitti. Koko hänen
sisäinen ja ulkopuolinen maailmansa muutti muotoa ja halkeili
jokaisesta liitoksestaan. Mitähän jos se hajoaisi sirpaleiksi? Hänen
päätänsä huimasi se ajatus. Hän epäili omaa olemustaan. Taivaan
valokin oli väriä muuttanut. Eiköhän sitte se varma pohja, jolla hän
seisoi, ollutkaan mikään järkkymätön todellisuus, vaan ainoastaan
hauras kuori, joka peitti -- mitä?
Painajainen katosi ja hän hengähti vielä kerran. Mikä outo uni?
Kuumuus ja ylenmääräinen rasitus kai hänen aivonsa samensivat. Hän
tahtoi unhoittaa pois kaiken.
Työstä ja vielä enemmän mietiskelystä väsyneenä palasi hän sinä
iltana asuntoonsa toivoen ja samalla peläten saavansa luvan mennä
Hypatian puheille. Toisinaan hän toivoi, että Kyrillos pitäisi
häntä liian heikkona sellaiseen; mutta seuraavana hetkenä jo hänen
ylpeytensä ja uskaliaisuutensa, uskosta ja toivosta puhumattakaan,
kannusti häntä eteenpäin. Pääsisipä hän vain sen kammottavan
noita-akan eteen ja saisi sanella hänelle oikein vasten naamaa!
Mutta miten ihanalta, miten jalolta tuo nainen näyttikään! Voiko hän
puhua hänelle muuten kuin ystävällisesti varoittaen, surkutellen,
neuvoen ja sovitellen? Eiköhän hän kykenisi Hypatiaa voittamaan --
pelastamaan. Ihana unelma! Voittaa sellainen sielu oikean aatteelle!
Saada ensimmäisen tehtävänsä tuloksena osoittaa itse pakanuuden
pääpapitarta! Kannattaisi elää vain sitä varten ja sen tehtävän
täytettyä kuolla!
Arkkipiispan talolla oltiin Filammonin sinne saapuessa tavallista
kiihtyneemmässä tilassa. Munkkeja, pappeja, parabolaaneja ja rikkaita
ja köyhiä kaupunkilaisia seisoskeli parvittain pihamaalla puhellen
kiivaasti ja äkäisesti keskenään. Nitriosta oli juuri saapunut suuri
joukko munkkeja parta ja tukka takkuisina ja kasvoillaan tuo kaikille
uskon kiihkoilijoille ominainen ilme, joka on ankara mutta kumminkin
mateleva, itsetietoinen mutta kumminkin hillitön, tyhmä, mutta
kumminkin viekas. Heidän kasvonpiirteensä olivat lakkaamattomasta
paastoamisesta ja itsekidutuksesta kuihtuneet ja raaistuneet
ja heidän ruumiinsa oli verhottu kiireestä kantapäähän pitkiin
repaleisiin kauhtanoihin. He huitoivat nyt siinä raivoissaan käsiään
ja kaikkea muuta kuin valituin sanoin kehoittivat rauhallisempia
toverejaan kostamaan jotain kirkkoa vastaan suunnattua loukkausta.
"Mikä nyt on hätänä?" Filammon kysyi eväältä rauhalliselta,
hyvinvoivalta kaupunkilaiselta, joka seisoi pihalla ja, kasvoillaan
mitä moukkamaisin ilme, tuijotti ylös arkkipiispan ikkunoihin.
"Elä minulta kysy, ei se minuun kuulu. Miksi ei hänen pyhyytensä
tule ulos ja puhu heille? Pyhä neitsyt, Jumalan äiti! Kunpa tästäkin
selviydyttäisiin! --"
"Roikale!" räjähti muuan munkki hänen korvaansa. "Nuo nappisaksat
eivät välitä mistään kun vain heidän kauppakojunsa ovat turvassa.
He vaikka antaisivat pakanoiden kirkot puhtaiksi ryöstää, jos siten
pelastaisivat kauppansa hetkenkään häiriöstä!"
"Emme me heitä tarvitse!" toinen huusi. "Löylyytimmehän Dioscuronkin
veljineen, kyllä Oresteestakin selviydymme! Saman tekevä, mitä hän
vastaa! Kyllä piru omansa perii!"
"Heidän olisi pitänyt palata jo pari tuntia sitte'; heidät on
murhattu!"
"Ei hän uskaltane päädiakooniin käsiksi käydä!"
"Hän uskaltaa mitä tahansa. Kyrillon ei olisi pitänyt lähettää heitä
kuin lampaita susilaumaan. Mitä varten tarvitsi prefektin saada
tietää että juutalaiset ovat lähteneet tiehensä? Kyllä hän sen itse
piankin olisi älynnyt; heti kun ensi kerran olisi lainaa tarvinnut!"
"Mitä tämä kaikki merkitsee, arvoisa herra?" Filammon kysyi Pietari
esilukijalta, joka pitkin askelin harppasi pihan yli kuin Agamemnonin
haamu Asfotelus-niittyjen yli, ja nähtävästi oli raivosta pois
suunniltaan.
"Ahaa, sinäkö täällä? Sinä saat mennä huomenna, nuori hupsu!
Patriarkka ei voi ottaa sinua vastaan. Miksipä hän ottaisikaan.
Mielestäni muutamia henkilöitä huomataan aivan liian paljon. Niin;
sinä saat mennä. Jos et vielä ole kääntynyt, niin tapahtuu se kai
huomenna. Saammepahan nähdä, eikö se joka itsensä ylentää, sittekin
tule alennetuksi!"
Hän yritti poistua, mutta Filammon, räjähdyksen vaarasta
piittaamatta, pysäytti hänet.
"Hänen pyhyytensä käski minua tulemaan luoksensa, ennenkuin --"
Pietari pyörähti raivostuneena takaisin.
"Sinä hullu! Uskaltaisitko tyrkyttää haaveitasi hänelle tällaisena
hetkenä?"
"Hän käski minua tulemaan luoksensa", Filammon vastasi
järkähtämättömänä kuin sotilas, "ja minä menen hänen luokseen
kenestäkään välittämättä. Minä epäilen, että te haluatte vain estää
minua saamasta hänen neuvoaan ja siunaustaan."
Pietari tuijotti hetkisen puhujaan sangen äkäisesti, löi sitte äkkiä,
nuorukaisen suureksi hämmästykseksi häntä suoraan kasvoihin ja rupesi
samassa huutamaan apua.
Jos viikko sitte olisi Pambo tuon iskun Laurassa antanut, olisi
Filammon sen sulattanut. Mutta kun se tuli odottamatta Pietarin
kädestä aivankuin viimeinen pisara hänen tyytymättömyytensä ja
inhonsa maljaan, ei hän sitä kärsinyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä
jo sätkivät Pietarin pitkät koivet pihakivityksellä ja mies mölisi
kuin härkä huutaen Nitrian munkkeja avukseen.
Pietarin noustessa oli tusina laihoja, ruskeita kouria tarttunut
Filammonin kurkkuun.
"Ottakaa hänet kiinni! Pitäkää häntä kiinni!" kähisi Pietari.
"Kavaltaja, kerettiläinen! Hän seurustelee pakanoiden kanssa!"
"Heittäkää hänet ulos!" "Viekää hänet arkkipiispan eteen!"
Mutta Filammon riuhtaseutui irti ja Pietari jatkoi syytöksiään.
"Minä kutsun kaikkia oikeauskoisia todistajiksi! Hän löi pappia
Herran huoneen pihalla, aivan keskelläsi, ui Jerusalem! Ja tänä
aamuna hän oli Hypatian luentosalissa!"
Pyhä kauhistus valtasi kaikki ja he päästivät kamalan huudon.
Filammon nojasi selkänsä seinää vasten.
"Hänen pyhyytensä patriarkka lähetti minut."
"Hän tunnustaa, hän tunnustaa! Puhumalla Hypatian käännyttämisestä
vietteli hän patriarkan hurskaudessaan myöntymään hänen pyyntöönsä
ja nytkin hän koettaa tunkeutua Kyrillon eteen palaen halusta päästä
huomenna sen noita-akan huoneeseen!"
"Mikä häväistys! Mikä kauhistus pyhälle paikalle!"
Kaikki hyökkäsivät nuorukaisen eteen.
Filammonin veri kiehui kuumana. Kuten tavallista sellaisissa
tapauksissa vetäytyi ajattelevampi osa joukkueesta kainosti
syrjään, varoen puhdasoppista mainettaan -- persoonallisesta
turvallisuudestaan puhumattakaan -- ja jätti hänet munkkien armoille.
Hänen täytyi parhaansa mukaan yksin puolustautua. Turhaan katseli
hän ympärilleen asetta etsien. Munkit rähisivät hänen ympärillään
kuin koirat karhun kimpussa; ja vaikka hän kyllä olisi suoriutunut
kustakin heistä erikseen, osoittivat heidän jäntereiset käsivartensa
ja kiihtyneet kasvonsa että ne yhdistyneinä muodostivat tutkaimen,
jota vastaan potkiminen olisi turha.
"Antakaa minun lähteä rauhassa tästä pihasta. Jumala tietää, olenko
kerettiläinen; Hänen tuomioonsa ininä vetoon. Pyhän patriarkan täytyy
saada tietää teidän vääryyksistänne. Minä jätän teidät rauhaan ja
te saatte nimittää minua kerettiläiseksi, tai pakanaksi, miksi vain
haluatte, jos tämän kynnyksen yli jälleen astun ennenkuin Kyrillos
itse lähettää minua noutamaan teidän häpeäksenne."
Hän kääntyi ja tunkeutui porttikäytävään keskellä ivahuutoja, jotka
ajoivat jokaisen veripisaran hänen kasvoilleen. Holvattua käytävää
kulkiessaan yritti joukkue kahteen kertaan käydä takaapäin hänen
kimppuunsa, mutta hänen tyynemmät vainoojansa estivät sen. Nuori ja
kuumaverinen kun oli, ei hän voinut erota heistä viimeistä sanaa
lausumatta ja kynnyksellä hän kääntyi vainoojiinsa.
"Te, jotka nimitätte itseänne Herran opetuslapsiksi, mutta
käyttäydytte kuin pirun riivaamat, jotka viettivät päivät ja yöt
luolissa ja itkivät ja kivittivät toisiaan --"
Silmänräpäyksessä syöksi joukko häntä kohti, mutta juoksi onneksi
suoraan toisen pappiparven syliin, joka kasvot kalpeina kiiruhti
kadulta pihalle.
"Hän on kieltänyt!" huusi etumainen. "Hän julistaa sodan Herran
kirkkoa vastaan!"
"Oh, ystäväni", päädiakooni läähätti, "pääsimme pakoon kuin linnut
pyydystäjän rihmasesta. Se tyranni antoi meidän odottaa kaksi
tuntia palatsinsa porttien ulkopuolella ja lähetti sitte liktorinsa
kirveineen ja raippakimppuineen meitä vastaan, antaen sanoa, että
vain sellaisia lähettejä hänellä oli ryövärejä ja kapinoitsijoita
varten."
"Takaisin patriarkan luo!"
Ja koko joukko tulvi takaisin pihaan jättäen Filammonin yksin kadulle
-- ja koko maailmaan.
Minne nyt?
Kiihkoissaan harppasi hän satakunta askelta ennenkuin teki itselleen
tuon kysymyksen. Ja tehtyään sen, huomasi hän olevansa haluton siihen
vastaamaan. Hän oli joutunut tuuliajolle; hänet oli karkoitettu
satamasta rannattomalle ulapalle, mustaan pimeyteen. Hän oli yksin
sokeassa raivossaan.
Vähitellen alkoi yksi määrätty ajatus pilkottaa pimeyden läpi
kuin majakka myrskyssä... Mennä Hypatian luo ja käännyttää hänet.
Siihen hänellä oli patriarkan lupa. Se ei voi olla väärin. Se hänet
puhdistaisi ja hän palaisi ehkä takaisin suuremmalla kunnialla
kuin yksikään Cæsar, vankinaan pakanuuden kuningatar evankeliumin
kahleisiin sidottuna. Niin, se oli vielä jälellä ja sitä varten
kannatti elää.
Hänen tunteensa vähitellen tyyntyivät kun hän illan hämyssä käveli
kaduilla sinne tänne. Lopulta hänellä ei ollut aavistustakaan missä
hän oli. Saman tekevä. Kyllä hän ainakin huomenna löytäisi sen
luentosalin. Viimein hän huomasi olevansa lehtokujassa, joka hänestä
tuntui tutulta. Olikohan tuo tuolla auringonportti? Hän laahusti
välinpitämättömästi sitä kohti ja löysi viimein saman puistokadun,
jonne se pieni kantaja oli kolme päivää sitte hänet kuljettanut. Hän
oli siis likellä museota ja samalla Hypatian asuntoa. Kohtalo oli
hänen tietämättään ohjannut häntä toimintapaikkaa kohti. Se oli hyvä
enne; hän menisi sinne paikalla. Voihan hän maata hänen kynnyksellään
yhtä hyvin kuin jossain muualla. Ehkä hän saisi vilaukselta nähdä
häntä, jos hän myöhäisestä hetkestä huolimatta menisi ulos tai
palaisi kotia. Hyvä olisi hänelle jo edeltäpäin tottua tuon naisen
näkemiseen. Huomenna ei hän sitte enää olisi niin suuressa vaarassa
joutua hänen noidansilmiensä lumoihin. Ja sitäpaitsi avomielisesti
puhuen, hänen itsenäisyytensä ja omavaltaisuutensa, jotka Lauran
kuri oli tukahuttanut tai oikeammin pakoittanut uinumaan, olivat
heränneet eloon, ja hän tunsi mielihyvää, jota hän ei ollut tuntenut
sen jälkeen kuin hän lapsena oli ollut tottelematon, kun sai tehdä
mitä tahtoi, väärin tai oikein, vain siksi, että hän niin tahtoi.
Sellaisia hetkiä on jokaisella vapaatahtoisella olennolla. Onnellisia
ovat ne, joita on opetettu sellaisten hetkien varalta ja joita ei
ole, kuten Filammon parkaa, kasvatettu lasikaapissa. Mutta hän oli
vielä näkevä tai oikeammin hänen kasvattajansa olivat näkevät,
ettei tie vapaaehtoiseen kuuliaisuuteen ja miehekkääseen itsensä
hillitsemiseen vie orjuuden, vaan vapauden kautta.
Hän ei muistanut varmaan mikä Hypatian asunto oli; mutta museon ovea
hän ei ollut unhoittanut. Sen eteen, puutarhamuurin varjoon, hän nyt
istuutui. Viileä ilta, syvä hiljaisuus ja tuhansien ulkomaalaisten
kasvien lemu, joka täytti ilman kuin palsamin tuoksulla, tyynnytti
häntä. Siinä hän istui ja tarkkasi tarkkaamistaan vilahdusta
ainoasta ajatustensa esineestä. Mikähän noista taloista oli hänen
talonsa? Mikähän oli hänen kammionsa ikkuna? -- Mitä tekemistä hänen
mietteillään oli naisten kammioiden kanssa? -- Mutta tuo avonainen
ikkuna, jonka sisäpuolella lamppu paloi hän ei voinut olla katsomatta
siihen -- hän ei voinut olla kuvittelematta -- toivomatta. Hän
aivan otti muutamia askeleita nähdäkseen paremmin huoneen valaistua
sisustaa. Vaikka se olikin korkealla voi hän selvään nähdä siellä
kirjahyllyjä -- tauluja seinillä. -- Oliko tuo ihmisääni? Oi! --
naisen ääni -- lukien jotain runomittaista --. Hän voi sen selvään
erottaa yön hiljaisuudessa, jota ei edes lehtien lepatus häirinnyt.
Hän seisoi paikallaan uteliaisuutensa kahlehtimana.
Äkkiä lakkasi luku ja naisen varjo ilmautui ikkunaan ja jäi siihen
liikumattomana seisomaan, kasvot kohotettuina ylhäällä kaareutuvaa
tähtimaailmaa kohti. Nainen näytti juovan sen loistetta, hiljaisuutta
ja kukkaistuoksua... Olikohan se hän? Jokainoa suoni sykki rajusti...
Olikohan? Mitä teki hän? Filammon ei voinut eroittaa piirteitä;
mutta itämaan kirkas kuunvalo näytti hänelle ylöspäin käännetyn
otsan loistavien kultakutrien keskeltä, jotka peittivät koko hänen
yläruumiinsa, jättäen vain rinnalle ristityt valkoiset kädet
paljaiksi... Rukoiliko hän? Oliko tämä hänen öisiä noitatemppujaan?...
Ja Filammonin sydän jyskytti yhä niin, että hän pelkäsi naisen sen
lyönnit kuulevan -- ja yhä seisoi haamu liikkumattomana, taivaaseen
tuijottaen, aivankuin norsunluuhun ja kultaan muovaeltu ihana
kuvapatsas. Ja hänen takanaan, valaistussa huoneessa, maalauksia,
kirjoja, kokonainen maailma häneltä salattua tiedettä ja kauneutta...
ja tuo nainen kaiken sen papitar... kutsuen häntä oppimaan ja
tulemaan viisaaksi! Se oli kiusaus! Hänen täytyy paeta sitä! -- Mikä
hupsu hän olikaan! Oliko haamu ollenkaan hän?
Hän liikahti. Nainen katsahti alas, huomasi hänet ja, vetäen verhon
alas, hävisi sen taakse. Nyt kun kiusaus oli hävinnyt, odotti
Filammon turhaan sen uudelleen ilmestyvän ja melkein manasi itseään
kun lumouksen oli rikkonut. Mutta kammio pysyi siitä lähtien
pimeänä ja äänettömänä ja lauhkean etelänyön uuvuttavien tuoksujen
ympäröimänä vaipui väsynyt Filammon pian rauhalliseen uneen ja uneksi
vaeltavansa takaisin rakkaaseen Lauraan.
10 Luku.
KOHTAUS.
Seuraavana aamuna-auringon noustessa herättivät Filammonin
palvelijat, jotka tulivat lakaisemaan luentosaleja. Hän kulki
alakuloisena katua edestakaisin ja toivoi ja pelkäsi että nuo kolme
tuntia lopultakin kuluisivat jotka hänen vielä täytyi odottaa,
ennenkuin Hypatian puheille pääsisi. Mutta hän ei ollut maistanut
mitään ruokaa eilisen aamiaisen jälkeen, edellisenä yönä hän oli
nukkunut vain kolme tuntia, ja kaksi kokonaista päivää oli hän
tehnyt työtä, juossut ja taistellut, ruumistaan tai sieluaan
vähääkään lepuuttamatta. Nälkäisenä ja väsyneenä ja kiireestä
kantapäähän kipeänä viimeöisen graniittivuoteensa jälkeen, hän
tunsi itsensä kokonaan kykenemättömäksi kokoamaan ajatuksiaan ja
jännittämään hermojaan tulevaa kohtausta varten. Hän ei tiennyt
miten ruokaa saisi; mutta olihan hänellä kädet. Kai hän jonkun
kolikon kantajanakin ansaitsisi. Näin päätellen ohjasi hän askeleensa
puistokadulle työtä etsiäkseen. Mutta sitä ei ollut tarjona. Hän
istuutui sen vuoksi laiturin kaidepuulle ja katseli sardiiniparvia,
jotka hänen jalkojensa juuressa uiskentelivat edestakaisin, ja
kummaili omituisia krapuja ja merisirkkoja, jotka muutamia jalkoja
vedenpinnan alapuolella kapuilivat ylös ja alas laiturin reunaa,
näykkivät rikkajyväsiä, ja toisinaan tekivät turhia hyökkäyksiä
pienien, vikkelien hopeanuolien kimppuun, jotka leikkivät niiden
ympärillä. Lopulta koko hänen huomionsa kiintyi -- ajattelemaan hän
näet oli liian väsynyt -- ankaraan otteluun kahden kravun välillä,
joilla kummallakin oli toisessa pihdissään tukko meriruohoa ja
toisella kiskoivat kuollutta kalaa kumpikin päästään. Kumpikohan
voittaa?... Hetkeksi hän unhotti krapujen vuoksi koko muun
maailman... Mutta jos tuo oli joku vertaus? Jos tuo ylempänä oleva
tarkoitti Kyrilloa? -- ja tuo alempi Hypatiaa? -- ja kuollut kala
keskellä häntä itseään?... Mutta ottelu loppui viimein -- kala
katkesi keskeltä kahtia ja Hypatia ja Kyrillos, kumpikin pudottaen
nykäyksestä heinätukkonsa, tekivät kalanpuoliskoineen kuperkeikan
ja hävisivät nurinniskoin siniseen syvyyteen niin hassunkurisella
tavalla, että Filammon purskahti äänekkääseen nauruun.
"Mikä ilona?" kysyi tuttu ääni harien takanaan ja käsi laskeutui
tuttavallisesti hänen olalleen. Hän katsahti taaksensa ja näki
pikku miehen kantaen päänsä päällä kukkurallista koria viikunoita,
rypäleitä ja melooneja, joihin Filammon parka heitti pitkän
silmäyksen. "No, nuori ystäväni, miksi et ole kirkossa? Katsoppa
miten pyhimykset tuolla takanasi tulvivat Cæsareiumiin!"
Filammon murisi jotain hampaittensa takana.
"Ha, haa! Jo riidellyt apostolien jälkeläisten kanssa? Joko
ennustukseni on täyttynyt ja hurskaista mellakoista ja ryöstöistä
kokoonpantu vahva ravinto on osoittautunut nuorelle vatsallesi
liiaksi höystetyksi?"
Filammon parka! Häntä suututti se, että kantaja oli oikeassa,
häntä kammotti kristittyjen toveriensa virheiden paljastaminen ja
erittäinkin oli hänelle vastenmielistä ottaa kantajan kaltaisia
apinoita uskotuikseen. Mutta yksinäisyydessään hän kaipasi jotain,
jolle sydämensä avata, ja viittaus viittaukselta, sana sanalta hän
vähitellen kertoi edellisen illan tapahtumat ja lopetti kysymällä
mistä aamiaisen saisi ansaituksi.
"Aamiaisesi ansaituksi? Jumalien suosikin -- Hypatian vieraanko
pitäisi ansaita aamiaisensa, kun minulla vielä on leipäpalanenkin
minkä voin hänen kanssaan jakaa. Nuorukainen! Minä olen tehnyt
vääryyttä sinulle! Eilisaamuna minä annoin, epäfilosofisesti kyllä,
kateuden samentaa ymmärrykseni merta. Me olemme nyt ystäviä ja veljiä
vihassamme munkkikuntaa kohtaan."
"En minä vihaa heitä, kuuletko", Filammon virkkoi. "Mutta nuo
nitrialaiset hurjimukset --"
"Ovat oikeita munkkikunnan edustajia, ja sinä vihaat heitä. Ja sen
vuoksi, koska pienempi sisältyy suurempaan, sinä vihaat vähemmin
oikeita munkkeja. -- En minä olekaan turhaan kuunnellut luentoja
logikassa. Ja nyt lähdemme! Meri surkuttelee meidän pölyisiä
jäseniämme, Nereidit ja Tritonit kutsuvat meitä maksuttomaan Luonnon
kylpyyn. Kotona suuri monnikala höyryää juhlapöydällä, olut kuohuu
sarvissa ja sipulit peittävät lautaset. Tule, vieraani ja veljeni!"
Filammon nieli arvelunsa pakanan luona vierailemisesta, kun huomasi,
ettei hän muuten saisi mitään muutakaan nielläkseen. Otettuaan
meressä virkistävän kylvyn, hän seurasi vierasvaraista toveriaan
Hypatian ovelle, jonne tämä jätti jokapäiväisen hedelmäkannoksensa.
Sieltä suuntasivat he kulkunsa kapealle syrjäkadulle ja menivät
muutaman suunnattoman suuren vuokrakasarmin alikerrokseen, jonka
yhteisessä porraskäytävässä vilisi lapsia, kissoja ja kanoja. Täällä
työnsi Filammonin hänen isäntänsä erääseen pieneen huoneeseen, jossa
paistetun kalan mehukas tuoksu lohdutti hänen mieltään.
"Judit! Judit! Missä sinä maleksit? Sinä Pentelikuksen marmori!
Sinä vaahtohetale viininruskeasta merestä! Sinä Mareotis järven
lemmenkukka! Sinä kirottu, musta Andromeda, ellet tuo heti paikalla
meille aamiaista, niin isken sinut kahtia!"